ANDERSSON, LAURA: Kuolema Kulosaaressa

Kustantaja: Otava 2022

Kuopiolaislähtöinen Lyyli Huttunen meni Amerikkaan piikomaan jo ennen toista maailmansotaa, mutta nyt on vuosi 1946 ja Lyyli on isäntäväkensä kannustamana palaamassa takaisin Suomeen. Hän on 37-vuotias ja huolissaan tulevaisuudesta: löytyykö sodan jäljiltä toipuvasta kotimaasta töitä?

Kun olin asiaa hetkeksikään pysähtynyt pohtimaan, olin todennut alistuneena, että kun sen ikäinen entinen kotiapulainen seilaisi takaisin Helsinkiin, edessä olisi luultavasti vain kaksi vaihtoehtoa: avioliitto tai piikominen. Kovin suurta eroa niissä ei olisi. Tarjolla olisi pyykkäystä, ruoanlaittoa ja siivousta.

Laivalla Lyyli tapaa amerikkalaisessa sirkuksessa jonglööranneen Riku Loimolan, joka hänkin toivoo löytävänsä sopivaa työtä Suomesta. Sattumalta Lyylin ja Rikun tietoon tulee laivalla tehty kiristysyritys, ja sattumalta he onnistuvat rikoksen myös ratkaisemaan. Helsinkiin rantautuvien Lyylin ja Rikun elämä on jo merkittävästi muuttunut: he ovat saaneet mukavan rahapalkkion ja solmineet avioliiton, jonka pääasiallinen tarkoitus on suojata homoseksuaalista Rikua, mutta myös taata Liliksi muuttuneelle Lyylille rouvan aseman.

Helsingissä pariskunta on tuskin asettunut aloilleen, kun heille jo tarjotaan ratkaistavaksi uutta kiristystapausta. Tosin tässä tapauksessa asiakas onkin itse kiristäjä, joka poliisin pelossa haluaisi Lilin ja Rikun vaivihkaa hankkivan takaisin lähettämänsä kirjeet. Kiristyksen kohde puolestaan on autoliikkeen omistaja Henry Aaltokoski, jonka uskotaan sodan aikana käyneen kauppaa Saksan kanssa ja jonka vihjaillaan etsivän öisin Esplanadinpuistossa homoseksuaalien seuraa.

- On varmasti lukuisia rikoksia, suuria tai pieniä, jotka eivät päädy poliisin korviin, koska uhrit eivät uskalla puhua, Riku sanoi. Sitten hän vilkaisi uudestaan taakseen, kumartui lähemmäs ja sanoi hiljaisella äänellä: - Tai koska he pelkäävät poliisia. Mutta entä jos olisi joku, joka voisi auttaa heitä? Entä jos me voisimme auttaa heitä?

Lili ja Riku päättävät nyt ruveta yksityisetsiviksi oikein tosimielellä. Sosiaalisesti lahjakas Riku hankkisi asiakkaita ja nokkela ja utelias Lili hoitaisi ajattelutyön ja johtaisi toimintaa. Ensin heidän on kuitenkin muututtava seurapiirikelpoisiksi, joten hyvälaatuiset vanhat vaatteet ompelutetaan uusiksi ja Riku rupeaa viettämään aikaa Fazerin kahvilassa kertoilemassa vuosistaan Amerikassa ja perijätärvaimostaan.

Pian Lili ja Riku saavatkin kutsun sadonkorjuujuhliin Kulosaaren komeimpaan taloon, jossa asuvat Henry Aaltokosken lisäksi hänen kaksi sisartaan ja sodassa pahoin loukkaantunut isoäiti Helena Aaltokoski. Juhlien aikana Lili saa kuulla yöllä salaperäisesti kadonneesta palvelustytöstä. Kukaan muu ei pidä asiaa kovin merkittävänä, mutta Lili huolestuu ja onnistuu taivuttelemaan Henry Aaltokosken ystävän, komisario Elias Huhdan, tutkimaan asiaa. Huoli osoittautuu aiheelliseksi: Kulosaaren huvila-alue kätkee ikäviä salaisuuksia.

Laura Andersson on kirja-alan ammattilainen, joka rakastaa Agatha Christietä ja 1930–40-lukujen screwballkomedioita. Esikoisteos Kuolema Kulosaaressa aloittaa Lili Loimola ratkaisee -dekkarisarjan, jossa nostalginen vanhan ajan henki yhtyy realismiin. Taustana toimii oivallisesti sodan murjoma Helsinki raunioineen ja invalideineen, mutta myös loistokkaine juhlineen.

Kertojina vuorottelevat Lili ja Riku ovat kiinnostavia, sillä kummankin on taisteltava ajan asenteita vastaan. Homoseksuaali Riku joutuu etsimään seuraa yön pimeydessä ja pelkäämään väkivaltaa ja poliisin ratsioita. Lili puolestaan törmää sukupuolensa vuoksi aliarviointiin, mutta aiheuttaa kyllä harkitsemattomuudessaan itsekin harmillisia tilanteita.

Kuolema Kulosaaressa -romaani on juoneltaan melko epäuskottava, mutta sopii kepeydessään ja sujuvuudessaan oikein hyvin kesälukemiseksi. Syyllisen viittaa tulee soviteltua monelle (jopa komealle komisariolle), mutta loppu onnistuu silti yllättämään. Tästä on hyvä jatkaa Lili Loimola ratkaisee -sarjaa!

STONEX, EMMA: Majakanvartijat

Kustantaja: Otava 2022

Alkuteos: The Lamplighters

Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Maiden Rock on Viktorian aikainen kasuunimajakka, jonka viisikymmentä metriä korkea graniittirakennelma nousee suoraan merestä viidentoista meripeninkulman päässä Cornwallin rannikosta. Majakalla työskentelevillä miehillä on myrskyisän meren keskellä useimmiten mahdollisuus liikkua vain majakan sisätiloissa, joten parin kuukauden päivystysjakson aikana vaaditaan hyvää yhteishenkeä.

Vaatii tietynlaista luonnetta kestää elämää jumissa. Yksinäisyyttä. Eristäytyneisyyttä. Yksitoikkoisuutta. Peninkulmakaupalla pelkkää merta, merta ja merta. Ei ystäviä. Ei naisia. Ainoastaan kaksi muuta miestä päivä toisensa perään, eikä heistä pääse eroon; se on niin karua että voi tehdä hulluksi.

Joulukuussa 1972 yhteysveneen saapuessa majakalle ovi on lukossa, sisällä sängyt pedattuina ja kaiteet kiillotettuina, mutta miehiä ei missään. Poissa on Maidenilla parikymmentä vuotta työskennellyt, kunnioitettu majakkamestari Arthur Black. Poissa on kolmekymppinen Bill Walker, joka jatkaa sukunsa perinteitä majakanvartijana ja on työskennellyt Maidenissa pari vuotta. Poissa on nuori majankanvartijaoppilas Vince Bourne.

