ULITSKAJA, LJUDMILA: Tyttölapsia

Kustantaja: Siltala

Suomennos: Arja Pikkupeura

Venäläinen Ljudmila Ulitskaja (s. 1943) on koulutukseltaan biologi, erityisalanaan perinnöllisyystiede. Päätoimisena kirjailijana hän on ollut 1990-luvulta lähtien ja voittanut mm. Venäjän Booker-palkinnon vuonna 2001 ja vuonna 2014 Itävallan valtion kirjallisuuspalkinnon. Vuonna 2011 hän sai ranskalaisen Simone de Beauvoir -palkinnon, joka myönnetään naisen ihmisoikeuksien parantamisen hyväksi tehdystä työstä.

Teos koostuu kahdesta kertomussikermästä, joista ensimmäinen kuuden novellin kokonaisuus – nimeltään Tyttölapsia - ajoittuu 1950-uvun alkupuolelle. Novellit eivät etene aikajärjestyksessä, vaan ensin kuvataan muutaman 9-vuotiaan pioneerin matkaa tapaamaan kädetöntä naista, joka on lahjoittanut toveri Stalinille jaloillaan kirjomansa ristipistotyön. Palavasta rakkaudesta isä Aurinkoista kohtaan ei kuitenkaan ole kysymys, vaan omien etuuksien tavoittelusta. Musertava pettymys kirkasotsaisille tytöille! Seuraavaksi kerrotaan kaksostyttöjen Viktorijan ja Ganajen syntymästä ja lapsuudesta, mutta myöhemmissä novelleissa kaksoset ovat jo luokkatovereita ensimmäisen novellin tyttöjen kanssa. Henkilöiden tunnistamista hieman hankaloittaa venäläinen tapa käyttää heistä toisinaan sukunimeä, toisinaan etunimeä ja lisäksi vielä kutsumanimeä – Viktorijaakin kutsutaan Vikaksi ja Ganajea Gaikaksi.

Novellit paljastavat sen tosiasian, ettei tasa-arvo toteutunut Neuvostoliitossakaan. Koululaisten eliittiä on puoleksi amerikkalainen diplomaatintytär, jonka koti (kaksio) on muiden silmissä satulinna. Huolettomasti eivät elämästään tosin nauti hyväosaisetkaan, sillä pelko vallitsee Stalinin valtakunnassa. Luokan vapaaoppilas taas on pohjasakkaa ja saa muiden tyttöjen kunnioituksen vasta paljastettuaan suuren tietoutensa naimapuuhista. Heräävä seksuaalisuus onkin yksi aiheista, joka koko ajan liikkuu hienovaraisesti tarinoiden pinnan alla. Kohde voi ensi alkuun olla vaikkapa modernin tyylikäs naisopettaja.

Toinen sikermä on nimeltään Lapsuus -49. Nämä lyhyet novellit eivät liity toisiinsa eivätkä käsittele pelkästään tyttöjä. Sodan jäljiltä on paljon orpoja, joille jo entuudestaan varattomien omaisten on tarjottava koti. Kaikesta on pulaa. Muutamaa kaalinpäätä kannattaa jonottaa tuntikaupalla. Naapurit vahtivat epäluuloisina ja kateellisina toisiaan.

Ulitskaja osaa katsella asioita lapsen näkökulmasta. Lapsi innostuu jostakin täysillä, mutta onkin seuraavassa hetkessä jo kiinnostunut ihan muusta. Hän voi kiusata toista julmasti, mutta muuttaa suhtautumisensa päinvastaiseksi jonkin odottamattoman seikan vuoksi. Sisar voi kadehtia toista sisarta katkerasti ja samalla tuntea suojelunhalua. Venäläissyntyinen on tietenkin ylivertainen muihin kansanryhmiin nähden, eritoten juutalaisiin tai tataareihin, mikä oikeuttaa kiusantekoon. Liian usein lapset joutuvat painiskelemaan yksinään ongelmiensa ja huoliensa keskellä, koska aikuisilla on liian kiire tai liian vähän mielenkiintoa.

Arja Pikkupeuran suomennoksesta välittyy Ulitskajan tekstin kauneus ja vivahteikkuus. Ote on rauhallinen ja ymmärtäväinen ja kevennyksenä vielä hurmaavaa huumoria. Esimerkiksi kuvaus alusvaatteista:

 Noiden vuosien tyttölasten alusvaatteet oli keksinyt joku ihmiskunnan vihollinen, joka pyrki saattamaan sen sukupuuttoon. Lyhyen paidan ylle vedettiin orvonoloinen liivi, jossa oli isot ja tässä nimenomaisessa tapauksessa keltaiset napit. Liiviin napitettiin kaksi hiertävää kuminauhaa, ja niiden toinen pää kiinnitettiin liian lyhyisiin sukkiin, jotka Vikalla pureutuivat kiinni tukeviin reisiin, heti polven yläpuolelle. Tämän kaiken ylle puettiin väljät pöksyt, joita olemuksensa vastaisesti kutsuttiin ”trikoiksi”, ja koko tällä virityksellä oli tapana uppoutua ihoon, hangata punaisia jälkiä herkkiin paikkoihin ja irtoilla liitoksistaan rajumman liikehdinnän aikana. Aikuisten naisten alusvaatteet eivät juuri eronneet näistä, ja todennäköisesti niiden oli määrä taata kansakunnan nuhteettomuus.

WEAVER, EVA: Jacobin takki

Kustantaja: WSOY 2015

Alkuteos: The Puppet Boy of Warsaw

Suomennos: Anna Lönnroth

Juutalaispoika Mika asuu Varsovassa Puolassa. Vuonna 1938 elämä on vielä hyvää ja isoisä Jacobilla on varaa teettää räätälillä itselleen hieno päällystakki. Sitten natsit valloittavat Puolan ja siirtävät kaikki Varsovan juutalaiset muurien taakse ghettoon. Isoisä alkaa piilotella itselleen tärkeitä asioita takkinsa uumeniin.

Isoisä lisäsi päällystakkiinsa taskun toisensa perään ja keksi sitten eräänä päivänä ruveta tekemään taskujen sisällekin pieniä taskuja. Jos yksi tasku tutkittaisiin, niin ei kuitenkaan löydettäisi sisempiä kerroksia. Pikkuhiljaa hänen takistaan tuli valtava labyrintti: jokin aukko johti yhteen mutta ei toiseen taskuun, tuolla oli umpikuja ja tästä pääsi vasemmalta oikealle.

Isoisän kuoleman jälkeen Mika omii itselleen sekä takin että isoisän salaisen harrastuksen – käsinuket. Hän alkaa esittää sisimmästään kumpuavia näytelmiä ympäri ghettoa, kaduilla ja lastenjuhlissa, sairaalassa ja orpokodissa. Eräänä päivänä hänen taitonsa paljastuu sattumalta Maxille, saksalaissotilaalle, joka pakottaa Mikan valloittajien viihdyttäjäksi. Mika tuntee itsensä petturiksi, vaikka palkkioksi saamillaan leivillä pystyykin pitämään perheensä hengissä nälän ja tautien runtelemassa ghetossa. Lisäksi hän onnistuu takkinsa suojissa salakuljettamaan pieniä lapsia turvaan ulkomaailmaan. Epämääräinen ystävyys Maxin kanssa osoittautuu hyödylliseksi silloin, kun juutalaisia aletaan kuljettaa Treblinkan kuolemanleirille.

Niinä kauheina päivinä mitään ei voinut enää ennakoida – missään ei ollut mitään logiikkaa, jäljellä oli ainoastaan kohtalon raaka sattumanvaraisuus. Mistä voisimme erottaa sotilaan, joka muistaisi ihmisyytensä, sotilaasta joka vain tottelisi käskyjä ja tappaisi? Olin nähnyt rottien muuttuvan silmänräpäyksessä: vaikka heidän kirkasväriset julisteensa ilmoittivat meidän olevan syöpäläisiä, he saattoivat aivan tyytyväisinä kuunnella esityksiämme, antaa muusikoidemme ja kabareemme viihdyttää heitä yhtenä iltana, ja seuraavana tappaa meidät ilmeenkään värähtämättä.

Mikan ja Maxin kohtalot koskettavat vielä myöhemminkin toisiaan, jopa niin myöhään kuin vuonna 2009. Kaiken keskipisteessä on Mikan rakkain käsinukke, isoisä Jacobin tekemä prinssi. Vuosikymmenien halki se viihdyttää ja rohkaisee ihmisiä milloin Varsovassa, milloin Siperiassa, milloin Saksassa tai Yhdysvalloissa. Se paljastaa totuuksia, mutta levittää myös sovinnon sanomaa.

Jacobin takki -romaani tuo mieleen Roman Polanskin elokuvan Pianisti, mutta Weaver paljastaa juutalaisen päähenkilön näkökulman lisäksi myös saksalaisen Maxin pohdinnat. Miksi julmuudet tehtiin, mitä niillä saavutettiin? Poistaako oman syyllisyyden se, että ainoastaan noudattaa ylhäältä tulevia käskyjä? Sovittaako se jotain, että sodan häviäjänä joutuu itse kärsimään voittajien käsissä? Kirjan monipuolisuutta lisäävät vielä kertomukset kotirintamalta, sillä kauhuja ja kurjuutta on ollut sielläkin. Weaverin kirjaa ei voi ahdistumatta lukea, sillä se kuvaa varsin realistisesti ihmisen käsittämätöntä julmuutta toista ihmistä kohtaan. Silti se tarjoaa myös ripauksen toivoa ja uskoa.

CLEMENT, JENNIFER: Basquiatin leski : rakkaustarina

Kustantaja: Like 2015

Alkuteos: Widow Basquiat

Suomennos: Terhi Kuusisto

Yhdysvaltalainen Jean-Michel Basquiat (1960-1988) oli ensimmäinen maailmanmaineeseen noussut musta kuvataiteilija. Hän sai mainetta aluksi graffititaiteilijana ja myöhemmin avantgarde-taiteilijana, josta käytettiin jopa määrettä ”1980-luvun Picasso”. Basquiat saavutti rikkautta miltei huomaamattaan, muttei arvostanut rahaa koskaan kovin korkealle. Hän saattoi ajella paikasta toiseen limusiinilla ja heitellä ikkunasta satasia pultsareille. Hän saattoi maalata Armanin puku päällä, sotkea sen surutta maaliin ja heittää sitten pois. Basquiat tunnustikin, että hänelle ainoa kiinnostava asia oli tyhjä paperi.

Suzanne Mallouk oli Basquiatin ensimmäinen suuri rakkaus. Väkivaltaista isäänsä New Yorkiin paennut Suzanne työskenteli baarissa tavatessaan Basquiatin eräänä yönä:

Jean-Michel on yöeläin, oikea myyrä. Päivänvalo sattuu, aurinko sattuu, mutta illalla hän muuttuu taikuriksi, Merliniksi jolla on kaikki hallussa ja hohtoa elämässä. Yöt ovat huumeille. Huumeet ovat yö. Päivänvalossa Jean-Michel painuu omaan varjoonsa ja mönkii sen sisään.

Suzannesta tuli muusa Venus, jota Basquiat etenkin aluksi hemmotteli monin tavoin, mutta myös totutti jokapäiväiseen huumeiden käyttöön, öiseen juhlintaan ja seksillä hurjasteluun. Kokaiinin voimalla Basquiat suolsi luonnoksia ja maalauksia, joita lahjoitteli avokätisesti niin ystäville kuin ventovieraille, mutta saattoi myös vaatia töitään hetken kuluttua takaisin. Näin kävi esimerkiksi Madonnalle. Yksi Basquiatille tärkeistä henkilöistä oli Andy Warhol, jonka kuoleman jälkeen Basquiat alkoi käyttää yhä holtittomammin huumeita ja muuttui vainoharhaiseksi ja väkivaltaiseksi. Basquiat kuoli 27-vuotiaana huumeiden yliannostukseen.

Taiteilijan vielä eläessä Suzannea alettiin kutsua ”Basquiatin leskeksi”, vaikkei virallista suhdetta edes ollut. Mitähän tähän mahtoi sisältyä? Miehen kuoltua Suzanne repäisi itsensä irti New Yorkin taidepiireistä, lopetti hurjimman huumeiden käytön ja kouluttautui psykiatriksi, erikoisalanaan taiteilijoiden auttaminen.

Suzannen ystävänä Jennifer Clement seurasi rakkaustarinaa lähietäisyydeltä, mikä varmaankin auttoi osaltaan kirjan intiimin ja vahvan tunnelman luomisessa. Luvut ovat hyvin lyhyitä, eivät aina sivunkaan mittaisia, ja sisältävät samasta tapauksesta sekä Clementin selostavan osuuden että otteen Suzannen muistiinpanoista. Kerronta on ihastuttavan ironista ja eloisaa, sanallisia oivalluksia väläyttelevää ja värikkäitä mielikuvia herättelevää. Silti yksityiskohtien läpi välittyy myös traagisuus, erään elämän tuhoutuminen.

MURAKAMI, HARUKI: Maailmanloppu ja ihmemaa

Kustantaja: Tammi 2015

Alkuteos: Sekai no owari to hadoboirudo wandarando

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Japanilainen Haruki Murakami (s. 1949) on monilla palkinnoilla palkittu kirjailija, jota etenkin nuoret lukijat rakastavat. Hänen tyyliään leimaavat kafkalainen surrealismi ja alakuloinen fatalismi yhdistettyinä vieraantumisen ja yksinäisyyden tunteisiin. Suomeksi Murakamin teoksia on saatu hieman takaperoisessa järjestyksessä, sillä Raisa Porrasmaan suoraan japanista kääntämä teosMaailmanloppu ja ihmemaa ilmestyi alun perin jo vuonna 1985.

Kirjan joka toinen luku sijoittuu Kovaksikeitettyyn ihmemaahan ja joka toinen Maailmanloppuun. Ihmemaa on toisaalta 1970-luvun maailma, jossa Duran Duran -yhtye on kova sana ja c-kasetit uusinta tekniikkaa. Toisaalta se on maailma, jossa utopististen tieteellisten keksintöjen avulla valtaa tavoittelevat virallinen Systeemi ja sen kanssa kilpaileva Tehdas. Kirjan päähenkilö on yksi Systeemille työskentelevistä Laskijoista, jolle salaperäinen tohtori on asentanut aivoihin jotain erikoista:

Sinulle antamaani laskudataan oli piilotettu kutsusignaalina kolmannen ajatusjärjestelmän aktivoimiskomento. Toisin sanoen sen jälkeen kun olit siirtynyt toiseen ajatusjärjestelmään, tapahtui vielä yksi siirtymä ja suoritit laskelmat kolmannella ajatusjärjestelmällä.

Vaikka ajattelun piirit pitäisi miten erillään hyvänsä, käytävän katkaiseminen ei käy päinsä, sillä sinun tajuntasi pintakerrokset, toisin sanoen ykköspiiri, on kehittynyt imemällä ravintonsa alitajunnastasi eli piiri numero kahdesta. Yhdyskäytävä on siis sekä puun juuri että maaperä. Jos sitä ei olisi, aivot eivät toimisi. Sen vuoksi säilytimme sen. Jos tila on normaali, ei tarpeettomia vuotoja tai vastavirtauksia ilmene. Sähköpurkausten energia on nyt kuitenkin aiheuttanut yhdyskäytävälle epänormaalin sokin, koska liitäntä B on sulanut. Aivosi ovat sen yllättämiä aloittaneet korjaavan toiminnan.

Näitä tieteelliseltä kuulostavia tekstejä tuskin on tarkoitettu ymmärrettäviksi? Joka tapauksessa Laskija-parka joutuu erityisominaisuutensa vuoksi suureen vaaraan, josta tohtorin lapsenlapsi – pulska neiti – häntä pelastelee. Ketkä Laskijaa uhkaavat? Onko kaikki yhtä suurta peliä, jossa eri osapuolia ei oikeastaan olekaan olemassa?

Maailmanloppu puolestaan on korkean muurin ympäröimä kalsea paikka, jonne saapuva ihminen erotetaan oitis omasta varjostaan. Ihminen ja varjo elävät sitten kumpikin omalla tahollaan, kunnes varjo kuihtuu vähitellen pois. Muistot haipuvat. Ihmisten sijasta kaduilla liikuskelee yksisarvisia, sielujen kantajia. Vähitellen oivaltaa, että tämä maailma onkin vain päähenkilön pään sisällä ja luultavasti seurausta aivoihin tehdyistä muutoksista. Mutta onko Ihmemaakaan todellinen? Mihin maailmaan sijoittuu Laskijan rakastettu, kirjastonhoitaja?

Maailmanloppu ja ihmemaa on Murakamin romaaneista helppolukuisimpia. Ihmemaassa se vie vauhdikkaaseen seikkailuun, josta ei absurdeja käänteitä puutu, ja Maailmanlopussa elämän ja kuoleman saloja pohtivaan mietiskelyyn.  Olisiko kirjailijan tarkoitus näiden kahden maailman avulla kuvata ihmisen alitajunnan virtoja? Kiehtova tarina ainakin on, vaikkei sen kaikkia syvyyksiä ymmärtäisikään.

OLLIKAINEN, MILLA: Pirunkuru

Kustantaja: Like 2015

Milla Ollikainen (s. 1974) voitti vuonna 2012 Like kustannuksen ja Suomen dekkariseuran Rikos kannattaa -kirjoituskilpailun, minkä pohjalta ilmestyi 2013 Ollikaisen esikoisteos Veripailakat, Ylläksen maisemiin sijoittuva salapoliisiromaani. Jatko-osa Vesiraukka ilmestyi seuraavana vuonna ja trilogian päättävä Pirunkuru 2015. Ollikainen asui Kolarissa 2001-2012 ja työskenteli Luoteis-Lappi-lehden päätoimittajana. Tästä lienee tarttunut ideoita dekkarisarjan ihmisiin ja maisemiin sekä repliikeissä käytettyyn murteeseen. Kolarin murteen oikeellisuutta ei Hämeessä syntynyt länsirannikon asukas pysty arvioimaan, mutta kaiketikin kaikki on kohdallaan. Suurimman osan pystyy vaikeuksitta ymmärtämään ja värikkäästä tekstistä kovasti nauttimaan. Kirjassa on myös muualta Lappiin  tulleita, jotka puhuvat omalla tavallaan ja erottuvat näin paikallisista asukkaista.

Pirunkuru-dekkarin voi lukea itsenäisenä teoksena eli ymmärtäminen ei vaadi aiempiin osiin tutustumista. Kirjan alussa löytyy Pirunkuru-nimisestä tunturirotkosta kuollut mies. Alkututkintaa suorittavat paikalliset poliisit, kohta eläkkeelle jäävä Juhani Vuontisjärvi ja nuori Aleksi Kukkola. Vuontisjärvi on sympaattinen mies, joka jaksaa jututtaa ja kuunnella ihmisiä myötätuntoisesti ja rauhallisesti. Kukkola taas kaipaisi toimintaa ja tekniikkaa.

”Eli solet löytänyt ruuhmiin Kesängiltä. Ja son varmasti kuollut, niinkö?”

”Kylmä son ko mikä. Jos saapi sanoa ihan kansakoulupohjalta, niin son satarosenttisen kuollut. Kyllä mie niitä sen verran olen nähnyt, en mie nyt aivan pörrö ole, luuleks sie että…”

Kyseessä ei selvästikään ole tapaturma, mutta liittyykö entisen kaivosmiehen kuolema jollakin tavalla alueelle suunniteltavaan uuteen rautakaivokseen? Miehen mökistä nimittäin löytyy valtava määrä numeroituja kivinäytteitä. Itse kaivoshanke näyttää menevän kunnassa läpi vastalauseitta päättäjien hehkuttaessa sen myötä saatavaa toista jalkaa matkailun oheen. Ainoan kriittisen puheenvuoron saa sähköpostiinsa Krisse, paikallislehden harjoittelija. Hän on rakkauden perässä etelästä Lappiin muuttanut yksinhuoltaja, joka on enenevässä määrin tyytymätön kunnan kuvioihin ja elämäänsä yleensäkin. Sitten tapahtuu uusi murha, joka koskettaa Krisseäkin.

Kirjan juoni on taitavasti rakennettu ja tuo sopivin väliajoin esiin aina uuden syyllisehdokkaan. Tapahtumat ovat täysin mahdollisia, jopa loppuun säästetty mojova yllätyskin. Henkilöt ovat tavallisia arkisia ihmisiä, eivät syntymäpahoja psykopaatteja. Tämä on hyvä dekkari sellaiselle, jota raakuus ja mielipuolisuus eivät miellytä. 

VÄISÄNEN, HANNU: Piisamiturkki ja muita kertomuksia

Kustantaja: Otava 2015

Hannu Väisästä (s. 1951) voi luonnehtia sanalla ”monitaiteellinen”. Hän on saanut Taiteen valtionpalkinnon ansioistaan kuvataiteilijana, Finlandia-kirjallisuuspalkinnon romaanillaan Toiset kengät ja toiminut sekä graafikkona että teatterin lavastajana. Ainutlaatuinen on maailmalaajuisestikin Väisäsen omaelämäkerrallinen romaanisarja Anterosta, joka tiedostaa jo lapsena taiteilijankutsumuksensa. Kertomuskokoelmassa Piisamiturkki ja muita kertomuksia Antero esiintyy niminovellissa, jossa hän kertoo ensimmäisestä äitipuolestaan ja tämän ylpeydenaiheesta, piisamiturkista. Äitipuoli turkkeineen jättää perheen melko pian ja ryhtyy elämään erakkona omassa talossaan. Hän kuolee vuosia myöhemmin onnettomuuden seurauksena, nyt jo rispaantuneen turkin jäännökset ympärillään.

 Kokoelman kaksitoista novellia kertovat niistä merkillisistä ihmisistä, joita Väisänen on tavannut matkustaessaan eri puolilla maailmaa. Tapahtumien näyttämönä on milloin Suomi tai Ranska, milloin Yhdysvallat, Karibia, Norja tai Japani, joita Väisänen kuvailee taiteilijan silmää hyödyntäen, paikalle ominaisia yksityiskohtia ja tunnelmia esille nostaen. Etenkin omaperäisillä adjektiiveilla maalailu on Väisäselle ominaista.

On sellainen helmikuun puolivaloton, kangistava päivä jonka läpi ei pääse kuin torkkumalla. Sellainen päivä jolloin väreillä ei ole arvoa eikä merkitystä. (Mies Kouvolasta)

Ihmisiä ja heidän tekojaan Väisänen kuvailee ironiseen sävyyn ja hieman paisutellen, mutta samalla myötätuntoisesti ja ymmärtäen. Ihmisen sisimpään voi kätkeytyä paljon murhetta ja yksinäisyyttä, vaikka teot olisivat ulkopuolisen silmin katsottuna omituisia tai huvittavia. Amerikkalainen mies menestyy yrittäjänä, mutta olisi oikeasti halunnut vaihtaa sukupuoltaan. Yrmeä mutta luotettava kassaneiti saa ylennyksen, kun kollegoita sanotaan irti. Syntyy koston kierre. Japanilainen asunnonvälittäjä rakastuu muuttohaukkaan ja mullistaa koko elämänsä. Toisesta japanilaismiehestä taas tulee nukkemestari bunrakuteatteriin, koska on nuoruudessaan kokenut musertavan tunne-elämyksen Suomessa – tähän liittyy myös rakkaus Sibeliusta kohtaan.

Brooklynin korkein kohta -novellissa kertoja ja hänen ranskalainen ystävänsä tapaavat New Yorkin nähtävyyksiin tutustuessaan avuliaan miehen, joka kutsuu heidät kotiinsa juomaan raparperimehua ja katsomaan komeaa näköalaa. Miehen ylpeydenaihe on laaja kokoelma nimikirjoituksilla varustettuja oopperatähtien valokuvia, mutta lopulta paljastuu myös valikoima vanhoja pornoelokuvia. Miksi kaikki kauniit menneisyyden äänet vaihtuivat ajan hampaan runtelemiin filmikalvoihin, ihmettelee kertoja ja toteaa sitten, ettei ole ihmisen vika jos hän saa huomenlahjakseen myös kiiman.

Kertomuksessa Ilotulitus kerrostalossa asuvat yksinäiset vanhukset, Nellie ja George, ystävystyvät pienoismalleja rakennellessaan ja alkavat viettää yhä enemmän aikaa keskenään. Omaiset ja naapurit hermostuvat, päättävät lopettaa moisen säädyttömyyden ja saattaa vanhukset holhouksen alaisiksi. Nämähän ovat selvästikin suurempi uhka yhteisön rauhalle ja aineelliselle hyvinvoinnille kuin vapaana juoksentelevat joukkomurhaajat:

Ja kerrostalokin, talo tyyten vailla luonnetta alkaa sekin valittaa, sen tiilet rutisevat ja kaari-ikkunat naukuvat, kun sen on siedettävä sisällään kahta vanhusta jotka naimattomina istuvat hyvin likellä toisiaan… (Ilotulitus)

MORIARTY, LIANE: Mustat valkeat valheet

Kustantaja: WSOY 2015

Alkuteos: Big little lies

Suomennos: Helene Bützov

Australialaisen Pirriween alakoulu on suosittu ja hyvätasoinen. Sinne hyväksyttyjen lasten vanhemmilla ei tunnu olevan ajatuksissa muuta kuin ulkonäöstä huolehtiminen, vanhenemisen merkkien seuraaminen tai erityislahjakkaiden lasten ohjaaminen. Äidit ovat sieviä ja kiireisiä ja isät harkitun ammattimaisia. Heidän kesken käydään kuitenkin salaisesti kovaa valtataistelua. Huipulla ovat lyhyttukkaiset blondit:

He tarkoittavat pelkkää hyvää. He ovat kuin, hmm, kuin mitä? He ovat kuin äitipiispoja. He suhtautuvat hyvin vakavasti rooliinsa oppilaan äitinä. Se on heille kuin uskonto. He ovat fundamentalistiäitejä.

Sitten on pari johtohahmoa kuten ponteva uranainen Renata ja konflikteja rakastava Madeline, joiden taakse muut jakaantuvat. Klikit alkavat muodostua jo esikoulun pehmeä lasku –tutustumispäivänä. Silloin kohtalon oikusta Madeline ja kuvankaunis ystävänsä Celeste tutustuvat nuoreen yksinhuoltajaan Janeen, joka muiden äitien joukossa tuntuu hieman altavastaajalta. Naiset pitävät lujasti toistensa puolta pian koittavien kuohuttavien tapausten keskellä. Jo kirjan alussa vihjataan, että kuusi kuukautta tutustumispäivän jälkeen koululla tulee tapahtumaan tragedia. Naamiaismuotoisen visailuillan aikana jämäköiden drinkkien humalluttamat vanhemmat yltyvät nyrkkitappeluun ja ehkä murhaankin. Kuoleeko joku todella – sitä tietoa saa odottaa kirjan loppuun saakka. Sitä ennen illan osanottajat antavat poliisille todistajalausuntoja, joissa huhut ja pahansuovat vääristelyt sekoittuvat tosiasioihin. Kaikki henkilöt eivät kuitenkaan saa sanansijaa, joten mahdollisen uhrin henkilöllisyyttä ei voi näiden keskustelujen perusteella päätellä (jos edes ymmärtää niitä sillä silmällä lukea). Jokaisen juorun alkuperä käsitellään kyllä aikanaan ja näytetään, miten helposti kärpäsestä voi kasvaa härkänen.

Mustat valkeat valheet vaikuttaa aluksi hieman kliseiseltä, sillä karamellisen pinnan alta paljastuva pahuuskin on monesti käsiteltyä: perheväkivaltaa, koulukiusaamista, uusperheahdistusta ja raiskausta. Moriarty kuvaa kuitenkin kaikkea kirpeän satiirisesti ja oivaltavien yksityiskohtien avulla. Ihmiset voivat pitää valheitaan vähäpätöisinä, valkoisina suorastaan, mutta ne saattavat levittää mustaa pahuutta jopa sukupolvien päähän.

PS. Kirjan kansi on todella oivaltava.

FRANZEN, JONATHAN:Purity

Kustantaja: Siltala 2015

Alkuteos: Purity

Suomennos: Raimo Salminen

Pip on nokkela, älykäs ja hauska 24-vuotias nainen, mutta taipumus kuohahteluun johtaa hänet usein noloihin tilanteisiin ja huonoihin valintoihin. Erään kuohahduksen jälkeen Pip lähtee omatoimisesti etsimään isäänsä, jonka henkilöllisyyden äiti on pitänyt visusti salassa. Hänen seikkailujensa myötä kirjaan saadaan muita tärkeitä henkilöitä: itäsaksalaissyntyinen karismaattinen Andreas ja tämän surumielinen ystävätär Annagret, sympaattinen lehtimies Tom ja tämän neuroottinen ex-vaimo Anabel. Kaikilla henkilöillä tuntuu olevan vaikea lapsi-vanhempi-suhde. Pip rakastaa äitiään, mutta tuskastuu toisaalta tämän takertuvuuteen ja toisaalta kohtuuttomalta tuntuvaan salaperäisyyteen. Andreas vihaa äitiään ja Annagret isäpuoltaan. Tomin äiti on hankala. Anabel halveksii isäänsä.

Kirjan nimi Purity on monitulkintainen. Pip-neiti on oikeasti nimeltään Purity (mitähän äiti on oikein ajatellut?), mutta tottunut jo lapsesta helpompaan Pip-versioon. Se puolestaan tuo mieleen Dickensin teoksen Suuria odotuksia, jossa sankari uskoo saaneensa rahat opiskeluun äveriäältä ikäneidolta, mutta saakin ne tosiasiassa rangaistusvangilta. Rahat eivät siis ole puhtaat. Franzenin kirjassa kaikki yrittävät olla puhtaita, pestä pois hairahduksiaan tai ainakin vaikuttaa puhtailta muiden silmissä. Anabel ei halua liikemiesisänsä rahoja, koska ne ovat hänen mielestään verisiä. Annagret työskentelee hyväntekeväisyysyhdistyksissä hyvittääkseen nuoruutensa tapahtumia. Andreas kaivelee esiin muiden syntejä voidakseen peittää omansa.

Yksi Franzenin kantavista teemoista on velvollisuudentunne ja velvollisuuden täyttämisen vaikeus. Toisten asettamat odotukset voivat olla joskus kohtuuttoman suuret, mutta ihminen voi itsekin vaatia itseltään liian paljon. Kaiken aikaa myös menneisyyden painolasti mutkistaa tilannetta. Siksi kertomus liikkuu ajassa edestakaisin, koska vain siten pystytään paljastamaan vähän kerrassaan syyt henkilöiden käyttäytymiseen ja myös heidän välillään risteävät yllättävätkin yhteydet.

Ajankohtaisuuttakin Purity-romaanissa on, sillä Franzen pohdiskelee tiedonkulkua ja tiedottajien moraalia. Onko lehtien pengottava skandaaleja menestyäkseen kilpailussa? Miten suhtautua internetin paljastuksiin?

Uudessa Järjestelmässä oli iso joukko mahdollisia snowdoneita, työntekijöitä joilla oli pääsy algoritmeihin joiden avulla Facebook teki rahaa käyttäjien yksityisyydellä ja Twitter muokkasi omaehtoisiksi kuviteltuja meemejä. Älykkäät ihmiset kuitenkin pelkäsivät todellisuudessa paljon enemmän Uutta Järjestelmää kuin sitä, mitä järjestelmä oli saanut vähemmän älykkäät ihmiset pelkäämään: NSA:ta, CIA:ta – kaikkihan oli kuin suoraan totalitarismin taktiikkakirjasta: kiistä omat sortomenetelmäsi väittämällä vihollisesi käyttävän niitä ja tarjoavasi ainoana suojan niitä vastaa – ja useimmat mahdollisista snowdoneista pitivät suunsa kiinni.

Purity-romaani on jotenkin hämmentävä. Juoni on varsin viihteellinen monimutkaisine ihmissuhdekoukeroineen ja sattumuksineen, mutta toisaalta tarina etenee verkkaisesti ja paikoin lähes saarnaavasti. Kerronta on pelkistetyn eleetöntä, kunnes Franzen läväyttää ilkeän osuvia luonnehdintoja henkilöistään, joista jokaisen uuden yksityiskohdan myötä kasvaa entistä inhimillisempiä ja todempia. Kaiken kaikkiaan kyllä lukemisen arvoinen teos.

LANDER, LEENA: Kuka vartijoita vartioi

Kustantaja: Siltala 2015

Leena Landerin teos Kuka vartijoita vartioi perustuu tositapahtumaan: myrskyisänä jouluaattoyönä 1895 suomalainen fregatti Palme haaksirikkoutuu irlantilaisen Kingstownin kaupungin edustalla. Auttamaan lähtee viidentoista vapaaehtoisen soutama pelastusvene, joka kuitenkin kaatuu kovassa aallokossa. Kaikki miehet hukkuvat. Höyrykäyttöinen rannikkopelastusalus kuljettaa vasta tapaninpäivänä Palmelta kaikki turvaan laivakissaa ja koiranpentua myöten mediakohun saattelemana, jolloin erityistä huomiota herättää aluksen kapteenin kaunis vaimo Elin pienen vauvansa kera. Myötätunnon aalto pyyhkii yli Britannian.

Tragediasta kirjoitettiin seuraavina päivinä ja viikkoina palstametreittäin kuvauksia Ison-Britannian sanomalehdissä. Siitä sepitettiin lauluja ja näytelmiä. Turman uhrien perheitä varten perustettiin rahastoja, jotka keräsivät muutamissa viikoissa nykymiljoonia vastaavia summia. Hänen Majesteettinsa kuningatar Viktoria esitti omaisille sähkeitse syvän osanottonsa. Lady Cadogan, Irlannin korkeimman käskynhaltijan puoliso, kävi henkilökohtaisesti välittämässä sen jokaiseen surutaloon. Myös kuningatar avasi kukkaronsa nyörejä 30 punnan edestä.

Sitten tilanne mutkistuu. Käynnistyy tutkimus syistä, miksi Kuninkaallisen Meripelastusseuran alus ei oiennut kaatumisen jälkeen. Oliko itse aluksessa vikaa vai oliko miehistö toiminut kiireessä huolimattomasti? Haluavatko kaikki edes totuutta esiin, jos se merkitsee rahan tai maineen menetystä? Jännitettävää riittää!

Kingstownin tapahtumia jouluaatosta loppiaiseen seurataan useammasta näkökulmasta. Irlantilainen lehtimies Daniel Ford kuvaa tunteikkaasti tilanteita artikkeleissaan, mutta etsii samalla totuutta kulissien takaa kaikista estely-yrityksistä huolimatta. Eliniä raastavat eri suuntiin niin lojaalisuus ja oikeudentaju kuin rakkaus ja vastuuntunne eikä hän voi puuttua tilanteeseen kuin epäsuorasti. Palmen 12-vuotias laivapoika Matias taas omaa muutaman tiedonmurusen ja mitä siitä seuraakaan?

Näihin menneisyyden tapahtumiin limittyy Eeva ja Mikko Rafaelssonin matka Dún Laoghairein (entiseen Kingstowniin) jouluna 2012. Eeva on tunnettu kirjailija ja keräämässä aineistoa isovaaristaan Matiaksesta eli fregatti Palmen laivapojasta. Mikko on eläkkeelle jäänyt kommodori, joka vaikuttaa naljailuineen ja opettajaneleineen todella ärsyttävältä. Syy paljastuu lopulta uran traumaattisista kokemuksista, Estonian onnettomuudesta ja entisen Jugoslavian sotatilanteista. Kirjan jännite rakentuu paljolti sille, miten monin tavoin menneisyys ja nykyisyys rinnastuvat toisiinsa.

Kuka vartijoita vartioi -romaanissa henkilöiden välillä risteilevät monenlaiset siteet ja jännitteet. On salaista rakkautta, uskollista ystävyyttä, anteliaisuutta ja luottamusta mutta myös kyllästymistä, epäluottamusta ja vihaa. Liikuttavin hahmo on Sarah-tyttönen, joka uskollisesti odottaa aallonmurtajan päässä isänsä paluuta.

Ties kuinka monesti isukki oli saanut nauraa makeasti niille hölmöille, jotka jo luulivat hänen rääkkäävän säkkipilliä Pyhän Pietarin soittokunnassa… Lapsi oli järkkymättömän varma asiastaan: heti kun myrsky laantuisi, isä tulisi rantaan, ja he menisivät yhdessä veljien kanssa junalla Dubliniin katsomaan nukketeatteria.

Historiankuvauksena Kuka vartijoita vartioi on vahva ja luotettava. Siinä paljastuvat 1800-luvun lopun Britanniassa vallitseva köyhien ja rikkaiden välinen eriarvoisuus, lasten ja naisten kohtelu sekä kuninkaallisten ylivertainen asema imagosodassa. Ja jopa usko suomalaisten noitavoimiin! 

NEUMAN, ANDRÉS: Vuosisadan matkustaja

Kustantaja: Tammi 2015

Alkuteos: El viajero del siglo

Suomennos: Tarja Härkönen

Vuonna 1977 syntynyt Andrés Neuman on nykyisin Espanjassa asuva argentiinalaissyntyinen kirjailija, joka on jo herättänyt maailmanlaajuista huomiota ja saanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja.

Vuosisadan matkustaja ajoittuu 1800-luvun alkupuolelle, jolloin teollistuminen on alkamassa, aatemaailma muuttumassa ja työväestö nousemassa. Tapahtumapaikkana on jossain Saksin ja Preussin rajamaastossa sijaitseva Wandernburgin kaupunki. Kartoista Wandernburgia ei löydy, sillä se siirtyilee salaperäisesti paikasta toiseen. Myös Wandernburgin sisällä kadut ja paikat tuntuvat vaihtavan koko ajan sijaintiaan. Tänne pysähtyy yöpymään salaperäinen Hans, intohimoinen matkustelija.

En mahda sille mitään, Hans jatkoi, että kun olen pitkään samassa paikassa, huomaan että alan nähdä huonommin, aivan kuin olisin sokeutumassa. Asiat alkavat muistuttaa toisiaan, muuttuvat sameiksi, eikä mikään tunnu enää ihmeelliseltä

Tällä kertaa Hansin lähtö kaupungista lykkääntyy päivä ja viikko kerrallaan, kunnes miltei unohtuu. Hän nimittäin pääsee nopeasti sisälle kahteen hyvin erilaiseen ryhmään. Toisaalta on luolassa asuva vanha posetiivari työläistovereineen ja toisaalta porvarispiiri hienostuneessa salongissaan. Kummassakin keskustellaan ja väitellään vuolaasti - posetiivarin luona työläisen asemasta ja unista, Gottliebin salongissa filosofiasta, kirjallisuudesta ja politiikasta. Näin asiaan perehtymätön lukijakin tutustuu 1800-luvun suuntauksiin ja merkkihenkilöihin. Keskustelu pysyy sen verran kansantajuisena, ettei ihan putoa kärryiltä.

Minulle jumalallista on se että meillä on jalat maan pinnalla, ymmärrättekö? (mielenkiintoinen näkökohta, sanoi herra Levin, mutta entäs ylevät tunteet? emmekö tutki maallista nimenomaan niiden avulla? mihin valtakuntaa harras rukous kuuluu? tai esimerkiksi Bachin kantaatti? onko Bachin kantaateilla jalat maassa? tai.)

Keskustelujen lomassa myös tunteet leiskuvat. Hansin ja väittelysalonkia emännöivän Sophien välille syttyvä rakkaus on kuumaa mutta kiellettyä, sillä Sophie on jo kihloissa. Jättäisikö Sophie rikkaan ja palvovan kihlattunsa, vaikka Hans kuinka tuntuisi sukulaissielulta vapaamielisyydessään ja kapinoinnissaan? Hans ja Sophie nousevat eloisuudessaan keskeisiksi hahmoiksi, mutta esimerkiksi vanhaa, viisasta posetiivaria on miltei pakko rakastaa.

Kirja on niin taidokkaasti rakennettu, ettei se kuudestasadasta sivustaan huolimatta juurikaan tunnu raskaalta. Joskus tapahtumia rinnastetaan aika hurjalla tavalla toisiinsa – seurataan esimerkiksi vuoron perään lampaan keritsemistä ja naisen raiskausta. Kaikkiaan Neumanin teksti on kaunista ja vaihtelevaa. Toisinaan se soljuu pitkinä lauseina hypnoottisesti eteenpäin ja toisinaan tarjoaa nopeita impressioita.

Nulte oli vaisu joki, liian matala laivojen mennä. Sen vesi tuntui vanhalta, alistuneelta. Poppelirivistöjen vartioimana se kynti laaksoa kuin apua anoen. Kun sitä katsoi ylhäältä kukkuloilta se oli tuulessa taipuva vesikihara. Ei niinkään joki kuin joen muisto. Wandernburgin joki.

Vuosisadan matkustaja on mielenkiintoinen kirja, joka yhdistää ystävyyden ja rakkauden kuvaukseen monenlaista aatteellista ja kulturellia pohdintaa. Rikosmysteerikin kirjassa on, joskaan ei kovin suuressa osassa. Kohtalo kyllä tuntuu leikittelevän ihmisten kustannuksella.