RYTISALO, MINNA: Rouva C.

Kustantaja: Gummerus 2018

Minna Rytisalon romaani Rouva C. kuvaa Minna Canthin (1844-1897) elämää ennen kirjailijanuraa ja kuuluisuutta. Teoksen alussa vuonna 1863 kuopiolainen kauppiaantytär Mina Johnson lähtee opiskelemaan Jyväskylän seminaariin. Kirjan lopussa leskeksi jäänyt Minna Canth muuttaa vuonna 1880 seitsemän lapsensa kanssa Kuopioon hoitamaan konkurssikypsää lankakauppaa. Paljon ennättää tässä välissä tapahtua.

Mina saa isänsä varallisuuden ansiosta käydä herrasväen tytöille tarkoitettua koulua, mutta sen käsitöihin ja seuratapoihin keskittyvä opetus ei hänen tiedonjanoaan tyydytä. Hän pääsee ensimmäisten naisten joukossa juuri perustettuun Jyväskylän seminaariin opiskelemaan kansakoulunopettajaksi. Samalla etunimikin vaihtuu vähemmän herraskaiseksi Minnaksi.

Seminaarissa Minnaa kiinnostavat eniten lehtori Ferdinand Canthin selkeät opetukset luonnosta ja sen ilmiöistä. Nuori lehtori on tavoiteltu poikamies, jota myös Minnan ystävätär Flora yrittää määrätietoisesti vampata. Canthin huomion vie kuitenkin tiedonhaluinen, vilkas ja norja Minna. Tämä puolestaan haluaa mieluummin päästä aikanaan opettajaksi kuin jonkun vaimoksi (naisopettajalle perheellisyys ei ole sallittua) ja antaa Canthille rukkaset.

Vallaton Minna ei malta olla uhmaamatta joitakin seminaarin sääntöjä ja joutuu rehtori Uno Cygnaeuksen nuhdeltavaksi. Epäasiallista lähentelyäkin saattaa Cygneuksen taholta olla. Joka tapauksessa Minna päättää olla palaamatta enää seminaariin – kunnes kotona selviää ainoa tarjolla oleva vaihtoehto: naimisiin ja töihin isän kauppaan.

Ferdinand Canthin uusi kosinta on pelastus. Vielä avioituneenakin Minna aikoo miehensä tukemana uhmata sovinnaissääntöjä jatkamalla opiskelua, mutta haave katkeaa lapsen ilmoittaessa tulostaan. Lapsia karttuukin sitten seitsemän kappaletta. Elämä on raskauksia ja synnytyksiä, korsetteja ja käyttäytymissääntöjä. Aina välillä Minna syöksyy syvään masennukseen eikä jaksa edes nousta sängystä.

Minnalle äitiys ja kodinhoito eivät riitä. Yrityksistä huolimatta kakut eivät onnistu ja lastenhoito on paljolti luotettavan piian harteille. Minnaa kiinnostavat tarkka rahankäyttö, oman talon rakentaminen ja yhä enenevässä määrin yhteiskunnalliset asiat. Järvikaupunki saa kauhistua yhä uudestaan, kun sanomalehdessä ilmestyy Minnan kirjoituksia alkoholinkäytön kiroista, köyhien työttömyydestä ja naisten tasa-arvottomasta asemasta. Jopa Flora alkaa vieroksua ja hävetä ystäväänsä.

Minna olisi halunnut jatkaa, kysyä: etkö koskaan kaipaa muuta, ajattelua, haastetta, mielen virkeyttä, omaa aikaa, omaa järkeilyä, omia ajatuksia ja oman pään sisäistä maailmaa, riittääkö sinulle se että istut lapsi sylissä pää tyhjänä väsymyksestä tai turtumuksesta, etkö kaipaa suuria aatteita, omaa tehtävää ja paikkaa maailmassa, muutakin kuin olla syli? Tietenkään hän ei voinut. Tämän asian ajatteleminenkin oli synti, tällaisia voi miettiä vain ihminen joka ei ollut osaansa tyytyväinen eikä osannut asettua, nauttia siitä mitä on saanut ja olla kiitollinen. 

Avioliitto Ferdinandin kanssa alkoi ehkä Minnan puolelta jossain määrin laskelmoidusti, mutta siitä muodostuu hyvä. Ferdinand on huomaavainen mies. joka sallii vaimolleen vapautta ja tukee tätä horjumatta epäsovinnaisissakin pyrkimyksissä. Minna on hänen puuhakas kottaraisensa, joka tarttuu asioihin silloin kun Ferdinand itse vielä harkitsee ja arkailee.

Tällainen on avioliitto, tällainenkin: toinen tietää mitä toinen haluaa ja antaa se hänelle, joskus tietää paremmin kuin itse tietäisi, ja niin kauan kuin niin on, käsi ojentuu kättä kohti ja ihminen toista. Tämän he tiesivät, ja että kuin sattuman oikusta heille oli käynyt hyvin.

Aika järvikaupungissa loppuu kohtalon iskiessä syvästi. Kuolee sisko, kuolee isä ja vielä Ferdinandkin. Minnan seitsemäs lapsi syntyy isän ollessa jo poissa. Nyt ei voikaan vajota pitkään lamaannuttavaan masennukseen, vaan on kerättävä voimat ja järjestettävä perheen elämä uudelleen. On palattava Kuopioon.

Minna Maijalan teos Herkkä, hellä, hehkuvainen : Minna Canth (2014) on tarjonnut Rytisalolle faktatietoa, mutta kirjailija on jatkanut siitä eteenpäin tavoittelemaan henkilöiden sisintä. Kaikki tuntuu perustellulta, vaikka tietenkään ei voi varmaksi sanoa, lähentelikö Cygnaeus tai oliko Canthien avioliitto näin sopusointuinen ja kannustava. 

Rytisalon kieli on kaunista ja vivahteikasta. Hienovaraisesti kerrotaan kahden ihmisen vähittäisestä lähentymisestä ja turvallisesta yhteishengestä, joka kannattelee pariskuntaa kiireisen elämän pyörteissä. Hauskasti Rytisalo ujuttaa mukaan myös tapahtumia ja henkilöitä, jotka aikanaan esiintyvät Minna Canthin teoksissa. Lukija vierailee niin säätyläisnaisten kokouksissa kuin köyhien ja sairaiden parissa ja ymmärtää sen jälkeen hyvin Minnan sisimmässä riehuvan myrskyn.

Hän oli käyttänyt aikansa saarnatakseen valistuksen kammoa, taikauskoa ja juopumusta vastaan, kirjoittanut markkinamiehet ja tietäjäukot, salapolttajat ja murtovarkaat eläviksi henkilöhahmoiksi, heidän juominkinsa, loitsuseuransa, petoksensa ja varkautensa, suden ulvonnan, raadellut lapset ja karjan…

BJØRANGER, TERJE: Viivakoodi

Kustantaja: Like 2018

Alkuteos: Barcode

Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry

Norjalainen Terje Bjøranger (s. 1959) toimii syyttäjänä järjestäytyneen ja vakavan rikollisuuden yksikössä. Hän on työskennellyt Norjan maahanmuuttovirastossa pakkoavioliittojen, ihmiskaupan ja kunniamurhien asiantuntijana ja käsitellyt näitä asioita myös teoksissaan. Viivakoodi on hänen toinen romaaninsa ja ensimmäinen, joka on suomennettu.

Oslolainen rikostutkija Charlie Robertsen on täysin työlleen omistautunut ja pystyy perheettömänä uhraamaan sille vapaa-aikansakin. Kuulustelijana hän on joskus turhan kovaotteinen ja saanut siitä pari varoitusta, mutta toisaalta Charlie saa myös tulosta aikaiseksi.

Eräänä huhtikuisena päivänä urheilukeskuksen pysäköintialueen jätelavalta löytyy murhattuna poliisinpukuun puettu nuori nainen. Todennäköisesti hän on prostituoitu ja yhtä todennäköisesti itäeurooppalaista syntyperää. Murha on tehty tarpeettoman raa’asti ja osoittelevasti. Haluaako teon tekijä kertoa poliisille jotain? Entä mitä tarkoittaa naisen rintaan uskomattoman hienostuneesti ja tarkasti tehty suuri tatuointi?

Samana päivänä tunnettu ja suosittu poliitikko Steinar Jansen tekee itsemurhan hyppäämällä täyttä vauhtia kulkevan junan eteen. Rautatieaseman laiturilta löytyy nippu vanhoja valokuvia. Mikä voisi ajaa pitkän uransa aikana skandaaleilta välttyneen miehen niin rajuun ratkaisuun? Charlien vaisto sanoo, että murhattu tyttö ja kuollut poliitikko kuuluvat samaan tapaukseen.

Juttu on monimutkainen jo alkuunsa ja mutkistuu koko ajan lisää. Ei vältytä uusilta ruumiiltakaan, sillä varjoissa vaanivan organisaation uhreiksi joutuu niin poliiseja kuin rikollisjoukon omia jäseniä. Poliisitutkinnasta tuntuu koko ajan kantautuvan tietoa rikollisille, mutta kuka on myyrä? Charlie epäilee lopulta lähes kaikkia työtovereitaan – ja nämä puolestaan saattavat epäillä Charlieta.

Poliisitutkinnan kanssa limittyy kursiivilla kirjoitettu kertomus 17-vuotiaasta ukrainalaisesta Kamilesta, jonka oma serkku petkuttaa lähtemään Norjaan. Muka hyväpalkkaiseen työhön, mutta oikeasti kaltoin kohdelluksi prostituoiduksi ja huumeiden orjaksi. Kamilessa on kuitenkin ytyä ja hän taistelee henkensä puolesta. Ehkäpä tahtoa lisää muisto maanmiehestä Chrissistä, joka saapui Norjaan samaan aikaan Kamilen kanssa – hänkin naiivisti uskoen lupauksiin hyvästä työpaikasta ja suurista rahoista. Tosiasiassa hän on halpa ja helposti uhrattava työrukkanen organisaation alimmalla tasolla.

Hän tuntee makaavansa selällään kädet kyljissä. Onko hänet sidottu? Hän liikuttaa ranteitaan. Ei. Hän pystyy liikuttamaan käsiä ja jalkoja, mutta päässä jyskyttää ja silmät tuntuvat pari kokoa liian suurilta. Tatuointi kirvelee – se on ehkä tulehtunut. Se kirvelee melkein yhtä paljon kuin hänen vihansa Jacekia kohtaan. Se liero näytti hänelle kuvia Olgasta. Kuolleena. Kuvia joissa Olga makaa teräspöydällä kirkkaissa valoissa. Poliisikuvia. Kamile ei aio kuolla.

Viivakoodi on hyvin rakennettu vauhdikas dekkari, jossa toiminta ei pysähdy hetkeksikään. Juuri kun on päässyt yhden askeleen eteenpäin, seuraa jo uusi yllätys. Henkilökuvaus ei vauhdissa pääse kovin syvälliseksi, mutta Charlien ja työtovereiden välinen kumppanuus käy kyllä selväksi. Peli on raakaa, mutta se taitaa pitää yhtä todellisuuden kanssa – ikävä kyllä.

Terje Bjøranger on ruotsalaisen asianajajan ja dekkarikirjailijan Jens Lapiduksen sukulaissielu. Kummankin näkemys nykyisestä yhteiskunnasta on synkkä ja pelottava, muttei kuitenkaan vailla uskoa oikeuden ja järjestyksen voimaan. Mustanpuhuva huumori keventää tunnelmaa.

LEINONEN, TARJA: Koti koivun alla

Kustantaja: Karisto 2018

Koti koivun alla -romaani sijoittuu Kainuuseen, jossa kulttuurituottaja Tarja Leinonen (s. 1966) on kasvuvuotensa viettänyt ja nuoruuden myllerrykset kokenut. Hänelle ovat tuttuja alueen ihmiset, murre ja elämänkatsomukset. Ajankohta romaanissa lienee 1970-luvun loppupuolella.

Purolan Seija on kuusilapsisen lestadiolaisperheen 16-vuotias esikoinen. Jo vuosia hän on kieltäytynyt osallistumasta Rauhanyhdistyksen tilaisuuksiin ja sen sijaan tupakoinut, käynyt tansseissa, meikannut, lukenut Angelika-romaaneja ja kuunnellut maailmallista musiikkia. Ja nyt hän on raskaana.

Lapsuuden lasinkirkas ja köydenvahvuinen usko on auttamatta karannut ja hiutunut ohueksi naruksi ja jo lähes katkennut, eikä hän osaa tuntea syyllisyyttä tekemisistään niin paljon, että lähtisi parannuksen tekoon.

Perheen isä on vahvasti uskossa ja löytää kotona usein loukkaantumisen aihetta, vaikka muut häntä miten hyysäisivät ja mairittelisivat. Harvemmin isä soimaa sanallisesti, mutta pelkkä murjotus ja vetäytyminen riittävät. Seijan raskaudesta ei hänelle uskalleta hiiskahtaakaan niin kauan kuin salaaminen vain on mahdollista. Huumorintajuinen ja lämminsydäminen äiti sen sijaan on alusta alkaen lapsensa tukena.

Talon ahtauden vuoksi Seija on saanut asustaa kesän pihakoivun alle sijoitetussa asuntovaunussa. Siellä hänen on helppo pakoilla ja vältellä isää ja puuhailla omia asioita. Sinne hän pakenee kyläläisten tutkivia katseita ja uteluita. Sinne tuodaan myös iloluontoisten enojen yllätyslahja – televisio. Sekin on asia, joka pitää salata isältä…

- Tuon takia sinut siirretään saatanan valtakuntaan, isä sanoo äidille.

 Seija katsoo isäänsä ja tietää, että tuo tarkoittaa häntä eikä televisiota.

Seijan kasvua aikuisuuteen kirja kuvaa kauniisti. Seija on pikemminkin haaveellinen runotyttö kuin käytännön ihminen, mutta lapsensa hän aikoo synnyttää. Päätöstä ei muuta se, ettei lapsen isästä näytä olevan vastuunjakajaksi. Hannu haluaa viettää huoletonta poikamieselämää ja ajella valkoisella Chevroletillaan nätti tyttö vierellään. Suuren talon poikana mies olisi kyllä mieluinen sulhanen jopa Seijan isälle.

Koti koivun alla on sympaattinen. Mitään ihmeellistä ei tapahdu, vaan eletään suuren lapsiperheen arkielämää. Sekä isä että äiti käyvät ansiotyössä, isä välillä rakennustöissä Kostamuksessakin. Kotityöt hoidetaan porukalla. Tytöt on jo pienestä opetettu taloustöitä tekemään ja heiltä onnistuvat niin sämpylät ja pullat kuin perunapellon multaamisetkin. Pojille suodaan hieman enemmän vapautta.

Kirjan alussa hämmästelee hieman teinityttömäistä tunnelmaa, kunnes tajuaa, että asioita todella seurataan nuoren naisen näkökulmasta. Sisarusten yhteiselo sisältää humoristisia piirteitä, kun asiat tiedetään tarkkaan ja niistä puhutaan suoraan. Toki Seijalla on ystäviä ja auttajia perheen ulkopuoleltakin, mihin äiti suhtautuu hieman nuivasti, koska nämä eivät ole oikeassa uskossa. On myös rakas, ihana mummu, joka odottaa avosylin ja tuomitsematta tyttärentytärtään.

Uskonnollisista liikkeistä on viime vuosina ilmestynyt kotimaista kaunokirjallisuutta. Ben Kallandin romaani Vien sinut kotiin (2017) kertoo Jehovan todistajista ja Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät (2017) puolestaan helluntailiikkeestä. Lestadiolaisuudesta Pauliina Rauhala on kirjoittanut romaanit Taivaslaulu (2013) ja Synninkantajat (2018). Missään liikkeessä ei katsota hyvällä siirtymistä toisen lipun alle. Koti koivun alla -romaanissakin Seijan ystävätär Anni aiheuttaa melkoisen järkytyksen liittymällä helluntaikirkkolaisiin.

RAUHALA, PAULIINA: Synninkantajat

Kustantaja: Gummerus 2018

Eletään 1970-lukua Pohjois-Pohjanmaalla. On Joki, joka on melkein kuin Jordan, ja Joen varrella Kylä. Kylässä on uskovaisten joukko, joka odottaa Jeesuksen toista tulemista.

Jumala antoi minun syntyä Joen rantaan, Kylään ja Suomeen, uskovaiselle isälle ja äidille, jotka olivat yhteen ääneen lausuneet taivaaseen päin, että sallikaa lapsen tulla minun tyköni, eivätkä estäneet häntä… Miljoonien lasten joukosta juuri minä olen valittu ja Jumala suojeluksessa, eikä minun siksi tarvitse pelätä kommunisteja eikä ydinpommia, ei Vennamoa eikä öljykriisiä, edes peltojen paketointia en murehdi enkä kaupunkien tehdastöitä, sillä vaikka mitä tapahtuisi, minä olen turvassa.

Onnellinen on koulupoika Aaron. Häntä rakastavat niin isänisä Taisto kuin äidinäiti Aliisa ja Aaron puolestaan löytää turvaa mummin lempeistä opetuksista ja papan laajasta luonnontuntemuksesta. Sekä mummi että pappa kuuluvat Rauhanyhdistykseen, mutta kovin eri hengessä. Mummi pitää yhteyttä ei-uskovaisiin, kuuluu kirkkokuoroon ja tekee diakoniatyötä. Pappa taas saarnaa tiukkojen rajojen puolesta.

Ilmapiiri kiristyy kiristymistään ja yhä useampi asia katsotaan sellaiseksi, että se voi erottaa uskovan Herran yhteydestä. Aikuisia ihmisiä nuhdellaan hoitokokouksissa julkisesti ja vaaditaan anomaan erheitään anteeksi niin monta kertaa, että ohjaajille kelpaavat sanat löytyvät. Vasta sitten seuraa siunaus. Katumattomat eli syntiin sidotut erotetaan yhdistyksestä.

Aliisa on yksi erotetuista, synninkantajista. Hän ei luovu tärkeinä pitämistään asioista eikä suostu tuomitsemaan ja karttamaan ihmisiä. Ei, vaikka vakaumuksensa vuoksi joutuukin perheen ulkopuolelle henkilöksi, jota ei saa edes tervehtiä. Aaronille tilanne on traumaattinen: eihän lapsen pitäisi joutua valitsemaan!

Synninkantajat koostuu pääosin neljän tärkeimmän henkilön lyhyistä puheenvuoroista, mutta mukana on myös pari hoitokokouksen pöytäkirjaa ja ensi alkuun perin irralliselta tuntuva Matkakertomus. Aluksi on hankala hahmottaa kirjan henkilöiden sukulaisuussuhteita, mutta kyllä ne vähitellen loksahtavat paikalleen. Kullakin on oma paikkansa kudelmassa. Aliisa edustaa suvaitsevaisuutta, Taisto yksisilmäistä hurskautta ja Aaron ristiriitojen viatonta uhria. Aliisan Auroora-tytär kamppailee maallisen ja hengellisen rakkauden välillä – todellinen synninkantaja siis!

Kirjan henkilöistä Taistokaan ei suinkaan ole yhden ulottuvuuden ihminen. Mieluiten hän kävisi kalassa ja hoitelisi puutarhaansa, jossa oleva syreenimaja on naapurien pilailun ja ihmetyksen kohde. Luonto kaikkinensa, mutta etenkin perhoset ja linnut, ovat Taistolle rakkaita. Jopa niin, että hän näkee läheisensäkin lintuina.

Tiukkana kurinpitäjänä toimiminen on Taistolle raskasta, mutta hän uskoo vilpittömästi tekevänsä Jumalan määräämää työtä laumansa pelastamiseksi. Myöhemmin hän kyllä ymmärtää tekojensa olleen henkistä väkivaltaa ja kantaa siitä murhetta kuolinvuoteelleen saakka. Hänelle ei edes suoda julkisen anteeksipyynnön ja siunauksen helpotusta, koska se saattaisi olla yhdistykselle vahingollista. Ehkä hänkin on synninkantaja?

Katson tummuneesta ikkunasta häilyvää kuvajaistani ja kauhistun. Se ei ole kokonainen ihminen. Sillä on rujon ja eläimellisen vartalon jatkona kaksi keikkuvaa päätä. Toinen pää selittää kovaan ääneen ja toinen itkee hiljaa. Toinen saarnaa ja toinen haluaa vain rakastaa. Päät puhuvat kahta eri kieltä, niin vierasta ettei kumpikaan tajua mitä toinen sanoo…

Huumoria kirjaan tuo hellyttävä Aaron-poika. Hänen pääsään jylhästi saarnaava pappa ja Tex Willer -sarjakuvan sankari sekoittuvat toisiinsa, mutta opetukset hän sisäistää omalla laillaan. Koulussa biologian tunnilla käsiteltävä ihmisen anatomia piirroksineen on syntiä, jota on paettava kiireesti. Ihmiskunta on vajoamassa samanlaiseen synnin tilaan kuin Nooan aikana, joten on rakennettava uusi Arkki. Hän pelkää olevansa synninkantaja, mutta koulupojan kujeet ja salaisuudet häntä tuskin sellaiseksi tekevät.

Kuka sitten on matkakertomuksen ja papan tarinan kirjoittaja, joka vetää yhteen niin lestadiolaisten naiskäsitystä kuin tyttöjen ympärileikkauksia, amissien tyytyväistä yhtenäisyyttä ja lestadiolaisten repivää kuria. Joka tutkii niin Kierkegaardia kuin maahanmuuttoa vastustavia ääriliikkeitä? Siinäpä mukava yllätys Taivaslaulun lukeneille.

Rauhalan kieli on runsasta ja kaunista, kaikkiin aisteihin vetoavaa. Luonto on läsnä yltäkylläisesti milloin konkreettisena kuvauksena, milloin sisäisen tapahtuman symbolina. Aurooran rakkaus naapurinpoikaan suorastaan kipunoi:

Me kumarrumme sähkölangan yli toistemme puoleen. Tsip. Käsi liukuu hitaasti poskelta hiuksiin, kuin silkkiuikku tyynestä vedestä kaislikon suojiin. Tsip-tsip. Hiukset kihartuvat mustiksi töyhdöiksi, poskille puhkeavat oranssit läiskät, kaula venyy kaarevaksi. Vanavesi on hehkuvan lämmin. Tsip-tsip-tsip.

SLIMANI, LEÏLA: Kehtolaulu

Kustantaja: WSOY 2018

Alkuteos: Chanson douce

Suomennos: Lotta Toivanen

Leïla Slimani on Marokon kansalainen, mutta äidinäitinsä syntyperän vuoksi hänellä on myös Ranskan kansalaisuus. Niinpä hän on voittanut kirjoillaan merkittäviä palkintoja kummassakin maassa. Esikoisromaanilla Dans le jardin de l’ogre (2014) Slimani voitti ensimmäisenä naisena La Mamounian, Marokon suurimman kirjallisuuspalkinnon. Romaani Chanson douce (Kehtolaulu) sai puolestaan vuonna 2016 Goncourt-palkinnon, joka on Ranskan arvostetuin kirjallisuuspalkinto. Samalla Slimanista tuli Ranskan luetuin kirjailija ja presidentti Emmanuel Macron nimitti hänet Ranskan kulttuurin ja kielen lähettilääksi 2017.

Kehtolaulu alkaa tilanteesta, jossa Massén perheen äiti Myriam palaa kotiin töistä ja kohtaa kauhistuttavan näyn. Adam-vauva on kuollut ja isosisko Mila kuolemaisillaan. Lastenhoitaja Louise on vetänyt ranteensa auki ja iskenyt veitsen kurkkuunsa, mutta on vielä pelastettavissa. Loppuratkaisun suhteen ei siis ole jännitettävää, vaan tarkoitus onkin pohtia tragediaan johtaneita syitä.

Tämä paljastuu: Massén perheen isä Paul tekee ympäripyöreitä päiviä musiikkituottajana ja Myriam-vaimo masentuu kotona kahden pienen lapsen kanssa. Hankalaa on niin kaupassa käynti kuin kylvettäminen, siivoaminen, lääkärissäkäynti ja jopa laskujen maksaminen.

Talvipäivät tuntuivat hänestä loputtoman pitkiltä. Milan oikuttelu kävi hermoille, Adamin jokeltelu oli yhdentekevää. Myriam kaipasi päivä päivältä yhä kipeämmin sitä, että saisi kävellä yksikseen, ja hänen teki mieli huutaa kuin sekopää kadulla. ”Ne syövät minut elävältä”, hän joskus ajatteli.

Sitten Myriamille tarjoutuu mahdollisuus palata rakastamaansa työhön juristiksi. On aika hankkia lastenhoitaja, mutta tarkkaan valiten.

”Ei paperitonta, siitä me kai ollaan samaa mieltä? Siivoojan tai maalarin kohdalla se ei haittaa. Täytyyhän ihmisten tehdä työtä, mutta lastenhoidossa se on liian vaarallista. En halua meille ketään, joka pelkää hätätilanteessa soittaa poliisille tai mennä sairaalaan. Eikä sitten liian vanhaa, eikä hunnutettua eikä tupakoitsijaa. Tärkeintä on, että hän on reipas ja palvelualtis. Ja tekee työnsä niin että mekin päästään töihin.”

Louise on kuin vastaus Myriamin ja Paulin rukouksiin. Hän ottaa heti tilanteen haltuunsa ammattimaisen itsevarmasti ja lumoaa lapset hetkessä. Pikku hiljaa hän ulottaa taikavoimansa koko asuntoon. Enää ei kerry tavarakasoja eikä tiskiä, likapyykkiä tai avaamattomia kirjeitä. Irronneet napit on ommeltu, verhot pesty, lakanat vaihdettu. Maukasta ruokaa on tarjolla niin perheelle kuin yhä useammin käyville vieraille.

Louise otetaan mukaan jopa perheen lomamatkalle Kreetalle, mutta pientä epävarmuutta vanhempien mielissä alkaa esiintyä. Huoli työnnetään kuitenkin syrjään, koska on tärkeämpää keskittyä kiinnostaviin työtehtäviin ja edetä uralla.

Louisen elämästä paljastetaan samaan aikaan aina vain enemmän ja enemmän. Yhtä kaaosta ja ahdistusta! Mies on kuollut ja jättänyt perinnöksi valtavat velat. Tytär on jo lukioikäisenä katkaissut yhteyden äitiinsä ja häipynyt omille teilleen. Työ Massén perheessä on tyydyttävää, mutta tulee loppumaan viimeistään siinä vaiheessa kun Adam menee kouluun. Mihin Louise silloin joutuu?

Hänellä on vain yksi mielihalu: olla samaa maata heidän kanssaan, löytää oma paikkansa, asettua siihen, tehdä pesä, kolo, lämmin soppi.

Slimani on saanut aiheen kirjaansa vuonna 2012 New Yorkissa tapahtuneesta Krimin perheen murhenäytelmästä, jossa lastenhoitaja puukotti kuoliaaksi perheen kuusi- ja kaksivuotiaat lapset ja yritti sitten surmata itsensä veitseniskuilla kaulaan. Slimani käsittelee kuitenkin aihetta hienostuneesti ja vailla skandaalin hehkutusta. Tärkeintä on sukeltaa ihmisten mieliin ja ymmärtää ne hienoiset liikahdukset, jotka lopulta paisuvat hallitsemattomaksi vyöryksi.

KINNUNEN, TOMMI: Pintti : kolmenpäivänromaani

Kustantaja: WSOY 2018

Pintti on lasinpuhalluksessa syntynyttä rikkinäistä jätelasia. Se voi kuitenkin vielä löytää paikkansa toisissa astioissa, sillä kaikessa lasissa hienointa kristallia myöten on mukana myös pinttiä. Tommi Kinnusen kolmas romaani kertoo lasinteosta, mutta myös ihmisistä joita muut pitävät jollakin tapaa epäkelpoina. Ovatko he kuitenkaan arvottomia, vaikka jossakin kohtaa olisikin särö?

Kirja koostuu kolmesta osasta, kolmesta päivämäärästä. Kussakin osassa on uusi näkökulma, yksi kullekin Tyynelän kolmesta sisaruksesta.

Ensimmäinen päivämäärä on torstai 23.6.1949. Siinä näkökulma on Tyynelän esikoisen, 32-vuotiaan Jussin. Jussilla on lääkärin arvion mukaan ”kaatumatauti yhdistettynä mielen heikkouteen, jopa tylsämielisyyteen”. Hän on hidas oppimaan ja hänen mielenkiintonsa harhaantuu helposti kaikkeen muuhun kuin käsillä olevaan asiaan. Jussi pystyy kuitenkin näkemään ympärillään kauneutta, joka muilta menee ohi.

Palmikkoneuleen jännittävä siksak on vielä mahdollinen selittää, mutta päästäisen kallon mittasuhteista tai kotkansiiven lehden säännönmukaisuudesta on vaikea puhua… Myrskyn murtaman hongan rungon säleet tai sulavan jään sinisen värin sävyt, lehteen puhkeavan lepän väri.

Tehtaalla suomalaiseen makuun sopivaa lasia valmistuu tasaiseen tahtiin, kaikki tietävät paikkansa ja tehtävänsä. Jussillekin etsitään sopivan yksinkertaisia töitä ja pienestä kiusanteosta huolimatta katsotaan perään. Toisinaan Jussin pään kuitenkin täyttävät veriset kirkuvat hiiret ja silloin on leikki kaukana.

Toinen päivämäärä on tiistai 31.1.1950. Tässä seurataan tapahtumia Helmin kautta. Helmi on töissä merkkauspöydällä eli maalaa esineisiin apuviivoja kaivertajille. Sota-aikana hänkin sai monen muun naisen tavoin ryhtyä puhaltamaan, mutta työ siirtyi takaisin miehille heti näiden palattua rintamalta. Iloinen yhteisöllisyys muuttui totiseksi kilpailuksi.

Jo entisestäänkin synkkämielinen Helmi on surusta sekaisin menetettyään tapaturmassa kumppaninsa ja tyttärensä isän. Yöt hän ulvoo tuskaansa ja päivät kulkee sumussa. Ailahteleva mieli voi johtaa kauaskantoisiin seuraamuksiin.

Koko elämä on pelkkä pyörähdys, eikä ihminen muutu, vaan palaa takaisin siihen paikkaan, josta luuli kerran jo päässeensä. Kaikki ponnistelut katoavat, kaunis häviää ja suuret suunnitelmat valuvat hukkaan. Silti on herättävä aamulla ja noustava sängystä. Pitää keittää puuro lapselle ja kokeiltava hymyillä ihan silmilläänkin, ei vain suulla, vaikkei sitä oikeasti tarkoittaisi eikä tahtoisi muuta kuin maata paikallaan.

Kolmas päivämäärä on torstai 13.9.1951. Siinä keskeisenä henkilönä on Tyynelän sisaruksista ponnekkain eli Raili. Ahdistavia muistoja on paljon, mutta työnteko auttaa. Työllä sinällään ei ole väliä – vaikka olisi huoraamista, kunhan on jatkuvasti vaihtelua ja muutosta.

Railin mielestä elämä on hyvä juuri näin: saa mennä ja tulla, mutta kuitenkin on aina jotakin. Ihan kuin olisi hyvässä puolukkametsässä, jossa aina kun saa tyhjäksi yhden kohdan ja luulee marjojen jo loppuneen, huomaa toisaalla lisää ja sitten taas lisää. Ämpärit täyttyvät eikä työ tunnu työltä, sillä joka mätäs on pieni ilo. Hän pitää siitä, että päivät pääsevät yllättämään hänet.

Muutosta tapahtuukin niin kotona, tehtaalla, tehdaskylässä ja kartanolla kuin ihmisten asenteissa. Kirjan loppu on hienokseltaan toiveikas: ehkä rikkinäinenkin ihminen löytää lopulta paikkansa.

Kaikille ihmisille tapahtuu asioita, joista osa on hyviä ja loput eivät. On turha pohtia, mitkä syyt niihin johtivat, sillä ei niitä kukaan etukäteen tiedä saati jälkeenpäin voi muuttaa… Vain tämä on pysyvää, mikä on nyt tässä: tehdas ja kylä, pinttikerrokset jalkojen alla. Näiden ulkopuolella on vain sanoilla luotua maailmaa, jossa kyllä on täsmälleen yhtä mahdollinen kuin ei.

Kuten Kinnusen aiemmatkin teokset, on myös Pintti taidokas ja viimeistä osasta myöten harkittu. Esimerkiksi se, että moni kuva ja symboli tulee lasin maailmasta – lasitehtaallahan tässä ollaan! Pääosassa ovat pienet ihmiset, etenkin naiset jotka usein kannattelevat koko yhteisöä saamatta siitä silti mitään kiitosta. Sodan aikana he tekevät miesten työt ja sodan jälkeen hoivaavat parhaansa mukaan kaikkia lasinhauraina takaisin palanneita. Näiden arkisten kohtaloiden välityksellä kirjailija tavoittaa jotain yleisinhimillistä ja suurta.

