STROUT, ELIZABETH: Nimeni on Lucy Barton

Kustantaja: Tammi 2018

Alkuteos: My Name Is Lucy Barton

Suomennos: Kristiina Rikman

Yhdysvaltalainen Elizabeth Strout (s. 1956) voitti vuonna 2009 Pulitzer-palkinnon kolmannella romaanillaan Olive Kitteridge. Sen pohjalta tehtiin Frances McDormandin tähdittämä tv-sarja, joka sekin keräsi lukuisia palkintoja.

Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. Ja minun nimeni on Lucy Barton.

Lucy on sairaalassa umpilisäkkeen poiston jälkeen nousseen kuumeen vuoksi. Kuluu viikkoja ja Lucy voi vain seurailla maailman menoa sairaalan ikkunasta. Aviomies ei käy eikä tuo pieniä tyttäriä vierailulle, mutta eräänä päivänä Lucyn äiti istuu vuoteen vieressä. Hän pysyy siinä viisi vuorokautta.

Mikä saa äidin tulemaan nyt, kun vuosikausiin ainoat kontaktit ovat olleet puhelinsoitot syntymäpäivinä ja juhlapyhinä? Koulutus ja avioliitto ovat nostaneet Lucyn muuhun perheeseen nähden eri yhteiskuntaluokkaan, mutta jokin muukin hiertää suhteessa vanahempiin. Jokin, jota ei kerrota.

Tunnelma on vaivaantunut ja jutun juurta syntyy lähinnä sukulaisten ja tuttavien epäonnistuneiden avioliittojen ja särkyneiden toiveiden ruodinnasta. Kertookohan tämä jotain niin äidin kuin Lucyn omasta tilanteesta? Äiti aavistaa tyttärensä elämästä ehkä enemmän kuin tämä arvaakaan, mutta pelkää kaikenlaista tunteilua.

Jutustelun lomassa Lucy muistelee ankeaa lapsuuttaan. Perhe oli köyhääkin köyhempi, lähes roskaväeksi luokiteltava. Asuntona oli pitkään isosedän omistama autotalli, jonne tuli vain kylmää vettä. Ruoaksi lapset saivat toisinaan pelkkää leipää ja melassia. Kunnollisten pesumahdollisuuksien puutteen vuoksi perhe haisi.

Toisen luokan opettaja sanoi siskolleni – koko luokan kuullen – ettei köyhyys ollut mikään syy likaisille korvantaustoille, ei kukaan ollut niin köyhä, ettei hänellä olisi varaa ostaa saippuapalaa.

Vuosia myöhemmin Lucy voi todeta äidin vierailun sairaalassa vaikuttaneen merkittävästi elämäänsä. Avioliitto jää taakse ja löytyy rohkeutta tavoitella tosimielessä kirjailijan uraa, joka on ollut haaveissa kouluajoista lähtien. Löytyy armottomuutta lähteä paljastamaan oman elämänsä tarinaa sellaisena kuin sen itse on kokenut.

Mutta ihan oikeasti ajattelen, että armottomuus valtaa minut ja sanoo: tässä minä olen, enkä lähde minnekään vastoin tahtoani – en Illinoisin Amgashiin – enkä jää tähän avioliittoon, koska en halua, ja minä pidän pintani ja syöksyn päistikkaa elämään sokeana kuin lepakko, mutta syöksyn silti! Sitä armottomuus minusta on.

Ja niin lukija lukee kirjaa, jota Lucy kirjoittaa. Mitä hän muistaa asioista ja tapahtumista? Muistaako hän ne oikein? Lucy ei tunne saaneensa äidiltään rakkautta, mutta onko hän kenties sanoja odottaessaan ollut sokea pienille teoille? Entä millainen äiti Lucy itse on?

Tämä on tarina äidistä, joka rakastaa tytärtään. Epätäydellisesti. Kukapa meistä täydellisesti rakastaisikaan?

Kirjan tyyli on pinnalta pidättyvää, niukkaa ja jopa kovaa, mutta kätkee rivien väliin paljon herkkyyttä ja kauneutta. Tunnusomaista on hiljaisuus, tauot, hetket jolloin vain ollaan.

Elämä hämmästyttää minua.