Jolla ja miesten päällysvaatteet ovat paikallaan, joten kukaan tuskin on lähtenyt esimerkiksi kalastamaan. Pari mystistä piirrettä majakalla on: keittiössä pöytä on katettu vain kahdelle, majakan molemmat kellot ovat pysähtyneet täsmälleen samaan aikaan eli varttia vaille yhdeksään ja lokikirjaan merkityt säätiedot kertovat hirmumyrskystä, vaikka mantereella ei sellaista ole havaittu. Olisiko hyökyaalto pyyhkäissyt kaikki miehet mukanaan?

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin seikkailukertomuksilla maineeseen noussut kirjailija Dan Sharp ryhtyy tutkimaan Maiden Rockin tapausta, joka yhä on avoin, sillä majakalla kadonneita miehiä ei ole missään vaiheessa julistettu kuolleiksi. Sharp haastattelee Arthur Blackin leskeä Heleniä ja Bill Walkerin leskeä Jennyä sekä Vince Bournen tyttöystävää Michelleä. Naisia pelottaa puhua, sillä miesten työnantaja maksaa heille vuosittaista korvausta vain, jos he vaikenevat.

Kaikkien henkilöiden kohdalla alkaa paljastua salaisuuksia, joista jotkut viattomampia ja jotkut synkempiä. Tarinat kietoutuvat toisiinsa ja niihin tulee puolia, joissa sekoittuvat surut, pettymykset, pelot ja väärät tulkinnat. Paljastuiko jokin näistä salaisuuksista jouluna 1972? Sysäsikö paljastuminen liikkeelle kauhistuttavan ketjureaktion?

Sujuvasti kirjoitettu ja mukaansa tempaava Majakanvartijat-teos on dekkari, koska siihen todennäköisesti sisältyy rikos. Se on kauhukertomus kuvatessaan salaperäisesti ilmaantuvaa Hopeamiestä ja jättikokoista vitivalkoista varista, jotka kenties ovat yksi ja sama olento ja joka ehkä on vienyt miehet mukanaan. Se on myös hieno kuvaus kesyttömästä merestä, sen petollisuudesta, voimasta ja kauneudesta.

Aallokko nousi, aallonharjat murtuivat, pärskeitä lensi hillittömässä meressä. Salamaniskut repivät vellovaa pimeyttä, pikimustaa merta, sysimustaa taivasta, valtameri tyrskysi ja kuohusi. Hänen torninsa tärähteli hyökkäyksen kourissa pärskeiden sinkoillessa koko sen mitalta, kasuunista valokojuun saakka.

EDVINSSON, ANKI: Lumienkeli

Kustantaja: WSOY 2022

Alkuteos: Snöängeln

Suomennos: Leena Virtanen

Ollaan tammikuisessa Uumajassa. Kuusitoistavuotias Anton tekee itsemurhan hyppäämällä jokeen kaupungin korkeimmalta sillalta. Hän on koko ikänsä kärsinyt OCD-häiriön tuottamasta ahdistuksesta ja pakko-oireista ja päättää nyt luopua liian raskaasta elämästä. Anton on aikansa yrittänyt lääkitä itseään mieliala- ja kipulääkkeillä ja omaa poliisin hämmästykseksi ison varaston tabletteja. Mistä hän on hankkinut ne? Onko nuorukainen ollut huumediileri?

Sitten löytyy kotoaan murhattuna ja häpäistynä proviisori Unni Olofsson, joka on apteekkityön ohella toiminut opettajana yliopistolla. Opiskelijoiden kertoman mukaan Unni oli juuri ennen kuolemaansa tiedustellut ryhmältään tiukkaan sävyyn, myydäänkö kampuksella huumeita ja kuka niitä myy. Ja kaikkihan toki tiesivät sen, että myyjä on William. Poliisit eivät kuitenkaan ennätä puhuttaa nuorta miestä, kun tämä jo löytyy murhattuna yliopiston alueelta.

Seuraavaksi poliisia askarruttaa kadonneen Frida-tytön tapaus. Fridan isä Viggo on nettipokerin mestari, joka kieltäytyi aikoinaan huumeparoni Tony Israelssonin ehdotuksesta ruveta pesemään tälle rahaa ja pakeni mieluummin Tukholmasta Uumajaan. Perheen henkilötiedot on salattu eikä Frida voi muiden nuorten tavoin käyttää somea. Onko juuri vankilasta vapautunut Israelsson silti löytänyt ja kidnapannut hänet?

Rikospoliisin edustajat Charlotte von Klint ja Per Berg pohtivat ankarasti, voiko näillä tapauksilla olla yhteyttä keskenään. Onko asialla yksi murhaaja, esimerkiksi Tony Israelsson? Vähitellen paljastuu, että ihmisten välillä vallitsee mitä erilaisimpia ja yllättävämpiä suhteita, ja että yksi yllättäjistä on Charlotta.

Juoni on vauhdikas, monimutkainen ja aika yllättäväkin, mutta sen lisäksi kirjassa käsitellään nykynuorten elämään liittyviä huolestuttavia piirteitä. Ensinnäkin laihuuden ihailu, joka saa tytöt oksentamaan syömänsä ruoan ja mittailemaan, onko jo tarpeeksi skinny. Ikävää kyllä jotkut vanhemmat lisäävät paineita huomauttelemalla pömpöttävästä vatsasta tai liikakiloista. Toinen huolettava asia on nuorten henkinen pahoinvointi ja psyykkiset ongelmat. Kolmas on huumeiden ja huumeenkaltaisten lääkkeiden aivan liian helppo saatavuus.

Äiti, eikö sinulla ole hajuakaan, miten moni minunkin kavereistani voi huonosti ja vetää tyyliin bentsoja? Tramadolia, Dolcontinia sun muuta. Kaikkihan sen tietää.

FRENCH, TANA: Pimennossa

Kustantaja: WSOY 2022

Alkuteos: In the Woods

Suomennos: Natasha Vilokkinen

Ennen kuin alatte lukea tarinaani kerron siis nämä kaksi asiaa: Minä janoan totuutta. Ja minä valehtelen.

Knocknareessa Dublinin lähellä tapahtuu 14. elokuuta 1984 jotain outoa. Kolme kaksitoistavuotiasta ystävystä menee metsään, jonka tuntee kuin omat taskunsa, mutta vain yksi heistä, Adam Ryan, löytyy myöhemmin katatonisessa tilassa, kengät veressä ja muistinsa menettäneenä. Kahta muuta ei löydetä koskaan. Adamin vanhemmat lähettävät pojan oitis pahoja puheita pakoon Englantiin sisäoppilaitokseen.

Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin Adam on jälleen Dublinissa, missä on päässyt rikostutkijaksi murharyhmään. Hän on vaihtanut etunimensä Robiksi, koska ei halua tulla yhdistetyksi vuoden 1984 tapahtumiin, ja pitänyt taustansa salassa myös esimiehiltään. Työparikseen Rob saa nuoren naisen, Cassie Maddoxin. Näiden kahden välille syntyy toverillinen ja lämmin suhde, johon sisältyy toisaalta miltei kakaramaista kujeilua ja toisaalta lempeää huolenpitoa.

Tytöt, joista haaveilen, ovat lempeitä, he istuvat kaihoisina korkeiden ikkunoiden ääressä tai laulavat suloisia vanhoja lauluja pianon säestyksellä pitkät hiukset lainehtien, herkkinä kuin omenankukat. Mutta tyttö, joka astelee rinnallasi taisteluun ja suojaa selustan, on tyystin eri asia; hän aiheuttaa väristyksiä.

Sitten Robin ja Cassien tutkittavaksi tulee Konocknareessa tapahtunut kaksitoistavuotiaan Katy Devlinin murha. Koko seutukunnan ylpeys, kuninkaalliseen balettikouluun Englantiin hyväksytty Katy, löytyy vanhan metsän lähellä sijaitsevilta arkeologisilta kaivauksilta aseteltuna muinaishistorialliselle uhrikivelle. Voiko Katyn kuolemalla olla jotain yhteyttä ratkaisematta jääneisiin vanhoihin katoamisiin? Onko molempien tapausten takana jokin uskonnollinen kultti?

Periaatteessa Robin ei pitäisi lainkaan olla tutkinnassa mukana, mutta hän uskoo, ettei Katyn murha liity mitenkään hänen omaan menneisyyteensä. Eivätkö epäilyttävämpiä ole esimerkiksi tiedot vireillä olevasta moottoritiehankkeesta, jossa tie kulkisi juuri arkeologisten kaivausten kohdalta. Suuret maa-alueet ovat vaihtaneet yhtäkkiä omistajaa, myös aiemmin myyntikiellossa olleet. Lisäksi tien rakentamista vastustavan Moottoritie muualle -kampanjan vetäjä Jonathan Devlin eli Katyn isä on saanut useita nimettömiä uhkaussoittoja.

Toisaalta itse Devlinin perheessä kaikki ei tunnu olevan kohdallaan. Kuka on omituisen ilmapiirin takana: väkivaltaiseksi väitetty isä, omiin maailmoihinsa vetäytynyt äiti, pikkuäidin roolin ottanut Rosalind, erityislapsi Jessica vai kotoa kohta lähtevä Katy?

Suuri määrä poliiseja ahertaa ja tutkii keräämäänsä aineistoa yhä uudestaan, mutta jokainen lupaava johtolanka tuntuu johtavan pelkkään turhautumiseen. Yksityiskohtien paljouden takia kokonaisuus jää piiloon myös lukijalta.

Viikot olivat täpötäynnä pieniä asioita, jotka sillä hetkellä tuntuivat merkityksettömiltä ja toisiinsa kuulumattomilta, niin kuin esinekokoelma jossakin eriskummallisessa seurapelissä: kasvot, lauseet, olohuoneet, puhelut, kaikki sulautuivat yhdeksi sekavaksi strobovalon välkkeeksi. Vasta paljon myöhemmin, jälkiviisauden ankean kylmässä valossa, nuo pienet asiat nousivat esiin, järjestäytyivät uudelleen ja solahtivat siististi paikoilleen muodostamaan kuviot, jotka meidän olisi kuulunut nähdä alusta pitäen.

Murhatutkinnan ollessa käynnissä Rob uskaltautuu ensimmäistä kertaa yrittämään parinkymmenen vuoden takaisten hetkien kaivamista muistin kätköistä. Joitakin asioita palaakin mieleen: riehakas riemu ystävysten mitätöidessä aikuisten petollisia suunnitelmia, metsän ylenpalttinen voima ja vapaus – mutta myös häivähdys jostakin pelottavasta. Rob on muistavinaan ilkkuvan naurun, joka ei ehkä tullut inhimillisen olennon suusta.

Metsä ei ollut ikinä ollut niin rehevä tai kesytön. Lehdet heijastelivat auringonsäteitä kuin ilotulitusväkkärät, ja värit olivat niin kirkkaat, että niillä olisi voinut elää, hedelmällisen maan tuoksu oli voimistunut yhtä huumaavaksi kuin ehtoollisviini. Kiisimme läpi hyrisevien itikkapilvien, loikimme yli ojien ja lahojen puunrunkojen, oksat virtasivat ympärillämme kuin vesi, pääskyset sirkustelivat polkumme yllä, ja vannon, että vierellämme juoksi puiden lomassa kolme kaurista samaa tahtia.

Tässä vaiheessa on selvää, ettei Rob pysty käsittelemään tilannetta. Henkisen romahduksen partaalla hän tekee niin monta kohtalokasta virhettä sekä työssään että yksityiselämässään, ettei edes uskollinen ja urhea Cassie onnistu enää suojelemaan ystäväänsä. Tosin juuri Rob oivaltaa, kuka on murhaaja – vai oivaltaako sittenkään?

Pimennossa on ensimmäinen osa Tana Frenchin kirjoittamasta Dublinin murhat -dekkarisarjasta, josta on alkukielellä ilmestynyt jo kuusi osaa. Pimennossa on mielenkiintoinen yhdistelmä trilleriä ja psykologista romaania, mutta olisi hyötynyt pienestä tiivistämisestä. Nautittavaksi sen tekevät kauniit lauseet, hyvä henkilökuvaus ja tietynlainen salaperäisyys ja yllätyksellisyys. Kirjasta on tehty tv-sarja.

EILITTÄ, ANNA-MARIA: Tämäkin hämärä katoaa

Kustantaja: Atena 2022

Pienoisromaanissa Tämäkin hämärä katoaa seurataan kolmen ihmisen näkökulmasta kahta eri sukupolva ja kahta erilaista maailmaa. On helsinkiläinen uraohjus Lotta, joka on tottunut ylelliseen elämään ja pintaliitoon, ja ovat Lotan kahdeksankymppiset lappilaiset vanhemmat Vuokko ja Eino, joiden elämä on aina ollut vaatimatonta ja rauhallista. Lyhyiden lukujen otsikot kertovat, kuka kulloinkin on äänessä.

Lotta tekee pitkää työpäivää pörssimeklarina. Häntä eivät niinkään kannusta työ ja työtoverit, vaan hyvä palkka. Luksustalo, designtuotteet, eksoottiset ruoat ja kalliit viinit tuottavat hänelle iloa ja jopa turvallisuudentunnetta, mutta mistä tämä näyttämisenhalu juontuu?

Minun Pikku-Lottani. Omissa oloissaan viihtyvästä, mielikuvitusolennoille puhuvasta tytöstä kuoriutui suorittajaluonne. Enkä osaa sanoa, missä vaiheessa niin kävi, mutta yhtäkkiä oli kuin Lotan elämästä olisi tuosta vain nipistetty kaikki huolettomuus…. Hampaat irvessä hän tahkosi tätä elämää, enkä minä ymmärrä, mistä hän sen mallin otti.

Työongelmien ratkaiseminen tuntuu olevan Lotalla tärkeämpää kuin lasten toveiden täyttäminen, mikä tuottaa mielipahaa etenkin päiväkotia käyvälle Almalle. Jaksaako Lotta tarpeeksi tukea sosiaalisia taitoja vasta harjoittelevaa tytärtään? Lotan ja Riku-puolison omistautuminen työlle tuntuu rapauttavan myös avioliittoa - jopa parisuhdeloma tarkoittaa heillä suuntaamista eri kohteisiin. Loman ajaksi Vuokko ja Eino kutsutaan hoitamaan lapsia.

Rovaniemen kasvatti Eino löysi aikoinaan Vuokkonsa Pohjanmaalta ja ihmettelee toisinaan yhä vaimonsa omalaatuisuutta. Eino on pidättyväinen ja sovitteleva, puuhakas ja järjestelmällinen. Teräväkielinen Vuokko taas ärtyy helposti pikkuasioista, inhoaa talvea ja juhlapyhiä, mutta nauttii luonnon ilmiöistä ja jaksaa puhella jopa variksille ja kukille. Vuokko ei ole kovin käytännöllinen, mutta onneksi Eino pitää kodin kunnossa.

Keskityn pohtimaan ja tarkkailemaan, enkä sen vuoksi ehdi niin paljon muuta… Ihailen kyllä kädentaitoja, mutta minulla ei niitä juurikaan ole. En ole koskaan tuntenut vetoa alinomaiseen puuhasteluun, mieluummin oikaisen sohvalle, annan kaappikellon nakuttaa ja mietin omiani.

Vuokon ja Einon pitkäaikainen ystävä on ikätoveri Valo, joka hänkin taitaa pohjoisen murteen kiemurat. Vetreä leskimies huolehtii talon kunnosta, kiipeää tarkastamaan katon ja puhdistaa rännit. Hän on myös piristävää seuraa iloisen luonteensa ja komean ulkomuotonsa ansiosta ja voikin kysyä, kumpi on Valoon ihastuneempi – Vuokko vai Eino? Valon joutuminen sairaalaan on kova isku, mitä pahentaa koronapandemian mukanaan tuoma vierailukielto.

Vuokon, Einon ja Valon välityksellä kirjailija puhuu vanhenemisesta. He kaikki ovat kokeneet omaisten ja ystävien menetyksen, surun, vakavan sairauden, kehon vähittäisen rapistumisen, lisääntyvän kipuilun ja voimattomuuden. Heitä ei kuolema pelota, vaan heille olisi päinvastoin armoa päästä pois elämästä, jossa toivoa paremmasta ei kertakaikkiaan enää ole.

Kenties kaiken tämän tarkoitus on tehdä elämästä lopulta niin ikävää, että olemme valmiita siitä omin tahdoin luopumaan. Pikkuhiljaa olemiseemme tarttuneet, aluksi vähäisiltä tuntuneet vaivat ja kolotukset valtaavat meissä yhä enemmän tilaa.

Eilittä kuvaa lempeästi ja hienovaraisen humoristisesti toisaalta ihmisten normaalia arkea ja toisaalta lähestyvää muutosta, jossa arvot on punnittava uudestaan. Henkilöhahmot kasvavat yllättävän moniulotteisiksi, mutta keskeisin ja kiinnostavin on kyllä Vuokko. Vai olisiko se sittenkin viisaudellaan yllättävä kuusivuotias Alma?

Vielä pari ajatusta mietittäväksi:

Onko tarkoituskin, että jäämme toisillemme arvoituksiksi? Katsomme toisessa vain heijastusta itsestämme ja samalla jätämme huomioimatta sen, mitä todella näemme.

Ihmiset tapaavat kohdella meitä niin kuin annamme itseämme kohdella.

 

DOERR, ANTHONY: Taivaanrannan taa

Kustantaja: WSOY 2022

Alkuteos: Cloud Cuckoo Land

Suomennos: Seppo Raudaskoski

Doerrin romaani Taivaanrannan taa on taidokas rakennelma, jossa kirjailija asettelee hallussaan olevia palasia paikalleen yhden toisensa jälkeen ja paljastaa vähitellen yhtymäkohtia eri aikakausien henkilöiden ja tapahtumien välillä. Lukija puolestaan kokoaa samaa palapeliä kertomuksen parissa.

Taivaanrannan taa -teos alkaa kahdesta hämmentävästä tilanteesta. Ensin tavataan Argos-avaruusaluksen holviin lukittu neljätoistavuotias Konstance etsimässä tietoa Antonios Diogeneen antiikinaikaisesta proosateoksesta Kukkupilvelä ja seuraavaksi joudutaankin jo keskelle pommiuhkaa Lakeportin kaupunginkirjastossa 20. helmikuuta 2020. Seymour-niminen nuorukainen kätkee pommia kirjaston alakerrassa samaan aikaan kun yläkerrassa hänen tietämättään viisi koululaista harjoittelee Kukkupilvelä-näytelmää 86-vuotiaan Zeno Niniksen ohjaamana.

Kirjan viidestä keskeisestä henkilöstä kaksi elää 1400-luvun puolivälissä. Orpo Anna on kristitty ja asuu Konstantinopolissa, islaminuskoinen Omeir puolestaan pakotetaan sulttaanin joukoissa piirittämään Konstantinopolia. Nämä noin kolmetoistavuotiaat lapset tapaavat toisensa paetessaan hävitystä ja heidän mukanaan pääsee turvaan luostarikirjaston raunioista löytynyt pieni kirjanen.

Näytelmää vuonna 2020 ohjaava Zeno puolestaan tutustuu 1940-luvulla Lakeportin kirjastossa antiikin tarinoihin, innostuu muinaiskreikan kielestä vankileirillä Koreassa ja löytää itselleen sopivan käännöstyön vuonna 2019, kun Vatikaanin kirjastossa säilytetty pergamenttiklöntti paljastuu uusimman tekniikan ansiosta Diogeneen proosateokseksi ajanlaskun ensimmäiseltä vuosisadalta. Ja sitten viisi nuorta innostuu Zenon yritelmästä ja sovittaa siitä näytelmän!

Pommin kanssa Lakeportin kirjastossa hääräilevä nuori Seymour tulee tulevaisuudessa liittymään ratkaisevasti Kukkupilvelä-teokseen, mutta vuonna 2020 hän on luonnonsuojelun asialla. Aistiyliherkkyydestä kärsivä autistinen Seymour pystyy rauhoittumaan täysin vain lähimetsässä, puiden huminassa ja Luottoystäväksi nimetyn lapinpöllön seurassa. Sitten metsää ruvetaan kaatamaan uusien talojen tieltä…

Seymour tuijottaa ison kelopuun juurelta ylöspäin ja pöllö tuijottaa alaspäin ja metsä hengittää ja jotakin tapahtuu: pojan jokaisen valvehetken laitamilla mumiseva levottomuus – pauhu – vaimenee.

Päähenkilöistä viides on Argos-avaruusaluksella matkaava Konstance. Hän on syntynyt tällä aluksella, joka jätti luonnonkatastrofien runteleman maapallon jo 65 vuotta sitten ja lähti etsimään uutta asuinkelpoista planeettaa. Elämä Argoksella vaikuttaa olevan kaikkitietävän tekoälyn Sybilin hallinnassa, kunnes tappava virus pääsee valloilleen. Onkohan elossa ketään muuta kuin Konstance, joka aluksen virtuaalitekniikkaa hyödyntävässä kirjastossa etsii vihjeitä menneisyydestä?

Argos on tähtienvälinen sukupolvialus, joka on rakennettu kiekon muotoiseksi. Ei ikkunoita, ei portaita, ei ramppeja, ei hissejä. Aluksessa asuu kahdeksankymmentäkuusi ihmistä. Kuusikymmentä heistä on syntynyt aluksella.

Kirjan päähenkilöiden vaiheiden lomassa etenee jakso kerrallaan myös Kukkupilvelä-tarina, joka kertoo Aethon-nimisen paimenen seikkailuista. Mies haluaisi muuttua linnuksi päästäkseen lentämään taivaalla sijaitsevaan paratiisikaupunkiin, mutta onnistuu vain sotkemaan asiansa ja elämään esimerkiksi aasina tai kalana. Tarina on alun perin kirjoitettu sairaan lapsen iloksi ja myös Taivaanrannan taa -romaanissa sitä luetaan sekä nuorille että sairaille. Ikävä kyllä, Antonios Diogeneen utopia ei ole oikeasti säilynyt nykyaikaan.

Taivaanrannan taa vaikuttaa ensin hieman sekavalta, mutta selkiintyy, kun henkilöt alkavat tulla tutuiksi. Jokainen heistä on tavalla tai toisella tekemisissä Kukkupilvelä-kertomuksen kanssa, mutta heitä yhdistävät myös rohkeus ja halu säilyttää arvokkaina pitämiään asioita: kirja, luonto, lähimmäinen, totuus. Kaikissa on kiinnostavia piirteitä, mutta eniten taitaa kuitenkin koskettaa herkkä ja lempeä Zeno. Tosin Konstanceen liittyy kirjan todellinen jättiyllätys.

Mikä on kirjan sanoma? Ehkä nuorten näytelmänharrastajien lisäys Kukkupilvelä-käsikirjoitukseen: Maailma riittää sellaisenaan. 

GILBERT, ELIZABETH: Tämä kokonainen maailmani

Kustantaja: Gummerus 2022

Alkuteos: The Signature of All Things

Suomennos: Taina Helkamo

Henry Whittaker on vailla koulusivistystä, mutta on oppinut isältään – Kew Gardensin hedelmäpuutarhurilta – kaiken puista. Henry omaa myös liikemiesvainua ja on jo 31-vuotiaana upporikas. Hän valitsee vaimokseen amsterdamilaista tutkimuspuutarhaa hallinnoivan suvun jäsenen Beatrixin ja ostaa Yhdysvaltain Philadelphiasta tontin, jolle rakennuttaa komean White Acren kartanon ja puutarhan lämmitettyine kasvihuoneineen.

Alma Whittaker syntyy tammikuun 5. päivänä 1800. Isänsä kolhon ulkonäön ja äitinsä terävän älyn perinyt tyttö imee valistusajan oppia kummaltakin vanhemmaltaan ja tutustuu näiden rohkaisemana ympäröivään luontoon. Hän oppii tunnistamaan kellonajan siitä, miten tietyt kasvit avaavat ja sulkevat kukkansa. Hän oppii kirjaamaan muistiin ja piirtämään kaiken näkemänsä. Jo neljävuotiaana Alma on sovelias keskustelemaan vieraiden kanssa illallispöydässä.

Alma on yhdeksänvuotias, kun Beatrix ja Henry adoptoivat orvoksi jääneen Prudencen. Alma ei kiinny kuvankauniiseen, pidättyväiseen ja totiseen siskoonsa, mutta yhdessä naapurin hurmaavan höpsön Rettan kanssa nämä samanikäiset tytöt muodostavat kuitenkin hetkeksi huolettoman kolmikon. Myöhemmin epäonniset miesasiat erottavat neitoset toisistaan. Alma tajuaa ulkonäön olevan hänen elämäänsä määrittävä tekijä.

Kuka hänet huolisi? Kuka ottaisi vaimokseen naisen, joka oli yli kuusi jalkaa pitkä ja aivan liian oppinut ja jonka hiukset olivat sekä samaa väriä että mallia kuin kukon heltta?

Äidin kuoltua Almalle on langennut vastuu White Acren emännyydestä ja Henryn liikeasioiden hoidosta, mikä sitoo hänet tiukasti kotitilalleen. Löytyykö sieltä mitään tiedemaailman kannalta uutta ja mullistavaa? Löytyy kyllä: sammalet. Sammalten hiljainen, hidas ja mittaamaton pienoismaailma tarjoaa luokittelua ja luettelointia rakastavalle Almalle tutkittavaa koko loppuelämäksi.

Sammalet näyttivät kaikin puolin arkisilta, tylsiltä, vaatimattomilta, jopa alkeellisilta. Yksinkertaisinkin vaatimattoman jalkakäytävän raosta itävä rikkaruoho vaikutti suunnattoman paljon hienostuneemmalta kasvilta kuin ne. Vain harva kuitenkaan ymmärsi sitä, minkä Alma pian oppi: sammalet ovat käsittämättömän vahvoja.

Luonnontutkijan uteliaisuutta kutkuttaa myös seksuaalisuus, johon Alma tutustuu kirjojen kuvauksissa ja komeron yksinäisyydessä omakohtaisestikin. Miestä hän ei tunnu löytävän. Nuoren neidon ihastuminen perhetuttuun jää vaille vastakaikua ja kypsään ikään ehtineen naisen hullaantuminen kuivahtaa, kun odotettavissa olisi pelkkä ”sielujen liitto”. Asia olisi tullut lukijalle selväksi hieman niukemmillakin yksityiskohdilla.

Tämä kokonainen maailmani on tarina naisesta, jolla on itsevarmuutta ja myös taloudellinen mahdollisuus kulkea 1800-luvun sovinnaisuussääntöjä vastaan. Jo nuorena Alma on kirjoittanut nimellä A. Whittaker artikkeleita kasvitieteelliseen aikakauslehteen ja kirjat sammalista hän julkaisee jo koko nimellään. Vuosia kestänyt sammalten järjestelmällinen tarkkailu saa Alman myös kehittelemään radikaalia ajatusrakennelmaa, jota kutsuu ”teoriaksi kilpailullisesta mukautumisesta”.

Jatkuva taistelu lajien välillä ja keskuudessa on väistämätöntä samoin kuin lajien katoaminen ja muuntuminen. Lajien kehitys on julmaa matematiikkaa ja ajan pitkä tie on täynnä lukemattomien epäonnistuneiden kokeiden fossilisoituneita jäänteitä.

Alma ei koskaan julkaise tutkielmaansa, koska tietää, että teoriassa on aukko. Vanhuutensa päivinä Alma saa kuitenkin todistaa peräti kahden luonnontutkijan päätyneen samanlaiseen evoluutioteoriaan kuin hän itse eli Charles Darwinin teoksessaan Lajien synty ja Alfred Russel Wallacen esseessään. Hän on ollut oikeassa! Hänen elämänsä ei ole ollut turha!

Tämä kokonainen maailmani on sujuvasti kirjoitettu ja kronologisesti etenevänä helposti seurattava. Historiallinen ajankuva vaikuttaa uskottavalta ja Alman pitkä elämänkaari sivuaa luonnontutkimuksen ohella muitakin tuon ajan keskustelunaiheita kuten esimerkiksi rotuoppia. Hyvä lukuromaani!

 

ARVELA, HANNA: Ihmeperhe

Kustantaja: Tammi 2022

Saarivuoren lähiö sijaitsee lähellä Helsinkiä, mutta on silti paikka, jonne kukaan ei eksy. Tänne saapuu alakoulun opettajaksi keski-ikäinen perheetön mies, jolla on täysi erityisopettajan pätevyys ja joka on opettanut jo useissa kouluissa, mutta jolla on sielun pohjalla painolastia.

Erityisluokka 4–5 F koostuu kymmenestä oppilaasta, joista useimmilla on maahanmuuttotaustaa. Joillekin tämä ryhmä ei ole lainkaan oikea. Porukan ainoa tyttö, etiopialainen Keisha, on kehitysvammainen ja kuuluisi erityiskouluun. Lahjakas, mutta erilaisista tilanteista ahdistuva ja pakeneva Joose puolestaan jaksaisi paremmin sairaalakoulussa. Silti tähän pienryhmään pääseminen on eräänlainen onnenpotku, josta vain harva pääsee osalliseksi.

Jos ja kun oppilas vihdoin saa paikan meidän pienryhmästä, on hän useimmiten jo menettänyt luottamuksen koulunkäyntiin ja joutunut niin syvälle negatiiviseen kierteeseen, ettei minkään sortin kuntoutuminen ole yleensä enää mahdollista.

Opettajat ovat erityisluokassa vaihtuneet tiheään tahtiin eikä tämäkään mies vaikuta täysin työlleen omistautuneelta. Melko kekseliäästi hän kyllä vie ryhmää eri aineiden pariin, mutta jättää käyttämättä tilaisuuksia auttaa yksittäistä lasta. Onneksi vierellä on ihana koulunkäyntiavustaja, virolainen Marge, joka on pysynyt työssään jo kymmenen vuotta huolimatta siitä, ettei hänen tointaan ole vakinaistettu tai siitä, että joutuu tekemään toista työtä hotellisiivoojana. Koska lapset tarvitsevat edes yhden luotettavan aikuisen!

Erityisluokan arkea ovat yhtäkkiset valloilleen riistäytyvät tunteet – täällä niskalenkin hallitseminen kuuluu henkilökunnan perustaitoihin. Lastensuojeluilmoituksia tehdään lähes päivittäin, käydään kouluterveydenhoitajalla, tiedotetaan tapahtumista lasten vanhemmille ja kirjoitetaan uhka- ja väkivaltaselvityksiä. Täällä opettaja saattaa saada oppilaalta vihantäyteisen lapun ja antaa kehuja siitä, että lauseet alkavat isolla kirjaimella ja päättyvät pisteeseen.

Toisaalta nämä lapset ovat myös hellyttäviä pohtiessaan vaikkapa tasa-arvoa, uskontoa ja oikeudenmukaisuutta tai kuolemansyntien käsitteistöä. Miten löytää käsitteille oikea vastine omista kokemuksista ja omasta kulttuurista käsin? Nämä lapset ovat jääneet niin usein vaille huomiota, että ilahtuvat vähäisestäkin henkilökohtaisesta muistamisesta. Heidän parissaan kyyninen opettajakin oppii jotain ja hänen sisäiset lukkonsa osoittavat aukeamisen merkkejä.

- Eteenpäin, sanoi mummo lumessa ja ukki urallaan! Marge toteaa. – Tere tulemast meidän ihmeperheeseen.

- Ihmeperheeseen? opettaja tarkistaa.

- Etkö tiedä? Meillä on supervoimia, Marge kehuu.

Kirjassa on huumoria etenkin replikoinnissa ja pitkään toivookin, että loppu olisi hyvä. Kaikkien kohdalla toive ei kuitenkaan toteudu. Erityislasten kohtelu koulumaailmassa saa teoksessa osakseen paljon kritiikkiä. Juuri heille annetaan epäpäteviä opettajia, juuri heidän kohdallaan säästetään oppimateriaalissa, juuri heidän asioidensa etenemistä virkaportaissa ei seurata. He vain siirtyvät luokalta toiselle, vaikkeivat osaisi edes lukea. Mitä toivoa heillä on tulevaisuuden suhteen?

Se on ällistyttävää kuinka vähän meillä on lapsiin kohdistuvia tukitoimia ottaen huomioon, että yhden ainoan syrjäytyneen hintalappu on keskimäärin seitsennumeroinen sen lisäksi, että summa kertautuu useimmiten tämän jälkikasvun määrällä…

MENGISTE, MAAZA: Varjokuningas

Kustantaja: Atena 2022

Alkuteos: The Shadow King

Suomennos: Aleksi Milonoff

Varjokuningas-romaani alkaa ja loppuu tilanteessa, jossa Hirut-niminen nainen istuu vuonna 1974 Addis Abeban rautatieasemalla sylissään metallilaatikko, jonka omistaja on tulossa sitä hakemaan. Laatikossa on lehtileikkeitä, kirjeitä ja ennen kaikkea valokuvia, joita Hirut tarkastelee yksi kerrallaan ja joiden myötä palaa menneeseen.

    Maan todellinen keisari viljelee pientä maatilkkua Hirutin naapurissa. Miehen päässä ei ole koskaan ollut kruunua ja hän elää yksin vailla vihollisia. Tuo hiljainen mies johti kerran Etiopian kansaa teräspetoa vastaan ja Hirut oli hänen luotetuin sotilaansa, varjokuninkaan ylpeä vartija. Kerro heille, Hirut. Nyt on oikea hetki jos koskaan.

   Kuolleet käyvät äänekkäämmiksi: Meitä on kuultava. Meidät on muistettava. Meistä on saatava tietää. Me emme lepää ennen kuin meitä on surtu.

Vuonna 1935 Italian armeija hyökkää Etiopiaan saadakseen revanssin 1890-luvulla koetusta kirvelevästä tappiosta. Etiopiassa hyökkäystä on osattu odotella siitä saakka, kun Italian joukkoja on alkanut kerääntyä Eritreaan rajajoen taakse. Keisari Haile Selassien luottomies Kidane yrittää parhaansa mukaan haalia aseita ja vie jopa perheen palvelustytöltä tämän ainoan aarteen, isältä saadun vanhan kiväärin.

Kidanen kotona vallitsee jännittynyt ilmapiiri. Nuori aviovaimo Aster suree kuollutta poikaansa ja kerjää hemmotellun lapsen lailla miehensä huomiota. Asteria kuohuttaa myös palvelustyttö Hirut, jonka Kidane on tuonut perheeseen tytön jäätyä orvoksi. Mikä on ollut Hirutin äidin ja Kidanen välinen suhde? Onko Kidanen suhde Hirutiin niin isällinen kuin vaikuttaa? Mustasukkainen Aster turvautuu jopa fyysiseen väkivaltaan.

Sitten sota syttyy ja Asterista kuoriutuu yllättäen esiin aivan uudenlainen nainen: johtaja. Hän pitää tulisia puheita kylien naisille ja kannustaa näitä taistelemaan ase kädessä miesten rinnalla. Isältä saaduilla opeilla hän kouluttaa naisia ampumaan ja valmistamaan käytetyistä hylsyistä patruunoita. Hirut on tietenkin avustamassa, vaikka sisimmässä kirvelee.

Nyt ei ole oikea aika teeskennellä, että olemme vain vaimoja, siskoja tai äitejä, hän sanoo. Me olemme enemmän… Naiset kuiskivat sitä keskenään: Me olemme enemmän, me olemme enemmän. He koskettavat kasvojaan, kauniita ja tavallisia, painavat käden rinnalleen ja vatsalleen ja ehkä jalkojen väliinkin ja puhkeavat nauruun. Me olemme enemmän.

Italian asevoimat vyöryvät maahan panssarivaunuineen ja sinappikaasua kylvävine lentokoneineen, mutta eivät etenekään odotetun vauhdikkaasti. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä raaemmaksi käy italialaisten toiminta. Eversti Carlo Fucellin johtama armeija raunioittaa kokonaisia kyliä, tuhoaa viljelyksiä, tappaa naisia ja lapsia ja kiduttaa vankeja. Italianjuutalainen Ettore Navarra taltioi kaiken kamerallaan, koska on turvassa vain ollessaan Fucellille hyödyllinen. Kalleimman aarteensa, isältä tulleen kirjeen, hän kätkee.

Kun tieto Haile Selassien paosta Britanniaan leviää, on kansalaisten taistelutahto vähällä lamaantua, mutta Hirutin ansiosta asiaan löytyy ratkaisu. Köyhä soittoniekka Minim (eli Ei mikään) muistuttaa hämmästyttävästi keisaria ja pystyy tämän vaatteisiin puettuna toimimaan uskottavasti varjokuninkaana. Henkivartijoiksi hänelle asettuu kaksi kaunista amatsonia eli Aster ja Hirut. Hämäys onnistuu.

Heitä ei pelota laaksossa voimistuva jylinä, joka kumpuaa italialaisten leiristä. He eivät piittaa metelistä vaan katsovat vain Hirutia, uutta äiti Etiopiaa, esikuvaa. Hän edustaa kaikkia niitä naisia, jotka ovat selvinneet sodasta nostaakseen nyt aseensa ja taistellakseen tai syöksyäkseen sotakentälle kantamaan haavoittuneita. Joukot lankeavat polvilleen. Ihmiset painavat otsansa maahan. He kiroavat huhut keisarin paosta ulkomaille. He kiittävät Kaikkivaltiasta siitä, että heidän suuri päällikkönsä on tullut johtamaan heitä sodassa. Ja he vannovat taistelevansa voittoon tai kuolemaan asti.

Varjokuningas-romaani on kuin ooppera. Välinäytöksissä tavataan murheellinen ja mietteliäs keisari Haile Selassie, joka kuuntelee yhä uudestaan Verdin oopperaa Aida voidakseen ymmärtää, miksi Etiopian prinsessa asettuu kansansa vihollisen puolelle. Välillä kuoro puolestaan kohottaa äänensä ja kommentoi tunteikkaan mahtipontisesti tapahtumia ja henkilöitä. Vaikuttava teos saa pohtimaan sitä, mitä kaikkea ihminen voi kestää ja mikä jää lopulta varjojen kätköihin.

Etiopialais-amerikkalainen Maaza Mengiste (s. 1974) sai kirjaansa idean löydettyään tietoja isoisoäidistään, joka lähti vapaaehtoisena armeijaan nuorempien veljiensä sijasta. Varjokuningas kuvaa naisia aktiivisina toimijoina: Aster ja Hirut taistelevat ase kädessä, luksushuoran roolia vetävä Fifi toimii vakoojana italialaisten leirissä ja oma osuutensa on nimettömäksi jäävällä kokillakin. Silti naiset joutuvat pelkäämään koskemattomuutensa puolesta jopa omiensa joukossa: kukaan ei aseta kyseenalaiseksi isännän oikeutta palvelijansa ruumiiseen.