SAUNDERS, GEORGE: Lincoln bardossa

Kustantaja: Siltala 2018

Alkuteos: Lincoln in the Bardo

Suomennos: Kaijamari Sivill

Amerikkalainen George Saunders (s. 1958) voitti romaanillaan Lincoln bardossa vuoden 2017 Man Booker -palkinnon. Hämmentävä teos koostuu kokonaan lyhyistä puheenvuoroista ja todellisista tai keksityistä kirjallisuuden otteista. Samasta asiasta saattaa olla monta keskenään ristiriitaista lausuntoa, kuten esimerkiksi siitä oliko tapahtumayönä kuutamo vai ei tai oliko presidentti Lincoln ruma. Välillä puhujat tuntuvat huutavan toistensa päälle. Kirjakielellä ja murteilla.

Helmikuussa 1862 presidentti Abraham Lincoln pitää iltajuhlat Valkoisessa talossa. Yhdysvaltain sisällissota on käynnissä ja kaatuneita on paljon. Kuolema on lähellä myös juhlijoita, sillä talon yläkerrassa Lincolnin poika, 11-vuotias Willie, on menehtymässä kuumetautiin.

Seuraavana päivänä Willie asetetaan sairaskirstuun ja viedään Georgetownin hautausmaan kryptaan. Isä saapuu sinne myöhemmin pariinkin otteeseen pitääkseen lastaan vielä hetken sylissään. Willie on ihmeissään, kun ei saa kontaktia isäänsä. Hän ei ymmärrä olevansa kuoleman ja uudelleensyntymän välisessä tilassa eivätkä sitä paljasta ympärille kerääntyneet aaveetkaan, jotka ihastelevat harvinaista tapahtumaa.

Mies nosti sairaskirstun seinäsyvennyksestä ja asetti sen lattialle.

roger bevins iii

Ja avasi sen.

hans vollman

Polvistui kirstun ääreen ja katsoi sitä mikä –

pastori everly thomas

Katsoi sairaskirstussa makaavaa pojua.

hans vollman

Niin.

pastori everly thomas

Siinä vaiheessa hän nyyhkäisi.

hans vollman

Hän oli nyyhkyttänyt koko ajan.

roger bevins iii

Häneltä pääsi yksi sydäntäsärkevä nyyhkäys.

hans vollman

Tai huokaus. Minusta se kuulosti paremminkin huokaukselta. Tunnistamisen huokaukselta.

pastori everly thomas

Muistamisen.

hans vollman

Kun yhtäkkiä muistaa, mitä on menettänyt.

pastori everly thomas

Jotkut vainajat, vielä myötätuntoon pystyvät, yrittävät kuitenkin taivutella Willietä siirtymään seuraavaan vaiheeseen - nuoren ei ole hyvä viipyä kovin pitkään välitilassa. Osa aaveista on pysynyt hautausmaalla niin kauan, että on haalistunut ja kaventunut ääriviivoiltaan. Osa ei ole ihmisenmuotoinen enää ollenkaan. Oleilu hautausmaalla on pitemmän päälle myös hyvin tylsää, vaikka monet takertuvatkin siihen jostain selittämättömästä syystä kynsin hampain eivätkä anna periksi edes vierailevien enkeleiden houkutuksille.

Vainajista muutama tulee lukijalle ennen pitkää tutuiksi joko omien puheenvuorojensa tai kumppaneidensa kuvailun kautta. On vanhoilla päivillään rakkauden autuuteen kuollut Hans Vollman, on yhtäkkisestä päähänpistosta itsemurhaan sortunut homoseksuaali Roger Bevins III, on aina hyvään pyrkinyt pastori Everly Thomas ja monenmoista muuta persoonaa yhteiskuntaluokasta toiseen ja historianajasta toiseen. Monenlaista surullista tarinaa kuullaan niin orjista kuin raiskatuista tytöistä.

Kirjan loppu on herkkä. Willie on vihdoinkin ymmärtänyt ja hyväksynyt kohtalonsa. On luopumisen aika.

Minä olen Willie   Olen Willie   Olen vaikka

   En olekaan

   Willie

   En willie mutta jotenkin

   Vähemmän

   Enemmän…

   Kaikki mitä sillä aiemmalla kaverilla (williellä) oli, täytyy nyt antaa takaisin (annetaan riemuiten takaisin) niin kuin se ei olisi koskaan minun (tai hänen) ollutkaan, eikä sitä siksi oteta pois, ei ollenkaan!

   Kun minä (joka olin williestä mutta en enää ole (pelkästään) williestä) palaan

   Suureen kauneuteen.

Ensi alkuun kirja vaikutti hankalalta, mutta hetken kuluttua tarina jo vei mennessään eikä tuntunut katkonaiselta hyppelyltä. Kysymyksiä heräsi. Miksi osa vainajista pysytteli niin tiukasti välitilassa? Olivatko he kenties jo käyneet tuomiolla ja tiesivät helvetin lieskojen odottavan? Halusivatko he vielä pitää yhteyden omaisiinsa? Estikö heitä luopumasta jokin voimakas tunne?

Lincoln bardossa on haasteellinen teos, mutta myös palkitseva. Lukuelämyksen onnistumisesta lankeaa suuri kiitos suomentaja Kaijamari Sivillille.

TURUNEN, EEVA: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

Kustantaja: Siltala 2018

Eeva Turunen (s. 1983) on arkkitehti ja näytelmäkirjailija. Vuonna 2015 hänen esikoisnäytelmänsä Muutama sana Ullasta oli Lea-palkintofinalistina ja voitti valtakunnallisen monologikilpailun.

Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on omalaatuinen kirja. Se koostuu seitsemästä lyhyehköstä tekstistä, joista osa on selkeästi proosaa ja osa muistuttaa proosarunoa. On erikoisia sanoja kuten silmätikkuuntuminen, sadesääahdistus, henkarintippumisvoimattomuus ja unenlaatukateus. Jokaisessa luvussa tyyli on erilainen. Henkilöt kuitenkin ovat luvusta toiseen salaperäisesti toistensa kaltaisia, vaikka sukupuolta ei aina pystykään varmuudella päättelemään.

Tekstissä on salamielistä huumoria ja osuvia huomioita ihmisistä ja heidän toiminnastaan. Keskipisteessä on henkilö, joka kaipaa läheisyyttä, mutta arkuuttaan tai vainoharhaisuuttaan karkottaa toiset luotaan. Joskus hän on mustasukkainen kumppaninsa entiselle tyttöystävälle, joskus nykyiselle. Usein entinen kumppani, hän, on seurallinen, huoleton ja osallistuva kun taas kertoja, minä, on arka, asioita hautova ja huono ottamaan kontaktia naapureihin. Ei auta, vaikka kuinka viivyttelisi rappukäytävässä tai lähtisi lainaamaan teelusikallista suolaa.

suljen sälekaihtimet, niin kuin tapanani on

suljen silmät

kuuntelen vesiputkia

kuuntelen naapureiden puhetta

kuuntelen heidän lapsivieraitaan

kaikkialla jollain tapaa tapahtuu

Kukin henkilö laatii listoja itselleen tärkeistä asioista. Joku luettelee asioita, jotka on entisestä kumppanistaan unohtanut. Toinen – itse asiassa kirjan nimessä mainittu neiti U - luonnehtii entisiä poikaystäviään (ja päätyy tyttöön).

Yhden pojan seurassa pyöräilin puistikon ohi. Silloin tuuli pöllytti koristeomenapuun valkeita terälehtiä yllemme. Se oli ihana enne! Ihana enne se ei kuitenkaan millään muotoa ollut.

Kolmas luokittelee kirjastokirjojen välistä löydettäviä roskia. Neljäs kuvailee niitä viittäkymmentäseitsemää valokuvaa, jotka kertovat hänen ja entisen rakastetun oikukkaasta suhteesta. Neitiherra mainitsee hahmoja, joita pantomiimina olisi vaikea esittää (arvopaperipörssi, sahramivaras, seurantalomake, yläsävelsarja…) sekä eri tilanteisiin sopivia tekosyitä (joita voisi ruveta myymään).

Jätin tulematta, koska mieluummin lähdin ystävän kanssa autonvalo sokaisi minut ja menin siksi väärään linja-autoon. josta ei saanut jäädä ennen lentoasemaa.

Eihän kaikki toki ole pelkkää yksinäisyyttä, eroa ja ahdistusta, vaan jotkut löytävät sielunkumppanin ja läheisyyden. Joskus koetaan hienoja arkisen tyytyväisyyden ja onnen hetkiä.

 B:lle maailma on helppo: hän sanoo En jätä sinua sitten myöhemminkään, vaikka rupsahtaisit

B sanoo En lähde nuoremman matkaan

mistä B voi tietää?

nyt B hymyilee keittiöpuutarhan parissa

persiljakin nyökkää

väsyneet ryydit tukeutuvat toisiinsa

A kysyy Voitaisiinko mennä taianomaiselle iltakävelylle?

B vastaa Voitaisiin

A ja B nousevat kalliolle

kaatuneen puun rungolla voi istua

A istuvi rungolla, ja istuupa B:kin

näkyy tähtiä: kirkasta

Eeva Turusen teos aiheuttaa pahaa sisällönkuvailuepätoivoa, mutta yllättävän hauska kirja se kyllä on. Oivallusmuistoja putkahteleepi mieleen vielä paljon lukemisen jälkeenkin.

Sisäistä puhetta voi todella muuttaa. Olen hirveä. Olen purukalustoltani eriskummallinen, epäsuudeltava. Ei. Olen rujo viehättävä ja omaleimaisen näköinen, maanantaikappale en mikään tusinatuote.

SHAMSIE, KAMILA: Joka veljeään vihaa

Kustantaja: Gummerus 2018

Alkuteos: Home Fire

Suomennos: Kristiina Drews

Kamila Shamsien teos Joka veljeään vihaa on saanut innoituksen Sofokleen tragediasta Antigone. Siinä Oidipuksen hallituskausi on päättynyt Thebassa ja uudeksi kuninkaaksi on noussut Kreon. Oidipuksen poika Polyneikes on saanut surmansa taistelussa, mutta Kreon kieltää kuoleman uhalla ketään hautaamasta nuorukaista, koska tämä on koettanut valloittaa Thebaa muukalaisten sotajoukon avulla. Antigone ei kuitenkaan voi jättää veljeään hautaamatta. Rangaistus seuraa.

Nykyaikaan sijoitetussa versiossa ollaan pääasiassa Lontoossa pakistanilaistaustaisten Pashan sisarusten parissa. Perheen äidin kuoltua esikoinen Isma on pitänyt huolta kahdesta nuoremmasta sisaruksestaan, mutta nyt nämä ovat jo aikuisia ja Isma pääsee Amerikkaan tekemään väitöskirjaa. Koettuaan ensin Britannian lentokenttäviranomaisten taholta nöyryyttävää kohtelua:

Kuulustelu kesti melkein kaksi tuntia. Mies halusi tietää mitä mieltä Isma oli šiiamuslimeista, homoseksuaaleista, kuningattaresta, demokratiasta, television kokkikilpailusta, Irakin sodasta, Israelista, itsemurhalentäjistä ja treffipalstoista.

Yhdeksäntoistavuotias Aneeka-sisko ei tuota ongelmaa, hän on itsenäinen ja rohkea nainen, tarmokas opiskelija ja toveripiirin sielu. Aneekan ajelehtiva kaksosveli Parvaiz sen sijaan on helppo kohde miehelle, joka esittäytyy hänen isänsä ystäväksi. Isä lähti pian kaksosten syntymän jälkeen taistelemaan Bosniaan, Kašmiriin, Tšetšeniaan ja lopulta Talibanin joukkoihin Afganistaniin. Hän kuoli matkalla Guantánamoon. Nyt Parvaizille kerrotaan sankarista, joka taisteli rohkeasti epäoikeudenmukaisuutta vastaan, piti toveripiirissä henkeä yllä ja kesti murtumatta hirveitä kidutuksia.

Ennen pitkää Parvaizin silmien eteen maalaillaan myös kuvia ihanasta Kalifaatista, jossa miehet ovat miehiä ja elävät kuin prinssit. Jossa harjoitetaan hirmuvaltaa vain niin kauan kuin viholliset käyvät sitä vastaan.

…Hänen näkökykynsä laajeni, ja hän näki autiomaahan polvistuneen muukalaisen ohi kauemmas, hän näki viestin jonka Kalifaatti halusi miehen kuoleman kautta lähettää: Minkä te teette meidän veljillemme, sen me teemme teidän veljillenne.

  Tältä siis tuntui kuulua kansaan, joka tarttui miekkaan sinun puolestasi ja julisti, ettei alistuminen ollut ainoa vaihtoehto. Voi hyvä Jumala, miten nautinnollisesti se sai veren kohisemaan suonissa!

Ennen kuin oikein itsekään tajuaa, on Parvaiz jo perheeltä salaa matkustanut Raqqaan toimiakseen siellä tiedotusyksikössä. Isma ilmiantaa veljensä viranomaisille suojellakseen Aneekaa ja itseään. Aneeka on raivoissaan veljelleen, mutta vielä enemmän sisarelleen.

   ”Parvaiz ei ole meidän isä. Se on minun kaksoseni. Se olen minä. Kun taas sinä, sinä et enää ole meidän sisko.”

   ”Aneeka…”

   ” Minä tarkoitan mitä sanon. Sinä petit meidät, meidät molemmat… Älä soita, älä tekstaa, älä lähetä kuvia, älä lennä meren yli äläkä odota, että minä suostun enää ikinä näkemään sinun naamaasi. Meillä ei ole siskoa.” 

Hyvin nopeasti Parvaiz toteaa haluavansa takaisin kotiin, mutta paluulupa kariutuu tuoreeseen sisäministeriin, muslimitaustaiseen Karamat Loneen. Omat henkilökohtaiset syytkö vaikuttavat, kun mitään vaikutusta ei ole sen paremmin Aneekan teatraalisella mielenosoituksella kuin Aneekaan rakastuneen Eamonn-pojan täysin järkevillä todisteluilla? Terroristi-Parvaiz ei pääse Britanniaan, olipa sitten elävä tai kuollut!

Shamsie kirjoittaa kauniisti ja tyylikkäästi. Jännite nousee kertoja kertojalta Isman, Eamonnin ja Parvaizin kautta Aneekaan ja lopulta Karamat Loneen. Samalla tulee käsiteltyä monelta kannalta nykyhetken polttavia asioita. Miksi joku radikalisoituu ja mitkä ovat seuraukset? Miten media vaikuttaa viranomaisten ja kansalaisten asenteisiin? Miten käy taistelijoihin liittyneen perheen? 

Millainen antiikin ajan tragediaan vertautuva tapahtumasarja voikaan syntyä myös nykyaikana, kun toisiaan vastaan joutuvat yhteisön lait, perhesiteet ja henkilökohtainen usko!

KOIVUKARI, TAPIO: Poltetun miehen tytär

Kustantaja: Johnny Kniga 2015

Tapio Koivukarin romaani Ariasman (2011) kertoi siitä, miten vuonna 1615 islantilaiset talonpojat surmasivat nimismiehen yllytyksestä joukon Islannin vesille valaanpyyntiin saapuneita baskikalastajia. Poltetun miehen tytär -teos kuvaa tapahtumia samalla seudulla viitisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Nuori Manga vaeltaa ylängön halki, kohti seutuja joilla on tuntematon ja joilla on ehkä mahdollisuus saada työtä ja uusi elämä. Mangan isä Hyväniemen Thórdur nimittäin on vastikään poltettu roviolla noitana ja nyt epäillään tytärtäkin Paholaisen välikappaleeksi. Tuttavat loittonevat, orastava rakkaussuhde lopahtaa ja lapset heittelevät kivillä. Kirkonmäellä syljetään perään ja singotaan kirouksia.

… täällä minua odotti vain tihentyvä piiri kuin korppien joukko jalkaansa loukanneen karitsan ympärillä, odotti syytösten syöveri ja pahan hengen palkka, sillä milläs olisin saattanut todistaa, etten tiennyt kirkossa kouristavan pirun alkuperää, en sen enempää kuin toisetkaan, niin lähellä oli se leiskaus, syljetty syytös, olinhan minä Hyväniemen Manga, poltetun miehen tytär…

Kirjan ensimmäisessä osassa vuorottelevat kertojina pääasiassa Manga ja Thórdur. Siinä selviää, miten naapureitaan rohkeammasta ja yritteliäämmästä ihmisestä voi tulla ”Rantojen suurin noitamies”, joka syytösten paineessa alkaa epäillä itsekin itseään. Toki Thórdur on kristillisten menojen ohella tehnyt varmuuden vuoksi vanhoja taikoja ja uhrannut pikkuväelle, mutta niinhän on tehnyt moni muukin.

Ensi alkuun on vain vihjailtu vaimeasti, miten Thórduria säät suosivat ja miten hän aina löytää parhaat turska- ja haiapajat. Sitten on alettu huhuta vaimon kuolemasta hivuttavaan sairauteen ja nopeasti löydetystä uudesta rakkaudesta. Yhtäkkiä kaikkialla onkin jo nähty merkkejä noituudesta. Papin suuhun lentänyt kärpänen saa hänet yskimään kesken siunauksen - Paholainen on ottanut kärpäsen muodon. Kirkonmenojen aikana nuoret neidot alkavat kouristella ja kirkua - Paholainen on mennyt heihin. Kun yhä useampi sormi osoittaa Thórduria, on tie roviolle valmis.

Kirjan toinen osa kertoo Mangasta. Voiko hän löytää uuden elämän? Uskaltautuuko hän oikeuteen itseään puolustamaan? Tämä on myös kaunis rakkaustarina, jossa epäitsekkyys ja uskollisuus kukoistavat vaikeuksista huolimatta. Onneksi sentään vielä joku säilyttää suhteellisuudentajunsa eikä anna järjen ja ystävyyden hävitä noituusepäilyiden keskellä.

… jos ruvetaan noitamiehen perhettäkin epäilemään ihan vain varmuuden vuoksi, riittääkö sekään ja pitääkö tuomita ennen pitkää koko pitäjän väki.

Poltetun miehen ja hänen tyttärensä tarina etenee ilman ylitsepursuavaa dramatiikkaa. Koivukarin hidas ja rauhallinen tyyli pystyy kyllä hyvin paljastamaan ihmisten mielenliikkeet ja heidän vähittäisen murtumisensa tai kasvamisensa. Pienin vivahtein kuvataan sitä, miten joukkohysteria ottaa ihmiset valtaansa muutaman omia tarkoitusperiään ajavan kiihottajan pistäessä vyöryn liikkeelle. Pelottavaa ajatella, miten nykyaikana sosiaalisessa mediassa liikkeelle lähtevät valeuutiset voivat saada yhtä pelottavia mittasuhteita!

Tavalliseen tapaansa Koivukari on perehtynyt tarkasti 1600-luvun uskomuksiin Islannissa, kansantarinoihin ja tapoihin. On paljon tietoa oikeuskäytännöistä, joissa juonittelulla tuntuu olleen suuri sija. On tietoa asumisesta ja vaikkapa turvetalon rakentamisesta. Pientä salaperäisyyttäkin on: mitä merkitsee tarinassa siellä täällä vilahteleva kettu?

Traanituikun valo ja toisaalta sana, ääneen luettu tai laulettu, tarinaa eteenpäin vievä tai taitavasti runomuotoon taottu. Kaikki ne lupasivat hengen voittoa aineesta ja valon pimeydestä.