FRÍÐA JÓHANNA ÍSBERG: Merkintä

Kustantaja: WSOY 2023

Alkuteos: Merking

Suomennos: Tapio Koivukari

Merkintä-romaanin tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuden Islantiin. Yleiskäräjien enemmistö on päättänyt vahvistaa kansalaisten luottamusta instituutiota kohtaan määräämällä kaikki kansanedustajat psykologien kehittämään kokeeseen, joka  mittaa sekä osallistujien moraalia että heidän kokemaansa myötätuntoa muiden tuskaa kohtaan. Moni kansanedustajista joutuukin eroamaan testituloksen jäätyä alle tavoitetason.

Myötätunnon testaaminen oli vallankumouksellinen menetelmä sen erottamiseen, pystyikö potilas tajuamaan syyn ja seurauksen. Koe mittasi myötätuntoa ja psykopatiaa, sitä tuottiko toisten ihmisten tuska henkilölle kärsimystä vai nautintoa.

Lainsäädäntövallan edustajien jälkeen aletaan eläytymiskykyä arvioida hoitoalan työntekijöillä, joilla mittaustulos tulee vaikuttamaan myös palkkatasoon. Vähitellen yhä useampi osallistuu kokeeseen vapaaehtoisesti ja saa hyväksytyn testin jälkeen nimensä merkittyjen listaan. Ensin lista on vain viranomaisten käytössä, mutta lukuisten vaatimusten jälkeen siitä tehdään julkinen.

Nyt Islannissa ollaan järjestämässä kansanäänestystä siitä, tulisiko myötätuntokokeen ja merkintävelvollisuuden olla kaikille pakollisia. Asiaa puolustavat korostavat sitä, että hylätyksi tuleminen ei ole häpeä, vaan mahdollisuus. Alle tavoitetason jääneille järjestettäisiin terapiaa - ehkä lääkitystäkin - ja mahdollisuus parantaa tulostaan uusintatestauksessa. ”Moraalihäiriöiset” yksilöt saataisiin näin napattua hoitoon ennen kuin he luisuisivat rikosten tielle ja lisäisivät yhteiskunnan taakkaa.

Meidän on tarkoin ja huolella pidettävä varamme, miten täällä puhutaan asioista ja varsinkin lapsista, joiden mittaustulokset ovat tavoitetason alapuolella. Kuulin mainion neuvon, jonka mukaan lapsesta olisi puhuttava ikään kuin hän kärsisi vitamiinien puutteesta. Missä ei ole mitään hävettävää. Se on vain tehtävä, joka on ratkaistava.

Merkintäpakkoa vastustavat eivät usko, että merkityt suhtautuisivat kovinkaan myötätuntoisesti testissä hylättyihin. Luultavimmin näistä tulisi toisen luokan kansalaisia, joilla olisi vaikeuksia saada töitä, asunto tai pankkilainaa, ja joihin viranomaisetkin suhtautuisivat epäluuloisesti. Entä onko eettisesti oikein paljastaa hylätyt julkisesti? Pojilla empatiakyky kehittyy tyttöjä myöhemmin ja hylkäys saattaisi johtaa heidät rikollisuuteen tai itsetuhoisuuteen.

Merkintä-teoksessa muutamat henkilöt nousevat edustamaan erilaisia ihmistyyppejä ja myös erilaisia suhtautumistapoja myötätuntokokeeseen ja merkintäpakkoon. Myötätuntohankkeen keulakuva ja kiihkein puolustaja on psykologi Óli Tandri, joka aivan aidosti uskoo asiaansa. Häntä eivät horjuta uhkailut eivätkä tihutyöt, eivät edes perhettä jakavat näkemyserot.

Toista ääripäätä edustaa Eyja, jonka on pakko mennä myötätuntokokeeseen. Hän työskentelee yrityksessä, joka on saanut merkinnän ja edellyttää kaikkien työntekijöidensäkin olevan merkittyjä. Eyjan mittaustulos jää alle tavoitetason, mikä ei hämmästytä – niin itsekeskeinen ja juonitteleva hän on. Toisaalta saattaa kyllä olla niin kuin Eyja sanoo: kansainvälisessä sijoitustoiminnassa hän tekee kovaa tulosta juuri aggressiivisuutensa ansiosta.

Yhteiskuntatieteiden opettaja Talvi puolestaan suhtautuu hankkeeseen hieman kaksijakoisesti. Hän on merkitty, mutta on aiemmin haksahtanut seurustelemaan epävakaaksi osoittautuneen kollegan kanssa ja säikähtänyt niin, ettei terapiakaan tunnu auttavan. Merkityn status ja oikeudet tuovat hieman turvallisuutta.

Kirjan sympaattisin hahmo on nuori Tristan. Hän on kasvanut ongelmaperheessä ja saanut vaikeuksiinsa lääkettä, joka myöhemmin luokitellaan huumausaineeksi. Siinä vaiheessa poika on jo jäänyt koukkuun. Lojaalisuudesta vankilassa olevaa veljeään kohtaan Tristan ei halua mennä testiin ja joutuu siksi monenlaisiin vaikeuksiin. Lopulta näyttää siltä, että Tristan-ressu onkin se, josta koko kansanäänestyksen tulos riippuu!

Merkattujen ihmisten elämä ei ole sen tärkeämpää kuin meidänkään elämä. Me synnytään tämän maan päälle. Meillä on ihan yhtä suuri oikeus olla vapaita kuin toisillakin ja saada luottamusta ihan omana itsenämme.

Varsinaisen tarinan väliin on limitetty kahden pitkäaikaisen ystävän, Leilan ja Tean, kirjeenvaihtoa. Aluksi kirjeet tuntuvat kovin irrallisilta, mutta tarkemmin ajatellen ne tuovatkin kiinnostavan lisän. Keskustellaanko asioista erilaiset mielipiteet hyväksyen vai koetaanko omista näkemyksistä poikkeavat mielipiteet hyökkäyksenä?

Merkintä-teos on dystopia, joka osoittaa miten vaarallista on ihmisten luokittelu hyvässäkään tarkoituksessa. Kirjan loppuun olisi odottanut jotain vahvempaa kannanottoa – sovinnollinen loppu tuntuu laimealta. Tai ehkä tässä onkin juuri oikea näkemys ihmisistä: kun mieliä kuohuttavaan asiaan saadaan lopulta ratkaisu, se lakkaa kiinnostamasta.

Tapio Koivukarin suomennos on hyvä kaiken kaikkiaankin, mutta erityisen herkullinen ja onnistunut on Tristanin englantivoittoinen nuorisoslangi.

SHAFAK, ELIF: Kadotettujen puiden saari

Kustantaja: Gummerus 2023

Alkuteos: The Island of Missing Trees (2021)

Suomennos: Helinä Kangas

   Olipa kerran kaukana Välimerellä sijaitseva ikimuistoinen saari, niin kaunis ja sininen, että monet matkaajat, pyhiinvaeltajat, ristiretkeilijät ja kauppiaat rakastuivat siihen eivätkä olisi halunneet lähteä sieltä ikinä pois, ja oli niitäkin, jotka yrittivät hinata sen hamppuköysillä omaan maahansa.

   Legendaa, ehkä.

   Mutta legendojen on määrä kertoa meille siitä, minkä historia on unohtanut.

Elif Shafakin Kadotettujen puiden saari -romaanin tapahtumat sijoittuvat kirjan nykyhetkeen eli Lontooseen vuonna 2016 sekä käänteentekeviin hetkiin ensinnäkin vuonna 1974 Nikosiassa ja myöhemmin 2000-luvun alussa Nikosiassa ja Lontoossa. Näkökulmat vaihtelevat ja yksi näkökulmista on viikunapuun! Vuonna 1974 viikunapuu oli jo yli yhdeksänkymppinen, mutta sen yhdestä oksasta on 2000-luvulla kasvanut englantilaisessa puutarhassa jälkeläinen.

Nykyhetkessä näkökulma on kuusitoistavuotiaan Ada Kazantzakiksen. Hänen äitinsä Defne on vuosi sitten kuollut ja Kostas-isä tuntuu keskittyvän enemmän luonnontieteellisiin tutkielmiinsa kuin tyttäreensä. Tulppana isän ja tyttären välillä on myös se, ettei isä suostu kertomaan mitään omasta tai vaimonsa menneisyydestä. Tyttö tietää vain heidän saapuneen Kyprokselta ja sen, että äidin tausta on turkkilainen ja isän kreikkalainen. Ja että hänen oma nimensä tarkoittaa saarta.

Viimeisenä koulupäivänä ennen joululomaa opettaja antaa luokalle tehtäväksi haastatella jotakuta vanhaa sukulaista tämän nuoruudesta ja kirjoittaa sen perusteella essee. Ada ei ole koskaan tavannut ketään sukulaisistaan eikä heistä kukaan tullut edes äidin hautajaisiin. Opettajan kysymys Adalle esseen aiheesta saa jotakin hänessä naksahtamaan: Ada huutaa paniikissa kovaa, korkealta ja pitkään.

Onhan se selvää, että video Adan kohtauksesta päätyy someen, missä se irvailujen lisäksi saa myös kannattajia. Ada on edelleenkin häpeissään ja kauhuissaan, kun perheeseen saapuu odottamaton vieras: äidin sisar Meryem. Itsenä hyljeksityksi tunteva Ada ei ollenkaan ymmärrä sitä, että Meryem on luvannut vanhemmilleen pidättäytyä tapaamisista niin kauan kuin nämä ovat elossa.

Meryem on kuitenkin se, jolta Ada lopulta saa paljon tietoa kyproslaisesta kulttuurista tarinoineen, tapoineen ja ruokineen. Täti kertoo myös sähäkän Defnen ja mietiskelevän Kostaksen rakkaustarinasta niin paljon kuin tietää, mutta korostaa sen olevan vain osa totuudesta. Adalle sekin on arvokasta. Meryemin ansiosta hän voi palata loman jälkeen kouluun pystypäin.

Sillä toisin kuin historiankirjoissa, todellisessa elämässä me emme kuule tarinoita kokonaisina, vaan pieninä palasina, hajanaisina osina ja heikkoina kaikuina – lauseen sieltä, pätkän täältä, ja kätketyn vihjeen niiden välistä. Toisin kuin kirjoissa, elävässä elämässä meidän pitää kutoa kertomuksemme langoista, jotka ovat yhtä hentoja kuin perhossiipien hienonhienot kalvot.

Ja tarinan alku: vuonna 1974  kahdeksantoistavuotias Defne rakastuu koko kiihkeän sydämensä voimalla kreikkalaiseen Kostas Kazantzakikseen. Nuoret tapailevat Iloinen viikunapuu -tavernassa sen turkkilais-kreikkalaisen omistajaparin Yusufin ja Yorgoksen suojeluksessa, mutta tilanne vaarallinen heille kaikille. Aikoinaan sovussa eläneet naapurit kyräilevät nyt toisiaan ja ihmisiä tapetaan, heidän joukossaan myös Defnen ja Kostaksen omaisia. 

Rakkaus on uhkarohkea toivon tunnustus. Kukaan ei uskalla toivoa, kun kuolema ja tuho niittävät satoaan. Kun ympärillä on pelkkiä raunioita ja sirpaleita, silloin ei pukeuduta parhaaseen pukuun ja pistetä kukkaa hiuksiin. Sydäntä ei menetetä toiselle aikana, jolloin sydämen pitää pysyä suljettuna – eikä sitä etenkään menetetä ihmiselle, joka ei edusta samaa uskontokuntaa, puhu samaa kieltä, ole samaa verta… Mutta siinä he kaksi kumminkin nyt olivat.

Kadotettujen puiden saari kertoo Kyproksen historiasta pääpiirteittäin, mutta ei varmastikaan rankimman jälkeen. Kuolleiden määrä maassa on valtava, samaten kadonneiden. Kun kadonneiden etsintä 2000-luvun taitteessa käynnistyy, osallistuu Defne siihen ennen kaikkea löytääkseen ystävänsä Yusufin ja Yorgiksen. Mutta sekasorrosta eivät kärsineet vain ihmiset, vaan luonto kokonaisuudessaan. Vehreältä saarelta katosivat metsät ja metsien suojaamat hyönteiset, eläimet ja kasvit.

Viikunapuu on hauska valinta yhdeksi kertojaksi. Se on pitkän elämänsä aikana nähnyt paljon ja saanut lisää tietoa vierailevilta eläimiltä, Kuvaukset puiden kyvystä aistia asioita ja puiden välisestä solidaarisuudesta tuovat mieleen Richard Powersin teoksen Ikipuut, mutta Shafakin ote on romanttisempi. Pystyyhän tässä tarinassa viikunapuukin rakastumaan kuin nainen. Ja huomio: paratiisissa Aatamia ja Eevaa houkutteli tietenkin viikunapuu eikä omena!

Viisautta kasvattaa pyökki, älyä mänty, rohkeutta pihlaja, anteliaisuutta pähkinäpuu, iloa kataja. Ja jos pitää oppia päästämään irti jostain mitä ei pysty hallitsemaan, suosittelen koivua, jonka hopeanvalkoinen kaarna kuoriutuu kerroksittain kuin vanha nahka. Mutta sille, joka etsii rakkautta tai joka on menettänyt, kehotan aina ja poikkeuksetta hakeutumaan viikunapuun luo.

Shafakin teos on eräänlainen versio Romeosta ja Juliasta, joskin rakastavaiset tässä tapauksessa saavat toisensa. Elävätkö he silti onnellisina elämänsä loppuun saakka? Miksi he parhaansa mukaan yrittävät unohtaa ja salata menneisyytensä? Kun Ada parikymppisenä saapuu ensi kertaa Kyprokselle, hän saapuu saarelaisena – ei pohjoisen turkkilaisena eikä etelän kreikkalaisena.

PETERS, TORREY: Detransition, baby

Kustantaja: Kosmos 2023

Alkuteos: Detransition, Baby

Suomennos: Natasha Vilokkinen

Yhdysvaltalaisen Torrey Petersin esikoisromaani Detransition, baby palkittiin PEN / Hemingway -palkinnolla ja nimettiin transkirjallisuuden merkkiteokseksi. Peters oli ensimmäinen transnainen, jonka romaani asetettiin ehdolle Women’s Prize for Fiction -palkintoon, mikä herätti tietyillä tahoilla vastustusta. Transnaisen ei katsottu olevan ”oikea” nainen eikä siis oikeutettu kilpailemaan tästä palkinnosta.

Romaanin keskeisin henkilö on transnainen Reese. Hän on käyttänyt estrogeeneja jo pitkään ja haaveilee vielä pystyvänsä leikkauttamaan itselleen vaginan. Vaikka Reese onkin käytökseltään hieman kärkäs, on hän silti edustanut äitihahmoa monelle nuoremmalle transnaiselle. Hänen suurin haaveensa olisikin saada oma lapsi, mutta monen mielestä sellainen halu on outo ja jopa epäilyttävä. Perusteluita vaaditaan.

Eivät ne äidit, jotka minä lapsena tunsin, joutuneet todistamaan, että oli hyväksyttyä haluta lapsia. Totta kai moni tuntemani nainen miettii, haluaako hän oikeasti lasta, mutta eivät he sitä mieti, miksi haluavat. Syytä pidetään itsestään selvänä. Cisnaisille esitetään kysymys: Miksi sinä et halua lapsia?  Ja sitten heidän täytyy perustella se. Jos olisin cis, minun ei olisi ikinä tarvinnut vastata tuollaisiin kysymyksiin. Ei olisi tarvinnut todistaa, että ansaitsen naiseuden mallini. Mutta minä en ole cis. Minä olen trans. Joten siihen saakka kunnes olen äiti, joudun jatkuvasti todistelemaan, että ansaitsen olla äiti. Että siinä ei ole mitään luonnotonta tai kieroutunutta, että kaipaan lapsen rakkautta.

Reese seurusteli aikoinaan Amy-nimisen transnaisen kanssa. Se oli antoisa ja hyvä lesbosuhde, joka sai parin harkitsemaan tosimielessä lapsen adoptointia tai sijaisvanhemmuutta. Suhde kuitenkin kariutui Reesen uskottomuuteen. Jostain syystä Reese tuntuu olettavan, että muistuttaa eniten cisnaista silloin, kun antautuu suhteisiin väkivaltaisten ja alistavien cismiesten kanssa. Vai eikö hän usko ansaitsevansa parempaa?

Amy jättää Reesen ja detransitioituu takaisin mieheksi koettuaan elämän transnaisena liian turvattomaksi. Ames-nimisenä hän saa paikan mainostoimistossa, missä hänen pomonaan on kiinalaisjuutalainen Katrina. Kukaan toimistossa ei tiedä Amesin elämänjaksosta transnaisena, joten kukaan ei myöskään hämmästy Katrinan ja Amesin alkaessa seurustella. Mutta sitten koittaa yllätys: Katrina tulee raskaaksi, vaikka Ames on uskonut olevansa estrogeenihoitojen seurauksena steriili.

Katrina haluaa kiinteän perheen, mutta Ames ei pysty kuvittelemaan itseään isähahmona. Niinpä hän kehittelee oudon palapelin, jossa myös Reese olisi osa perhettä: Jos myös Reese auttaisi lapsen kasvattamisessa, kaikki saisivat haluamansa. Katrina saisi rakastajansa sitoutumaan perheeseen, Reese saisi lapsen ja Ames, no, hän saisi toteuttaa molempien naisten häntä koskevat toiveet olemalla sitä mitä jo oli: nainen muttei kuitenkaan, isä muttei kuitenkaan.

Hetken tilanne näyttääkin lupaavalta, mutta sitten Reesen elämäntapa kääntyy häntä itseään vastaan. Koko suunnitelma näyttää hajoavan käsiin, joskin kirjan loppu jättää jäljelle pienen toivonhitusen.

Kirja keskittyy transnaisiin, mutta lopulta kaikkien keskeisten henkilöiden on selviteltävä omaa suhtautumistaan sukupuoleen, vanhemmuuteen ja seksuaalisuuteen. Monen transnaisen kohdalla ongelma ei ole siinä, etteivätkö he tietäisi, mitä he ovat, vaan siinä, ettei kukaan opeta heille, kuinka heidän tulisi jatkossa elää.

Detransition, Baby on suorasukainen ja rohkea teos edelleenkin hieman arkaluonteisena pidetystä aiheesta. Hieman kirja olisi kaivannut tiivistämistä ja rönsyjen ja toistojen karsimista, mutta auttaa tällaisenaankin tutustumaan itselleen vieraaseen kulttuuriin ja sanastoon.

COLLINS, KARIN: Säilyt sydämessäin

Kustantaja: S & S 2023

Alkuteos: Snart har sommarn blommat ut

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Toukokuussa 1939 Hangossa valmistaudutaan hyvillä mielin tulevaan kesään: se tulee olemaan kaikkien aikojen paras! Kylpylän iloluontoinen huvi-intendentti Gustaf Knorre suunnittelee tapahtumia ja Bellevuen pensionaatissa johtajatar Disa Wallén ohjaa apulaisiaan laittamaan tilat talven jäljiltä viimeisen päälle kuntoon.

Toukokuussa vielä mikään ei ole mennyt pieleen. Mahdollisuudet ovat rajattomat, ja odotukset liitävät korkealla yhdessä pääskyjen kanssa… Niin, vielä on ajateltavissa, että alkavasta kesästä tulee kaikista parhain.

Disa on yksi Säilyt sydämessäin -teoksen keskeisistä hahmoista. Hän on pikkutarkka ja tiukka neiti-ihminen, joka ehkä asemaansa pönkittääkseen teeskentelee olevansa naimisissa. Etenkin öisin Disa kärsii voimakkaista kuumista aalloista eikä saa helpotusta muuten kuin pakenemalla meren aaltoihin.

Toinen kirjan päähenkilöistä on seitsemäntoistavuotias lukiolainen Aino, joka kesän ajan työskentelee kauppa-apulaisena. Hän kiinnostuu miehestä, joka päivittäin kävelee mietteissään kaupan ohi, ja utelee tästä tietoja. Mies on 25-vuotias keksitehtaalla työskentelevä Berndt, jonka vaimo on kuollut verenmyrkytykseen ja jolla on kolmevuotias poika Nisse. Ainon aloitteesta kävelyretket muuttuvat yhteisiksi.

Keskeinen hahmo on myös kalastaja Hjalmar Blomqvist, Berndtin isä. Hän kuuluu rannalla ryypiskelevään ja maailman menoa ruotivaan äijäporukkaan, mutta velvollisuudentunnosta myös VPK:hon kipeästä lonkasta huolimatta. Pitäisikö Hjalmarin puuttua poikansa seurusteluun nuoren likan kanssa?

Hangon kesä etenee hienosti, mutta syksyn lähestyessä yhä useampi alkaa pelätä sodan lähestyvän myös Suomea ja etenkin Itämeren valvonnan kannalta strategisesti sijaitsevaa Hankoa. Naiset ompelevat kaasunaamareita. Elintarvikkeita säännöstellään. Miehet lähtevät palvelukseen, Berndt heidän joukossaan. Kaupunki pimenee.

Margariinitehtaan alle rakennetaan suuri väestönsuoja sotatoimien hallintokeskukseksi ja Bellevuen talvikuntoon saattamisenkin jälkeen Hankoon jäänyt Disa alkaa johtaa sen toimintaa. Marraskuun viimeisenä päivänä se sitten tapahtuu: Neuvostoliitto hyökkää ilman varoitusta rajan yli.  Hankoon putoavat ensimmäiset pommit, tulevat ensimmäiset kuolonuhrit.

Siinä, missä aikaisemmin oli rakennuksia, on nyt kivikasoja, lasinsirpaleita ja katkeilleita hirsiä. Kattojen sijasta näkyy kuoppia ikään kuin koko katu olisi käännetty nurin. Lumisilla jalkakäytävillä leijuu savunkatku…

Kaupunki tyhjenee asukkaista, mutta jotkut jäävät. Aino pysyy sairaan isänsä luona ja odottelee tietoja Berndtistä. Hjalmar taas ei voi hylätä kotikaupunkiaan, vaikka onkin toimittanut perheensä turvaan. Tulipalojen sammutustöitä ja raunioiden raivausta haittaavat miehistö- ja kalustopula, kunnes Ruotsi rientää auttamaan. Mutta mitä mieltä olla lapsenlapsen lähettämisestä Ruotsiin?

Säilyt sydämessäin -romaani vetää lukijan keskelle sekasortoa ja hätää, pommien putoilua ja kakofoniaa. Ihmiset alkavat nääntyä ja sitten tulee tieto rauhansopimuksen ehdoista: Hanko on luovutettava kolmeksikymmeneksi vuodeksi Neuvostoliitolle eikä sen asukkailla ole kuin kymmenen päivää aikaa pakata tavaransa ennen poistumistaan. Silti häviönkin tuntuu moraaliselta voitolta.

Omatuntomme on puhdas, eikä sitä voittoa voi riistää. Me – te suomalaiset – ette ole hyökänneet kenenkään kimppuun. Olette puolustaneet veljiänne ja sisarianne, eikä sellaista taistelua voi hävitä.

Karin Collins (s. 1976) on Hangossa asuva suomenruotsalainen kirjailija.  Säilyt sydämessäin on ensimmäinen häneltä suomennettu teos ja Hankoon sijoittuvan romaanisarjan aloitusosa. Teoksesta kuvastuu kirjailijan perehtyneisyys Hangon historiaan ja taito edetä kylmistä faktoista lähelle ihmistä. Sympaattinen teos!

SOININEN, PIRKKO: Kipulintu

Kustantaja: WSOY 2023

Tämä on tarina naisesta, joka löysi rakkauden ja kadotti sanat. Vai sittenkin tarina naisesta, joka löysi sanat ja kadotti rakkauden?

Pirkko Soiniselta (s. 1969) on aiemmin ilmestynyt runokokoelma Avataan siiven alta (Sanasato 2016) sekä elämäkerralliset romaanit Ellen kuvataiteilija Ellen Thesleffistä (WSOY 2018) ja Valosta rakentuvat huoneet arkkitehti Wivi Lönnistä (Bazar 2021). Uusin teos Kipulintu puolestaan kertoo runoilija Maila Pylkkösestä (1931–1986). Se ei ole elämäkerta, vaan tarina, jossa menneisyys, nykyisyys ja tuleva sekä arkinen elämä ja runous kieppuvat kuin kaleidoskoopin palat.

Kipulintu-romaanissa on kaksi näkökulmaa. On tunteita ja tunnelmia läheltä kuvaileva minäkertoja ja on asioita etäämpää katsova ”hän”, mutta puhuja on silti aina Maila. Asioita kommentoiva ja välillä sekä Mailaa että lukijaa puhutteleva ääni on ikääntyneen Mailan, joka on jo kokenut ne myötä- ja vastamäet, jotka nuorella Mailalla ovat vielä edessään. Siksi kannustukset, moitteet ja varoitukset.

Maila eli nuoruutensa kasvattiäidin hoivissa ja tunne siitä, että oli tullut biologisen äitinsä hylkäämäksi, vaikutti ehkä myöhemmin hänen omiin ratkaisuihinsa. Lahjakas tyttö kirjoitti ensimmäisen runonsa yhdeksänvuotiaana ja lähetti sen lastenlehden joulurunokilpailuun. Sen jälkeen runous kuului kiinteästi Mailan elämään: On kirjoitettava, jotta on mahdollista elää.

Lyhyestä rakkaussuhteesta syntyi Mailan esikoinen Riiko, jonka kanssa eläminen oli yksinhuoltajan aherrusta, mutta samalla tasapainoista ja onnellista. Tämän seurauksena Maila löysi runoihinsa aivan uuden aihealueen ja uuden tyylin. Runoilija alkoi kirjoittaa arkisista asioista ja katsoa läheltä arjen pieniä yksityiskohtia huumorin pilke silmäkulmassa. Oikean rytmin ja muodon hän etsi yksinkertaisesti puhumalla runonsa ääneen – silloin huomasi heti, jos jokin tökki. Kriitikot mieltyivät; tuli kiitosta ja apurahoja.

Sitten Mailan elämässä tapahtui käänne, jonka kaikki vaikutukset selvisivät vasta vuosien jälkeen: hän rakastui, hullaantui aivan järjettömästi. Valitettavasti miehen myötä Mailan elämään tuli myös alkoholi. Päihtyneenä hän ei osannut käyttäytyä ja menetti näin ystäviään. Hän menetti sanojaan. Hän menetti lopulta myös lapsensa, esikoisensa Riikon ja Karolus-vauvansa. Miehestä hän ei pystynyt luopumaan, koska rakastamisen ja hoivaamisen tarve oli niin suuri..

Mailan mieli sairastui 1970-luvulla ja hän vietti pitkiä aikoja Nikkilän sairaalassa Sipoossa. Siellä hän koki rinnallakulkijakseen ja tuekseen runoilija L. Onervan, joka itsekin oli ollut sota-aikana hoidettavana Nikkilässä. Jossain vaiheessa Maila kuitenkin pystyi irtaantumaan tästä kuvitelmasta, olemaan itse vahva ja selvärajainen. 

Luojani, minä todella olen tässä, makaan Nikkilän vaahteran alla, ja tuolla jossain, maailmassa, avaruusasemat putoavat maahan, eikä minun pidä välittää siitä, minun pitää nyt välittää vain itsestäni, tuntea ääriviivani, olla läsnä itsessäni, tuntea olevani kokonainen, ehjä… Auringosta leikattu paperinukke – se olen minä!

Kipulintu-teoksessa Soininen yhdistelee oivaltavasti puhekieltä runollisuuteen. Hän solmii Mailalta lainaamiaan säkeitä omaan tekstiinsä, mutta kertoo kyllä aina, mistä kokoelmasta otteet ovat peräisin. Toisinaan lauseet tiivistyvät mietelauseenomaisiksi ja toisinaan laajenevat pitkiksi rimpsuiksi. Esimerkiksi sota-aikaa elävä Maila-tyttö on makaronivelli, pommisuojan kostea seinä, täikamman tiheä piikistö. Aikuinen Maila puolestaan aloittaa luonnehtimisen tähtisumusta ja päätyy nyrkkiin pusertuneeseen käteen ja rinnasta suihkuavaan maitoon.

Maila Pylkkösen elämästä jäi jäljelle vain vähän – hautakiveäkään ei ole missään.  Laatikkokaupalla käsin kirjoitettuja papereita tuhoutui vesivahingossa. Tallella ovat kuitenkin runot, jotka ovat olleet Soinisen tärkeintä lähdeaineistoa yhdessä Mailan tunteneiden henkilöiden haastattelujen kanssa. Teoksessa on katkelmia Mailan runoista ja niistä kirjoitetuista kritiikeistä ja teksteistä. Teoksen nimi Kipulintu löytyi kokoelmasta Jeesuksen kylä.

Ampiainen nousee

maasta, maapesästä,

piirtää spiraalia, poraa irti ilmasta kehät,

     pistää avaruuteen,

kellonjousi piirtää ampiaisen,

kipulintu, ampiainen,

alituinen särky.

PS. Kirjasta löytyy selitys myös Martti Ruokosen suunnittelemaan kansikuvaan eli hippiäisen jalkoihin.

BLUM, HILA: Kuinka rakastaa tytärtään

Kustantaja: Tammi 2023

Alkuteos: Ech le’ehov et bitech (2021)

Suomennos: Minna Tuovinen

Kun näin tyttärentyttäreni ensimmäisen kerran, seisoin toisella puolella katua, sen lähemmäksi en rohjennut mennä.

Israelilaisen Hila Blumin (s. 1969) romaani Kuinka rakastaa tytärtään alkaa tilanteesta, jossa Joela-äiti seisoo hollantilaisen pikkukaupungin kadulla ja katsoo ikkunan takaa tytärtään Leaa, jota ei ole nähnyt yli kuuteen vuoteen. Hän katsoo Lean miestä ja etenkin kahta pientä tyttärentytärtään, joiden olemassaolosta on kuullut vasta äskettäin. Miten näin on käynyt?

Joela palvoi Lea-vauvaansa ja soi tälle kaiken huomionsa päivin ja öin. Hänen rakkautensa oli ylitsepursuavaa, yhtä suukottelua ja halailua, lepertelyä ja kujertelua. Eivätkä halailut Lean varttuessa vähentyneet, vaan vähintäänkin nukkumaanmenoaikaan Joela etsiytyi tyttärensä luo, käpertyi viereen ja parhaiden toverusten tapaan jutustellen sai kuullakseen Lean ilot ja surut.

Mutta oliko oikeasti näin? Välillä Joelan puheeseen lipsahtaa aika ikävältä kuulostavia lauseita. Millainen äiti sanoo tuntevansa mielihyvää siitä, että saa korottaa äänensä ja ripittää tytärtään tämän ollessa liian levoton tai suuriääninen?  Tai loukkaantuu, kun tytär ei kaipaakaan äitinsä seuraa?

Kun hän vaimeasti, ei ärsyttääkseen, vaan täysin tosissaan sanoi minulle, ”mene pois, anna minun olla rauhassa”, en kyennyt enää katsomaan häntä, vaan käänsin hänelle selkäni pitkäksi aikaa ja sain hänet tuntemaan olonsa kurjaksi.

Eipä Leakaan kertonut äidilleen kaikkea, vaan teki jo varsin nuorena itsenäisesti ratkaisuja, joista Joela kuuli vasta myöhemmin. Joela oli kerskaillut tyttärensä älykkyydellä ja omanarvontunnolla, mutta pitänyt tätä kuitenkin koko ajan silmällä ja estänyt itsenäistymästä. Ehkäpä Lea ei halunnutkaan toteuttaa asioita, jotka koki enemmänkin äitinsä unelmiksi kuin omikseen?

Kun Lea aikanaan löysi bestiksen, jonka kanssa opetella nuoren naisen elämää, oli Joela yksinomaan ärtynyt. Kaunis ja lahjakas Arza ärsytti häntä, koska Lea ihaili ystäväänsä eikä pahoitellut edes tämän varjoon jäämistä. Ja kenen tulevaisuutta Joela oikeastaan ajatteli neuvoessaan sydänsuruista tai syyllisyydestä kärsivää lukioikäistä tytärtään? Vaan Leapa kätki tunteensa ja suunnitteli itse tulevaisuutensa suuntaviivat!

Joela ei missään vaiheessa tunnu ymmärtävän, miksi tytär pakeni hänen vaikutuspiiristään heti kun vain voi tai miksi salasi häneltä olinpaikkansa ja perheensä olemassaolon. Joela ei näe itsessään mitään syytä, vaan päinvastoin pitää tytärtään arvoituksena. Mitä on odotettavissa nyt, kun Joela on sattumalta päässyt taas tyttärensä jäljille?

Päätin, etten enää piittaisi merkeistä. Entä sitten vaikka olinkin aivan sattumalta osunut hänen jäljilleen. Vaikka aivan sattumalta hänet ja hänen tyttärensä oli nähty kaukana sieltä, missä hän kaikki nämä vuodet oli sanonut olevansa. Vaikka aivan sattumalta olin onnistunut löytämään hänen osoitteensa, talonsa ja koko uuden elämänsä. Minulle oli samantekevää, oliko hän jättänyt minut tietoisesti vai ajautunut luotani niin kauaksi että oli ollut helpompaa vain jatkaa vastarannalle. Enää ei ollut väliä, oliko hän pelännyt paljastuvansa vai suorastaan odottanut sitä, oliko hän toivonut, että etsisin hänet käsiini, toivonut että olisin sinnikäs äiti.

Miksi Joelasta tuli manipuloiva ja takertuva? Ehkä yhtenä osatekijänä oli pitkä suhde, joka Joelalla oli armeija-aikanaan omaan komentajaansa, naimisissa olevaan mieheen. Joela ei selvinnyt siitä ilman mielenterveysongelmia, jotka uusiutuivat myöhemmin muun muassa raskausaikana. Joelan suhde omaan äitiinkin oli ongelmallinen: hän saattoi luottaa äitiinsä täysin, mutta ei päässyt koskaan tätä lähelle.

Kuinka rakastaa tytärtään -teoksessa viitataan moniin elokuviin ja tunnettuihin kirjailijoihin Alice Munrosta Margaret Atwoodiin ja Susan Sontagista Elizabeth Stroutiin. Omalta osaltaan nekin auttavat ymmärtämään Joelan ajatusmaailmaa ja käyttäytymistä. Lukijalle piirtyy hienovaraisesti Joelan omien sanojen ja ajatusten kautta kuva naisesta, jonka rakkaus on muuttunut pakkomielteeksi. Rakkaudeksi, joka ei osaa päästää irti.

 

LÄHTEENMÄKI, LAURA: Sukella silmät auki

Kustantaja: WSOY 2022

Marialle on tapahtunut kaksi merkittävää asiaa miltei samaan aikaan: hän on väitellyt kasvatustieteen tohtoriksi viidentoista vuoden valmistelutyön jälkeen ja hänen isänsä on kuollut. Nyt isän pitkäaikainen elämänkumppani Liisa haluaa Marian kirjoittavan isän elämäkerran ja tavallaan täydentävän työn, joka jäi tältä kesken. Tarkoitusta varten Liisa on jo vuokrannut Jyllannin länsirannikolta saman hytten (mökin), jossa kerran vietti lomaa puolisonsa kanssa.

Isä oli tarkkailuluokan opettaja, joka intomielisesti taisteli kouluväkivaltaa vastaan ja tasa-arvon puolesta. Hän unelmoi akateemisesta tutkijanurasta ja valmistuikin työn ohella maisteriksi, mutta lisensiaatintyö jäi elämänmuutosten vuoksi kesken. Niitä papereita Marian pitäisi nyt selvitellä ja kirjoittaa puhtaaksi.

Maria matkustaakin Tanskaan kahdeksanvuotiaan tyttärensä Inkan kanssa. Meren tuntumassa dyynien suojassa sijaitseva olkikattoinen hytte on pieni ja sievä ja sen omistaja Hanne hyvin avulias. Mariasta hän on oikeastaan aika tungetteleva saapuessaan keskeyttämään Marian töitä milloin minkin tekosyyn nojalla ja miltei omimalla Inkan. Yleensä hieman varautunut tyttö mieltyy Hanneen heti eikä pelkästään tämän tuomien lahjojen vuoksi.

Meri oli litteä, hopeinen tasanko. Se jatkui hiekan ja heinän rajaamana horisonttiin ja palautti laineita rantaan. Ulapalla aallot paisuivat vaahtopäiksi, sitten loivenivat ennen kuin kasvattivat uuden kruunun. Etäällä liisi surffaaja, aurinko piiskasi hänen kirjavaa purjettaan.

Järjestellessään isän papereita Maria törmää ihmetyksekseen päiväkirjaan, jota isän on kirjoittanut gradunsa kääntöpuolelle. Isä kirjoittaa toiveistaan ja pettymyksistään, kohtaamistaan epäoikeudenmukaisuuksista, ärsyttävistä ihmisistä. Melko pisteliäästi silloisesta vaimostaan Ellistä ja arvostelevasti myös Mariasta. Eniten Maria alkaa kuitenkin ihmetellä mainintoja jostain toisesta tytöstä, jonka rauhalliseen ja kohteliaaseen käytökseen isä vertaa äkkipikaista Mariaa.

Mitä pidemmälle luin isän päiväkirjaa, sitä vahvemmin mennyt nousi pintaan. Päähäni pulppuavat kuvat lapsuudesta olivat kuin ilmakuplia suon syvyyksistä, multaisia röyhtäisyjä, metaanin puhahduksia, ja mieleeni tulvi asioita, joita en ollut ajatellut vuosiin.

Marian mieleen alkaa vähitellen nousta muistoja. Tilanteita, joissa hänen vierellään oli joku toinen. Kuka tämä oli? Miksi päiväkirjan mukaan isän ja äidin avioliitto hajosi tämän pienen tytön kohtalon vuoksi ja isästä tuli Marian holhooja lukioikään asti? Tekikö äiti jotain väärää, mitä katui myöhemmin?

Kaksi tyttöä. Kaksi pientä tyttöä. Toisella punainen hiekkalapio, toisella korsi. Toinen ojentaa lapiota toiselle.

Lähteenmäki osaa kirjoittaa vakavista asioista ja raastavista tunteista sujuvasti ja tarkkanäköisesti. Sukella silmät auki -teoksessa on osuvaa psykologiasta kuvausta, mutta toisaalta joidenkin henkilöiden toiminta tuntuu käsittämättömältä – eikö asioista olisi voinut puhua suoraan eikä järjestää erilaisia kiertoteitä? Tunteidensa varassa elävää Mariaa tekisi välillä mieli ravistaa, mutta inhimillinen hän kyllä on. Kaiken kaikkiaan oivaa kesälukemista!

BENNETT, BRIT: Äidit

Kustantaja: Tammi 2023

Alkuteos: The Mothers (2016)

Suomennos: Maria Lyytinen

Yhdysvaltalaiselta Brit Bennettiltä (s. 1990) on aiemmin suomennettu kiehtova romaani Mikä meidät erottaa (Tammi 2021). Nyt on vuorossa Bennettin esikoisteos Äidit, jonka ilmestyessä vuonna 2016 kirjailija oli vain 26-vuotias. Ehkä juuri siksi romaani on uskottava kuvaus nuoruudesta ja ajasta, jolloin tulevaisuus vielä aukeaa edessä täynnä mahdollisuuksia. Ympäristökin on kirjailijalle tuttu, sillä tarinan tapahtumapaikkana on afroamerikkalainen yhteisö Etelä-Kaliforniassa.

Kirjassa on äitejä lapsensa hylänneistä liiankin hanakasti lastaan suojeleviin. On myös vanhojen äitien joukko, eräänlainen kuoro, jonka tarkat silmät havaitsevat kaiken, mitä ympärillä tapahtuu. Aina ”äidit” eivät osaa tehdä näkemästään oikeita tulkintoja, mutta pitkän elämänkokemuksensa ansiosta heillä riittää ymmärrystä nuorempiaan kohtaan. Myös kokemusta siitä, miten petollista ja lyhytaikaista kaikki voi olla.

Jos meidän kaikkien elämät panisi jonoon varpaista kantapäihin, me synnyimme jo ennen suurta lamaa, sisällissotaa, jo ennen Amerikkaa itseään. Me olemme totisesti eläneet ja tunnemme miehet. Voi tyttö pieni, vähän rakkauttakin me olemme kokeneet. Sitä tyhjään purkkiin jäänyttä hunajatilkkaa, joka saa makeuden viipymään kielellä vain hämätäkseen näläntunnetta hetkeksi.

Yksi kirjan keskeisistä hahmoista on Nadia Turner, joka tapahtumaketjun alkaessa on seitsemäntoistavuotias ja kokenut jo jotain aivan käsittämätöntä: hänen äitinsä on aivan yllättäen tehnyt itsemurhan. Äiti ei ole jättänyt mitään selitystä teolleen, mutta Nadia pohtii tulevina vuosina usein, onko hän itse ollut siihen syyllinen. Olihan äitikin vain seitsemäntoistavuotias, kun päätti synnyttää lapsensa ja luopua samalla mahdollisuudestaan opiskella!

Kesän alkaessa Nadia valmistautuu jo lähtemään stipendiaattina arvostettuun Michiganin yliopistoon, mutta tutustuu ensin kotikaupunkinsa laitapuoliin. Kuppilanpahaisessa hän kohtaa Luke Sheppardin, Upper Roomin pastorin pojan. Luken tulevaisuudentoiveet ovat jo 21-vuotiaana murskana, sillä paha loukkaantuminen on vienyt häneltä sekä peliuran että yliopistostipendin. Nadiaa Luken nilkutus kiehtoo, koska häntä vetivät puoleensa ihmiset, jotka kantoivat kipujaan näkyvästi, mihin hän ei itse kyennyt.

Nuorten seurustelevat muilta salassa, mutta Nadian raskaus muuttaa tilanteen. Tyttö haluaa abortin, sillä mikään ei saa estää häntä lähtemästä ikäviä muistoja sisältävästä kotikaupungista kohti uutta elämää. Luke onnistuu hankkimaan tarvittavat rahat, mutta ei lupauksistaan huolimatta tule klinikalle Nadian tueksi – koska ei pastorin poikana uskalla näyttäytyä sellaisessa paikassa vai koska olisi oikeastaan halunnut pitää Pienen?

Kesän aikana Nadia löytää yllättäen myös ystävän. Minkään ei uskoisi yhdistävän hurskasta, siveää ja vastuuntuntoista Aubrey Evansia älykkääseen ja nautinnonhaluiseen Nadiaan, mutta niin vain naisten ystävyys tulee kestämään aikaa, eroja ja kolhuja. Käy ilmi, että myös Aubreyn menneisyyteen sisältyy ikäviä asioita – ja hän myös kertoo niistä avoimesti. Toisin kuin Nadia.

Syksyn koittaessa Aubrey ja Luke jäävät tuttuihin ympyröihinsä, mutta Nadia lennähtää maailmalle. Hänellä on nyt täysi vapaus keskittyä sekä opiskeluun että hauskanpitoon ja etsiä uusia haasteita vailla sitoumuksia. Kotiseudulle hän palaa enää vain muutamassa aivan pakottavassa tilanteessa. mutta evätpä häntä siellä ole avosylin vastaanottamassakaan muut kuin isä ja Aubrey. Useimmat yhteisön jäsenistä joko paheksuvat Nadian itsekkyyttä tai ovat hänelle kateellisia.

Heidän silmissään hän tuhlaajatyttö, tai jotain vielä pahemaa, koska ei ollutkaan palannut kotiin pennittömänä ja nöyryytettynä. Mutta Nadia oli jättänyt kotinsa ja palannut parempiosaisena, kiehtovine yliopistokuulumisineen, menestyksekkäine harjoittelujaksoineen, kosmopoliittipoikaystävineen ja maailmanmatkoineen.

Nadian nuoruudensalaisuuden luulisi olevan vain pala menneisyyttä, mutta sepä johtaa vielä vuosienkin päästä uusiin salaisuuksiin ja uusiin sotkuihin, kunnes pulpahtaa päivänvaloon. Tiedon levitessä lumivyöryn lailla mullistuu jopa Upper Roomin seurakunta ja aivan yllättävät henkilöt joutuvat tuomiolle. Äidit ovat oikeuden asialla: Kun salaisuus on paljastettu, kaikista tulee profeettoja.

Äidit-romaani käsittelee tärkeitä yhteiskunnallisia asioita, jotka tälläkin hetkellä tuntuvat Yhdysvalloissa olevan vaakalaudalla: naisen oikeutta päättää omasta kehostaan, sukupuolten välistä epätasa-arvoa, rotujen välistä epätasa-arvoa, puutteellista terveydenhuoltoa. Yliopistoon pääsyä urheiluansioilla. Kirkon asemaa ihmisten elämässä. Kirjailijan taidosta kertoo se, miten luontevasti teemat uppoavat itse tarinaan. Ja se tarina kyllä vetää!

PESONEN, EMMI: Taikurin tyttäret

Kustantaja: Otava 2022

Taikurin tyttäret -romaanin alussa ollaan Helsingissä vuonna 2021. Näkökulma on lähes kolmekymppisen Innan (viralliselta nimeltään Indra), joka elää parisuhteessa Marian kanssa ja työskentelee arkeologisten löytöjen tutkijana. Innalla on lonkkavika, jota on leikattu tytön ollessa nelivuotias, mutta joka silti aiheuttaa yhä kipua. Henkinen paine näyttää vaikuttavan kivun määrään, sillä isoisän kuolema ja etenkin isoisän varastosta löytyvä hämmentävä valokuva voimistavat sen sietämättömäksi.

Isoisä oli koulutukseltaan lääkäri, mutta kiinnostus yliluonnollisiin asioihin sai hänet työskentelemään hypnotisoijana ja jopa taikurina. Niinpä Innalle on luontevaa kääntyä lonkkakivussaan hypnoterapeutin puoleen. Istunnossa paljastuu, että Innan koko elämä on rakentunut valheelle, jota kaikki hänelle läheiset ihmiset ovat pitäneet yllä. Inna päättää hyödyntää tutkijan taitojaan ja kaivautua salailujen taakse.

Ei minulla ollut kuin tarinan alku tai loppu – miten sitä nyt halusi katsoa – eikä minulla ollut aavistustakaan sitä tiedolla tekisin, joten ainoa keinoni selviytyä oli yrittää katsoa aihetta kuin arkeologista löytöä, joka minulle ole annettu tutkittavaksi.

Menneisyyden avaaminen alkaa vuodesta 1975, jolloin Innan tuleva äiti Linda on noin viisivuotias ja hänen pikkusiskonsa Magda syntyy. Tyttöjen äiti on synnytyksen jälkeen masentunut ja voimaton, mutta kyseessä saattaa olla hieman huomiontavoitteluakin. Isä taas ei kiireiltään ennätä osallistua perhe-elämään, vaikka lupaileekin monenlaista. Näin vastuu kodinhoidosta ja vauvasta jää pienelle Lindalle. Sisarusten välille syntyy tuona aikana vahva side; he ovat toistensa tärkeimmät ihmiset.

Linda ei koskaan saanut tarpeekseen pikkusiskonsa naurusta. Pulleat jalat sätkivät, ja sormet sohivat ilmaa, kun Linda kutitti pehmeää vatsaa: ilo pulppuili, kupli ja poreili, eikä mikään murhe tai huoli yltänyt heihin, ei vaikka Linda olisi yöllä kuullut vanhempien riidan, äidin itkun tai kiinni paukahtavan oven ja pihalta pois ajavan auton. Uusi aamu pyyhki aina menneen yön tullessaan.

Lindan ollessa kaksitoistavuotia äiti muuttaa Porvoon kodista Helsinkiin ja ottaa Magdan mukaansa. Äidin mukaan Magda tarvitsee häntä, koska ei vieläkään osaa pukea vaatteita kunnolla päälleen eikä lukihäiriön vuoksi pärjää koulussa ilman tukea. Tosiasiassahan nimenomaan Linda on tähän asti auttanut ja lohduttanut siskoaan, mutta hänet äiti haluaa jättää pitämään huolta isästä. Vai onko asiaan jokin muu syy?

Linda kirjoittaa Magdalle joka päivä kirjeen, vaikkei pikkusiskon vaikeudet tietäen odotakaan vastausta. Puhelinkeskustelut ovat lyhyitä ja jäykkiä ja tapaamisia äiti suostuu järjestämään vain harvakseltaan. Äiti on päässyt uuden miehen rinnalla uudenlaisen elämän makuun, joten Magdan kaipaus siskon perään taitaa hieman loukata häntä. Lopulta äiti kieltää sisarusten tapaamiset, koska uskoo nimenomaan heidän ”sairaalloisen läheisen” suhteensa aiheuttavan Magdan kouluongelmat.

Teini-ikä on vaikeaa kummallekin sisarukselle. Lindalla ei ole kuukautisia vielä viisitoistavuotiaanakaan, mikä tietenkin saa hänet tuntemaan itsensä vääränlaiseksi, kunnes isä lopulta ymmärtää tilanteen ja auttaa hypnoosilla tytärtään. Sen jälkeen Lindan elämä solahtaa näennäisesti kohdilleen, mutta tosiasiassa hänen sisimmässään ammottaa iloton tyhjyys, jota hän yrittää täyttää jatkuvalla työnteolla.

Magda puolestaan on koulukiusattu anorektisuutensa ja lukihäiriönsä vuoksi. Hän alkaa lintsata koulusta ja sekaantuu päihteisiin ja väkivaltaankin, mutta itsekeskeinen äiti ei huomaa tyttärensä ahdistusta rellestäessään viinapäissään miesystäviensä kanssa. Turvallisen aikuisen viisitoistavuotias Magda löytää lopulta eräästä äidin ryyppykaverista, joka on ainakin aluksi hienotunteinen ja ymmärtäväinen eikä käytä tyttöä hyväkseen. Hänen kauttaan Magda kuitenkin tutustuu kokaiiniin.

Magdan huumeidenkäyttö on paljastuessaan järkytys sukulaisille. Välttääkseen kuulemasta moitteita ja sanojen takana kuultavia pettymyksen ja häpeän tunteita Magda lakkaa soittamasta Lindalle ja vastaamasta tämän puheluihin. Onhan hän jo vuosia selvinnyt ilman siskoaan, jonka kiintymyksen uskoo jo aikaa menettäneensä. Eikä hän halua tuntea syyllisyyttä tekemistään valinnoista, vaan ainoastaan elää omaa ainutkertaista elämäänsä.

Tarinan kaari tuo lopuksi lukijan takaisin Innaan. Hän on jäljittänyt Lindan ja Magdan tarinaa, mutta samalla myös omia hajanaisia muistojaan ja niiden oikeellisuutta. Lopulta hän päätyy siihen, ettei oikeastaan ole väliä, onko jokin tieto totta vai ei – tärkeintä on rakentaa tarina, johon voi uskoa ja jonka kanssa voi elää. Tämän hyväksymisellä on hyvä seuraus: lonkkakipu alkaa hellittää!

