Kustantaja: Otava 2018
Kolmekymppinen Nella on alakuloinen. Miksi? Onhan hänellä vakinainen
työ ja mahdollisuus hankkia kaikenlaista pientä ylellisyyttä. On ystäviä,
joiden kanssa naljailla ja puhua syvällisiä. Ovat ymmärtäväiset vanhemmat,
jotka vaistoavat paljon, mutta eivät tuputa neuvoja. On koti kauniissa vanhassa
kerrostalossa Töölössä. Ennen kaikkea on kiltti ja huomaavainen avomies Miska,
joka nurisematta pitää kodin järjestyksessä, siivoaa ja tekee ruokaa.
Silti Nellan elämä tuntuu jotenkin tyhjältä ja väärältä. Työ
kirjanpitäjänä tilitoimistossa ei suinkaan ole unelmien täyttymys, vaan jotakin johon
Nella paremman puutteessa on ajautunut. Ongelmana on se, ettei Nella tiedä, mitä
haluaisi tilalle. Vai tietääkö hän sittenkin pohjimmiltaan? Tuntuuko vain
helpommalta pitää asiat muuttumattomina kuin hakea uutta ratkaisua?
Olin kuin artesaanileipä,
joka oli päältä kullankeltainen, mutta kun siitä leikkasi viipaleen pois,
sisältä paljastui suuri hiivan paisuttama kupla. Olin pelkkä kuori.
Suurimmaksi ongelmaksi tuntuu nousevan Nellan lapsettomuus.
Hänestä itsestään on ihan hyvä olla PANK (professional aunt no kids) eikä häntä
häiritse myöskään olla DINK (double income no kids). Avopuolisolla Miskalla sen
sijaan on selvästi vauvakuume eikä hän noteeraa lainkaan Nellan vaivaantunutta
väistelyä. Mitä tehdä? Auttaisiko kansalaisopiston jämäkkyyskurssi?
Vie minut jonnekin
kuvaa hieman ironisesti hyvätuloisten nuorten kaupunkilaisten elämää, jossa
tärkeintä tuntuu olevan pellavaiset pöytäliinat ja designvessapaperit. Tai laatuviinit ja fine dining -annokset. Tai tehosteripset ja geelikynnet. Mitä
paineita tuleekaan, jos ei täytä lifestyle-blogien mittoja!
Nykyään kaikkialta
tuli ohjeita siitä, miten piti elää. Piti syödä lehtikaalia ja smoothieta,
ruveta vegaaniksi, luopua käsitellystä sokerista, välttää höttöhiilareita,
syödä irtokarkkien sijaan siemeniä ja suklaan sijasta lanttua. Suolakin piti
olla puhdasta tavaraa jostakin Nepalin vuorilta, eikä mitään tuikitavallista
Jozoa. Avantouinti piristi kuulemma tehokkaammin kuin kahvi, ja
paljasjalkajuoksu onnistui talvellakin.
Honkasalon teksti on kevyttä ja humoristista, mutta osuvaa. Henkilöt
sanailevat vauhdikkaasti ja värikkäästi ja sekoittavat huolettomasti englantilaisperäisiä
sanoja ja sanontoja suomenkieleen. Tämä on 2010-luvun nuorten elämää ja heidän
eteensä tulevia valintoja, mutta vanhemman sukupolven elämänviisaudesta voi olla
apua heillekin.
”Mä
haluaisin, että te olette musta ylpeitä”, sanoin.
”Totta kai me ollaan susta ylpeitä”, isä
sanoi ja rutisti. ”Sun pitäisi kuitenkin miettiä, miten voit itse olla ylpeä
itsestäsi.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti