CLEMENT, JENNIFER: Varastettujen rukousten vuori

Kustantaja: Like 2014

Alkuteos: Prayers for the stolen

Suomennos: Terhi Kuusisto

Vuoren kupeessa Meksikossa sijaitsee pieni kylä, jossa asuu vain naisia ja lapsia. Miehet ovat lähteneet etsimään työtä Acapulcosta tai yrittäneet livahtaa rajan yli Yhdysvaltain ihmemaahan. Huumemafia pitää asukkaita pelon vallassa, mutta etenkin tyttöjä, sillä kauneimmat heistä kaapataan pomojen viihdykkeeksi. Äidit suojelevat tyttäriään pukemalla heidät pojiksi, rumentamalla lialla ja ryysyillä ja viimeisenä konstina piilottamalla maakuoppiin autojen lähestyessä kylää. Toisenlainen vaara uhkaa ilmasta, sillä viranomaisten lentokoneet ruiskuttavat syövyttävää myrkkyä unikkopeltojen sijasta kylien ylle.

Varastettujen rukousten vuori -romaanissa päähenkilö ja kertoja on Ladydi-niminen teinityttö. Äiti nimesi tyttärensä prinsessa Dianan mukaan, koska prinsessa hänen itsensä tavoin oli ollut miesten pettämä nainen. Äiti on katkera ja kiivas kaunotar, joka kuluttaa päivänsä alkoholin ja televisiosarjojen parissa. Tytärtään hän kuitenkin suojelee kuin kanaemo ja lähettää tämän heti tilaisuuden tullen lastenhoitajaksi kaupunkiin. Ei mene kaikki kuitenkaan ihan äidin suunnitelmien mukaan. Naiset ovat pelinappuloita miesten hallitsemassa maailmassa, missä heidän arvonsa on vähäisempi kuin huumeiden eikä neitsyt Marian rukoileminen pyyhi pahuutta pois.

Nainen voidaan myydä uudelle omistajalle yhä uudelleen ja uudelleen, prostituoitu usealle asiakkaalle saman päivän aikana – toisin kuin annos huumeita, jonka voi myydä vain kerran.

Kirja on aiheeltaan rankka eikä se kaunistele naisten kokemaa kärsimystä. Kieli on kuitenkin runollisen kaunista ja merkityksekästä, jättää asioita kuultamaan pinnan alta. Terhi Kuusisto on onnistunut suomennoksessa hyvin.

Jennifer Clement (s. 1960) on Méxicossa asuva yhdysvaltalainen kirjailija. Voidakseen kirjoittaa naisista Meksikon huumekulttuurissa hän vietti yli kymmenen vuotta kuunnellen niin väkivaltaa kokeneita naisia kuin kätkettyjä naisia ja naisvankeja. Ihmiskaupan uhreiksi joutuneiden naisten määrä on Meksikossa hyvin suuri ja heistä moni katoaa palaamatta koskaan takaisin. 

NESBØ, JO: Isänsä poika

Kustantaja: Johnny Kniga 2014

Alkuteos: Sønnen

Suomennos: Outi Menna

Norjalainen menestyskirjailija Jo Nesbø (s. 1960) valmistui ekonomiksi ja talousanalyytikoksi ja työskenteli pörssimeklarina Norjan suurimmassa meklariyhtiössä DnB Marketsissa. Rockyhtyeensä Di Derren kanssa hän kiersi yli kaksisataa päivää vuodessa, kunnes päätti ottaa aikalisän ja keskittyä rikosromaanien kirjoittamiseen. Oslolaisesta poliisista Harry Holesta kertova sarja käsittää jo kymmenen osaa ja lisäksi Nesbø on julkaissut rikosromaanit Kukkulan kuningas ja Isänsä poika. Jälkimmäisessä teoksessa päähenkilönä on Sonny Lofthus, joka ryhtyy kostamaan isänsä kuolemaa.

Nuoren painijalupauksen Sonnyn elämä menee raiteiltaan, kun hänen poliisi-isänsä tekee itsemurhan välttyäkseen tulemasta tuomituksi myyränä. Sonny jää huumekoukkuun, joutuu vankilaan ja huomaa tuntevansa olonsa siellä paremmaksi kuin ulkomaailmassa. Voidakseen jäädä vankilaan pidemmäksi aikaa, Sonny ryhtyy ottamaan kontolleen muiden tekemiä rikoksia. Toimiessaan vankien epävirallisena rippi-isänä hän saa kuitenkin kuulla, että isän kuolema on tosiasiassa itsemurhaksi lavastettu murha. Sonny alkaa määrätietoisesti valmistella pakoa vankilasta ja kostoretkeä syyllisiä vastaan. Miten onnistuu tehtävä, kun perässä on sekä virkavalta että rikollisjärjestö?

Sonny ei ole mikään viaton pulmunen, mutta jostain syystä häntä ei pidä rikollisena vaan sankarina. Hän on miltei liian täydellinen ollakseen totta! Hän on oikeudenmukainen, älykäs ja ovela. Hän on huumevuosista huolimatta hyväkuntoinen ja hänen tahdonvoimansa on huikea. Hänen katseensa on viaton ja lempeä. Hän on rakastettava ystävä ja armelias katuvia kohtaan. Hänelle toivoo kaikkea hyvää, rakkauttakin.

Mielenkiintoisia hahmoja löytyy myös sivuhenkilöistä, niin poliisien kuin rikollisten ja kodittomien joukosta. Etenkin ylikonstaapeli Simon Kefas: onko hän hyvien vai pahojen puolella? Tämä on vain yksi jännitystekijä muiden joukossa.

Eihän Isänsä poika hirveän realistinen ole, mutta onko sillä väliä? Pääasia, että on vauhtia ja tapahtumia, jännittävä juoni ja yllätyksiä, hyviä henkilöhahmoja ja kauniita lauseita.

Me olemme inhimillisiä silloin kun teemme syntiä. Mutta jumalallisia silloin kun me annamme anteeksi.

BOYNE, JOHN: Leijuva poika

Kustantaja: Bazar 2014
Alkuteos: The Terrible Thing That Happened to Barnaby Brocket
Suomennos: Laura Beck
Kuvitus: Oliver Jeffers

Irlantilainen John Boyne (s. 1971) tuli tunnetuksi romaanillaan Poika raidallisessa pyjamassa. Tämän lisäksi hän on julkaissut seitsemän aikuistenromaania ja neljä lastenkirjaa. Viimeisin teos Leijuva poika on hieman hankalasti määriteltävissä, sillä se on tyyliltään lastenromaani mutta sisältönsä puolesta sopiva aikuisillekin.

Brocketin perheen isä ja äiti ovat nuorina kokeneet asioita, jotka ovat saaneet heidät etsimään äärimmilleen viedyn tavallisuuden tarjoamaa näkymättömyyttä. Kaikki tuntuukin sujuvan suunnitelmien mukaan: on normaali koti ja normaalit askareet, kaksi normaalia lasta ja normaali koira. Sitten syntyy perheen kuopus Billy. Billy ei ole normaali; Billy uhmaa painovoimaa ja leijuu.

"Veljenne on hiukan erilainen kuin me muut", Alistair oli kertonut heille sinä aamuna valiten sanansa huolella. "Olen varma että se on vain väliaikaista, mutta se on silti hyvin kiusallista. Olkaa kilttejä älkääkä tuijottako häntä. Jos hän kuvittelee että hänen hulluttelunsa kiinnostaa teitä, se vain yllyttää häntä lisää."

Billyn pesutilojen käyttöön liittyi monenmoisia hankaluuksia, mutta olisi ehkä epähienoa puuttua niihin lähemmin tässä. Riittäköön kun kerron, että suihkussa käynti oli vaikeaa, kylpeminen poissa laskuista ja vessassa käynti asetti sellaisia haasteita, ettei sirkuksen etevin käärmemieskään olisi pystynyt suoriutumaan niistä kunnialla.

Vanhemmat pitävät vuosikausia Billyn sisällä talossa piilossa naapureiden katseilta, mutta pehmustavat sentään katot patjoilla jotta pojan olisi mukavampi olla. Entäpä kun Billy tulee kouluikää – silloinhan hänen on poistuttava kotoa? Ratkaisu on hiekalla täytetty selkäreppu, joka ankkuroi pojan maahan ja näyttää tarpeeksi normaalilta.  Silti vanhemmat pitävät Billyä kiusankappaleena, jota ilman voisi hyvin tulla toimeen (sisko ja veli eivät ole samaa mieltä). Tapahtuu kauhistuttava ja sydäntäsärkevä asia, jonka seurauksena Billy saa leijua enemmän kuin tarpeekseen. Samalla hän näkee, miten paljon maailmassa on normaalista poikkeavia ihmisiä ja oppii hyväksymään oman erikoislaatuisuutensa.

John Boyne on kirjailija, joka rakentaa juonen niin taitavasti että se pitää mielenkiinnon yllä loppuun saakka ja tarjoaa yllätyksiä. Samalla hän ujuttaa hienovaraisesti mukaan varsin syvällisiä ja kipeitä asioita. Lopputulos ei ole naiivi, vaan mukana on sopivasti särmää.

PS. Miksi päähenkilön nimi Barnaby on muutettu suomennoksessa Billyksi? Toki Billy on lapsille helpompi, mutta eikö silloin olisi yhtenäisyyden vuoksi pitänyt muuttaa muidenkin henkilöiden nimet?

LEMAITRE, PIERRE: Näkemiin taivaassa

Kustantaja: Minerva 2014

Alkuteos: Au revoir là-haut

Suomennos: Sirkka Aulanko

Ranskalainen psykologi ja kirjailija Pierre Lemaitre (s. 1956) on tunnettu rikosromaaneistaan, mutta vuoden 2013 Goncourt-palkinnon saavuttanut Näkemiin taivaassa on hänen ensimmäinen historiallinen romaaninsa. Siinä yhdistyy historialliseen ainekseen sekä dekkarin että veijariromaanin piirteitä.

Ensimmäinen maailmansota on päättymässä. Ranskalaisten puolella luutnantti Henri d’Aulnay-Pradelle yrittää vielä viime tingassa suorittaa sellaisen maineteon, että ylennys kapteeniksi olisi paikallaan. Nuori sotilas Albert Maillard on vaarana suunnitelman onnistumiselle ja on siksi vähällä menettää henkensä. Apuun rientänyt joukkuetoveri Édouard Péricourt loukkaantuu pahasti. Sodan jälkeen Albert tuntee velvollisuudekseen pitää huolta toveristaan, vaikka olot ovat ahtaat ja rahasta pulaa; yhteiskunta ei suurista puheista huolimatta pidä sankareistaan huolta. Édouardin perhe on toki upporikas, mutta tuntemattomaksi ruhjoutunut nuorukainen ei enää halua sen piiriin. Samaan aikaan Henri etenee yhteiskunnassa häikäilemättä ja hankkii varallisuutta kyseenalaisin keinoin.

Näkemiin taivaassa on terävä katsaus sodanjälkeiseen Ranskaan. Yhteiskuntaluokat ovat yhä olemassa: köyhtyneet ja silti ylpeät aateliset, rikkaat ja mahdikkaat keinottelijat, pienipalkkaiset virkamiehet ja nälkärajalla kitkuttelevat työttömät. Palveluksia voi ostaa ja etuoikeuksia myydä lainsäädännöstä piittaamatta – ainakin jonkin aikaa. Rehellisyys ja vastuuntunto eivät tunnu kannattavan – tai ehkä sittenkin.

Romaanissa on sivuja 546, mutta vauhdikkaat tapahtumat ja hyvä henkilökuvaus pitävät otteessaan. Sodan raakuuksia ei millään tavoin kaunistella, joten paikoin joutuu kohtaamaan rankkoja asioita, hajuja ja näkyjä. Ihmisten itsekkyys, vallantavoittelu ja rahanhimo ovat kauhistuttavia ja sodan jälkeinen sekasorto tarjoaa huijareille mitä otollisimmat mahdollisuudet. Onneksi kirjassa on myös paljon huumoria ja toiveikkuutta. Etenkin arka ja hidasjärkinen Albert on hellyttävä hahmo, jolle toivoisi onnea kaikkien koettelemusten jälkeen. Ja surun keskellä kukoistaa myös ystävyys ja kasvaa rakkaus.

JAATINEN, HEIDI: Kaksi viatonta päivää

Kustantaja: Gummerus 2014

 Heidi Jaatinen (s. 1968) opettaa osa-aikaisesti pienluokkaa ja ohjaa perustamassaan harrastajateatterissa. Esikoisromaani Ei saa katsoa aurinkoon ilmestyi vuonna 2010 ja seuraava teos Jono ilmestyi 2011. Jaatisen kolmas romaani Kaksi viatonta päivää oli yksi vuoden 2014 Finlandia-ehdokkaista. Se kertoo niin äidin kuin tyttären näkökulmasta siitä, miten sellaiset sosiaaliset ongelmat kuin alkoholismi ja työttömyys voivat jatkua sukupolvesta toiseen ja vaikuttaa etenkin äitiydessä onnistumiseen. Lasten huonoon kohteluun Jaatinen on törmännyt työssäänkin, mutta lisäksi hän on haastatellut huostaan otettuja lapsia ja nuoria ja heidän vanhempiaan sekä sijaiskodin henkilökuntaa ja sosiaalityöntekijöitä. Oman lisänsä luomistyössä ovat antaneet unet, joita Jaatinen on kirjoittanut muistiin.

 Sistinjan isä kiertelee maailmaa ja pistäytyy vain joskus. Äiti on hylännyt Sistinjan heti synnytyksen jälkeen, ei ole edes ottanut rinnoilleen, mutta Sistinja kuvittelee silti muistavansa lakanapäiviä, jolloin tehtiin äidin kanssa kaikenlaista kivaa. Omaa lastaan Sistinja päättää rakastaa senkin edestä, mutta toisin käy. Ei ole Sistinjasta äidiksi, vastuu painaa, lapsen itku ja kiukuttelu kiristävät pinnaa. Alkoholi ja aviopuoliso Ake vievät liiaksi huomiota. On parempi luovuttaa lapsi toisten hoitoon ja rakastaa etäämpää.

 Tulevaisuus vyöryi hyökynä kysymysten rantavallitusta vasten, se pärskähteli, hän heilahteli rintaa myöten aalloissa eikä ehtinyt kuin vetää henkeä ennen seuraavaa aaltoa. Hän tutisi mittatikulla. Hän liiskaantui asfalttiin maalatulle keltaviivalle. Hän vapisi merkityssä origossa. Hänen oli huolehdittava! Hänen oli huolehdittava!  Tulevat hetket jonottivat hänen edessään ja kilkuttivat hermostunutta kelloa. Hän ennakoi, ennakoi, ennakoi. Kontrolloi, kontrolloi. Loi, loi, loi.

 Hertta oppii jo pienenä ennakoimaan Aken vihanpuuskia ja jopa johdattamaan kiukkua itseensä, jos se uhkaa äitiä. Toisaalta hän hyvin varhain alkaa kerjätä äidin huomiota ja kokeilla kiintymyksen määrää. Sijaiskotiin joutuminen jättää Hertan tyhjän päälle. Voidaanko hänet hylätä sieltäkin? Hertta tietää tilanteen selvittämiseen vain yhden tavan: on kokeiltava kaikkia rajoja kaikin mahdollisin tavoin. On huudettava ja kiroiltava, purtava ja raapittava, rikottava ja tuhottava. Sijaiskodin työntekijöiden kunniaksi on sanottava, että he säilyttävät malttinsa miltei tilanteessa kuin tilanteessa ja välittävät aidosti suojateistaan. Vertaistuellakin on merkityksensä, kun nuoret ystävystyvät keskenään.

 Kirjan kieli vaikuttaa ajoittain hiukan koukeroiselta ja teennäiseltä, mutta mukana on myös hienoja oivalluksia. Esimerkiksi: Puut kannattelivat taivasta, joka pyrki tihkuna alas. Unet ja mielikuvitus sekoittuvat todellisuuteen ovelasti ja voivat joskus hämätäkin lukijaa. Tempo aaltoilee tunnelmien mukaan. Pieni tiivistäminen olisi tehnyt kirjalle hyvää ja ehkä saanut myös rakenteen selkeämmäksi. Nyt hypellään sen verran ajassa edestakaisin ja henkilöstä toiseen, että lukija joutuu koetukselle. Näistä huomioista huolimatta Kaksi viatonta päivää on hyvä ja tarpeellinen romaani ajankohtaisesta aiheesta, joka herättää paljon tunteita. 

VALTONEN, JUSSI: He eivät tiedä mitä tekevät

Kustantaja: Tammi 2014

Jussi Valtonen (s. 1974) on opiskellut psykologiaa, teoreettista filosofiaa ja englantilaista filologiaa Helsingin yliopistossa ja kognitiivista neuropsykologiaa Johns Hopkinsin yliopistossa Yhdysvalloissa sekä käsikirjoittamista. Esikoisromaani Tasapainoilua ilmestyi 2003 ja seuraava teos Vesiseinä 2006. Valtosen kolmas romaani Siipien kantamat sijoittui toiseksi Tammen ja Bonnierin pohjoismaisessa romaanikilpailussa vuonna 2007 ja lähitulevaisuuteen sijoittuva He eivät tiedä mitä tekevät sai vuoden 2014 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Viimeistelyn alla on myös neuropsykologian alaan kuuluva väitöskirja. Vapaa-aikanaan Valtonen soittaa kitaraa rock-yhtyeissä Kuha ja Maunula.

Suomalaisen Alinan ja amerikkalaisen Joen avioliitto 1990-luvulla päättyy lyhyeen, Joe palaa Yhdysvaltoihin ja Alina jää pariskunnan pojan Samuelin kanssa Suomeen. Samuelin taipumukset viittaavat tieteelliseen tutkimustyöhön, mutta vierailu koe-eläinlaboratoriossa muuttaa ajatusmaailman. Samuelista tulee aktivistiryhmän jäsen, joka ponnistelee eläinkokeiden lopettamisen puolesta. Mutta millä keinoin?

Neurotieteen professori Joe puolestaan on saavuttanut mainetta eläinkokeisiin perustuvilla käänteentekevillä oivalluksillaan. Yhtäkkiä häntä vastaan aletaan hyökkäillä, työhuone tuhotaan, kotia tahritaan ja hänen nykyistä perhettään uhkaillaan. Mediassa aletaan epäillä tutkimustulosten aitoutta. Syylliseksi kiusantekoon arvellaan isänsä välinpitämättömyyteen suivaantunutta Samuelia. Toisaalta Joe on juuri ryhtynyt keräämään boikottiryhmää suurta kustannusyhtiötä vastaan.

