Kustantaja: Teos 2020
On vuosi 2168 Maan tai vuosi 68 Marsin ajanlaskun mukaan. Marsia
kohti matkustavat Lumi Salo Jupiterin Europa-kuulta ja Lumin puoliso Sol
Uriarte Maasta päin. Sol ei kuitenkaan saavu Harmonian siirtokuntaan
lupauksensa mukaan, vaan lähettää viestejä: tule Datongiin, tuo puinen rasia
työhuoneen kirjoituspöydän laatikosta, katso kanavaa 12, palaa kotiin.
Ikävissään Lumi alkaa kirjoittaa kirjeitä puolisolleen.
Olen tallentanut itseeni hetkiä vuosien aikana, tehnyt
niistä tarinaa: meidän tarinaamme, Sol. Minulla on muisto hetkestä, jolloin
ensimmäistä kertaa taivut puoleeni ja kosketat minua kuin rakastettua
kosketetaan. Jos vertaisin sitä hetkeen, joka ajassa todella tapahtui, ne eivät
enää olisi yhtäläiset… Mutta miten mieleni säilyttämät kirkkaat kokemukset
poikkeavatkin todesta, niille rakentuu se kertomus, jonka olen itselleni
kertonut. Sol, kun katson noita kuvia, ne halkeavat ja monistuvat,
sirpaloituvat aaveiksi limittäin toistensa päälle. Nekin asiat, joiden tiedän
jääneen tapahtumatta, tulevat tosiksi. Katson aikaa ja avaruutta, ja kaikki
tapahtuu kerralla, jokainen tarina, jonka olisimme voineet elää tai jättää
elämättä.
Maasyntyinen Lumi oli kuusitoistavuotias muuttaessaan pois
Talvimaasta. Silloin Lumi nimittäin sai kutsun parantajan työhön
sielueläimeltään ilvekseltä ja osoitti myös kokeissa olevansa hengeltään
riittävän vahva kulkeakseen Maailmanpuuta pitkin paikasta toiseen. Solia
etsiessään Lumi käyttää taitoa hyväkseen, mutta käyttääkö hän sitä sallitulla
tavalla?
Etnobotanisti Sol (jonka sukupuoli jätetään arvoitukseksi)
puolestaan on intohimoisesti keskittynyt etsimään keinoja maapallon vesien
puhdistamiseen sieniä, leviä tai jäkälää käyttämällä. Maa on suurelta osin
asuinkelvoton tulvien, saasteiden ja sotien vuoksi. Silti kaipuu sinne tuntuu
siirtyvän sukupolvelta toiselle, niillekin, jotka eivät ole koskaan Maassa
käyneet.
Marsissa syntyneet ja kasvaneet ihmiset kaipaavat Maata.
Horisonttia, avomerta, taivasta ja aurinkoa. Tiede uskoo sen johtuvan siitä,
että evoluutio ei ole ehtinyt muutosten tasalle. Kehityimme lajina Maan oloissa
ja oloihin, emme maanalaiseen keinovaloon. Sellainen ikävä voi lukita itsensä
ihon alle ja syödä ihmistä sisältäpäin. Parantajat uskovat, että se on yksi
sielunsairauden syistä. Sielu pyrkii vaeltamaan kohti kotia, josta se on
raastettu pois, ja repeää.
Marsissa on alettu kuitenkin suhtautua yhä torjuvammin Maasta
saapuviin pakolaisiin. Kapinallisena tunnettu Sol yrittää julkisesti kannustaa
Marsin asukkaita lisäämään humanitääristä apua alkukodilleen, jonka
luonnonvaroja riistämällä planeetan vauraus on sentään aikoinaan saavutettu. Solin
mukaan siirtokunta kyllä pystyy ottamaan vastaan enemmän pakolaisia elintason
siitä kärsimättä.
Kuinka pitkälle Sol on valmis menemään puolustaakseen
asiaansa? Kuuluuko hän Kivenkääntäjät-ympäristöjärjestöön, joka näyttää mielenosoitusten
sijasta ruvenneen harrastamaan ekoterrorismia? Mitä tarkoittaa tunnuslause: Maa
herää ja kivet puhuvat, ja pimeä väistyy vetten päältä?
Ajattelen elämää, joka minun on sovitettava ylleni kuin
vieras vaate: jossain minun on osattava olla muutakin kuin aave menneissä
huoneissa. Jossa en voi palata siihen, mitä oli, vaan minun on rakennettava
uusi maailma siitä, mitä on nyt.
Itärannan kieli on runollisen kaunista, mutta paikoin niin
henkevää, että se alkaa tuntua jo itsetarkoitukselliselta. Kirjan herkkä henkisyys
ei kuitenkaan kätke sitä, että puhe on nykyhetkeen liittyvistä polttavista
aiheista kuten pakolaisuus, ilmatonmuutos, luonnonvarojen riisto ja ekoterrorismi.
Mihin asti hyvät tarkoitusperät oikeuttavat menemään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti