HAAHTELA, JOEL: Adélen kysymys : pienoisromaani

Kustantaja: Otava 2019

Pienessä maalaiskylässä Pyreneillä asui 1100-luvulla Adèle-niminen tyttö, joka menetti jo varhain äitinsä ja joutui hoitamaan yksinään isänsä taloutta. Hurskaan äitinsä opetuksia noudattaen tyttö kävi ahkerasti kirkossa, vaikka tulikin sen takia jumalattoman isänsä pahoinpitelemäksi. Aikuisuuden kynnyksellä Adéle jäi härkävaunujen alle niin pahasti, että molemmat jalat ruhjoutuivat. Avuttomana toipilaana hän sitten tuli raiskatuksi ja alkoi odottaa lasta, mutta lapsi syntyi kuolleena. Tämän jälkeen sielunsynkkyyteen vajonnut Adèle harhaili ympäriinsä ja jostain syystä putosi kalliolta, mutta ei kuollutkaan! Päinvastoin, hän lakkasi jopa ontumasta! Vähitellen kyläläiset ymmärsivät, että Adèle kykeni ihmetekoihin ja auttoi rukouksillaan apua tarvitsevia. Adéle kuoli pelastaessaan palavasta talosta pienen lapsen – mutta vain, koska oli sopinut niin Jumalan kanssa.

Adèlen kysymys -pienoisromaanin kertoja, keski-ikäinen yliopisto-opettaja, ryhtyy sapattivapaansa aikana täydentämään kesken jääneitä kirkkohistorian opintojaan. Tutkimuksensa aiheeksi hän valitsee Etelä-Ranskassa 900 vuotta sitten eläneen Pyhän Adèlen, joka kaltoinkohdellusta lapsesta ja hyväksikäytetystä neidosta muuttui ihmeidentekijäksi ja kanonisoiduksi pyhimykseksi. Idea on lähtöisin opiskeluaikaiselta ystävältä, joka Adèlen pyhäinjäännöslippaan ääressä omakohtaisesti on kokenut koko elämänsä muuttavan ihmeen.

Niinpä mies viettää ranskalaisessa luostarissa kolme joulunajan viikkoa tutkimassa vanhoja asiapapereita. Tiedot ovat ristiriitaisia ja epäloogisia ja mahdollistavat myös tulkinnan varsin tavanomaisesta naiseen kohdistuvasta väkivallasta. Pyhäinjäännösten äärelläkään mies ei koe odottamaansa järistystä, mutta voiko hän silti varmaksi sanoa, etteikö jokin ihme ole tapahtunut tai tapahtumassa?

Ihmiset odottavat mieluusti nopeita ihmeitä, mutta hitaita ihmeitä he eivät huomaa. Ja maailma on kuitenkin täynnä hitaita ihmeitä. Usein johdatuksen näkee vasta jälkikäteen.

Adélen mysteerin tutkimusten lomassa luodataan kertojan elämää, niin menneisyyttä kuin nykyhetkeä. Lapsuus on ollut vaikea poissaolevan isän ja tähän kuumeisesti takertuneen äidin välissä ja nykyhetkessä taas huolettaa vaimon etääntyminen ja pojan ahdistuneisuus. Luostarin hiljaisuudessa nämäkin asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin ja kohdalleen. On mahdollista ymmärtää vanhempiaan. On mahdollista olla ottamatta liikaa vastuulleen suhteessa rakkaimpiin. Ehkäpä tämä onkin Adélen suoma ihme?

Katselen kahta pipopäistä miestä ja ajattelen, että meissä kaikissa on lommo valmiina. Lommo ei koskaan oikene, mutta meidän tehtävämme on löytää paikka, jossa sen kanssa voi elää. Ja kerätä ympärillemme ihmiset, jotka eivät välitä sen olemassaolosta, tuomitse meitä.

Haahtelalla on taito vetää yhteen toisistaan täysin poikkeavia asioita. Ajatus ihmisessä olevasta lommosta lähtee alun perin hupaisesta huomiosta, että ranskalaisten mielestä lommo autossa kuuluu asiaan ja on miltei kunnia-asia, jotain tyylikästä.

Adélen kysymys on tunnelmaltaan surumielinen ja viipyilevä, mitä korostaa keskitalveen liittyvä hämäryys, lumen hiljaisuus ja kaukaiset tähdet. Toki luostarissakin suoritetaan arkisia askareita, kannetaan maallisia huolia ja pidetään kontakteja ulkomaailmaan. Kirjan kertojalle kohtaamiset avaavat uusia näköaloja ja tukevat uskoa tulevaisuuden suhteen. Ihan kirjaimellisestikin, kun apotti raamatulliseen tapaan pesee pois lähtevän vieraansa jalat.

Ei hän tiedä minusta kovinkaan paljon, eikä hän tiedä äidistäni, eikä tiedä pienestä pojasta, joka seisoi kevätpäivänä kerrostalon pihalla. Mutta silti minusta tuntuu kuin hän tietäisi ja samalla pesisi pois kaiken mikä minua on vaivannut, koko elämäni ja kaikki sen taakat, jokaisen rikkomukseni, ottaisi ne omiin käsiinsä ja antaisi veden huuhtoa ne pois.