… minä tiedän, että kaikki mitä minä muistan on totta ja tapahtunut minulle tai meille. En enää välitä kuka nuo kuvat on päähäni piirtänyt ja milloin. Ei sellaisella lopulta ole merkitystä. Olen jokaisen muiston itselleni ominut, ja niistä on tullut osa minun tarinaani.

Taikurin tyttäret -romaani kertoo siitä, miten rikki lapsi voi mennä, kun häneltä riistetään turvallisuudentunne ja rakkaan ihmisen läheisyys. Tästä saattaa joutua kärsimään myös seuraava sukupolvi, vaikka se ei tietäisikään syytä ahdistukseen, joka tuntuu niin sielussa kuin kehossa. Kaihoisa tarina erilleen revityistä sisaruksista pysyy jännittävänä, kun uusia tietoja paljastuu sopivin välein ja tunteiden kiemurat avautuvat.

Näyttelijä ja käsikirjoittaja Emmi Pesonen (s. 1977) on saanut Taikurin tyttäret -romaaniin vaikutteita omasta työstään, mutta myös suvustaan: leikkisästä äidistään ja sisäänpäin kääntyneestä isästään sekä isoisästään Claes Cedercreutzista, joka aikoinaan toi hypnoosin Suomeen ja perusti Suomen ensimmäisen teinisirkuksen.

 

PERRIN, VALÉRIE: Vettä kukille

Kustantaja: WSOY 2023

Alkuteos: Changer l’eau des fleures (2018)

Suomennos: Saara Pääkkönen

Violette Trenet’n elämä alkoi takkuisesti, sillä hän syntyi hengettömänä. Tässä vaiheessa äitinsä jo hylkäämälle vauvalle antoi nimen synnytyksessä avustanut kätilö: etunimen ihonvärin mukaan ja sukunimen luultavasti laulaja Charles Trenet’n inspiroimana. Lapsi koki kyllä kohta ihmevirkoamisen, mutta nimet saivat silti jäädä.

Kun lomaketta täyttävän kätilön piti kiireessä keksiä minulle nimi, hän kirjoitti ruutuun Violette… Minä arvatenkin sinersin kiireestä kantapäähän… Vaikka minä sitten vaihdoin väriä, vaikka ihoni muuttui vaaleanpunaiseksi ja kätilön pitikin kuolintodistuksen sijaan täyttää syntymätodistus, hän piti etunimen ennallaan.

Violetten lapsuus ja nuoruus kuluivat vaihtuvissa sijoitusperheissä ja alati uusissa kouluissa. Luku- ja kirjoitustaito jäi vähäiseksi, mutta laskea Violette kyllä osasi. Ja hänellä oli hienot, valkeat hampaat! Vuonna 1985 seitsemäntoistavuotias Violette työskenteli väärennetyillä papereilla yökerhossa ja pohdiskeli mahdollisuutta oman vuokra-asunnon hankkimiseen ja pääsyyn pois nuorisoasuntolasta.

Sitten yökerhon asiakkaaksi saapui enkelimäisen kaunis Philippe Toussaint. Violette rakastui oitis ja mies puolestaan halusi neitosen omakseen. Varakkaan perheen jälkeläisenä Philippe Toussaint oli tottunut laiskotteluun, joten isän järjestettyä pariskunnalle työtä tasoristeyspuomin vartijoina Violette oli se, joka hoiti kaiken. Philippe sen sijaan ajeli ympäriinsä moottoripyörällään, lojui sohvalla pelailemassa ja tapaili muita naisia.

… minulla oli työpaikka, avaimet, talo maalattavaksi, lapsi vatsassa, kokolattiamatto poistettavaksi, heikko mies jolle piti muistaa palauttaa vaihtorahat ostoksista, sanakirja, musiikkia ja Oman onnensa sankari luettavaksi.

Vuosi tapaamisen jälkeen syntyi Violetten ja Philippen tytär Léonine. Tyttö lumosi täysin äitinsä, jonka mielestä vauva näytti taivaalta ja maailmankaikkeudelta ja hirviöltä. Oli myös pelkoja: osaisiko Violette hoitaa lastaan, joutuisiko hän jostain syystä eroon tyttärestään, oppisiko hän lukemaan lapselleen iltasatuja… Philippe taas ei osoittanut juurikaan kiinnostusta tytärtään kohtaan – hän oli toivonut poikaa.

Violette oli melko tyytyväinen elämäänsä, vaikka rakkaus Philippeen olikin laimentunut ja yhteiset puheenaiheet kadonneet. Vuonna 1993 tapahtui kuitenkin hirveä tragedia, joka oli musertaa Violetten kokonaan, mutta josta hän lopulta toipui parin ystävänsä ja oman päättäväisyytensä ansiosta: suru ei ole koskaan ollut minun makuuni, joten päätin, ettei tila jää pysyväksi. Surunkin pitää päättyä aikanaan.

Kun Violetten vartioima tasoristeys automatisoitiin, löytyi uusi työpaikka hautausmaan hoitajana. Violette viihtyi työssään heti ja viihtyy yhä kaksikymmentä vuotta myöhemminkin. Hän tuntee hautausmaan jokaisen haudan ja pitää niistä huolta kuin hyvistä naapureista. Hänellä on portin kupeessa oma pieni asunto ja satoisa puutarha. Hänellä on ystävinään hautausmaalla työskentelevät ihmiset ja siellä asustavat kissat ja koirat. Philippe puolestaan inhosi kaikkea eikä kestänytkään kauan, kun hän katosi enää palaamatta. Violette ei häntä etsinyt.

Nautin elämästä, siemailen sitä pieninä kulauksina kuin hunajalla höystettyä jasmiiniteetä. Ja iltaisin, kun hautausmaani portit on lukittu ja avain roikkuu naulassaan kylpyhuoneen ovessa, olen kuin taivaassa. En toki samassa taivaassa kuin naapurini. Ehei.

Uusi vaihe alkaa Violetten elämässä, kun eräänä aamuna ennen porttien avaamista hänen oveensa kolkutetaan. Siellä on Julien Seul, jonka äiti on testamentissaan ilmoittanut haluavansa tulla haudatuksi juuri tälle hautausmaalle ja vieläpä erään tietyn miehen viereen. Vähän kerrassaan Julien kertoo Violettelle äitinsä epäsovinnaista rakkaustarinaa ja samalla alkaa rakentua myös Violetten ja Julienin oma tarina.

Kirjan alussa näkökulma on Violetten, minkä perusteella Philippe ei saa juurikaan sympatiaa osakseen. Lopulta mies pääsee kuitenkin itse ääneen ja silloin häneen alkaa suhtautua hieman myötämielisemmin. Häntä korventavat syyllisyys, kaipaus ja viha, jonka koettu tragedia on hänessä herättänyt, mutta hänellä on kerrottavanaan myös rakkaustarina.

Tarinoita, huumoria ja viisaita lauseita Vettä kukille -teoksessa on paljon. Kirja sulkee lukijan syliinsä kuin auringon valaisema ja leudon tuulen tuudittama vehreä puutarha, täynnä tyyntä hiljaisuutta. Ja puutarhassa käyskentelee kukkia kastelemassa kirjan suloinen sankaritar Violette, joka vähitellen oppii luottamaan itseensä ja rakkauden voimaan.

Missä minun sydämeni asustaa, siellä sinun sydämesi lyö edelleen.