KYTÖMÄKI, ANNI: Mirabilis

Kustantaja: Gummerus 2024

Anni Kytömäen neljäs romaani Mirabilis näyttää ja tuntuu noin 400-sivuiselta opukselta, mutta siinäpä onkin lähes 700 sivua! Tämä selittyy sillä, että kirjaan on ekologisista syistä käytetty silkkimäisen ohutta kierrätyspaperia. Kerrottu tarina sijoittuu ajanjaksoon vuodesta1865 vuoteen 1935, joskin ensimmäisessä luvussa pistäydytään 1700-luvulla. Jokaisen luvun otsikossa ilmoitetaan tapahtuma-aika ja -paikka.

Tarinassa limittyvät erilaiset näkökulmat. Kaikkitietävä kertoja kuljettaa lukijaa toisaalta Juurelan Riikan mukana Suomesta Itä-Aasiaan ja takaisin ja toisaalta Leonhard Stejnegerin mukana Amerikassa, Venäjällä ja Euroopassa. Riikan tytär Ella puolestaan kertoo kokemuksistaan omalla äänellään. Riipaisevimpia ovat kirjan alku- ja loppuluvut, sillä niissä näkökulma on ihmisen tuhoamisvimman uhriksi joutuneen eläimen.

Riikan vanhemmat ovat Falkenhöjdin perheen uskollisia palvelijoita Korraharjun kartanossa, mutta nälänhädän ja kulkutautien levitessä 1860-luvun loppupuolella he jäävät oman onnensa nojaan isäntäväen muuttaessa turvaan Helsinkiin. Riikan vanhemmat kuolevat ja tyttö joutuu hankkimaan elantonsa valtion hätäaputöissä Riihimäki-Pietari-radan rakentajana.

Pitkä ja roteva Riikka on vahvempi kuin kukaan miehistä, mutta viehättyy kauniista ja pienikokoisesta Danielista, joka sujuvan luku- ja kirjoitustaitonsa ansiosta nousee sakin esimieheksi. Iso-Riikka ja Keiju-Daniel löytävät hetkeksi lohtua toisistaan, mutta Riikka on heti valmis lähtemään, kun kapteeni Herman Eriksson alkaa kerätä Amurinmaalle lähtevää joukkoa.

Pysyvää työpaikkaa rautateiltä havitteleva Daniel ja Amurinmaalta uusia mahdollisuuksia toivova Riikka eroavat ilman suurempaa haikeutta, mutta laivan ollessa ankkurissa jossain Aasian rannikolla Riikka yllättää kanssamatkustajansa palaamalla metsästä sylissään vastasyntyneet kaksoset. Vanttera poika saa nimen Artturi ja tytönrääpäle nimen Ella.

Elämä Amurinmaalla osoittautuu niukaksi, mutta Riikka tuskin huomaa vaikeuksia. Heti siirtokuntaan tultuaan hän kuuli metsästä kumppania etsivän tiikerin karjaisun ja on ollut sen jälkeen oudon ilon ja halun vallassa. Öisin Riikka seisoo pihalla tähyilemässä metsänrajaa ja päivisin samoilee tiheiköissä tavoittaakseen tiikerin, vaikka maan alkuperäisiin asukkaisiin kuuluva Saša varoitteleekin: amba ei taltu.

Kymmenvuotiaat Ella ja Artturi kyllä uskovat tiikerin vaarallisuuteen. Vaikka mökin pihamaata ympäröikin korkea aita, he alkavat kehitellä keinoja joiden avulla paeta kimppuunsa mahdollisesti hyökkäävää petoa. He harjoittavat kilpaa juoksunopeuttaan ja kiipeilytaitoaan. Kuin vahingossa liikevalikoimaan alkaa ilmaantua akrobaattisia temppuja ja Ellan kohdalla myös käärmemäisen notkeita venytyksiä.

Ja minä menen, kierrän aukion voltein, hypyin ja kuperkeikoin, sydän lyö rintalastassa ja keuhkot haukkovat hellettä, tukka hajaantuu palmikosta ja liehuu kasvoilla.

Tiikerikö on syynä siihen, että Ella ja Artturi lähetetään isänsä luo Suomeen? Ja siihen, että Riikka ja Saša seuraavat jonkun ajan kuluttua perässä? Kaksosten liikunnalliset taidot osoittautuvat nyt hyödyllisiksi, sillä he pääsevät esiintymään sirkukseen ja yksityisin tilaisuuksiin, joihin Ellasta kiinnostunut paroni Aksel Falkenhöjd hankkii kutsut. Riikka tuntee hyvin paronin, ikätoverinsa, ja varoittaa tytärtään tämän pimeästä puolesta, mutta uskooko Ella?

Aksel Falkenhöjd on luonnontieteilijä. Hän on toiminut kasvipaleontologina ja kartoittajana Vega-laivalla Nordenskiöldin purjehtiessa koillisväylää vuonna 1878 ja Suomen kansallispuistokomitean edustajana hän kiertää 1900-luvun alussa Lapin tuntureilla tutkimassa suojeltaviksi sopivia kohteita. Samalla hän kuitenkin etsii kultasuonia, valtaa itselleen maa-alueita kaivoksia varten ja tuhoaa metsiä ja eläimiä. Periikö luonto vielä häneltä velkansa?

Riikan ja Ellan tarinoihin limittyy tuokioita eläintieteilijän Leonhard Stejnegerin (1851–1943) elämästä. Mies matkustaa keräämässä tietoja lintuista ja matelijoista eri puolilla maailmaa, mutta etenkin saksalaisen luonnontieteilijän Georg Wilhelm Stellerin (1709–1746) jalanjäljissä Kommodorinsaarilla.  Hän löytää merilehmän ja Pallasin kormorantin luurangot sekä seuraa turkishyljekannan kehitystä. Hän ymmärtää, miten nopeasti ihminen pystyy hävittämään eläinlajeja sukupuuttoon, jollei asiaan puututa.

Mirabilis-romaanissa Leonhard tapaa Mirabella-nimellä esiintyvän Ellan luonnontieteilijöiden kokoontumisessa Bergenissä. Heitä yhdistää se, että kumpikin on käynyt useamman kerran lähellä kuolemaa ja saanut sisimpäänsä varjon: Leonhard Georg Stellerin ja Ella lentokyvyttömän kormorantin. Leonhard kuitenkin nauttii maailmasta, kun taas Ellaa raskauttaa pohjaton suru. Joka tapauksessa tästä alkaa pitkä ystävyys ja kirjeenvaihtokumppanuus.

Pimeä vetäytyy näkökentän laidoille lepattamaan, sen mustat siivet lyövät ilmaa, ja vaikka ne eivät riitä kannattelemaan minua, tihenen linnuksi. Se on sama josta kuulin jo lapsena. Äiti kertoi kormorantin kadonneen ehkä kaikkialta, mutta minua se on seurannut meren yli.

Kirja sijoittuu aikaan, jolloin yhteiskunnassa tapahtuu suuria mullistuksia, jolloin tekninen osaaminen kehittyy ja tieto luonnonhistoriasta ja sen muutoksista kasvaa. Sen ansiosta aletaan satsata luonnonsuojeluun, mutta samalla kasvaa myös ihmisten mahdollisuus tuhota ja hävittää. Ihminen siis heiluu utuisten unelmien, täpärien onnistumisten ja hirveiden erehdysten välillä.

Mirabilis on Kytömäen aiempien romaanien tapaan kieleltään kaunis ja juoneltaan monikerroksinen. Leonhard Stejneger tuntuu aluksi irralliselta palalta, mutta kyllä hänen merkityksensä tarinalle vähän kerrassaan selkenee. Kytömäki pyörittelee ja pohdiskelee teemojaan, mutta ujuttaa tarinaan myös salaperäisyyttä. On naisia, jotka kätkeytyvät vuoren sisään. On miehiä, jotka eivät itsekään tiedä elämäänsä sisältyvää salaisuutta. Osa mysteereistä selviää kirjan lopussa, mutta eivät suinkaan kaikki.

Maailma ei kaipaa vain selityksiä vaan myös jotain ihmeellistä.

Sattumalla on ollut sormensa pelissä siinäkin, kun muutaman vuoden sisällä kolme suomalaista kirjailijaa sivuaa teoksessaan Georg Stelleriä. Aura Koivisto julkaisi vuonna 2019 hänestä tietokirjan Mies ja merilehmä ja Iida Turpeinen vuonna 2023 stellerinmerilehmän kohtaloa käsittelevän romaanin Elolliset. Nyt Anni Kytömäki kertoo Leonhard Stejnegerin välityksellä Stelleristä Mirabilis-romaanissaan. Kaikki nämä teokset kannattaa lukea, sillä ne tukevat toisiaan hienolla tavalla!

ELSTON, ASHLEY: Ratkaiseva valhe

Kustantaja: Publiva 2024

Alkuteos: First Lie Wins

Suomennos: Salla Korpela

Ryan Sumnerin ja Evelyn Porterin eli Evien ensitapaamisesta on vain pari kuukautta, kun Evie jo muuttaa hulppeaan taloon, jonka Ryan on perinyt isoisältään. Ryan on perinyt myös paksun tukon rahaa ja hyvin menestyvän kuorma-auto- ja kuljetusliikkeen, joten on ymmärrettävää, että hänet lapsuudesta asti tunteneet ystävät ovat huolissaan Evien tarkoitusperistä – etenkin kun tämä on varsin niukkasanainen menneisyytensä suhteen.

Vanhan sanonnan mukaan ensimmäinen valhe voittaa. Sillä ei viitata niihin pieniin valkoisiin valheisiin, joita sanotaan ihan huomaamattakin, vaan oikeaan emävalheeseen. Siihen joka muuttaa pelin kulun. Sellaiseen, joka kerrotaan tarkoituksella. Valheeseen, joka luo pohjan kaikelle, mitä sen jälkeen tulee. Kun tuo valhe on kerrottu, useimmat uskovat sen olevan totta. Ensimmäisen valheen on oltava vahvin. Tärkein. Se, joka on pakko kertoa.

Ilmeisesti Ryanin tapaaminen rekkakuskien taukopaikalla on tosiaan ollut Evien järjestämä juttu, mutta miksi? Tilanteen outous vain kasvaa, kun suuressa seurapiiritapahtumassa Evie tapaa Ryanin hyvän ystävän Jamesin ja tämän Lucca Marinoksi esittäytyvän uuden tyttöystävän. On nimittäin niin, että Evie Porter on vain peiterooli ja sen esittäjän oikea nimi nimenomaan Lucca Marino. Mitä ihmettä on meneillään?

Kymmenen vuotta aiemmin seitsemäntoistavuotias Lucca eli rintasyöpää sairastavan äitinsä kanssa asuntovaunussa hyvin vähissä varoissa. Pystyäkseen hankkimaan ruokaa ja lääkkeitä tyttö alkoi hankkia rahaa laittomin keinoin ja nokkeluutensa ansiosta selvisikin pari vuotta jäämättä kiinni. Äidiltään hän oli oppinut muuttamaan ulkonäköään vaatteiden, peruukkien ja meikkien avulla.

Luccan toiminta ei kuitenkaan ollut jäänyt huomaamatta, vaan äidin kuoleman jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta tehdä tuottoisia keikkoja salaperäisen organisaation suojeluksessa. Luccalle annettiin tehtäviä, tarkat tiedot kulloisestakin kohdehenkilöstä ja tämän ympäristöstä ja aina uusi henkilöllisyys tarvittavine asiapapereineen ja ulkonäköön liittyvine ohjeineen. Joskus piti etsiä muistioita, joskus järjestää tärkeässä asemassa oleva henkilö alttiiksi kiristykselle.

Lucca on kahdeksan työvuotensa aikana yleensä ollut luotettava, mutta viimeisimmällä keikallaan hän ei saanut hankittua sitä, mitä pyydettiin. Lucca on jo ymmärtänyt, että toimintaa johtava ”herra Smith” on säälimätön epäonnistujia kohtaan eikä epäröi turvautua murhiinkaan. Miksi hän on lähettänyt Evien perään tuon naisen, joka on omaksunut Luccan henkilöllisyyden ja myös ulkonäöltään muistuttaa tätä hämmästyttävän paljon?

Evie on fiksu ja juonikas, mutta pystyykö hän kuitenkaan taistelemaan Smithin joukkoa vastaan, joka tuntuu ulottavan lonkeronsa kaikkialle ja havaitsevan jokaisen Evien tekemän liikkeen? Keihin Evie uskaltaa luottaa tietäessään Ryaninkin salailevan häneltä tärkeitä asioita? Evie ei todellakaan ole puhdas pulmunen, mutta silti hänen toivoisi selviävän.

Ratkaiseva valhe on vetävä trilleri, jossa jännitys kasvaa kerronnan vuorotellessa nykyhetken ja kronologisesti etenevän menneisyyden välillä. Herra Shithin henkilöllisyys askarruttaa ja myös hänen toimintansa tarkoitus: pelaako hän pelejä vain omaksi huvikseen vai onko takana jokin vielä suurempi ja vakavampi voima?

SOUDAKOVA, ANNA: Haikara levittää siipensä

Kustantaja: Atena 2024

Ollaan Ljuban kaupungissa Valko-Venäjällä. On vuosi 1995 ja kymmenvuotias Andréi on saanut pikkusiskon, Svetan, jonka ottaa heti vastuulleen. Perheen isä nimittäin joutuu pian tyttärensä syntymän jälkeen vankilaan ja pysyy vapautumisensa jälkeenkin perheen ulkopuolella. Äiti ja Stepanída-mummo puolestaan etsivät unohdusta viinasta ja päihteistä.

Oman onnensa varaan jääneet Andréi ja Sveta ovat likaisia, räsyisiä ja nälkäisiä. Heillä on kuitenkin toisensa ja isän tuoma kultaturkkinen Malánka-koira. Ilonaihe on myös sydämellinen Margaríta Serafímovna, joka ystävystyy ensin Andréin ja myöhemmin myös Svetan kanssa. Valkovenäjän kielen ja historian opettajaa murehduttaa se, miten ihmiset halveksivat omaa äidinkieltään. Onko sellainen enää itsenäinen kansakunta?

Vaikka kaikki täällä osaavat omaa kieltään, movaansa, harva käyttää sitä. On jotenkin soveliaampaa, arvokkaampaa puhua venäjää ja sekoittaa siihen joitain valkovenäläisiä sanoja.

Vuonna 2001 perheen elämä mullistuu. Kuusivuotias Sveta luovutetaan Minskiin Sergéi-enon perheeseen, missä hänellä on mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen. Sitten kuolee Stepanída-mummo. Muistotilaisuudessa Andréi kuulee ensi kertaa mummonsa sodanaikaisista uroteoista ja kunniamerkeistä. Mummo, joka on karsinut valkovenäläisyyden elämästään? Joka suhtautuu välinpitämättömästi maan tapahtumiin?

Koulusta päästyään Andréi keskittyy tienaamaan niin paljon rahaa, että pystyy lähtemään kotimaastaan, johon on pettynyt ja turhautunut. Matkassa on vaikeuksia, mutta lopulta Andréi päätyy vuonna 2004 Suomeen, missä rakentaa itselleen uuden elämän. Valko-Venäjälle Andréi ei enää halua eikä uskalla palata, vaikka Sveta häntä siihen taivutteleekin. Erilaiset näkökannat uhkaavat sisarusten välistä yhteyttä.

Sveta on enoltaan omaksunut ajatukset movan palauttamisesta Valko-Venäjän käyttökieleksi ja opposition edustajan valitsemisesta vuosikymmeniä hallinneen presidentin tilalle. Laajamittaisista mielenosoituksista huolimatta mikään ei vuosien mittaan muutu, mutta Svetalle rakas ihminen kuolee, muita tuomitaan vankilaan ja Sveta itsekin pidätetään hetkeksi. Vuonna 2020 hän poistuu kotimaastaan ja heittää hyvästit myös sen symbolille, haikaralle.

…sadat suuret linnut liitävät korkealla sinisellä taivaalla, tekevät suuria ympyröitä levittäen pitkät, mustareunaiset siipensä, suoristaen valkoiset kaulana. Linnuilla ei ole kiire, ne pyörivät maansa yläpuolella kaikessa hiljaisuudessa. Sveta levittää takkinsa nurmikolle ja menee makuulle. Seuraa maasta haikaroiden liitoa ja antaa niiden mukaan rakkaidensa sielut. Näin hän lähettää matkaan haikaroita rakastaneen opettajan äidin, baba Hristínan. Sitten Stepanída-mummonsa, jonka pitkien harmaiden hiusten pehmeä sileys tuntuu edelleen sormenpäissä. Hänen jälkeensä Sveta päästää hilpeän Marjána-mummon. Hän lähettää matkaan myös isän, joka ei koskaan oppinut rakastamaan häntä eikä elämää. Viimeiseksi lentoon lähtee hänen Dima-ystävänsä, joka ei ollut saanut elää kuin lyhyen aikaa.

Andréi ja Sveta ovat Haikara levittää siipensä -romaanin pääasialliset kertojat, mutta syvyyttä tarinaan lisäävät tiedot heidän isänsä taustasta ja 1940-luvun alkupuoliskolle sijoittuvat luvut, joissa kerrotaan saksalaisten miehitysajasta Valko-Venäjällä. Mitä nuori Stepanída koki? Oliko hänellä joskus Marjána-niminen pikkusisko? Miten opettaja Margaríta Serafímovnan äiti Hristína liittyy tarinaan?

Soudakovan tyyli on sujuvaa, kieli kaunista ja vivahteikasta ja kirjan rakenne tarkkaan harkittu. Eri aikakausina ihmisille tapahtuu samankaltaisia asioita ja historia toistaa itseään. Aina on asioita, joista vaietaan. Aina on vallanpitäjiä ja alistettuja, mutta myös vapauden puolesta taistelevia. Haikara levittää siipensä -teos elävöittää Valko-Venäjän kulttuuria, historiaa ja nykyhetkeä aivan eri tavalla kuin uutisotsikot ja tuo keskiöön tavalliset ihmiset. Siksi se on tärkeä teos.

Ja muista aina: sinä jaksat enemmän kuin uskot.

PALMGREN, REIDAR: Veli jota minulla ei ollut

 Kustantaja: Otava 2024

Muistan paljon. Olen kuitenkin unohtanut vielä enemmän. Olen unohtanut paljon junamatkasta, mutta myös sitä seuraavista tapahtumista, kohtaamastani miehestä ja meidän välillämme syntyvästä yhteydestä, sodasta, sen seurauksista ja tulevista vuosikymmenistä… Kerron kuitenkin asiat sellaisina kuin ne muistan. Kerron ne sellaisina kuin katson voivani ne kertoa. Kerron ne sellaisina kuin katson ne kertomisen arvoisiksi, ja se jolle tämä ei kelpaa, voi minun puolestani haistaa pitkän paskan ja kertoa oman tarinansa.

Veli jota minulla ei ollut -kirja alkaa vuodesta 1918, jolloin sen kertoja Axel Kannasto eli Aksu on oikeustieteen opinnot aloittanut yhdeksäntoistavuotias nuorukainen. Matkustaessaan Mikkeliin hän tapaa junassa lukiolaisen Urho Kekkosen, joka hänkin on jo perehtynyt oikeustieteeseen ja Axelin tavoin kutsuttu toimimaan apuna punaisten vankien oikeuskäsittelyssä. Kokemattomat nuorukaiset aiheuttavat sekasotkun, jonka seurauksena vapauteen livahtaa punaisten häikäilemätön päällikkö Lehikoinen.

Sisällissodan loputtua Axel ja Urho pääsevät Etsivän keskuspoliisin palvelukseen jahtaamaan valtakunnan vihollisia. He muodostavat työparin, jossa kovanyrkkinen ja röyhkeä Urho taiteilee lain rajamailla pyrkiessään nopeisiin ratkaisuihin ja harkitseva Axel puolestaan kokoaa hitaasti ja kärsivällisesti palapeliä, joka olisi tarpeeksi vakuuttava oikeudessa.

Aksulle Urho on kuin veli, jolle annetaan paljon anteeksi ja jonka vuoksi uhraudutaan, mutta Urholle ystäväkin on kilpailija etenkin naisasioissa. Kun Aksu vielä empii, on Urho jo hurmannut naisen, vaikkei oikeastaan olisi tästä edes kiinnostunut. Käviköhän näin Sylvinkin kohdalla? Onneksi vahvatahtoinen Sara rakastuu Aksuun ja tarjoaa mahdollisuuden onnelliseen avioliittoon – mitä Kekkosilla ei ole.

