2.9.2019

LINDGREN, MINNA: Kaukorakkaus


Kustantaja: Teos 2019

Kauko on 82-vuotias vireä herrasmies, jolla pää pelaa ja terveys on hyvä. Muistisairas Pirkko-vaimo on dementiakoti Unholassa, missä Kauko käy häntä katsomassa päivittäin (joskus parikin kertaa). Kauko ei kuitenkaan elä yksinään, vaan kellarikerroksessa asustavat hänen 55-vuotias poikansa Timo ja 28-vuotias pojanpoikansa Mickey. Timo ja Mickey ovat e-urheilijoita ja valvovat öisin ja nukkuvat päivisin.

Eräänä päivänä polkupyöräilijä osuu Kaukon autoon huonosti viitoitetussa risteyksessä. ”Vaarin” katsotaan syyllistyneen liikenneturvallisuuden vaarantamiseen ja häneltä otetaan ajokortti pois. Pyöräilijän (omien sanojen mukaan hirveistä) vahingoista Kaukon on tehtävä ilmoitus vakuutusyhtiöön ja sehän merkitsee älykännykän ja tabletin hankkimista, koska vakuutusyhtiön ja pankin kanssa voi asioida ainoastaan netissä.

Alkukangertelun (Selvitettävä datalouhinta, lohkoketju ja oma pää) jälkeen Kauko, entinen Tilastokeskuksen arkiston ATK-päällikkö, googlettaa jo suvereenisti. Nyt hänellä on mahdollisuus jäljittää elämänsä suurinta rakkautta, iloista ja vapaamielistä Liisaa. Nuoret tapasivat aikoinaan kesätöissä Hietaniemen hautausmaalla ja vaihtoivat suudelmia Uno Cygnaeuksen (ja Saima Harmajan) haudan äärellä. Myöhemminkin oli vielä pari sattumalta järjestynyttä kuumaa kohtaamista, mutta nyt Kauko ei tiedä edes sitä onko Liisa elossa.

Kolaroinnin lisäksi Kaukolle tapahtuu muutakin ikävää. Yhtäkkiä Unholan uusi johto katsoo vaimon hellimisen ja auttamisen intimiteettisuojan loukkaukseksi ja langettaa Kaukolle lähestymiskiellon.

   ”Ja minäkö olen nyt vaimolleni uhka?”
   ”No, ei ajatus ole aivan mahdoton, Yleensä lähestymiskielto annetaan aviopuolisolle. Henkilökunta on voinut vedota myös muiden asiakkaiden turvallisuuteen ja intimiteettisuojaan.”
   ”Minähän panin vaimoni nukkumaan. Pesin ja puin yöpaitaan, peittelin ja luin iltasadun.”
   ”Meillä on tosiaan selkeät toimintaohjeet, joilla taataan asiakkaiden turvallisuuden lisäksi hoitohenkilökunnalle parhaat mahdolliset työolot. Mikä se nimi oli?”
   ”Minun nimeni on edelleen Kauko Koskinen.”
   ”Niin, teistä on useita valituksia. Teidän jatkuva oleskelunne asiakkaiden huoneessa vaarantaa heidän intimiteettisuojan.”
   ”Hänkö, tämä toinen tiedoton nainen, onko hän – siis, hyvä tavaton, enkö minä saa nukuttaa vaimoani?”
   ”En voi tarkemmin ottaa kantaa yksittäistapaukseen, jo pelkästään potilasturva estää minua kommentoimasta, minkä lisäksi on otettava huomioon henkilökunnan vaitiolovelvollisuus. Huonehan ei ole vaimonne koti, vaan hoivapaikka…” 
 
Tähän katkeaa Kaukon kosketus vaimoonsa. Hänelle ei kerrota edes, missä Pirkko on ja missä kunnossa, koska edunvalvojaksi on määrätty Timo. Timo on onnistunut sumplimaan itsensä myös Kaukon omaishoitajaksi (ja saa siitä kuukausittain muutaman satasen), vaikka tosiasiassa Kauko hoitaa talon kaikki askareet. Ja on mitä ilmeisimmin perheen ainoa viriili mies.

Hän nousi aamulla, suoritti Nalle Puh -voimistelunsa, valmisti cappuccinon, joskus kaksikin, keitti puuroa, luki sanomalehden, kävi kaupassa, liotti linssejä, huuhtoi ja valutti kikherneitä, valmisti lounaan, tiskasi, silitti poikien valkoisia T-paitoja, lajitteli kalsareita, pyyhki pölyt sulkahuiskalla ja pinnat kostealla mikrokuituliinalla, imuroi koko asunnon, pesi pyykkiä, ripusti vaatteet kuivumaan, pilkkoi parsakaalia, porkkanaa ja bataattia, valmisti päivällisen, järjesti jätteet ja sai mahtumaan seitsemän tyhjää maitotölkkiä sisäkkäin, vei lasipurkit marketin vieressä olevaan keräyspisteeseen ja melkein menetti kuulonsa siinä metelissä, joka syntyi tyhjään keräysastiaan putoavista lasipurkeista, pesi vessat ja kylpyhuoneen kaakelit, jopa niiden saumat, viikkasi silittämänsä lakanat ja tyynyliinat, katsoi iltauutiset molemmilta kanavilta ja meni nukkumaan.

Ikäihmisiin suhtautumisesta ja heidän kohtelustaan Lindgren lataa täysillä. Valitettavan todenmukaiselta tuntuvat laitokset haamuhoitajineen ja osastoineen

jossa makasi kymmeniä hänen kaltaisia tapauksiaan, ajatuksensa ja persoonansa kadottaneita vanhuksia vailla parempaa paikkaa. He olivat liian sairaita dementiakotiin tai parannettaviksi. Saattohoidoksi sitä ei voinut kutsua, pikemminkin odotussaliksi, jossa henkilökunnan törkein tehtävä oli laskea työvuoron päätteeksi vielä elossa olevat ja verrata lukua työvuoron alun tulokseen. Vuoteissa viruvia puolikuolleita makuutettiin neljän hengen huoneissa. Hoidoksi kutsutun passiivisen prosessin ytimessä oli kärsivällisyys, sillä oli jaksettava vain odottaa, että sairaalabakteeri, huonosti pureskeltu näkkileipä tai mikä tahansa armollinen vastus korjasi pois vanhusten hauraat sielunrippeet.

Kirpeistä lausunnoista huolimatta Kaukorakkaus on yleissävyltään kepeähkö. Henkilöhahmoista etummaisena on Kauko, joka absurdeissakin tilanteissa säilyttää mielentyyneytensä ja kiihtyy kipuasteikolle vain silloin, kun kyse on Liisasta. Hykerryttäviä persoonia ovat esimerkiksi taukoamatta puhua pulputtava eläkeläisrouva tai Kaukon jälkipolvi, joka toki kunnioittaa ”äijää”, mutta ihan lojaalisti myös käyttää tätä hyväkseen.

Miten sitten lopulta käy? Itsenäistyvätkö Timo ja Mickey? Menestyykö Mickey e-urheilijana? Romuttaako haudankaivaja Kaukon haaveet? Löytääkö Kauko Liisansa ja haluaako Liisa tulla löydetyksi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti