PARKKINEN, LEENA: Neiti Steinin keittäjätär

Kustantaja: Otava 2022

Ollaan Gröndahlin vanhassa kartanossa Paraisilla. Vuonna 1919 kartanoon saapuu töihin kaksi nuorta sisarusta, joista isosisko Astrid on nokkela ja määrätietoinen kun taas pikkusisko Margit vaikuttaa hieman avuttomalta, vaikka osoittautuukin todelliseksi neroksi keittiössä. Elämä kartanossa näyttää idylliltä, mutta pinnan alla piilee salaisuuksia, jotka ilmi tullessaan voisivat johtaa vakaviin seuraamuksiin.

Gröndahlin tapahtumista kertoo parikymmentä vuotta myöhemmin kartanon puutarhuri ja monitoiminainen Ulriikka. Hän oli sivustakatsoja, joka näki ja ymmärsi lähes kaiken, mitä kartanossa tapahtui ja joka nyt paljastaa tietonsa kirjeissä nuorelle naistohtorille. Ulriikka viittaa toistuvasti johonkin hirveään tragediaan ja rikokseen, mutta lukijan täytyy odottaa kirjan loppuun asti saadakseen tietää, mitä kartanossa oikein tapahtui.

Paraisten mysteeriin lomittuu elämää Pariisissa ennen toista maailmansotaa. Ollaan amerikkalaisen menestyskirjailijan Gertrude Steinin hulppeassa kodissa, jossa hän asuu pitkäaikaisen rakastettunsa ja kumppaninsa Alice B. Toklasin kanssa. Minäkertojana toimii Alice, joka nykyhetken ohella paljastaa myös millaista oli elää lapsuudenkodissa, jossa hänen ei sukupuolensa vuoksi oletettu pystyvän muuhun kuin taloustöihin. Ei ainakaan muodostamaan mielipiteitä.

Toteutin kaikkien muiden toiveita paitsi omiani. Lopulta minä päätin, että haluaisin muuttaa elämäni, lakata olemasta etupäässä kenenkään tytär, sisar, taloudenhoitaja, ja jos suinkin mahdollista – rakastua.

Jossain määrin alistettu Alice on kyllä Gertrudenkin rinnalla, sillä Gertrude on se, joka ansaitsee rahat talouden ylläpitoon ja päättää siitä, mitä milloinkin tehdään. Alice palvelee kumppaniaan rakastajana, puhtaaksikirjoittajana, toimittajana ja taloudenhoitajana eikä välttämättä saa ansaitsemaansa tunnustusta työstään ja tekemistään uhrauksista. Tosin hänellä on kyllä keinonsa saada läpi tärkeinä pitämiään asioita.

Kun me tapasimme, Gertruden tavoitteista tuli minun tavoitteitani, en edes muista mistä haaveilin ennen Gertrudea. Minä minussa on liudentunut kuin vesivärinappi, joka on unohtunut sateeseen. Mutta kun haikeus iskee, minä ravistelen itseäni, muistutan että minulla on ihana asunto Pariisissa, ihmeellisiä tauluja seinillä, satumainen kesähuvila ja mielenkiintoisia ystäviä. Kaiken sen Gertrude on minulle antanut, siitä hyvästä että minä annoin oman elämäni hänelle ja hänen palvelukseensa.

Gertruden ja Alicen välillä vallitsee vahva ja leikkisä rakkaus. Gertrude on Little King ja Alice puolestaan Happy Queen ja kahdenkeskisinä hetkinä nämä keski-ikäiset naiset intoutuvat ”lehmästelemään” kuin teini-ikäiset konsanaan. Yleisesti tiedossa oleva suhde ei häiritse Pariisin boheemeja taiteilijapiirejä, vaan talossa vierailevat säännöllisesti monet kuuluisuudet Pablo Picassosta lähtien.

Vuonna 1935 taloon saapuu uusi keittäjätär, jolta onnistuvat niin tryffelisimpukkaperunasalaatti kuin illanistujaisissa välttämättömät kohokkaatkin. Muuten tämä suomalaissyntyinen nainen on aika epätavallinen palvelijaksi: tyylikäs, sivistynyt ja ajan poliittista ilmapiiriä tarkkaileva. Hän kannustaa juutalaistaustaisia emäntiään lähtemään mahdollisimman pian pois Ranskasta, mutta nämä vain hymähtävät – hehän ovat amerikkalaisia!

Politiikka ei ole kauhean kiinnostavaa. Eikä tärkeää. Vain kirjallisuudella ja taiteella on merkitystä. Ei Hitler koskaan aloita sotaa. Ei hän ole vaarallinen. Katso, hän on saksalainen romantikko.

Alicea keittäjättären salaperäisyytensä kutkuttaa, mutta tämä vaikenee visusti elämästään ja päinvastoin houkuttelee Alicea puhumaan. Hienoisesta luokkaerosta huolimatta näiden kahden naisen välille muodostuu lähes ystävyyttä muistuttava suhde. Tietenkin neiti Steinin keittäjätär on jompikumpi Gröndahlin kartanossa työskennelleistä sisaruksista, mutta kumpi? Ja miksi salailu?

Parkkinen on saanut innoitusta kirjaansa siitä, että Gertrude Steinilla on ihan oikeastikin ollut suomalainen keittäjätär. Pariisiin sijoittuva osuus on värikäs ja yksityiskohdissaan kiehtova kuvaus boheemista elämäntyylistä, kun taas Paraisten kartanomiljöö ja suomenruotsalaisen seurapiirin elämä luokkarajoineen pohjustavat tulevia tapahtumia ja toimivat niille vertailukohtina. Kyse on ihmisten eriarvoisuudesta ja erilaisuuteen suhtautumisesta eri aikoina ja eri kulttuuripiireissä.

Parkkinen puhuu teoksessaan myös kirjailijan työstä ja siihen liittyvistä eettisistä kysymyksistä. Onko oikein omia toisen ihmisen elämä ja hyödyntää sitä teoksissa kuten Gertrude Stein teki kirjoittaessaan Alice B. Toklasin elämäkerran ikään kuin Alice itse olisi sen kirjoittanut? Onko myöskään hyvän maun mukaista luonnehtia kirjoissa läheisiä ihmisiä niin nolaavasti ja piikikkäästi kuin Gertrude Stein teki? Oikeuttaako luovuus itsekkyyden?

Yksikään kirjailija ei ikinä, ei koskaan ajattele että jokin on vain kirja. Kirjat ovat heille elämän ja kuoleman aineksia. Jos kirjoittaminen ei suju, se on täysin relevantti syy hylätä perheensä, polttaa koko maallinen omaisuutensa takassa tai juoda itsensä umpihumalaan viikon ajan.

Neiti Steinin keittäjätär -romaanin maailmaan on helppo sukeltaa, sillä perusteellinen taustatyö takaa yksityiskohtien oikeellisuuden ja jouhevasti juokseva teksti puolestaan sulattaa nämä faktat kokonaisuudeksi, joka maistuu elämältä.

PS. Jussi Karjalaisen kirjaan suunnittelema kansi on ihastuttava!

MANDEL, EMILY ST. JOHN: Asema 11

Kustantaja: Tammi 2022

Alkuteos: Station Eleven (2014)

Suomennos: Aleksi Milonoff

Kanadalaisen Emily St. John Mandelin (s, 1979) dystopia Station Eleven ilmestyi jo vuonna 2014, mutta suomennettiin vasta nyt kahdeksan vuotta myöhemmin todennäköisesti nykyhetkeen yhdistävän pandemiakuvauksen vuoksi. Teos voitti Arthur C. Clarke -palkinnon vuonna 2015.

Asema 11 -teos alkaa tilanteesta, jossa arvostettu Shakespeare-näyttelijä Arthur Leander kuolee torontolaisen teatterin näyttämölle kesken Kuningas Learin esityksen. Ripeästi reagoinut katsoja, ensihoitaja Jeevan, ei onnistu elvytysyrityksissään. Sivusta draamaa seuraa Learin tytärtä esittävä kahdeksanvuotias Kirsten, joka on juuri ennen esitystä saanut Arthurilta lahjaksi kaksi sarjakuvakirjaa (Tohtori II, osa I, nro I: Asema II ja Tohtori II, osa I, nro 2: Ajojahti).

Matkalla teatterista kotiin Jeevan saa sairaalassa työskentelevältä ystävältään varoituksen: Kaukasiasta on lähtenyt liikkeelle kulovalkean tavoin etenevä influenssavirus, tappava georgiantauti. Jeevanin on nyt joko lähdettävä välittömästi pois Torontosta tai linnoittauduttava asuntoonsa. Jeevan valitsee jälkimmäisen vaihtoehdon ja sulkeutuu pyörätuolissa olevan veljensä luo ostettuaan kaupasta kärrykaupalla ruokaa ja juotavaa. Sieltä veljekset seuraavat televisiosta maailman romahdusta, kun 99 prosenttia väestöstä menehtyy.

… maat alkoivat pimentyä kaupunki kerrallaan – Moskovan uutiset loppuivat, sitten Pekingin, sitten Sydneyn, Lontoon, Pariisin ja niin edelleen, sosiaalinen media vilisi hysteerisiä huhuja – ja paikallisuutiset muuttuivat yhä paikallisemmiksi, kanavat putosivat verkosta yksitellen, kunnes viimeinen kanava näytti yhtä ja samaa kuvaa uutishuoneesta, jossa työntekijät asettuivat vuorotellen kameran eteen ja välittivät mitä tahansa tietoa, mitä heillä oli käsissään, ja sitten yhtenä yönä kun Jeevan avasi silmänsä kahdelta yöllä, uutishuone oli autio. Kaikki olivat lähteneet.

Kirjan seuraavassa luvussa siirrytään kahdenkymmenen vuoden päähän romahduksesta. Enää ei ole valtioita eikä rajoja. Ei sähköä, ei kauppoja, ei polttoaineella toimivia koneita. Huron- ja Michiganjärven rannikkoa edestakaisin taivaltava Kiertävä sinfoniaorkesteri vie hevosvankkureilla pikkukaupunkien asukkaille mahdollisuuden kuunnella klassista musiikkia ja Shakespearen näytelmiä. Yksi näyttelijöistä on Kirsten, jolle orkesteri on ajoittaisista erimielisyyksistä huolimatta ainoa koti.

Ahkerasti kiertävä orkesteri on monilla paikkakunnilla odotettu vieras, mutta tällä kertaa tuttuun paikaan saavuttaessa ilmapiiri tuntuu heti jotenkin pahaenteiseltä – ihmiset ovat peloissaan ja aseita näkyvissä. Käy ilmi, että kaupungin on ottanut valtaansa uskonnollinen ryhmittymä, jota johtaa profeetaksi kutsuttu mies. Jos ei suostu ryhmän komentoon, on viisainta poistua kaupungista nopeasti yön pimeydessä.

Monet pyrkivät etelässä sijaitsevalle lentokentälle, jonne on jäänyt asustamaan satamäärin ihmisiä lentoyhteyksien katkeamisen jälkeen. Miksi lähteä eteenpäin, kun elämä tuskin jatkuu entisellään missään muuallakaan? Lentokentälle on perustettu jopa Sivilisaation museo, jossa esillä on ennen niin tärkeitä tavaroita luottokorteista älypuhelimiin ja korkokengistä moottoripyörään. Lapsille tavarat ovat jännittäviä, mutta herättävät vanhassa maailmassa eläneillä haikeita muistoja.

Asema 11 -romaanin tapahtumat ajoittuvat toisaalta aikaan ennen romahdusta ja toisaalta vuoteen 20 jälkeen romahduksen. Kummassakin aikatasossa tarina seurailee ihmisiä, jotka liittyvät jollakin tapaa näyttelijä Arthur Leanderiin ja joista osa selviää, osa ei. Aikakausia yhdistävät yllättävästi myös Tohtori II -sarjakuvat, jotka putkahtavat esiin tuon tuostakin. Samalla herää kysymys siitä, voisiko henkilöiden kokeman maailman rinnalla elää toinen todellisuus. Voisiko taide auttaa sen saavuttamisessa?

Kirjan tunnelma ei aiheesta huolimatta ole kovin synkkä, vaan pikemminkin unenomainen, hiljainen ja surumielinen. Ihmiset ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sopeutuneet elämään uudessa maailmassa, joka on kyllä työntäyteinen ja turvaton, mutta josta ei kuitenkaan puutu ystävyyttä eikä rakkautta. Toive vakaammista ajoista elää, mutta osaavatko ihmiset välttää entiset virheensä? Jännittävä juoni vie lukijan mukanaan.

NISSINEN, CAMILLA: Meitä vastaan rikkoneet

Kustantaja: Tammi 2022

Camilla Nissisen esikoisromaani Meitä vastaan rikkoneet kertoo Silja-nimisen naisen tiestä pikkutytöstä aikuisuuteen. Siljan perhe kuuluu Jehovan todistajiin, mikä tuo elämään turvallisuutta ja järjestystä, mutta myös paljon vaatimuksia ja erilaisuuden tunnetta.

Lapsena Silja saa isänsä joustavuuden ja ymmärtäväisyyden ansiosta elää melko tavanomaista elämää, vaikka äiti sureekin tyttären kurittomuutta. Vasta kouluaikana Siljalle paljastuu, miten paljon hän poikkeaa luokkatovereistaan: hän ei saa osallistua harrastuksiin eikä vuosittaisiin juhliin, ei solmia ystävyyssuhteita maailmallisten kanssa. Siljalla on kyllä salassa ihana Aapo-ystävä, joka kestää tytön ajoittaisen ailahtelevaisuudenkin.

Istun yksin syksyn harmaudessa, kun muut harjoittelevat isänpäivänrunoja ja kun Maamme-laulu soi epävireisesti Hellaksesta. Unohdun talven pimeyteen, kun luokkatoverit koristelevat kuusen ja kun opettaja lukee satua joulun ihmeestä. Nuokun käytävällä, kun kevään valo häikäisee ja rairuohot kylvetään. Vappuhulinat, syntymäpäiväonnittelut, aamunavaukset, halloweenit, uskonnontunnit ja pyhäinpäivät vyöryvät ylitseni, mutta minun paikkani on aina sama.

Silja haluaisi kovasti sulautua ikätovereidensa joukkoon ja välttyä selittämästä näille uskonnollista taustaansa. Kun opettaja lukiossa pyytää lahjakasta Siljaa kirjoittamaan koulun lehteen jutun joulunvietosta, tämä ei nosta erityisesti esiin omaa yhteisöään, vaan mainitsee Jouluton joulu -kirjoituksessaan tasapuolisesti kaikki mahdolliset syyt, miksi joku ei juhli joulua.

Uskon, että kun arvostamme toisiamme ja pyrimme aidosti ymmärtämään erilaisuutta, voimme saada entistä paremman vuodenvaihteen, joulun kera tai ilman. Eräs kauan sitten elänyt mies totesikin, että aidon ymmärryksen vihollinen on suvaitsemattomuus.

Tuo mies ei muuten ollut Jeesus, hän oli Gandhi.

Toisaalta Silja haluaisi olla esimerkillinen Jehovan todistaja ja päteä etenkin äitinsä silmissä. Hänellä on myös hirveä pelko demonien valtaan joutumisesta. Siksi tyttö kiirehtii yhteisössä portaalta toiselle, vaikka olisikin niihin vielä ihan liian kokematon: kasteelle, kenttätyöhön ja ylioppilastutkinnon jälkeen tienraivaajaksi toiselle paikkakunnalle.

Valtakunnansalissa oli helppo nyökytellä muiden mukana ja sanoa, että tietenkin Jehova on rakkain, tärkein ja arvokkain. Tietenkin haluan käytökselläni osoittaa, että kuulun Jumalan valittuun kansaan. Varmuus haihtui, kun salin ovi sulkeutui ja koulun ovi avautui. Sen takana odotti toisenlainen maailma, jossa pätivät erilaiset säännöt, vieraat lainalaisuudet ja suhdeverkot. Se oli julma, arvaamaton ja muuttuva maailma, jonne Jumalan katse kyllä ylsi mutta suojelus ei.

Vähitellen Siljan voimat kuitenkin ehtyvät ja hän joutuu psykiatriseen sairaalaan, minne sijoittuvat kirjan vaa’alla merkityt luvut. Näennäisesti syynä on Siljan vakava anoreksia, joka juontaa paljolti äidin vinoutuneesta suhtautumisesta omaan ja tyttären kehoon. Äiti kokeilee alinomaa uusia dieettejä ja haukkuu itseään läskiksi paskaksi. Siljan syömisiä hän vahtii haukkana ja nimittelee herkkää teinityttöä mässyttäväksi siaksi. Toki äidin tarkoitus voi olla hyvä, mutta toiminta on taitamatonta.

…miten voi tuon ikäisen kehonkuva niin pahasti vääristyä, ettei tajua lihoneensa. Vai onko se sitä, ettei vaan halua itselleen myöntää, että sillä tavalla mieluummin harhassa elää, vaikka turpoaa kuin pullataikina…

Siljan henkistä tasapainoa järkyttävät silti eniten Jehovan todistajien oppeihin ja käytäntöihin liittyvät epäilyt. Ovatko hallintoelimessä ehdotonta valtaa käyttävät vanhimmat erehtymättömiä? Onko pelastusoppi oikea? Miksi vain miehet kelpaavat johtotehtäviin? Eikö ole tekopyhää, jos nainen erotetaan ja hänet vietellyt mies saa jatkaa tehtävässään? Onko koko toiminta pukeutumis- ja käyttäytymissääntöineen pelkkää näytelmää?

… teillä sisarilla on erittäin tärkeä osa Jehovan järjestössä. Olette miehen auttajia, oikeita tukipilareita. Niin Jehova on sen viisaudessaan tarkoittanut. Hän on meidät luonut ja sillä tavalla suunnitellut, että naisen ja miehen aivot ovat erilaiset. Te elätte tunteella, miehet järjellä, joten miehen tehtävänä on johtaa ja ohjata. Se on miehelle ominaista ja luonnollista. Seurakunta menisi epäjärjestykseen, jos naisilla olisi samanlaisia vastuutehtäviä. Naiselle on varattu toisenlainen rooli, mutta sekään ei ole vähäpätöinen.

Kuvaukset Siljan sairaala-ajasta ja potilaiden hoitotavoista tuntuvat hyvin totuudenmukaisilta. Silja on yhteistyöhaluton potilas, jolle hänen ”vastapäiseksi”-kutsumansa hoitajan puheet luuston haurastumisesta ja kuoleman mahdollisuudesta ovat pitkään yhdentekeviä. Tarina loppuu kuitenkin toiveikkaissa merkeissä, kun Silja päätyy ratkaisuun, jonka kokee itselleen oikeaksi. Ja kun hän sulkee yhden oven, pääsee toinen avautumaan.

Meitä vastaan rikkoneet -romaani on aiheeltaan mielenkiintoinen ja avaa hyvin Jehovan todistajien organisaatiorakennetta ja joskus yllättävääkin säännöstöä. Tarkkailijan asemassa toimiva Silja herättää myötätuntoa, kun hänen henkinen kuormansa kasvaa punnus punnukselta ja vaa’an tasapaino alkaa järkkyä. Asiantuntevasti ja kauniisti kirjoitettu teos kannattaa lukea!

Kirja perustuu Camilla Nissisen (s. 1988) omiin kokemuksiin - ei niinkään tapahtumien, vaan tunteiden osalta. Nissinen sairastui teini-iässä syömishäiriöön ja vietti kaiken kaikkiaan puolitoista vuotta sairaalan suljetulla osastolla. Samaan aikaan häntä alkoivat ahdistaa sekä jotkut Jehovan todistajien opit että uskonnon autoritäärisyys, minkä seurauksena hän erosi Jehovan todistajista 27-vuotiaana. 

ERNAUX, ANNIE: Isästä / Äidistä

Kustantaja: Gummerus 2022

Alkuteos: La Place / Une femme (1984 / 1987)

Suomennos: Lotta Toivanen

Ranskalainen Annie Ernaux syntyi vuonna 1940 ja varttui työväenluokkaisessa perheessä Normandiassa. Hän opiskeli yliopistossa kasvatustiedettä ja modernia kirjallisuutta ja toimi 1970-luvulla opettajana. Ernauxin lähes kahdestakymmenestä teoksesta on suomennettu kaunokirjalliset teokset Puhdas intohimo (1996) ja Isästä / Äidistä (2022) sekä hänen pääteoksenaan pidetty muistelmateos Vuodet (2021). Ernaux sai vuoden 2022 Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Annie Ernauxin teoksille on tyypillistä, että hän kirjoittaa omasta elämästään, mutta kuvaa samalla myös yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia. Vuonna 1983 Ernaux kirjoitti pienoisromaanin isäsuhteestaan, lapsuudenkokemuksistaan pienessä normandialaiskaupungissa ja aikuistumisestaan. Tästä teoksesta hän sai arvostetun Renaudot-palkinnon vuonna 1984. Vuonna 1987 Ernauxilta ilmestyi pienoisromaani, jossa hän käsitteli vanhempiensa sosiaalista etenemistä, äitinsä Alzheimerin tautia ja kuolemaa sekä omaa avioliittoaan.

Tämä ei ole elämäkerta eikä tietysti mikään romaanikaan, ehkä jotakin kirjallisuuden, sosiologian ja historian väliltä.

Kumpikin pienoisromaani noudattaa samanlaista kaavaa. Aluksi tieto: isän on kuollut, äiti on kuollut. Kerrotaan hieman kummankin vanhemman lapsuudenkodista ja syvennytään sitten isän ja äidin elämänkulkuun. Kumpikin joutui jättämään koulunkäynnin noin kaksitoistavuotiaana ja menemään töihin tehtaaseen. Työ tyydytti heitä – olihan se siistimpää kuin puurtaminen maatilalla.

Isän kohdalla kirjailija tuntee koko ajan taiteilevansa liiallisen pelkistämisen ja liiallisen muistikuvien vyöryn välillä. Mitä tosiasioita hän tietää isästään? Isä oli iloinen ja mukava mies, siisti ja kunnollinen. Kotikaupungistaan hän pääsi pois vain armeija-aikanaan eikä sen jälkeen uskaltautunut kokeilemaan elämää toisaalla, vaikka sellaisesta unelmoikin.

Isä kuului työväestöön, joten siirtyminen vaimon kehotuksesta kuppilan omistajaksi ei käynyt häneltä luonnostaan. Hän oli opetellut puhumaan lähes murteetonta ranskaa, mutta oli silti vaitonainen tärkeinä pitämiensä ihmisten seurassa, jottei paljastaisi ”alempiarvoisuuttaan”.Tyttärelle isä merkitsi hauskanpitoa, käyntejä tivolissa ja sirkuksessa.

Kertojan pääsy yliopistoon ja opettajankoulutukseen merkitsi etääntymistä isästä; eräänlaista luokkaetäisyyttä, jota hän kirjassa kuvaa halkaistuksi rakkaudeksi. Isä ei täysin ymmärtänyt tyttärensä opiskelua, vaan häpesi joutuessaan paljastamaan tuttavilleen, että tyttö ei ollut vielä seitsemäntoistavuotiaana töissä eikä kaksikymppisenä naimisissa! Onneksi opiskelu takasi sen, ettei tytär joutunut naimisiin työläisen kanssa, vaan sai puolisokseen koulutetun miehen. Isä tuskin tajusi, että vävyn vähäiset vierailut johtuivat siitä, ettei appivanhempien luona voinut keskustella henkevästi

Hänen ehkä suurin ylpeydenaiheensa tai jopa elämänsä oikeutus: että minä sain kuulua siihen maailmaan, joka oli häntä ylenkatsonut.

Isän äkillinen kuolema herätti tietenkin surua, mutta äidin tyyni ja asiallinen suhtautuminen piti tytärtäkin pystyssä. Äidin kuolema sen sijaan oli kertojalle tyrmäävä: kuinka ihmiset voivat valita paistia lihatiskillä ikään kuin maailmassa mikään ei olisi muuttunut? Hän itse tunsi olevansa orpo ja tyhjän päällä.

 En enää saa kuulla äidin ääntä. Äiti ja hänen sanansa, hänen kätensä ja eleensä, hänen tapansa nauraa ja kävellä yhdistävät tämän naisen, joka minä nyt olen, siihen lapseen, joka minä joskus olin. Olen menettänyt viimeisen siteeni siihen maailmaan, josta olen kotoisin.

Miehestään poiketen äiti oli aina rohkea ja uhmakas. Nuorena hän sai naapuruston epäilemään kunniallisuuttaan leikkauttamalla tukkansa muodikkaan lyhyeksi ja käyttämällä lyhyitä hameita. Äidin perhe oli kokonaisuudessaan äänekäs ja ronski ja riehakkain kaikista oli kertojan äiti. Hän tiedosti kyllä perheensä alempiarvoisen yhteiskunnallisen aseman, mutta ei suostunut kenenkään arvioitavaksi yksinomaan sen perusteella.

Äiti tiesi, että nuoren naisen oli mentävä naimisiin, mutta puolison hän valitsi huolella – jyväjemmari ei kelvannut, mutta komea ja siivo tehdastyöläinen vastasi vaatimuksia. Äiti halusi myös pyrkiä eteenpäin elämässä vaikka riskejäkin ottaen, joten oman asunnon ja melko huonosti tuottavan kuppilan omistaminen merkitsi hänelle erottautumista rahvaasta.

Äiti harrasti lukemista ja sivisti tytärtään viemällä tämän museoihin ja elokuviin. Äiti omaksui halukkaasti tyttären käyttämiä sanoja ja tapoja, mutta tunsi välillä katkeruutta siitä, miten erilaisia mahdollisuuksia tälle avautui. Joskus hän suorastaan näki tyttäressään luokkavihollisen. Äiti myös iskosti tyttäreen syvän arvottomuuden tunteen suhtautumisessaan naisen asemaan. Siitä esimerkkinä äidin lause häiden aattona: ”Yritä hoitaa huusholli kunnolla, ettei mies anna sinulle lähtöpasseja”.

Äidin viimeisiä vuosia varjosti Alzheimerin tauti, mikä sai kirjailijan pohtimaan äitinsä elämänkaarta rahvaanalueella syntyneestä vahvasta ja säteilevästä naisesta siksi höperöksi naiseksi, joka kuoli Pariisin lähiösairaalan kroonikko-osastolla. Tytär oli sinä aikana pystynyt tekemään äidin toiveiden mukaisen nousun porvariluokkaan.

Äidin, joka syntyi alistettuun asemaan mutta pyristeli siitä pois, oli muututtava tarinaksi, jotta minä en tuntisi itseäni niin yksinäiseksi ja keinotekoiseksi tässä sanoilla ja ajattelulla meitä alistavassa maailmassa, johon olen hänen toiveidensa mukaisesti siirtynyt.

Ernaux kirjoittaa toteavaa ja asiallista tekstiä, joka kuitenkin sisältää runsaasti yksityiskohtia ja tarkkoja havaintoja, joskus hieman ironisia piikkejäkin. Hän myös selittää aina välillä kirjoittamisprosessiaan ja sitä, mitä yrittää sanoillaan tavoittaa: totuutta vanhemmistaan.

KINNUNEN, TOMMI: Pimeät kuut : talvikirja

Kustantaja: WSOY 2022

Ollaan Kuusamossa lähellä Neuvostoliiton rajaa. Kuusikymmenvuotias opettajatar Elna Suorajärvi on saanut paikan lukuvuodeksi 1947–1948 syrjäiseltä Niemen koululta, mikä seminaarin käyneelle ja opetustyössä ansioituneelle Elnalle on aikamoinen alennus. Sota on nyt kuitenkin ohi ja työelämään palaava mies kuntien päättäjille ilman muuta ykkösvaihtoehto - vaikka olisi sodan jäljiltä hermoheikko ja ilman tarvittavaa koulutustakin.

Toisekseen Elna on työpaikkahakemuksissaan rehellisesti ilmoittanut olevansa puolikuntoinen. Hän kärsii epämääräisestä taudista: välillä pettävät jalat ja välillä menee puristusvoima käsistä, toisinaan silmät eivät toimi ja etäisyyksien hahmottaminen on vaikeaa, joskus kielikin jähmettyy. Taudin ei kuitenkaan katsota nopeuttavan mitenkään täydelle eläkkeelle pääsyä, koska työvuosia puuttuu. Elnan on vain jaksettava.

Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki.

Kirkonkylältä koululle Elna ja tavarat siirtyvät nuoren pojan soutamalla veneellä. Olo on turta, sillä juuri ennen lähtöä kärjistyi riita raha-asioista sisarpuolen kanssa niin, että Salli kirjaimellisesti heitti Elnan pois kotoa. Perillä odottaa uusi järkytys, sillä koulu osoittautuu saksalaisten unohtamaksi puolilahoksi parakiksi. Luokkahuone on pieni ja karu ja opettajalle luontaisetuna luvattu asunto sen vieressä oleva mädänhajuinen koppero.

Niemen koulu on ns. supistettu kansakoulu, kunnan varoja mukavasti säästävä koulutyyppi. Yksi ja sama opettaja opettaa kaikkia luokkia ensimmäisestä kuudenteen. Kaksi alinta luokkaa käy koulua eri aikaan kuin ylemmät luokat, jotka puolestaan joutuvat työskentelemään vierekkäin samassa pienessä tilassa koko koulupäivän. Opettaja opettaa kutakin luokkaa vuorollaan ääneen ja yrittää siinä sivussa ohjata muiden hiljaista työskentelyä. Voiko näin mitenkään täyttää opetussuunnitelman vaatimuksia? Odotetaanko sitä edes?

Miten suunnitellaan vuoden opetus niin, että osa lapsista on koulussa puoli päivää ja osa viisi? Saan aina vain yhden päivän suunniteltua, jos teen töitä iltamyöhään, ja koetan keksiä työt ja materiaalit jokaiselle lapselle oman ikävaiheensa mukaan.

Ammattiylpeys saa Elnan sinnittelemään ja hoitamaan opetuksen vaikka hetekalla maaten. Koska mitään opetusmateriaalia ei ole hankittu, käynnistyy koulu Elnan tietojen ja taitojen varassa. Luovuudesta hyvänä esimerkkinä käy se, että poronlihan leikkaaminen, kuivaaminen ja ruoaksi valmistaminen täyttää opetussuunnitelmasta monta kohtaa: käden taidot, mittaaminen, luonnontieto ja kotitalous. Talven pimeimpinä hetkinä uupunut Elna epäilee silti omaa osaamistaan.

Elnan toiminta on aina perustunut enemmän järkeen kuin tunteeseen; mitkään ihmissuhteet eivät ole pystyneet häntä sitomaan. Oppilaillekaan Elna ei halua olla mikään emohahmo, vaan tiedonhalun herättäjä, oivalluksiin johdattaja ja oppimisen esteiden poistaja. Toki hän ymmärtää sen, että seudun lapset ovat sodan jäljiltä ihan yhtä rikki kuin aikuisetkin ja kantavat vielä pitkään sisimmässään turvattomuutta ja pelkoa.

Kaikki, mihin nämä uskalsivat kiintyä, on yksi kerrallaan viety. Jotkut menettivät isiään ja veljiään, toiset äitejä ja siskojaan. Lempihevoset vietiin rintamalle ja sylissä hellityt karitsat takavarikoitiin teuraaksi. Evakkoajan vieraissa kouluissa näitä haukuttiin ryssiksi ja hyödyttömiksi loisiksi. Lopuksi poltettiin kodit, ja rauhan myötä luovutettiin tutut pihat ja metsät viholliselle.

Johtokunnan kanssa Elna on alusta asti napit vastakkain. Hänen odotetaan esimerkiksi siivoavan vapaa-ajallaan koulun ulkohuussin, pitävän koululaisille harrastuskerhoja ja vahtivan parakin viereen nousevan uuden koulurakennuksen työmaata. Elna kieltäytyy jyrkästi kaikesta ylimääräisestä, koska voimat riittävät hädin tuskin opetustyöhönkään. Hänen puolestaan miehet voivat vapaasti valittaa ylemmälle taholle, jos niin haluavat! Tosin tämä uhmakkuus saattaa vielä kostautua.

Työssäni tahdon olla miesten kaltainen: teen vain sen, minkä asetukset vaativat ja mistä kunta minulle maksaa, en yhtään enempää. Kaiken muun vaatiminen on liioittelua tai kiristystä. Turha puhua kutsumustöistä, sillä eivätkö kaikki työt ole sellaisia?

Tommi Kinnunen on taitava luomaan ajankuvaa. Elnan elämä kaikkine särmineen avautuu lukijan eteen, mutta samalla piirtyy esiin myös suurempi kokonaisuus: sodan jäljiltä jälleenrakennettava Lappi, köyhyys, henkinen ilmapiiri, traumatisoituneet miehet, arvoa vailla olevat naiset, aikuisten vastuuta kantavat lapset. Mutta myös toiveikkuus ja päättäväisyys.

Elnan hahmo on ilmeisesti saanut vaikutteita Kinnusen omasta isotädistä, jonka oppilaat kantoivat 1940-luvulla opettajan asunnosta luokkahuoneeseen pyörätuoliin istumaan. Jotain teokseen on siirtynyt varmasti myös kirjailijan omista kokemuksista opettajantyöstä; kohtuuttomista odotuksista, hupenevista resursseista, työuupumuksesta. Elna eli aikana, jolloin koulun ja kulttuurin arvostus oli vasta nousemassa – mihin suuntaan ollaan menossa nyt?

COWLEY HELLER, MIRANDA: Paperipalatsi

Kustantaja: Tammi 2022

Alkuteos: The Paper Palace

Suomennos: Tuulia Tipa

Elokuun 1. päivä on viisikymppisen Ellen (Eleanorin) elämässä merkityksellinen, sillä silloin hän harrastaa ensimmäistä kertaa seksiä Jonasin kanssa. Elle on tuntenut kuvankauniin Jonasin yksitoistavuotiaasta asti ja nauttinut yhdessäolon luontevuudesta, mutta vain Jonas on alusta alkaen ymmärtänyt tunteen olevan rakkautta.

Tekemättömien katuminen on ohi. Nyt voin katua vain tehtyä. Rakastan häntä, vihaan itseäni; rakastan itseäni, vihaan häntä. Tarina on pitkä, ja tämä on sen loppu.

Nykyhetkeen lomittuu menneisyyttä vuodesta 1966 lähtien ja takaumina vielä kauemmaksi menneeseen. Edellisten sukupolvien kokemukset heijastuvat asenteissa ja tavoissa ja vaikuttavat näin jälkeläistenkin elämään. Esimerkiksi Ellen äidin epäsovinnainen lapsuus on tehnyt hänestä huolettoman vanhemman, jonka opetukset tyttärelle ovat: ” kahta asiaa elämässä ei ikinä kadu jälkeenpäin – lasta ja uintia”,” ota oppia Botticellilta” ja ”me emme ole pelkurien sukua”.

Nuoret Elle ja Jonas tapasivat toisiaan aina Cape Codin ympyröissä, missä kummankin perheellä on lomapaikka. Ellen suvun leirikylä on isoisän rakentama talon ja neljän lautavuoratun mökin kokonaisuus. Mökit näyttävät ulkoapäin tukevilta, mutta sisäseinät ja -katot ovat halvasta sellulevystä, jonka hiiret jyrsivät joka talvi rikki – siitä lempinimi Paperipalatsi.

Tämä talo, paperista kasattu – pienistä pahvinsuikaleista on yhteen puristettuna saatu jotain niin vahvaa, että se kestää aikaa, raskaita yksinäisiä talvia – seisoo rapistuvana ja luhistuvanakin edelleen, vuodesta toiseen, aina kun palaamme. Tämä talo, tämä paikka, tuntee kaikki salaisuuteni.

Kesäparatiisiin kokoontuu vaihteleva joukko sukulaisia ja ystäviä eikä ikäviltäkään tapahtumilta vältytä. Vuosi 1980 oli eräänlainen käännekohta, sillä silloin tapahtui asioita, joiden jälkiä Elle kantaa viisikymmenvuotiaanakin ja jotka katkaisivat välit Jonasiin vuosikausiksi. Kumpikin eli tahollaan omaa elämäänsä; Jonas loi uraa taiteilijana ja Elle tapasi aviomiehensä Peterin, turvasataman.

Sattuma kuljettaa kuitenkin Elleniä ja Jonasia aina uusiin kohtaamisiin, ja paljastaa miten voimakasta vetoa he yhä tuntevat toisiaan kohtaan. Silti Elle vetäytyy ja valitsee hyväksyttävämmältä tuntuvan vaihtoehdon eli Peterin ja kolme lastaan. Elokuun 1. päivänä Elle viimein antaa fyysiselle halulleen periksi, mutta vaappuu silti kahden eri tavoilla rakastamansa miehen välillä. Mikä on nyt oikea valinta, kun ennen on tehty jo niin monta väärää?

Merkitseekö irti päästäminen kaiken sen menettämistä, mitä minulla on, vai kaiken sen saamista, mitä ei ole koskaan ollut?

Paperipalatsi on kuohuva ja tunteisiin vetoava lukuromaani, joka kertoo elämänmakuisesti ihmisten iloista ja suruista, rakkaudesta ja vihasta, pelosta ja rohkeudesta, syyllisyydentunnosta ja hyväksikäytöstä. Kertojana toimiva Elle jää jotenkin etäiseksi, kun taas aistivoimaisesti kuvattu lomaparatiisi on kuin yksi henkilöistä. On paljaiden jalkojen alla narskuvat männynneulaset, kuiva ja paahteinen tuoksu, siirappista valoa lainehtiva metsänpohja…

Paperipalatsi sisältää jonkin verran jännitystä ja runsaasti ironiaan taittuvaa huumoria etenkin replikoinnissa. Onkohan siihen kätketty myös hieman symboliikkaa? Rappeutuvat rakennukset vastaan ihmisten kokemukset? Kirkasvetisen lammen pohjamudissa piilevät rumat ja pelottavat näykkijäkilpikonnat?

Miranda Heller Cowley (s. 1962) kasvoi kirjailijoiden ja taiteilijoiden perheessä New Yorkissa. Hän on johtanut HBO:n draamatuotantoa ja vastannut muun muassa menestyssarjoista Sopranos, Mullan alla ja Langalla. Paperipalatsi on hänen esikoisromaaninsa, jossa yhdistyvät muistot lapsuuden kesistä Cape Codissa ja työssä hankittu taito juonen kuljettamiseen ja nokkelaan replikointiin.

IKONEN, VEERA: Pimeässä syttyy majakka

Kustantaja: WSOY 2022

Elinan ja Markuksen määränpäänä on majakkasaari. Markus osallistuu siellä saaristoluonnon kartoitusprojektiin ja Elina yrittää toipua pakahduttavasta surusta: hänen poikansa kuoli vain yhdeksän päivän ikäisenä synnynnäiseen sydänvikaan. Tämän nimenomaisen saaren Elina valitsi majapaikakseen, koska siellä ei ole enää lapsia.

Minussa asuu koditon viha. Se kiertää ja hyökkii, etsii kohdetta: minua, kehoani, Markusta, avuttomia lohduttajia, neuvojia, patistajia ja hyysääjiä, joille ei itselleen ole koskaan tapahtunut mitään tällaista. Ikinä. ”Aika parantaa”, ne sanovat, kun eivät tiedä mitä muuta sanoa, mutta eivät sentään sano ”elämä jatkuu” niin kuin toiset.

Vaan kyllä saarella on kuin onkin yksi lapsi: kymmenvuotias Milja. Miljan äiti Stella on boheemi taiteilija, joka ei juuri perusta muiden mielipiteistä, vaan nauttii elämästä täysin siemauksin. Raittiina hän on ihana, leikkisä ja rakastava äiti, mutta alkoholia nautittuaan holtiton. Milja on tottunut selviämään omillaan ja pitämään huolta äidistäänkin.

Milja on omatoiminen mutta myös yksinäinen, sillä hänen ystävänsä Okko joutui lähtemään saarelta varsin äkkinäisesti isänsä kanssa. Kesken jäi Miljan ja Okon tutkimus aikamatkailuun tarvittavista keinoista ja mahdollisuudesta päästä takaisin erääseen tärkeään hetkeen. Kaavan he kyllä tiesivät (kaipaus plus ohut paikka plus oikea hetki), mutta puuttumaan jäi Merkkejä, joiden avulla he olisivat voineet rakentaa kartan ajassa matkustamista varten.

Elina on saarelle saapuessaan aivan lamaantunut. Vuoteesta nouseminenkin tuntuu mahdottomalta, kun tuntee olevansa hajoamassa pirstaleiksi tai vuotamassa kuiviin. Miljalle Elina on kuitenkin yksi Merkeistä ja siksi hän lyöttäytyy määrätietoisesti tämän seuraan. Vastoin järkeään Elinakin haluaisi uskoa Merkkeihin ja aikamatkan mahdollisuuteen. Voisiko hän palata hetkeen, jolloin vauva oli vielä hänen rinnoillaan?

Niin kuin osuisi meteoriitti. Ja kaikki mihin on uskonut on poissa. Sitä sinkoutuu toiselle planeetalle, eri kiertoradalle. Ja kaikki muu jatkaa maapallolla elämäänsä niin kuin ei mitään. Eikä ne ymmärrä, että se toinen planeetta on ihan yhtä totta.

Markus seuraa sivusta vaimonsa touhuja. Hän yrittää pysyä vahvana ja pitää Elinaakin kiinni normaalissa arjessa, mutta odottaa aikaa jolloin saisi itsekin luvan surra. Elina vain on niin omassa kuplassaan, ettei huomaa myös Markuksen menettäneen lapsensa ja tarvitsevan tukea. Puolisot eivät saa puheyhteyttä avatuksi: Markus ei löydä sanoja ja Elina ei halua luopua tuskastaan.

Minä makaan valveilla ja yritän muistaa, miksi olen tullut tänne, keskelle ei mitään, missä on vain kylmää ja tyhjää ja vierasta. Ei yhtäkään asiaa muistuttamassa siitä, miksi minua sattuu. Mitä jos unohdan? Mitä jos kivun mukana katoaa kaikki? Kipu on kuin kirjanmerkki. Siksi en voi päästää siitä irti.

Loppujen lopuksi Elinan vetävät lukkiintuneesta tilanteesta ulos Milja ja Stella. Pikkuvanhan Miljan suorasukaiset ja vilpittömät kysymykset pakottavat Elinan pukemaan tunteitaan sanoiksi ja Stella puolestaan tarjoaa aivan konkreettisia työskentelytapoja luopumisprosessin työstämiseen. Kun Elina empii ratkaisevaa askelta, Stella pistää tuulemaan.

Pimeässä syttyy majakka kertoo ihmisten erilaisista tavoista surra ja selvitä menetyksistä. Se puhuu myös äitiydestä: kuka täyttää hyvän äidin rajat, kuka on hyväksi lapselleen. Ihmisten kokemaa ahdistusta alleviivaa tapahtumien sijoittuminen karulle, tuulen pyyhkimälle ja tyrskyjen ympäröimälle saarelle, mutta sielläkin pimeyttä valaisee majakan valokeila. Myös henkilöiden kohdalla alkaa lopussa kajastaa toivo tulevaisuuden suhteen.

Vasta yöllä paljastuu valo, joka pitää meidät reitillä. Ajatus lohduttaa minua. Ensin pitää olla pimeää.

Veera Ikonen (s. 1975) on helsinkiläinen käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja ja Gutsy Go ry:n toiminnanjohtaja. Esikoisteos Pimeässä syttyy majakka perustuu kirjailijan omaan kokemukseen lapsen menettämisestä, mutta ei ole ollenkaan niin ahdistavaa luettavaa kuin etukäteen luulisi. Murhe on jalostunut kuulakkaan kauniiksi tekstiksi.

ALEXANDER, CLAIRE: Meredith, yksin

Kustantaja: Otava 2022

Alkuteos: Meredith, Alone

Suomennos: Oona Nyström

”Miten pitkään olet syönyt masennuslääkkeitä?”

”Kaksikymmentä vuotta, en täysin yhtäjaksoisesti, mutta kuitenkin”, kerron.

”Se on pitkä aika. Millä muilla tavoin hoidat masennustasi?”

Vastaan rehellisesti. ”Pysymällä kotona.”

Claire Alexanderin Meredith, yksin -romaanin tapahtumapaikkana on Glasgow. Kirja koostuu paljolti päähenkilön, noin nelikymppisen Meredithin, päiväkirjanomaisista huomioista, joista ensimmäinen on päivältä 15.11.2018. Silloin Meredith on elänyt 1214 päivää poistumatta kotoaan. Hän on kokenut jotain hirveää, mitä takaumat vähitellen paljastavat, mutta jo ennen sitä Meredithin elämää ovat varjostaneet isän lähtö tytön ollessa viisivuotias ja äidin jatkuva ilkeily.

”Äiti sanoi aina, että isä lähti minun takiani. Kysyin, mitä sellaista minä tein mikä sai isän lähtemään, ja hän sanoi, etten mitään. Että isä lähti vain, koska minä en ollut kyllin hyvä syy jäädä.”

Meredith ei ole tyytyväinen rajoitettuun elämäänsä, mutta ei täysin onnetonkaan: mittarilla 1–10 hänen päivänsä usein ovat kuutosen luokkaa. Meredith pitää rutiineista ja järjestyksestä ja aikatauluttaa päivänsä aamusta iltaan minuutintarkasti. Osan ajasta hän kirjoittaa verkkosisältöjä yrityksille ja osan ajasta selailee nettiä huvikseen. Osan ajasta pitää yllä kuntoa. Osan ajasta tekee herkkuruokaa ja leipoo. Osan ajasta kokoaa palapeliä. Osan ajasta lukee, etenkin Emily Dickinsonin runoja.

Ei Meredith sentään niin yksin ole kuin kirjan nimestä voisi päätellä. Kokoaikaisena seuralaisena hänellä on viisas Fred-kissa ja vierailemassa käy pitkäaikainen ystävä Sadie niin usein kuin kahden lapsen yksinhuoltajana ja suuren sairaalan sydänhoitajana vain pystyy. Nyt Meredithin luona on alkanut käydä myös Käsi kädessä -järjestön ystävätoiminnasta Tom, josta taitaa ajan myötä tulla ihan oikea ystävä. Eikä siinä kaikki: verkossa kokoontuvasta tukiryhmästä löytyy hengenheimolainen Kissamummo29 eli Celeste.

Videopuheluiden välityksellä Meredith tapaa kuukausittain terapeuttia, jonka antamista harjoitteista jotkut vaikuttavat aika oudoilta: pitää haukotella ja syödä rusinoita koko olemuksellaan toimintaan keskittyen. Pitää omaksua voimalauseita. Pitää oppia palleahengitys. Lopulta eteen tulee vaikea tehtävä Meredithin tiellä takaisin maailmaan: hänen pitää astua ulos ovesta ja kävellä pihalla viisi askelta.

 Sormeni ovat ovenkahvalla. Päätimme Dianen kanssa, että laskisin kahdestakymmenestä alaspäin. Kun pääsen viiteen, avaan oven. Ykköseen mennessä olen astunut molemmilla jaloilla kynnyksen yli. Otan viisi askelta pihapolulla ja sitten palaan takaisin sisälle, panen veden kiehumaan ja juon lakritsiteetä.

Kaikki ei tietenkään mene ihan suoraviivaisesti, mutta Meredithin elämä on ratkaisevasti muuttunut siinä vaiheessa, kun kirja päättyy vajaan vuoden päästä päiväykseen 12.9.2019. Ensi alkuun hieman itsekeskeiseltä vaikuttanut Meredith on saanut itseensä puhtia juuri siksi, että tahtoo ilahduttaa ja auttaa ystäviään. Joiltakin osin Meredith, yksin noudattaa feel-good-kirjallisuuden suuntaviivoja, mutta yllätyksiäkin mahtuu mukaan. Kepeää luettavaa, mutta vahvistaa uskoa ystävyyden voimaan.

 

KOVALAINEN, ANNE: Ensin palasivat linnut

Kustantaja: Karisto 2022

En tiedä, miten linnut aina löytävät tiensä takaisin. Sukupolvi sukupolvelta ne palaavat. Sielulinnut, outolinnut, häkkilinnut, houkutuslinnut. Linnunluut, höyhenenkeveät, muuttolinnut, saattajalinnut.

Maa Suomessa tärähtelee pitkään, kunnes katastrofi iskee: Helsingistä Lappiin asti repeää syvä laavanhehkuinen rotko ja vain maan länsiosa säästyy koskemattomana. ihmisiä katoaa, asioita tuhoutuu. Muusta maailmasta vain Ruotsiin ja Norjaan saadaan mullistuksen jälkeen yhteys, joten Pohjolan yhdistyminen on luontevaa. On alkanut Uusi aika.

Kirjan nykyhetki on uuden ajanlaskun mukaan m9. Elämä on jo alkanut asettua uomiinsa ja uutta tekniikkaa on kehitetty, vaikka on jouduttu luopumaan esimerkiksi älypuhelimista, televisioista ja kahvista. Ajoneuvot kulkevat sähköllä, maalämpöä hyödynnetään ja pilvipuhaltimet takaavat ajoittaista auringonvaloa maan päälle. Eläimiä alkaa näkyä ihmisasutusten lähellä.

 Kaikki eläimet katosivat mullistuksessa, mutta viime vuosina ne ovat lähestyneet taas ihmisasutuksia. Ensin palasivat linnut ja niiden perässä rotat ja muut. Nykyään voi nähdä jopa peuran tai ketun hipsuttavan tienlaitaa, ne eivät arkaile meitä oikeastaan ollenkaan. Eemeli sanoo sen johtuvan siitä, että ihmiset ovat nykyään niin paljon hiljaisempia, kun kaikki kulkee sähkällä eikä bensalla. Ja siitä, että meitä on nykyään niin paljon vähemmän. Olemme enemmän osa luontoa taas.

Yksi kirjan keskeisistä hahmoista ja kertojista on Sirja. Hän pelastui mullistuksessa, mutta menetti isänsä, äitinsä ja kaksossiskonsa Ainon. Menneessä maailmassa huoletonta kaupunkilaiselämää viettänyt nuori nainen ahkeroi nyt aamusta iltaan ollakseen mahdollisimman omavarainen ja huolehtiakseen perheestään, johon kuuluu noin kymmenvuotias Sanelma, kasvava määrä hoitolapsia ja Sirjan rakkauden kohde Eemeli, kalastaja.

Kymmenen vuotta sitten kaikki oli ollut erilaista. Hänellä oli ollut toisenlainen aavistus siitä, millaiseksi elämä muodostuisi. Kaikesta pehmeästä oli tullut kovaa, äänistä hiljaisia. Vanhasta ei ole jäljellä kuin haaleita muistoja. Poissa on valinnanvaikeus vaihtoehtojen edessä. Uusi elämä tarjoaa vain yhden vaihtoehdon.

Ihmiset eivät tarkalleen tiedä, kuka heitä johtaa. Kyseessä on sotilasdiktatuuri, joka näennäisesti kohtelee kaikkia tasapuolisesti, mutta käyttää silti salaisia keinoja pitääkseen kansalaiset nöyrinä ja kuuliaisina eli oikeasti ihmisen vapaus valita pitää sisällään velvollisuuden valita oikein. Sotilaat partioivat ja tarkkailevat valppaasti toimintaa valvomoissa tai pitkälle kehitellyn naamioinnin suojissa.

Kaikki voisi olla kohtuullisen hyvin, jollei mullistuksesta olisi pelastunut myös eräs uskonnollinen ryhmittymä. Kunnon ihmiset ovat katastrofista lähtien uskoneet vain siihen, mitä itse saavat aikaan, joten järven saarella asuvat ja aika ajoin kaupungille saarnaamaan ilmaantuvat ”hihhulit” kammoksuttavat heitä.

Silminnäkijähavainnot pyhäläisistä kertovat väkivaltaan ja naisten alistamiseen perustuvasta kultista. Heidän johtajansa, karismaattinen Armas Pyhä, omaa salattuja voimia ja hallitsee ennen tuntematonta teknologiaa, mutta vaikuttaa myös varsin pakkomielteiseltä. Mikä on hänen todellinen päämääränsä? Onko tulossa tuhoisa taistelu vallasta?

Ensin palasivat linnut on hyvää scifiä. Kokonaiskuva hahmottuu vähän kerrassaan ja viimeiset täydennykset tietoihin lukija saa vasta kirjan loppupuolella. Varsin monen henkilön kohdalla paljastuu, että he ovat ihan muuta kuin ensin annettiin ymmärtää. Ihastuttavin heistä on tiedonhaluinen, omapäinen ja puhelias Sanelma-tyttönen, joka silmät ja korvat tarkkoina seuraa tapahtumia ympärillään ja saattaa välillä itsensä vaaraankin. Tarina loppuu tavalla, joka voisi luvata sille jatkoa.

DITLEVSEN, TOVE: Kööpenhamina-trilogia

Tanskalaisen Tove Ditlevsenin (1917–1976) Kööpenhamina-trilogia on omaelämäkerrallinen romaanisarja, joka ilmestyi tanskaksi 1967–1971. Näissä teoksissa kirjailija näyttää levittävän elämänsä lukijan eteen täysin paljaana, mutta täytyy kuitenkin muistaa, että kyseessä on kaikesta huolimatta fiktio. Tyyli on niukan toteavaa, mutta miten paljon hienoja yksityiskohtia, oivalluksia, runollisuutta ja monikerroksellisuutta siitä löytääkään!

LAPSUUS

Kustantaja: S&S 2021

Alkuteos: Barndom (alkuteos 1967)

Suomennos: Katriina Huttunen

Trilogian ensimmäinen osa Lapsuus kuvaa Toven elämää viisivuotiaasta konfirmaatioikään asti. Tove kokee tuolloin olonsa niin ahdistavaksi ja rajoittuneeksi, ettei ole varma siitä, pystyykö lapsuus kantamaan häntä siihen taitekohtaan asti, mistä nuoruuden pitäisi alkaa. Aikuisenakaan hän ei muistele tuota aikaa valoisin mielin.

Lapsuus on pitkä ja kapea kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin… Aikuisten lapsuus roikkuu repaleisena ja puhkottuna heidän sisimmässään kuin käytetty ja koinsyömä matto jota kukaan ei ajattele tai tarvitse. Heistä ei näe että heillä on ollut lapsuus, eikä heiltä uskalla kysyä miten he käyttäytyivät päästäkseen sen läpi ilman että se jätti heidän kasvoihinsa syviä arpia ja jälkiä.

Yksi syy pienen Toven ankeuskokemukseen piilee ympäristössä, jossa Tove lapsuutensa viettää eli Vesterbron köyhässä ja turvattomassa työläiskaupunginosassa. Siellä alkoholia käyttävät sekä miehet että naiset ja tappelut ja perheväkivalta ovat jokapäiväisiä. Ilotytöt saalistavat kaduilla. Nuoret tytöt tulevat raskaiksi ja aviottomia lapsia syntyy.

Toven perheessä asiat ovat keskimääräistä paremmin, sillä lukemista harrastava isä ei käytä alkoholia eikä ole väkivaltainen. Tyttö ei kuitenkaan lähenny isäänsä, vaan etsii huomiota ja hyväksyntää äidiltään – sivistymättömältä, oikukkaalta, ilkeältä ja joskus jopa kovakouraiselta äidiltään. Toinen Toven lapsuutta synkistävä asia onkin siinä, että isoveli Edvin on äidin kulta ja tyhmäksi ja rumaksi leimattu tytär pelkkä riesa.

Kolmanneksi Tovea ahdistaa tunne siitä, ettei sopeudu ikätoveriensa joukkoon. Tyttö lukee pienestä pitäen paljon ja pukee yksinäisyyden ja erilaisuuden tuntojaan runomuotoon. Häntä kiehtovat sanat ja niiden tarjoamat mahdollisuudet, mutta kirjallisiin esikuviin perustuvat romanttiset ja dramaattiset kirjoitelmat ovat kaukana nuoren tytön kokemusmaailmasta. Unelma runoilijan urasta elää silti Toven sisimmässä, vaikka edes isä ei usko naisen voivan olla kirjailija.

… mieleeni alkoi hiipiä pitkiä ihmeellisiä sanoja kuin suojaavaksi kalvoksi. Laulua, runoa, jotakin lievittävää ja rytmillistä ja loputtoman surumielistä…

Yksi ystävä Tovella on: pari vuotta nuorempi Ruth, hilpeä ja vallaton tuulispää. Ruth kehittelee kepposia ja Tove seuraa perässä, vaikka omatunto soimaakin. Myöhemmin tyttöjen erilaisuus erottaa heidät toisistaan, sillä Tovea eivät kiinnosta muiden tyttöjen kikatukset ja seksuaaliset vihjailut. Ennen kaikkea häntä inhottaa toisten ruma kielenkäyttö. Samaan aikaan hän alkaa suhtautua äitiinkin välinpitämättömämmin. 

Yleinen asenne työläisten alueella on se, ettei tyttöjä kannata kouluttaa, koska he kuitenkin lopulta menevät naimisiin eikä heistä muutenkaan voi tulla mitään merkittävää. Isän ansiosta Tove saa käydä keskikoulun, mutta konfirmaation jälkeen hänenkin on jätettävä lapsuus taakseen ja lähdettävä työelämään. Ajatus sekä pelottaa että houkuttaa.

Kun ajattelen tulevaisuutta, se on kuin minua ympäröivä korkea muuri, ja siksi haluaisin niin mielelläni venyttää lapsuutta pidemmälle.

… minun tietämättäni vaipuu lapsuus hiljaa muistin pohjalle, siihen mielen kirjastoon josta olen ammentava tietoa ja kokemusta koko loppuelämäni ajan.

NUORUUS

Kustantaja: S&S 2021

Alkuteos: Ungdom (alkuteos 1967)

Suomennos: Katriina Huttunen

Kööpenhamina-trilogian toinen osa Nuoruus jatkuu suoraan siitä, mihin Lapsuus päättyi, ja kuvaa Toven elämää viisitoistavuotiaasta kahdeksantoistavuotiaaksi. Tässä vaiheessa hän jo oivaltaa, miten rajoittavia tekijöitä köyhyys, naissukupuoli ja luokkatausta voivat olla. Nuoruuskaan ei ole huoletonta ja ihanaa aikaa.

Nuoruus on vain väliaikaista, haurasta ja ohimenevää. Se täytyy käydä läpi, muuta merkitystä sillä ei ole.

Tove on joutunut työelämään, mutta ei jostain syystä pysty pitämään työpaikkojaan. Kotiapulaisen työ päättyy alkuunsa, kun Tove tulkitsee emännän antamia ohjeita väärin ja pesee flyygelin harjalla ja vedellä. Joistakin paikoista potkut seuraavat poliittisista syistä – eletäänhän toista maailmansotaa edeltäviä aikoja, jolloin joissakin piireissä kavahdetaan työväenliikettä ja toisissa taas fasismia.

Jossain vaiheessa Tove kiinnostuu harrastajateatterista ja saa jopa kiitosta roolisuorituksestaan vanhana höpsönä rouvana. Mikä tärkeintä - teatterissa hän tutustuu itseään hieman vanhempaan kauniiseen ja viekoittelevaan Ninaan. Ninan kanssa helposti johdateltava ja naiivi Tove alkaa käydä tansseissa ja etsiä itselleen miestä. Ninan mielestä Toven nimittäin pitäisi hankkiutua neitsyydestä eroon niin pian kuin mahdollista.

Tove arvioikin jokaista kohtaamaansa miestä mahdollisena sulhasena, olipa miehen ikä mikä tahansa. Äiti puolestaan seuraa tilannetta kiinnostuneena. Hänen toiveensa olisi toisaalta saada tytär naimisiin niin pian kuin mahdollista ja toisaalta estää lempilastaan Edviniä menemästä naimisiin ollenkaan.

Sisäinen palo ajaa Tovea edelleenkin kirjoittamaan runoja. Hieman tuloja hän saa laatiessaan kivipainon konttorin henkilökunnalle tilaustyönä onnittelurunoja, mutta vasta tutustuminen pienen kirjallisuuslehden toimittajaan alkaa viedä nuorta naista maineen polulle. Ensimmäinen runokokoelma ilmestyy eikä Toven iloa himmennä se, että Euroopassa riehuva sota vie ihmisten kaiken huomion.

Nimeni on ilmestynyt painettuna. En ole enää anonyymi.

Kahdeksantoista vuotta täytettyään Tove voi muuttaa pois kotoa ja asettua alivuokralaiseksi. Levottoman ja kireän perhe-elämän jälkeen hän toivoo vihdoinkin saavansa omaa rauhaa ja mahdollisuuden syventyä täysin runojen kirjoittamiseen. Ihan täysin toive ei toteudu: huone on kylmä ja ankea ja vuokraemäntä fanaattinen Hitlerin ihailija.

Nuoruus ei tee ihan yhtä suurta vaikutusta kuin ihastuttava Lapsuus, mutta kuvaa kyllä teini-ikäisen tytön tuntoja varsin osuvasti ja ajattomasti.

AIKUISUUS

Kustantaja: S&S 2022

Alkuteos: Gift (alkuteos 1971)

Suomennos: Katriina Huttunen

Kööpenhamina-trilogian viimeinen osa Aikuisuus kertoo Toven elämästä kaksikymppisestä noin kolmekymppiseksi. Hänen kirjailijanuransa on päässyt hyvään alkuun ja teokset keräävät enimmäkseen kiitosta, mutta yksityiselämä on kaaoksessa. Neljä kertaa Tove solmii avioliiton ja kolme kertaa eroaa. On lapsen syntymää, adoptiota ja abortteja.

Ja minulle käy entistä selvemmäksi että en oikeastaan kelpaa mihinkään muuhun kuin muodostamaan lauseita, laatimaan sanajärjestyksiä ja kirjoittamaan yksinkertaisia, nelisäkeisiä runoja, mikään muu ei minua kiihota. Jotta pystyisin tekemään sen, minun on tarkasteltava ihmisiä aivan erityisellä tavalla, suunnilleen kuin aikoisin tallentaa heidät arkistoon myöhempää käyttöä varten.

Toven äiti vaatii tytärtään avioitumaan. Kun Tovea tukenut toimittaja osoittautuu halukkaaksi, neitokainen nai itseään yli kolmekymmentä vuotta vanhemman miehen kiitollisena avusta ja mahdollisuudesta yhteiskunnalliseen nousuun. Kauan kiitollisuus ei kuitenkaan kestä pihin ja puhumattoman miehen rinnalla, vaan Tove vaihtaa porvarillisen asemansa ikätoveriensa boheemiin seuraan.

Miehiä tulee ja menee. On sitoutumiskammoinen hulivili ja on kirjallisuuden hyvin tunteva yläluokkainen papin poika, joka ei Hella-tyttären synnyttyä kestä enää perhe-elämää. Kolmannen puolison vaikutus on kohtalokas: hän tutustuttaa vaimonsa petidiiniin. Vahvan opioidin tuottamaa onnen, keveyden ja kaikkivoipaisuuden tunnetta tavoitellessaan Tove joutuu käyttämään lääkettä aina vain suurempina annoksina ja ajautuu väärentämään reseptejä ja jopa täysin turhaan korvaleikkaukseen.

Saan ruiskeen joka kolmas tunti, ja viimeinen tunti on pidempi kuin kaikki ne vuodet jotka olen elänyt maan päällä. Pään koholla pitäminen särkee niskaa, mutta jos lasken pään tyynylle, seinät työntyvät yhä lähemmäs ja lähemmäs, niin että lopulta pienestä potilashuoneesta loppuu happi. Jos painan pääni tyynylle, syvyydestä alkaa nousta eläimiä, pieniä, inhottavia torakan kaltaisia eläimiä, tuhansittain, ne mönkivät päälläni ja työntyvät sisään nenästä, suusta ja korvista.

Toven elämässä kirjoittaminen on aina ollut pääosassa ja kaikki muu toissijaista, lapset mukaan luettuina. Kipulääkkeiden liikakäyttö alkaa kuitenkin vaikeuttaa tekstin tuottamista, mikä saa Toven lopulta eroamaan puolisostaan ja menemään vieroitukseen – onhan hänen pystyttävä kirjoittamaan! Rinnalla on nyt uusi kumppani, joka tukee vaimoaan taistelussa lääkeriippuvuutta vastaan. Lukija tietää kuitenkin, ettei onnellista loppua ole luvassa.

… menneisyys loistaa keskellämme kuin elämän peittämä muuri.

Trilogian päätösosan tanskankielinen nimi Gift kertoo paljon kirjan sisällöstä. Se tarkoittaa ensinnäkin avioliittoa, toiseksi naimisissa oloa (mm. kirjoittamisen kanssa) ja kolmanneksi myrkkyä ja juuri miessuhteet, kirjoittaminen ja huumeet Toven elämää hallitsevatkin. Tanska on saksalaisten miehittämä, mutta kirjailijan huomiota se ei juuri näytä herättävän.

Aikuisuus on vaikuttava teos: yhtä aikaa tyylikäs ja ahdistava. Harvoin puhutaan näin suoraan sellaisista asioista kuin abortti tai lääkeriippuvuus, mutta juuri kerronnan omakohtaisuus saa lukijan ymmärtämään paremmin myös muita vaikeuksiensa keskellä kamppailevia.