Useampikin seikka vaikuttaa siihen, ettei Axel pääse lahjakkuudestaan ja luotettavuudestaan huolimatta nousemaan urallaan. Kekkonen sen sijaan etenee askel askeleelta yhä korkeammalle. Valtaa saadessaan hän kyllä järjestää ystävälleen töitä, tarjoaa virkamiesapua ja rahaa, mutta selän takana kaivaa kuoppaa. Aksun puhdasmielisyys tuntuu häiritsevän Kekkosta:

Sinä olet aina oikeassa, silloinkin kun olet väärässä. Muistatko? Tajuatko sinä? Se sinun ongelmasi on. Et tajua olevasi väärässä, koska olet oikeassa. Mutta maailma ei piittaa siitä, oletko oikeassa vai et. Se piittaa vain siitä, kuka voittaa.

Kirjan lopussa Kekkosesta on tullut Suomen tasavallan presidentti, joka uskoo vakaasti, että vain hän pystyy pelaamaan tasaveroisena maailman mahtimiesten kanssa ja pitämään Suomen pystyssä. Urho ei tunne syyllisyyttä valheista, petoksista tai tuhotuista ihmisistä, mutta Aksu ei pysty sellaista miestä tukemaan. Ollaan merkityksellisessä kohdassa, josta alkaa hänen oma tarinansa.

Katsoin taakseni, torin poikki, kauppiaiden ohi ja Presidentinlinnaan päin. Yläkerran ikkunassa näkyi yksinäinen, kalju, silmälasipäinen mies.

Reidar Palmgrenin Veli jota minulla ei ollut -romaani on mielenkiintoinen. Toinen päähenkilöistä on Urho Kekkonen, jonka kohdalta mainitaan kyllä tärkeimmät historialliset rajapyykit, mutta joka henkilönä suodattuu Axelin silmien läpi. Hahmo solahtaa fiktiiviseen tarinaan saumattomasti ja on varsin uskottava. Aksu on kuitenkin se, jonka elämänvaiheisiin lukija eläytyy ja jolle toivoo hyvää.

Kirjan alussa kerrotut Mikkelin tapahtumat vaikuttavat jatkossakin monin tavoin henkilöiden elämään. Esimerkiksi Lehikoinen putkahtelee useammankin kerran esiin aiheuttamaan sekaannusta ja uusia kiemuroita tarinaan. Jotkut tapahtumat ovat yhtä aikaa kauheita ja omituisen humoristisia. Joskus taas liikuttuu vahvoista tunteista. Todennäköisesti tekstiin on kätketty ovelia yksityiskohtia, joita ei lukiessa huomaakaan, mutta nautinnollista lukeminen kyllä on!

NAPOLITANO, ANN: Kaunokaisia

Kustantaja: WSOY 2024

Alkuteos: Hello Beautiful (2023)

Suomennos: Minna Kujamäki

William Waters ja Julia Padavano tapaavat vuonna 1978 Chicagon yliopistossa. Heidän taustansa ovat varsin erilaiset. William on melko varakkaasta perheestä, mutta viettänyt lapsuuden ja nuoruuden yksinäisenä vanhempien keskittyessä suremaan tytärtään Carolinea, joka kuoli pian Williamin syntymän jälkeen. Koripallo tuo Williamin elämään hyväksyntää ja huomiota, mutta alakulo on ennättänyt jo pesiytyä hänen sisimpäänsä.

Padavanon työläistaustaisessa perheessä taas pidetään kiinteästi yhtä, lapsille puhutaan ja heitä rakastetaan. Rose-äiti on hieman jyrkkä mielipiteissään, mutta isä Charlie hyväksyy kaikki juuri sellaisina kuin he ovat - jokainen perheen naisista on hänen kaunokaisensa. Neljästä tyttärestä Julia on ongelmien ratkoja ja Sylvie suurta rakkautta odottava haaveilija, kun taas kaksosista Emeline on hoivaaja ja Cecelia taiteilija. He ovat myös napanneet L. M. Alcottin Pikku naisia -teoksesta esikuvia itselleen.

He olivat jo jakaneet Jon keskenään. Juliassa oli Jo Marchin eloisuus ja intohimo, ja Sylviessä itsenäisyys ja rakkaus kirjoihin. Emeline ja Cecelia olivat olleet vuoroin Meg, vuoroin Amy, mutta sairaana tai muutoin pahoilla mielin ollessaan jokainen tytöistä julistautui Bethiksi. Joku meistä kuolee ensimmäisenä, he olivat sanoneet toisilleen kukin vuorollaan, ja ajatus oli puistattanut kaikkia neljää.

Eloisat Padavanot ottavat Williamin oitis perheenjäseneksi, onhan tämä kunnollinen ja raitis. Ehtymättömän tarmokas Julia näkee Williamin keinona päästä pois vanhempien luota, joiden kaltainen hän ei kiintymyksestään huolimatta tahdo olla, ja alkaa ohjailla tätä kohti omaa käsitystään ihanneaviomiehestä. William taas on kiitollinen, kun joku todella haluaa hänet ja tekee päätökset hänen puolestaan.

Julian tarkat suunnitelmat näyttävätkin etenevän kohti mieluisaa lopputulosta, mutta sitten tapahtuu asioita, jotka rikkovat perheenjäsenten välit. Jotkut pettävät heihiin kohdistuneet odotukset, Joistakin paljastuu puolia, joita muut eivät ainakaan heti voi hyväksyä. Jotkut pakenevat ongelmia kauas pois Chicagosta. Puhevälejä katkeaa. Asioita salaillaan. Jokaisen elämään jää jonkinlainen aukko, mutta yllättävästi kaikki silti löytävät ennen pitkää uuden sijansa maailmassa.

Yksi Padavanon siskoksista on kuin onkin Beth, jonka poismeno kerää toisistaan erkaantuneet perheenjäsenet uudelleen yhteen. Nyt vihdoinkin puhutaan välejä hiertäneistä asioista. Nyt uskalletaan nähdä niitäkin virheitä, joita on itse tehnyt. Nyt annetaan anteeksi toisille ja myös itselle. Löytyy surun ohella myös iloa siitä, mitä on saatu yhdessä kokea. Ja joku pääsee ensi kertaa kokemaan suvun läsnäolon ja voiman!

Yhdysvaltalaisen Ann Napolitanon teos Kaunokaisia on kerännyt paljon kiitosta, ja sekä Barack Obama että Oprah ovat valinneet sen kirjalistoilleen. Eikä syyttä, sillä kirja on sujuvasti kirjoitettu ja lämminhenkinen perheromaani, josta löytyy elämän eri kerrostumia. Tarina etenee kronologisesti helmikuusta1960 marraskuuhun 2008, mutta kertojat vaihtuvat, jolloin tapahtumiin saadaan erilaisia näkökulmia. Lukija pysyy kyllä kärryillä lukujen otsikoiden avulla.

Kirjan henkilöt ovat uskottavia ja sopivasti särmikkäitä: esimerkiksi Charlie on varmaankin vastuuton alkoholisti ja taivaanrannanmaalari, mutta silti monet muistavat nimenomaan hänen hyvyytensä. Tunteiden heilahdukset kuvataan tarkasti ja myötäeläen, mutta toisinaan myös pieni hymy huulilla. Kirjan loppu on ehkä liiankin sopuisa, mutta silti herää ajatus: Mitä näille ihmisille jatkossa tapahtuu? Tässä on ehkä tämän vuoden ihastuttavin lukuromaani!

LYKKE, NINA: Emme ole täällä pitämässä hauskaa

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: Vi er ikke her for å ha det morsomt

Suomennos: Sanna Manninen

Knut A. Pettersen on kuuttakymmentä lähestyvä kirjailija, jonka ainoa menestysteos ilmestyi jo kaksikymmentä vuotta sitten. Nyt hän on saanut äkkinäisen kutsun Lillehammerin festivaaleille keskustelemaan aiheesta ”Uskottomuus elämässä ja kirjallisuudessa”. Knut ymmärtää kyllä olevansa jonkun korvike, mutta kirjallisuustapahtuman palkkiot ovat hyvät ja Knut on rahapulassa.

Miestä kuitenkin huolettaa se, että samaan paneelikeskusteluun tulevat osallistumaan hänen ex-vaimonsa nykyinen puoliso Terje (jota Knut vihaa) ja "Todellisuuskirjailija" eli nainen, joka viimeisimmässä romaanissaan esitteli Knutin nuorta ja epävarmaa naiskirjailijaa ahdistelevana vanhana irstailijana (mikä Knutin mielestä ei ole totta).

Mikä totuus tapahtumista sitten onkin, on Knut kirjan ilmestymisen jälkeen muuttunut mies. Hän luulee olevansa koko ajan tarkkailun kohteena ja pelkää, mitä muut hänestä ajattelevat. Sen seurauksena hän alkaa itsekin tarkkailla tekemisiään, mutta ei silti ymmärrä, mikä hänessä saa ihmiset loukkaantumaan. Hänestä tulee ärtyisä.

Tuntuu kuin hän menettäisi päivä päivältä aina vain enemmän jonkinlaista sietokykyä, jota hänellä on täytynyt olla ennen. Ihmisten ulkonäkö ja käyttäytyminen ovat alkaneet ärsyttää häntä siinä määrin, että tuntuu hankalalta mennä ulos.

Knutilla on hyvin vähän läheisiä ihmisiä. Suhde omaan isään ja ainoaan lapseen Lukasiin on etäinen – tuntuu siltä, ettei kumpikaan halua tavata Knutia. Ex-vaimo Lene on pysynyt lojaalina ystävänä ja välillä mies ihmetteleekin, miksi he aikoinaan erosivat. Jonkinlainen ystäväntapainen on naapurissa asuva Frank, joka on vuosikausia elänyt on-off-homosuhteessa perheellisen M:n kanssa.

Lillehammerissa Knut juo ihan liikaa ja nukkuu liian vähän. Paine sisimmässä kasvaa. Paneelikeskustelusta tulee mielipiteitä herättävä ja värikäs näytös, jonka aikana Knut tuntee jakaantuneensa kahteen osaan: on tavallinen Knut ja on ilmeisesti otsalohkodementiaa sairastava Knut. Kenelle mahtaa tilaisuudesta olla eniten hyötyä?

Kirjassa ruoditaan mustan huumorin keinoin kirjailijantyön eettisiä puolia. Voiko todellisesta henkilöstä kirjoittaa mitä vain, jos sanoo teoksen olevan romaani tai kirjailijan oma näkemys asiasta? Entäpä, jos mieskirjailija luonnehtisi naista samaan tapaan kuin Todellisuuskirjailija Knutia? Onko tämä #metoo-liikkeen kääntöpuoli?

Onko kirjallisuuden arvostus romahtanut? Kirjoja jaetaan kirpputoreilla ilmaiseksi. Lukiolaisen ei edellytetä lukevan teosta, josta on tekemässä esitelmää. Kulttuuriministeri vaatii provosoivaa ja myyttejä murtavaa kirjallisuutta, mutta suurta yleisöä tuntuu kiinnostavan pikemminkin paljastuksia ja seksiä sisältävä autofiktio. Knut ei ole vakuuttunut:

Tarvitaanko taas yksi valkoinen keski-ikäinen mies kertomaan meille ahdistuksestaan, huoraamisestaan ja alkoholin väärinkäytöstään?

Emme ole täällä pitämässä hauskaa -teoksen alkupuolella alkaa hieman väsyä Knutin tuskailuihin, mutta sitten sukelletaan lähes absurdeihin tilanteisiin, joissa Lykken terävän (mutta ei tuomitsevan) katseen kohteeksi joutuvat niin kirjailijat ja kustantajat kuin kulttuurityöntekijät ja kulttuurin kuluttajatkin. Ajatuksia herättävä teos!

HAUSMANN, ROMY: Verenpuna

Kustantaja: WSOY 2024

Alkuteos: Perfect Day (2022)

Suomennos: Veera Kaski

Ann menetti äitinsä jo pienenä, mutta hänellä on edelleen maailman paras isä! Berliinin yliopiston suosittu ja moninkertaisesti palkittu filosofisen antropologian professori Walter Lesniak on horjumatta tukenut tytärtään (lempinimeltään Leppäkerttu eli Leppis) tämän eri kehitysvaiheissa äitiään surevasta pikkutytöstä kapinalliseksi teini-ikäiseksi ja aikuiseksi saakka.

Alati hallittu ja luotettava. Kertaakaan, yhtä ainoa kertaa elämässäni isä ei ole huutanut minulle, ei yhtään edes korottanut ääntään tai menettänyt malttiaan, puhumattakaan mistään oikuttelevan murkkunaamani läpsimisestä tai muusta käsiksi käymisestä.

Muiden berliiniläisten tavoin myös Ann on tietoinen kaupunkia kuohuttavasta rikossarjasta, jossa rusettimurhaajaksi kutsuttu henkilö on siepannut ja surmannut lukuisia 6–10-vuotiaita-pikkutyttöjä. Kolmentoista vuoden aikana on muutamaa välivuotta lukuun ottamatta kuollut yksi tyttö joka vuosi. Lasten ruumiit on löydetty punaisesta nauhasta tehtyjen rusettien avulla, joita on sidottu puiden oksiin.

Joulukuussa 2017 poliisi pidättää Walter Lesniakin rusettimurhista epäiltynä. Ann on järkyttynyt: hänen lempeä isänsä, jolla itselläänkin on tytär, ei todellakaan aiheuta sellaista tuskaa muille vanhemmille! Todisteet ovat pelkkiä aihetodisteita, mutta isä pahentaa tilannettaan kieltäytymällä puhumasta ja hänen asianajajansa tuntuu tyytyvän pyörittelemään peukaloitaan.

Annille jää vain yksi mahdollisuus: hänen itsensä on löydettävä oikea syyllinen. Kohtalollakin on sormensa pelissä, kun Ann pääsee haastattelemaan joidenkin surmansa saaneiden tyttöjen omaisia ja löytää murhaajan profiiliin sopivia henkilöitä. Apuna hänellä on Jakob, joka haluaa kirjoittaa rusettimurhaajasta lehtiartikkelin tai peräti kirjan.

Verenpuna on ennen kaikkea psykologinen tutkielma ihmismielestä. Miten ihmiset käyttäytyvät kriisitilanteissa? Mihin huhut ja väärät tulkinnat voivat johtaa? Voiko kuka tahansa ajautua tilanteeseen, jossa katsoo väkivallan oikeutetuksi?  Kirjailija sirottelee tarinaan murhaajaan liittyviä pieniä vinkkejä, mutta onnistuu silti yllättämään.

Varsinaiseen kertomukseen limittyy myös erilaisia tekstejä, jotka lisäävät sen monipuolisuutta. On Annin seitsemänvuotiaana kirjoittamia lyhyitä määritelmiä tunteista ja on Me-otsikoituja lukuja, joissa joku aikuinen lepertelee pikkutytölle. Hyytävimpiä ovat haastattelut, joissa ylimielinen murhaaja paljastaa vähitellen syyt tekoihinsa.

Romy Hausmann syntyi vuonna 1981 entisessä Itä-Saksassa. Hän työskenteli elokuvayhtiössä ja lapsensa syntymän jälkeen freelance-toimittajana. Kirjailijanura ei auennut Hausmannille ihan helposti, sillä vasta 18. käsikirjoitus löysi kustantajan, mutta Lapsikulta-trilleri osoittautui ilmestyttyään myyntimenestykseksi. Nykyisin Hausmann on yksi Saksan suosituimmista jännityskirjailijoista.

ENORANTA, SIIRI: Keuhkopuiden uni

Kustantaja: Gummerus 2024

Tamperelaiskirjailija Siiri Enorannan (s. 1987) yhdestätoista romaanista monet on luokiteltu genreen nuoret aikuiset tai nuorten fantasia, mutta soveltuvat tosiasiassa yhtä hyvin aikuisten luettaviksi. Keuhkopuiden uni -romaani puolestaan sijoittuu aikuisten osastolle, mutta sopii aivan mainiosti myös nuorille lukijoille. Kirjailija voitti Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2018 romaanillaan Tuhatkuolevan kirous.

Keuhkopuiden uni jakaantuu kahteentoista lyhyehköön lukuun. Tarina ei etene kronologisesti, vaan liikkuu edestakaisin vuosien 1023–1025 välillä. Tämä ajanlasku perustuu kuulemma 300-luvulla eläneen trubaduurin laskelmaan, jonka hän takautuvasti aloitti ensimmäisen koskaan lauletun laulun syntymävuoden perusteella. Ihastuttavaa!

Kyseisen maailman asukkaat kuuluvat Homo arboris -heimoon. He ovat iholtaan vihreitä, heillä on siivet ja suonissaan mahlaa. Jokainen asukas elää symbioosissa oman keuhkopuunsa kanssa, johon kytkeytyy illalla imeäkseen siitä siipiensä rihmastolla voimaa ja saadakseen siiville kukkien siitepölyä. Samalla hän aistii puiden välittämää kollektiivista viestiä. Irrottautuminen puusta tapahtuu yhteisymmärryksessä, kun kumpikin on valmis.

Hän ei koskaan hereillä ollessaan saattanut täsmälleen tavoittaa sitä, millaista oli luopua minuudestaan ja tulla osaksi maailman keuhkoja, mutta kiistattomasti hän tiesi, että oli ollut turvassa.

Yhä on olemassa kaikkien keuhkopuiden vanha emopuu, mutta jo satoja vuosia sitten heimon enemmistö lähti sen luota laajentaakseen elinpiiriään. Lähtijöistä menestyneimmät ja vaikutusvaltaisimmat nimesivät itsensä aatelisiksi, ottivat itselleen hienoja titteleitä ja nimiä ja rakensivat palatseja. Emopuun luokse jäivät juurtuneet, jotka eristivät palvomansa puun tiukasti ympäröivästä maailmasta.

Koskenpuolen alueen merkkihenkilö on tohtorimarkiisi Berenice Lucretius di Caelinus y Pecunio, jonka dekadenttia hedonismia henkivien juhlien etikettiin kuuluvat niin naisilla kuin miehillä puuteroidut peruukit, korsetit ja vannehameet laajoine helmoineen. Berenicen kehittelemän siirapin avulla ihmiset jaksavat olla yötä myöten erossa puistaan, päihtyä, ahmia herkkuja (esimerkiksi torakkakeksejä), tanssia ja paritella kaiken muun unohtaen.

Tarinan päähenkilö on parikymppinen kreivitär Aikaterine da Rosetta Caesonius eli Katica, eloisa ja kapinallinen neitokainen, joka halutessaan hurmaa sekä miehet että naiset ja saa nämä matkimaan itseään. Kun Katica kaksikymmentäkolmevuotiaana tapaa mesenaatti Seraphina Varinius Valeriuksen eli Seran, on kummallekin selvää, että heistä tulee rakastavaiset. Liitto sisältää kiihkoa ja hellyyttä, mutta myös kilpailua valta-asemasta.

Katican pikkuveli Aingeru puolestaan on aina ollut pakkomielteisen kiinnostunut lentämisestä. Esivanhemmat pystyivät vielä käyttämään siipiään, mutta nykyihmisten surkastuneet siivet on kahlittu tohtorimarkiisin suunnittelemilla valjailla suppuun selkää vasten. Aingurun unelmissa on rakentaa lihasvoimalla toimiva lehtokone, mistä Berenice ei ollenkaan innostu.

Jo kirjan toisessa luvussa paljastuu, ettei Katicalla ole enää siipiä, mutta selitystä niiden katoamiseen saa odottaa pitkään. Siivettömänä Katica ei ole enää riippuvainen keuhkopuustaan, mutta on toisaalta menettänyt syvällisen yhteyden luontoon. Enää hän ei näe pimeässä, ei kuule hyönteisten ja sienien elämää maan alla, ei haista puiden hengitystä. Hän on Aikaterina Siivetön, seurapiirien inhon ja hämmästelyn kohde.

Katkeroitunut Katica alkaa punoa monimutkaista juonta, jonka seurauksena Homo arboris -heimon maailma muuttuu peruuttamattomasti. Kosto kenties on yksi Katican vaikuttimista, mutta sitäkin suurempana halu avata yhteisöille tie uuteen aikakuteen. Onko hänellä kuitenkaan oikeutta pakottaa muita muutoksiin, joiden täysiä seuraamuksia kukaan ei pysty ennustamaan?

Keuhkopuiden uni kuvaa kauniisti luontoa, mutta on tunnelmaltaan jännittynyt, väkivaltaa enteilevä. Enoranta hyödyntää taitavasti kirjan rakennetta tarjoamalla uutta tietoa vähän kerrassaan ja pitämällä samalla lukijan uteliaisuutta yllä. Ajatuksia herää. Etääntyykö ihminen vapauden ja vallan kaipuussaan niin kauas luonnosta, ettei enää ymmärrä sen viestejä? Voiko luonto toipua, jos ihminen jättää sen rauhaan?

Vaikka Keuhkopuiden unessa eletäänkin fantasian maailmassa, löytyy sen käsittelemistä teemoista yhtymäkohtia omaan aikaamme ja ehkä uutta näkökulmaakin. Kannattaa lukea!

KARI, SALLI: Vedestä ja surusta

Kustantaja: Siltala 2024

Vedestä ja surusta -teoksen kertoja on 34-vuotias suomalainen nainen, jonka nimeä emme saa missään vaiheessa tietää. Hän on matkustanut kahdeksi kuukaudeksi Islantiin ja majoittunut Laugarvatnin pikkukylässä sijaitsevan  entisen hampurilaisravintolan tiloihin. Naisella on kaikkiaan kolme kämppistä, joista kukin ovat hakenut vuokralaiseksi Gullknistaniin työskennelläkseen jonkin projektin parissa. Naisen projektina on kirjoittaa kirja kokemuksistaan.

Käy ilmi, että nainen on sairastunut rintasyöpään 27-vuotiaana eli epätavallisen nuorena. Erittäin yksityiskohtaisesti nainen kuvaa, miten syöpädiagnoosin jälkeen ”noitanaiset” eli kirurgit käyvät naisen ruumista läpi (mitkä osat saan pitää vielä ja mitkä osat sairaus vie) ja sopivat kahdeksan tuntia kestävän leikkauksen yksityiskohdista.

Yhtä tarkkaa on selostus hoidon eri vaiheista, kuntoutuksesta ja vertaistukiryhmän kokoontumisista. Nainen ymmärtää, ettei hänen kokemuksensa ole suinkaan pahimmasta päästä, mutta tuntee silti surua ja paniikkia. Epäonnistumisen tunne vaivaa, oma minuus on hukassa ja ruumiskin vieras. Tavoittelepa siinä tavallisuuden illuusiota! Toki huumoriakin löytyy, esimerkiksi kuvauksessa omahoitajasta:

Hoitajasta tulee mieleen Disneyn Lumikki. Hänellä on musta polkkatukka, punainen panta ja niin lempeä luonne, että metsäkauriit luultavasti käpertyvät nokosille hänen terveyssandaaliensa juureen.

Naisen tärkeimpänä tukena on tyynen rauhallinen avopuoliso Johan, joka tarpeen mukaan saattaa olla myös kuivan asiallinen ja karski. On selvää, että nuorta naista askarruttavat syöpähoitojen vaikutukset hedelmällisyyteen ja myös mahdolliset perinnöllisyystekijät, sillä naisen äiti ja jotkut muutkin lähipiiristä ovat sairastaneet samaa tautia. Ajatus kuolemasta muuttuu näiden kokemusten myötä.

Matka Islantiin on ollut haave, jonka toteuttamista nainen ei uskalla enää lykätä pidemmälle. Hän on halunnut piiloutua kauas ja kokea totaalista tapahtumattomuutta. Toive toteutuu: kylä on syrjäinen, vain läpiajopaikka turistien suosimalla kierroksella. Luonto on lähellä käsittämättömän laajoine näkymineen, vuorineen, järvineen ja pilvineen. Äänineen ja tuoksuineen. Myrskyineen. Ja aina ovat läsnä korpit, ajatuksen ja muistin symbolit.

Nainen ei kovin nopeasti solahda kämppistensä kansainväliseen piiriin, vaan samoilee yksinään lähivuorella ja vierailee kylän uimalassa. Kirjoitustyö ei juurikaan etene, vaan paperille siirtyy vain irtonaisia katkelmia. Naisen tarkoituksena oli saada muistikuvat sairausajasta järjestykseen, mutta niihin palaaminen tuntuukin kutsuvan kaiken tapahtumaan uudelleen. Nainen on itkuherkkä ja levoton.

Minä olen terve ja sairas, kaikki samassa kehossa, kaikki samaa, vain eri olomuodot. Niin kuin pilvet ovat vettä, niin kuin usvat ja lähteet. Niin kuin sateet ovat, niin kuin kyyneleet ja purot. Niin kuin jäätiköt ja kuumat joet.

Vähitellen kämppikset lähenevät toisiaan ja yksittäisistä henkilöistä muodostuu kokonaisuus, lauma. Keskustelut kunkin kipeistä asioista ovat luontevia eikä kukaan häpeä itkuaan. Lohduttaminen on vähäeleistä, sanatonta ja lopulta suomalainenkin pystyy halaamaan ystäviään. Ehkä elämä sittenkin kantaa!

Vedestä ja surusta -teoksen sairauteen liittyvä osuus voisi toimia vertaistukena toisille samankaltaiseen tilanteeseen joutuneille, sillä se käsittelee asiaa monipuolisesti ja tunteikkuudesta huolimatta liikaa paisuttelematta. Kirjan kieli on  vähäeleistä ja kirkasta. Siinä on huumoria, runollisuutta ja oivaltavia vertauksia. Siinä on ilmaisuvoimaisia verbejä ja vauhtia. Joskus lauseet kiteytyvät aforismeiksi:

Suru on kadonnut matkatavara, joka palautuu aina omistajalleen.

Ruumis paljastaa pelon ja surun silloinkin, kun järki väittää kaiken olevan kunnossa. Kun luulee kulkevansa tukevalla maalla, kroppa väriseekin Richterin asteikolla viiden tai kuuden tienoilla

Olen selvinnyt säikähdyksellä. Niin kai sanotaan kun jäädään henkiin… Mutta kuinka selvitä siitä säikähdyksestä?

Kuollut kuin kivi, sanotaan… Mutta eihän kivi ole kuollut, se ei vain elä ihmisyyden sykliä. Ei ihminen kelpaa kelloksi kaikelle. Ajattelen veden, tuulen ja kiven aikaa.

Salli Kari (s. 1986) on helsinkiläinen teatterilavastaja ja kokonaisvisualisti, joka on valmistunut Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelu korkeakoulusta. Vedestä ja surusta on hänen esikoisteoksensa.