He eivät tiedä mitä tekevät -romaanissa pohditaan toisaalta sitä, onko koe-eläinten käyttö tutkimuksissa oikeutettua tai edes välttämätöntä, ja toisaalta sitä, millaisin keinoin eläinkokeita voisi vastustaa menemättä terroriin asti. Toinen suuri teema on se, miten monin tavoin ihmisille syötetään vääriä tietoja ja muokataan käsityksiä asioista kulissien takaa. Pörssiyhtiöille raha on tärkeintä, ei lain tai moraalin noudattaminen. Esimerkkinä häikäilemätön Children Are The Future -kampanja, jossa lapsille ja nuorille jaellaan avokätisesti pillereitä, joiden väitetään auttavan vuorovaikutustaitojen ongelmissa. Eli näiden pillerien avulla yksinäisistä ja epävarmoista pitäisi tulla nokkelia, suosittuja ja ihailtuja huomion keskipisteitä. Samalla kaupitellaan uudenlaista iAm-laitetta, joka vaikuttaa sähköimpulssien avulla aivokuoreen, tunnistaa ajatuksia ja tuo mielessä vilahtavia asioita tutkittavaksi kuvina ilmaan silmien eteen. Pelottavan uskottavasti kuvattu!

Tämän lisäksi He eivät tiedä mitä tekevät ennättää vertailla sekä Suomen että Yhdysvaltojen kohdalla uskontoihin ja kansallisuuteen liittyviä erikoispiirteitä ja ennakkoluuloja, akateemisen maailman nurkkakuntaisuutta ja vanhoillisuutta, perhe-elämää kaikkine kriiseineen ja jännitteineen sekä nuorten itsenäistymiseen liittyvää kapinointia. Valtosen psykologinen silmä on tarkka yksityiskohdille, joten henkilöistä rakentuu varsin uskottavia. Parhaiten jää mieleen Joen teini-ikäinen tytär Rebecca, yhdistelmä huomion- ja hellyydenkaipuuta, uhmaa ja kiukkua. Vaikka kirjassa on yli 500 sivua, se jaksaa kantaa ja kiihtyä suorastaan trillerimäiseksi loppua kohden.

JÄRVELÄ, JARI: Tyttö ja pommi

Kustantaja: Crime Time 2014

Jari Järvelä (s. 1966) on koulutukseltaan kasvatustieteiden maisteri ja toiminut peruskoulun opettajana, Pekkas-Akatemian kirjoittajakouluttajana ja Suomen Kulttuurirahaston hallituksen jäsenenä. Hän on ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana ja voittanut Valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 2007.

Kustantaja tiedusteli syksyllä 2012 Jari Järvelältä, olisiko tällä halua kokeilla kynsiään myös dekkarin alalla. Järvelä ei pitkään miettinyt. Graffitintekijöiden maailmaan liittyvä aihe oli ollut mielessä jo pitkään ja nyt se löysi muotonsa. Dekkari oli vain odottanut tilaisuutta syntyäkseen.

Tyttö ja pommi -teoksessa on vuoronperään äänessä kaksi henkilöä. Toinen on Metro, 19-vuotias tyttö joka maalaa graffiteja kiinnijäämisen uhallakin. Toinen on Jere, nuori vartija joka yrittää ottaa töhrijät kiinni. Niin hyvin Järvelä paneutuu henkilöidensä ajatuksiin, että myötätunto heilahtelee puolelta toiselle. Graffarit tekevät työtään tosissaan, halusta herätellä ajatuksia ja muuttaa yhteiskunnan asenteita.

Kaupunkimaiseman sai täyttää valtavilla mainoslakanoilla ja -tauluilla, mutta yksikin graffiti oli liikaa. Se oli väärää tilankäyttöä, katutaide ei ollut korporaatioiden hallinnassa. Graffitista sai kovemmat rangaistukset kuin siitä, että ajoi lapsen päälle suojatiellä ylinopeutta autolla. (Tyttö ja pommi, s. 223)

Graffititaiteilijoiden mielestä vartiointiliikkeen työntekijät ovat Rottia, järjestelmän aivottomia edustajia. Vartijat taas kutsuvat graffareita Bakteereiksi, lainrikkojiksi ja töhrijöiksi, joiden jälkien siivoaminen vie yhteiskunnan varoja. Kummatkin ryhmät vaanivat tilaisuutta yön pimeydessä, valmiina kilpajuoksuun. Graffarille kiinnijääminen merkitsee hakkaamista, vankilaa tai ainakin valtavia sakkoja. Vartijalle kiinniotto tarkoittaa kiitosta ja bonusta palkkaan.

Tyttö ja pommi -dekkarin tapahtumat alkavat graffareille viritetystä ansasta, jonka seuraukset ovat julmat. Alkaa koston kierre, joka kiihtyy yhä hurjemmaksi ja tuhoavammaksi. Voi vain pelätä, kuinka pahasti osapuolten tässä pelissä käy. Taustana on Kotka ja sen satama, ratapiha ja tyhjentyneet tehdasrakennukset. Lopuksi siirrytään Prypjatiin, Tshernobylin ydinonnettomuuden jälkeen hylättyyn kylään. Sielläkö löytyy graffarin koti?

Graffittitaiteilijoiden maailmasta on kirjoittanut myös espanjalainen Arturo Perez-Reverte teoksessaan Kärsivällinen tarkka-ampuja. Hän pohtii asiaa ennen kaikkea taiteen näkökulmasta. Ovatko graffitit taidetta? Onko graffari menettänyt uskottavuutensa, jos suostuu luovuttamaan taiteensa kaupallisiin näyttelyihin? Silti varsin monet ajatukset ovat yhteneväisiä Järvelän kanssa.

Ja on kohtalokas sana. Kaikissa maailman kielissä. Ja kertoo mitä seuraa, kun ihmisparka tekee yhden virheen. Yskähdyksen väärällä hetkellä. Minimalistisen horjahduksen, joka käynnistää ikiliikkujamaisen jonon seuraamuksia. Seuraamuksia, joita kymmenet ja-sanat yhdistävät. (Tyttö ja pommi, s. 198)

STATOVCI, PAJTIM: Kissani Jugoslavia

Kustantaja: Otava 2014

Pajtim Statovci (s. 1990) oli kaksivuotias saapuessaan perheen mukana Kosovosta Suomeen. Nyt hän opiskelee loppusuoralla yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa ja alkusuoralla elokuva- ja televisiokäsikirjoittamista Aalto-yliopistossa. Hän voitti Helsingin Sanomien myöntämän vuoden 2014 kirjallisuuspalkinnon esikoisromaanillaan Kissani Jugoslavia.

Kirjassa on kaksi erilaista puolta. Toisaalta on realistinen kuvaus eräästä avioliitosta, joka alkaa yhdestä silmäyksestä vuonna 1980 Kosovossa. Emine on kaunotar, mutta vailla itseluottamusta. Bajram on komea, varakas ja ailahtelevainen perheen pää, joka vie tahtonsa läpi vaikka väkivalloin. Hän on myös albaani, joka joutuu luopumaan urastaan ja omaisuudestaan ja pakenemaan henkensä edestä serbien vyöryessä Pristinaan. Maailman kaikista maista Bajram valitsee turvapaikakseen Suomen, koska sattuu pitämään maan nimestä ja uskoo Pohjoismaiseen hyvinvointiin. Uusi kotimaa on kuitenkin pettymys, sillä Bajramilla ei ole siellä mitään asemaa eikä hänen auktoriteettinsa enää päde. Vaimo uhmaa häntä hiljaisesti ja Bekim-poika niin voimallisesti, että välit katkeavat täysin. Tässä tulevat hyvin esille maiden väliset kulttuurierot vaikkapa tasa-arvokysymyksessä.

Kirjan toinen puoli on salaperäisen kutkuttava ja tulkinnanvarainen. Kaikki pyörii kahden eläimen eli kissan ja käärmeen ympärillä. Balkanin alueella kissaa vihataan pahan edustajana, missä roolissa se Statovcin teoksessakin esiintyy. Bajramin ja Eminen hääjuhlallisuuksissa kissan naukaisu ennustaa tulevaa kurjuutta ja Bekimin vieraillessa Pristinassa kissan hellittely on merkkinä vieraantuneisuudesta. Statovci lisää kuitenkin kierroksen lisää. Bekim hurmaantuu homobaarissa hyvin omalaatuiseen kissaan:

Eikä se ollut mikä tahansa kissa, joka piti leluhiiristä tai kiipeilypuista tai höyhenhuiskuista, ei alkuunkaan, vaan täysin toisenlainen kuin kissat, joita olin tavannut… Se loikki tyytyväisenä paikasta toiseen ja rupatteli tuttavilleen pitääkseen sosiaalisen elämänsä sujuvassa tasapainossa… Sitten kissa huomasi minut, ja se alkoi hymyillä minulle ja minä aloin hymyillä sille, ja sitten se nostikin kätensä kauluspaitansa ylimmälle napille, avasi sen ja lähti kävelemään minua kohti.

Tämä kissa on valloittava, oikukas, itsekeskeinen ja ilkeä. Se muuttaa Bekimin luo, määräilee, vaatii ja omii kaiken. Voisiko tätä tulkita kirjan nimen avulla? Serbit valtaamassa Jugoslaviaa? Entäpä kuningasboa, jonka Bekim ottaa lemmikikseen? Bekim on nähnyt lapsena käärmeisiin liittyviä painajaisia ja lemmikki on ehkä siedätyshoitoa pelkojen voittamiseksi. Itse asiassa käärme tuntuu vastoin yleistä mielikuvaa edustavan kirjassa ainakin aluksi hellyyttä ja uskollisuutta - sehän puolustaa oman henkensä uhalla hoitajaansa väkivaltaiseksi muuttunutta kissaa vastaan. Mutta sitten käärmeen ote käy liian tukalaksi ja omistavaksi ja siitä on päästävä eroon. Niin kuin Bekimin on erottava isästään.

Kissani Jugoslavia kertoo siitä, mistä kaikesta voi selvitä: juurettomuudesta, huonosta ihmissuhteesta, kadoksissa olevasta identiteetistä. Bekim ja äitinsä Emine voittavat pelkonsa, luopuvat taikauskoisista tavoista ja asenteista ja hyväksyvät itsensä. Nämä kaksi tulevat erityisen lähelle, mutta mielenkiintoisia hahmoja on muitakin - ennen kaikkea mystinen kissa. Homo-eroottista teemaa Statovci käsittelee taitavasti ja hienovaraisesti, hieman samassa hengessä kuin Johanna Sinisalo Finlandia-palkitussa romaanissaan Ennen päivänlasku ei voi.

Kissani Jugoslavia on kiehtova kirja, joka monisäikeisyydestään huolimatta pysyy hyvin koossa. On ansainnut palkintonsa ja saa odottamaan lisää!

LESBRE, MICHÈLE: Punainen sohva

Kustantaja: Lurra Editions 2014

Alkuteos: Le Canape Rouge

Suomennos: Timo Torikka

Ranskalainen Michèle Lesbre ryhtyi opettajanuran jälkeen kirjailijaksi – ensin noir-kirjallisuuden ja myöhemmin hienostuneen ja pohdiskelevan tyylilajin edustajaksi. Kaikkiaan Lesbreltä on ilmestynyt viisitoista teosta, joista yksi yhdessä Sylvie Granotierin kanssa. Ensimmäinen Lesbreltä suomennettu teos Punainen sohva oli vuonna 2008 ehdokkaana arvostetun ranskalaisen Goncourt -kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Punainen sohva on pieni kooltaan, mutta pitää sisällään paljon. Se on sarja toisiinsa näennäisen sattumanvaraisesti kietoutuneita tarinoita, jotka kerrotaan näennäisen eleettömällä tavalla. Anne-niminen ranskalaisnainen matkustaa junalla Moskovasta Irkutskiin etsimään vuosien takaista rakastettuaan, mutta ehkä vielä enemmän etsimään itseään. Maisemat ja kanssamatkustajat ovat olemassa lähinnä tarjotakseen hänelle jotain merkityksekästä (ei aina ihan todellistakaan) kokemusta. Hän liikkuu kuin unessa, Dostojevskia lukien. Miksi hän ylipäätänsä haluaa löytää Gylin uudelleen:

En suinkaan juossut pelkästään vanhan rakkauden perässä, vaan tunsin, että tuo rakkaus edusti kaikkia niitä rakkauksia, niin kuin se sisältäisi ne kaikki, monikossa ja yksikössä yhtä aikaa.

Annen matkakertomuksen rinnalla kulkee tarina hänen naapuristaan, Clémence-nimisestä vanhuksesta, jolle Anne käy lukemassa ja kertomassa tarinoita poikkeuksellisen voimakkaasti ja rohkeasti eläneistä naisista. Kummankin suosikki lienee Kafkan kirjeenvaihtotoveri Milena, joka ui joen yli kun ei muuten ehdi ajoissa rakastettuaan tapaamaan. Clémence itse oli vain yhdeksäntoistavuotias menettäessään sodan aikana kihlattunsa. Toki hän senkin jälkeen jatkoi elämäänsä ja koki uusia iloja ja uusia rakkauksia, mutta kaipuu Paulia kohtaan ei silti vähentynyt. Konkreettisena muistona rakastetusta on enää vain punaisen sohvan rakoon piilotettu valokuva, kun kaikki mennyt alkaa pikkuhiljaa unohtua. Unohtuuko myös Paul?

Kaupungissa tapahtuvat myllerrykset eivät näyttäneet vaikuttavan häneen, eihän hän edes nähnyt niitä, koska ei enää tehnyt kävelyretkiään, eikä myöskään tuntunut välittävän mitä hänelle niistä kerrottiin. Hänen todellinen Pariisinsa oli se, minkä hän oli kokenut nuoruudessaan, eikä mikään voinut sitä tuhota.

Lesbren lauseet ovat loppuun asti hiottuja ja ranskalaisen elegantteja, mikä synnyttää miltei mystisen tunnelman. Kirjailija vetää yhtymäkohtia tarinoiden ja tapahtumien välille niin hienovaraisesti, ettei niitä lukuhetkellä välttämättä oivallakaan. Jollakin lailla hahmottomaksi jäävät kuitenkin niin itse teos kuin sen kertoja. Se on impressionistinen näkymä ja häivähdys elämästä. Miten erilainen onkaan Annen junamatka verrattuna Rosa Liksomin teokseen Hytti nro 6!

CUNNINGHAM, MICHAEL: Lumikuningatar

Kustantaja: Gummerus 2014

Alkuteos: Thew Snow Queen

Suomennos: Raimo Salminen

Yhdysvaltalaisen Michael Cunninghamin teos Lumikuningatar on saanut innoitusta H. C. Andersenin sadusta. Siinä nuoren pojan, Kain, silmiin ja sydämeen joutuu särkyneen taikapeilin sirpaleita ja hän alkaa nähdä kaiken ympärillään rumana ja vääristyneenä. Kauniita ovat vain lumihiutaleet ja ennen kaikkea Lumikuningatar, jota Kai lähtee seuraamaan. Lumikuningattaren hyisessä linnassa hän unohtaa entisen elämänsä ja kaikki läheisensä, kunnes uskollinen lapsuudenystävä Gerda löytää hänet ja sulattaa kyynelillään jään hänen sydämestään. Cunningham ei suinkaan seuraa Andersenin satua tarkasti, vaan pistää lukijan miettimään ja arvuuttelemaan yhtymäkohtia.

Teos alkaa ilmestyksestä New Yorkin lumisessa Central Parkissa. Poikaystävän jättämä Barrett Meeks näkee taivalla läpikuultavan valon, joka tuntuu katsovan juuri häneen ja tutkiskelevan häntä. Huumeiden aiheuttama houreko? Joka tapauksessa valoilmiö jää Barrettin mieleen ja hän tulkitsee monia tulevaisuuden tapahtumia siitä johtuviksi. Barrett on esimerkki tyypistä, joka pursuaa ideoita, muttei jaksa ryhtyä toteuttamaan niitä käytännössä.

Samaan aikaan Barrettin veli Tyler yrittää säveltää häälaulua morsiamelleen Bethille. Beth on kuolemaisillaan syöpään, joten laulun pitäisi olla koskettava ja intiimi, muttei kuitenkaan sentimentaalinen eikä pikkusievä. Beth ei suinkaan aseta vaatimuksia, hän on jo valmistautunut kuolemaan, mutta Tyler käyttää luomistyötä tekosyynä kokaiinin vetämiseen ja sen luomaan valheelliseen innoitukseen.

Kirjan kertoja on hieman petollinen, sillä hän jättää lukijan pitkäksi aikaa väärien uskomusten varaan. Monissa henkilöiden välisissä suhteissa piilee paljon enemmän kuin kertoja ensin antaa ymmärtää ja epävarmaksi jää, paljastuuko lopullinen totuus koskaan. Esimerkiksi Barrett ja Tyler eivät ehkä olekaan erottamattomia pelkästään veljellisen rakkauden vuoksi. Valoilmiöllekin odottaa jonkinlaista selitystä ja päätöstä, mutta se jää täysin avoimeksi.

Taivas iski sinulle silmää, eikö niin? Ehkä. Ehkä iskikin. Tai ehkä se oli vain lentokone ja pilvi. Mutta jos Taivas ylipäätään iskee silmää jollekulle, niin luultavasti niille etsijöille jotka ovat vähemmän silmäänpistäviä, niille jotka penkovat pois heitettyä roinaa; niille jotka valitsevat mieluummin polun kuin puistokadun, mieluummin aukon aidassa kuin paraatiportin. Tästä kai johtuu että kiistattomat todisteet puuttuvat, vai mitä? Universumi iskee silmää vain niille joita kukaan ei usko.

Millä lailla Andersenin satu sitten Cunninghamin kirjassa näkyy? Tyler on selvästi kuin Kai, sillä hänen näköään haittaa silmässä oleva roska ja hänen säveltämässään häälaulussa puhutaan sekä hyytävästä salista ja jäisestä valtaistuimesta että sirpaleesta sydämessä. Onko hänen sydämensä kuitenkaan tunnoton? Lumikuningattaren hahmo on ongelmallisempi – ehkä ei ihminen lainkaan, vaan huumeet?

Cunninghamin kirjassa on pehmeän unenomainen ja lumentuoksuinen tunnelma. Monet kielikuvat ovat yllättäviä ja tuoreita. Esimerkiksi Barretin ja Tylerin kodin rokonarpiset katot on tehty neliöistä, jotka ovat kuin pakastettua, paloiteltua murhetta. Kauniin, viattoman nuoren miehen tulevaisuus saapuu niin pienissä erissä, että kaikki on yhtä huomaamatonta kuin päivittäinen posti. Puiston lamppujen ympärillä on valohameet ja niiden välissä ohutta, levotonta pimeyttä.

PS. Kirjan kansi on todella tunnelmallinen ja kaunis.