Mengisten kirja ei paksuudestaan huolimatta (500 sivua) ole vaikea, mutta henkisesti sen lukeminen on kyllä raskasta tänä aikana, jolloin eurooppalainen maa on hyökännyt naapurinsa kimppuun. Varjokuningas ilmestyi vuonna 2019 ja oli Booker-palkintoehdokkaana 2020, mutta voisi monelta osin kuvata tätä päivää: silmitöntä tuhoa, tarpeetonta raakuutta, sotarikosten selittelyä ja peittelyä.

MASON, MEG: Murhe ja autuus

Kustantaja: Otava 2022

Alkuteos: Sorrow and Bliss

Suomennos: Maria Lyytinen

Murhe ja autuus -romaanin kertoja on nelikymppinen Oxfordissa asuva Martha Friel, joka pitää hupaisaa ruokakolumnia ja on asumuserossa aviomiehestään Patrickista. Kertomuksen edetessä Martha muistelee mennyttä ja kertoo elämänsä ihmisistä, mutta ennen kaikkea itsestään.

Marthan isä on hiljainen huolehtija, joka aikoinaan sai kuuluisuutta erään runonsa ansiosta, muttei ole sittemmin onnistunut kirjoittamaan mitään merkittävää. Kuvanveistäjä-äiti puolestaan tekee romusta taidetta eikä osoita juurikaan kiinnostusta sen paremmin miestään kuin kahta tytärtään kohtaan. Hänellä on taipumus ryypätä liikaa ja nolata humalassa sekä itsensä että perheensä.

Äidillisin hahmo Marthan ja pikkusisko Ingridin elämässä onkin Winsome-täti, joka rahoilla Marthan perhe elää ja jonka luo kaikki kokoontuvat joulunviettoon. Winsomen kotona kuusitoistavuotias Martha tapasi ensi kertaa serkkunsa koulutoverin, äidittömän ja isänsä unohtaman Patrickin, josta tulee jatkossa suvun joulujuhlien vakiovieras. Martha ei kolme vuotta nuorempaan poikaan kiinnittänyt juuri huomiota, mutta tämä rakastui koko sydämestään Marthaan.

Pikkusiskonsa Ingridin kanssa Marthalla on jonkinlainen kilpailuasetelma. Ingrid meni nuorena naimisiin ja oli muutamassa vuodessa kolmen alle viisivuotiaan lapsen äiti. Martha puolestaan sairastui jo viimeisen kouluvuotensa lopussa ahdistukseen ja väsymykseen, joita kesti vain pöydän alle piiloutumalla. Sairausjaksot uusiutuivat tulevina vuosina, lääkärit ja lääkkeet vaihtuivat ilman näkyvää muutosta. Onko Martha kelvoton elämään?

Normaalit ihmiset sanovat, etteivät voi kuvitellakaan, että olisi niin paha olla, että haluaisi oikeasti kuolla. En edes yritä selittää, ettei kyse ole halusta kuolla. Kyse on siitä, että tietää, ettei kuuluisi olla enää elossa, että tuntee luidensa murenevan väsymyksestä, tuntee kauhuntäyteistä uupumusta. Silloin elossa olon luonnottomuudelle täytyy lopulta tehdä jotakin.

Ensimmäisen avioliittonsa Martha solmi kaksikymmentäviisivuotiaana lyhyen tuttavuuden jälkeen taidemeklari Jonathanin kanssa, koska luuli miestä hauskaksi, ja erosi yhtä nopeasti kun mies ei sitä ollutkaan. Vasta muutaman vuoden kuluttua Martha tapasi uudelleen lääkäriksi opiskelleen Patrickin, jota huomasi ajatelleensa yllättävän paljon. Seurasi avioliitto, jonka aikana Martha koki suorastaan autuutta, mutta kohta jo taas tutuksi tullutta murhetta.

Minä olin ehtinyt muuttaa kerrostaloasuntoon ja takaisin, olla naimisissa, käydä ulkomailla, sairastua ja tulla lempatuksi, kun taas Patrickilla oli yllään sama pusero kuin Jonathanin illallisilla, silloin kun olin hänet viimeksi nähnyt.

Martha vaikuttaa aluksi kovin ristiriitaiselta ja jopa ärsyttävältä hahmolta. Hän saattaa toisaalta vaieta omasta mielipiteestään, jottei aiheuttaisi toisille pahaa mieltä, mutta toisaalta olla pisteliäs ja raivonpuuskassa jopa heitellä esineitä. Hämmästyttävän pitkään Patrick sietää Marthan ailahtelevaisuutta ja jaksaa kääntää loukkaukset leikiksi, mutta lopulta voimat loppuvat.

Myötätuntoa Marthaa kohtaan alkaa tuntea siinä vaiheessa, kun syy hänen käyttäytymiseensä selviää. Martha on vuosikymmeniä saanut lääkäreiltä vääriä diagnooseja ja sen seurauksena myös vääränlaista lääkitystä. Traagisinta on, että Marthaa on kehotettu horjuvan mielenterveytensä vuoksi välttämään lapsen hankkimista, joten hän on alkanut uskotella itselleenkin, ettei pidä lapsista. Tosiasiassa hän kaipaa vauvaa joka solullaan.

Mielenterveysongelmat vaikuttavat niistä kärsivän lisäksi myös hänen läheisiinsä, jotka tarvitsisivat tukea jaksamiseen ja myös käsillä olevien ongelmien ymmärtämiseen. Murhe ja autuus -teoksessa on ihmisiä, jotka eivät halua tunnustaa rakastamansa henkilön sairautta leimaantumisen pelossa ja puhuvat vain poikkeavasta persoonallisuudesta. Entä haluaako esimerkiksi Martha itse tosiasiassa ollakin erilainen?

Sinä olet ihan samanlainen kuin kaikki muutkin täällä. Mutta se onkin sinulle vielä hankalampaa. Olisit mieluummin joko tai. Et kestä ajatusta siitä, että ehkä oletkin ihan tavallinen.

Murhe ja autuus -romaani ei ihan heti tempaa mukaansa, mutta lakoninen ja ironinen tyyli kantaa ja teos muuttuu kiinnostavammaksi, kun tarinan pohja on rakennettu ja henkilöt esitelty. Aina ei elämä ole helppoa, mutta epätäydellisyyteenkin voi ehkä tyytyä. Kirjan loppu on yllättävän toiveikas.

Kaikki on rikkonaista ja sekaisin ja ihan hyvin. Sellaista elämä on. Vain niiden välinen suhdeluku vaihtelee.