JOHNSON, THELLA: Rauha

Kustantaja: Johnny Kniga 2024

Alkuteos: Fred (2023)

Suomennos: Jaana Nikula

Rauha-romaanin kertoja on Elina Kansa, joka syyskuun lopulla vuonna 2015 kertailee sukunsa tarinaa kemiläisen lähikaupan takahuoneessa. Kuulijoina ovat Elinan irakilaistaustainen isäpuoli Bodi ja Tornion vastaanottokeskuksen johtaja Lahtela, Elinan rakastaja. Ulkopuolella metelöivät pakolaisten saapumista vastustavat mielenosoittajat. Kolmen sukupolven mittainen tarina rinnastuu koko kansakunnan ja myös muun maailman tapahtumiin.

Minulla on yliluonnollinen ajan- ja tilantaju, jonka vuoksi näen sellaista mitä muut eivät näe. Minua on viety itään ja länteen. Olen nähnyt sekä menneeseen että tulevaan… Voitte halutessanne kutsua tätä vaikka pohjoismaiseksi kansansaduksi, tarinaksi siitä mitä sota ja rauha tekivät meille. Ja mitä me teimme rauhalle, kun se viimein koitti.

Keväällä 1942 kaksikymppinen Tapani Kansa (ei todellakaan se 1960-luvun lopulla tunnetuksi tullut laulaja!) viettää lakkiaisia Yyterin meriravintolassa hieman kitkerin mielin, sillä sodan vuoksi ylioppilaslakki ja -todistus on annettu ilman tutkintoa. Ravintolassa Tapani kuitenkin tutustuu hovimestarina toimivaan eloisaan, punasaappaiseen Helmiin.

Rauha-romaani jakaantuu neljään lukuun, joita kirjailija nimittää matkoiksi. Ensimmäinen matkantekijä on vuonna 1945 sodasta palannut tykkimies Tapani Kansa. Hän saapuu Poriin, saa Helmin vaimokseen ja muuttaa tämän kanssa Helsinkiin. Siellä Tapanin itsetunto kohentuu, kun hän suorittaa diplomi-insinöörin tutkinnon erinomaisin arvosanoin.

Kolmella tyttärellä kasvanut perhe muuttaa 1960-luvulla Raaheen, missä Tapani on Rautaruukin leivissä yksi idänkaupan hierojista eli ”kylmän sodan tykinruokaa”. Helmi puolestaan käpertyy itseensä näön ja kuulon huononnuttua ja alkaa harrastaa spiritismiä. Esikoistytär Minerva pakenee kotoa heti kun voi, mutta taiteellisesti lahjakas Senja viettää suuren osan elämästään Lapinlahden sairaalassa.

Romaanin toisen matkan tekee tyttäristä nuorin eli Marjatta, joka 1970-luvulla saapuu Ruotsiin työskenneltyään rahtilaivoilla kokkina. Hän ottaa puolisokseen ruotsalaisen Johan Vilhelm Snellmanin (ei sukua 1800-luvulla eläneelle suomalaiselle valtiomiehelle!). Johan ei ehkä ole Elinan biologinen isä, mutta pitää tytöstä huolta avioeronkin jälkeen.

Elinan ensirakkaus on Marko, joka luultavasti on Elinan velipuoli ja jonka äiti Kaarina on Marjatan paras ystävä. Poika ajautuu jo kouluaikoina huonoille teille, mistä saa lisänimen Kauhu-Marko. Helposti punasteleva ja ajoittain ennenäkyjä näkevä Elina puolestaan saa kutsumanimen Puna-Elina. Markosta tulee riesa, mutta koskaan Elina ei pysty häntä täysin torjumaan.

Lasten mielipidettä ei kysytä, kun Marjatta ja Kaarina päättävät 1990-luvun alussa yhtäkkiä palata takaisin Suomeen. Eivätkö he ole tietoisia Suomen syvästä lamasta, työttömyydestä, konkursseista ja leipäjonoista? Onko muuton takana se, että Marjatta on tässä vaiheessa jo tavannut Suomessa vuodesta 1968 asti asuneen Bodin?

Kirjan kolmas matka on merkitty Bodi Adnanin nimiin. Bodin työ hammaslääkärinä loppuu laman vuoksi, mutta hänen leipomistaitonsa pelastaa tilanteen: yhteen Kemin tyhjäksi jääneistä liiketiloista perustetaan leipomo! Sen leipä on edullista ja makea Pavlova Runeberg -leivos hurmaava. Bodin ja Marjatan hyväuskoisuutta käytetään monin tavoin hyväksi, mikä kenties saa Marjatan innostumaan New Age -yhteisöstä.

Neljännen matkan tekee Elina Kansa itse. Mahtaako hän kokea äitinsä yhtäkkisen kuoleman jälkeen muistinmenetyksen ja siksi päätyä vuonna 2003 Venäjälle siivoamaan Neuvostoliiton ajalta jäänyttä roinaa Monrepos’n puistosta? Hän palaa vasta yhdeksän vuoden päästä kotiin poikalapsen kanssa ja juuri ajoissa pelastamaan Bodin Markon kynsistä.

Vuonna 2015 Suomeen virtaa Ruotsista Tornion kautta pakolaisia, joita Bodi auttaa niin ruoan kuin neuvojen muodossa tutustuen samalla Lahtelaan. Kumpikin joutuu piileskelemään Isänmaalliset-ryhmittymän vihaa puodin takahuoneessa, missä Elina kertoo tarinaansa. Elina tuntee olonsa hauraaksi ja pelkää seuraavasta koettelemuksesta menevänsä palasiksi, mutta sitä ennen leivotaan leipää!

Elina on valitettavasti aika huono kertoja, joka tulee sitä epävarmemmaksi mitä lähemmäksi nykyaikaa saavutaan. Hän hyppii ajassa edestakaisin, eksyy sivupoluille, kommentoi ja tarkentaa omia puheitaan, kuvailee ja vertailee, mikä ajoittain tekee lukemisen hieman raskaaksi. Kokonaisuudessaan Rauha on kuitenkin hauska, tuore ja yllätyksellinen johdatus Suomen historiaan.

Toimittaja, kirjailija ja muusikko Thella Johnsonin (s. 1979) äiti on suomalainen ja isä ruotsalainen. Lapsuuden ja nuoruuden kesät Johnson vietti Suomessa isovanhempien luona sekä oli useamman vuoden Suomessa Svenska ylen toimittajana ja Ruotsin radion kirjeenvaihtajana. Hän halusi kirjoittaa kirjan rauhasta, mutta sodat häiritsivät tarinan kulkua: talvisota, jatkosota, Lapin sota, Irakin sota, Syyrian sota… Onko rauha niin vaikea koetinkivi ihmiskunnalle?

Sanon itselleni, että haluan kertoa meidän tarinamme, kirjoittaa rauhanajan kertomuksen, mutta mikä siinä panee vastaan? Vastakohta, tietenkin. Sota, kuolema, poikkeusolot. Tarinankulku pysähtelee jatkuvasti, kertomus ei pääse alkamaan, jatkumaan tai päättymään.