VIGAN, DELPHINE DE: No ja minä

Ranskalainen Delphine de Vigan (s. 1966) saavutti suursuosion neljännellä romaanillaan No ja minä. Teos voitti vuonna 2009 Ranskan kirjakauppiaiden jakaman palkinnon ja oli ehdokkaana arvostettuun Goncourt-palkintoon. Kirja sopii helppolukuisuutensa ansiosta nuorille, mutta kiinnostaa yhteiskunnallisen sanomansa ansiosta myös aikuisia.

Kirjan kertoja eli ”minä” on 13-vuotias Lou. Huikean älykkyysosamäärän omaava tyttö laatii lähes pakkomielteisesti itselleen erilaisia listoja ja älyllisiä tehtäviä, koska saa siitä turvallisen olon. Hän on hypännyt kahden luokan yli ja on siis luokkatovereitaan paljon nuorempi, pelokas ja puhumaton hiiviskelijä. Ainoastaan kaikkien tyttöjen ihailema komea häirikkö Lucas kiinnittää Louhun huomiota ja osoittaa yllättävää myötätuntoa ja arvostusta. Loun hiljainen yksinäisyys jatkuu kotioloissa. Vanhemmat eivät tunnu pääsevän yli nuoremman tyttären kätkytkuolemasta, vaan äiti vajoaa yhä syvemmälle apatiaan ja isä pakenee töihinsä.

Kaikki muuttuu, kun Lou tutustuu rautatieasemalla tupakkaa kerjäävään Nohon. Äitinsä hyljeksimä No on asunut suuren osan elämästään laitoksissa, mutta 18 vuotta täytettyään joutunut kadulle, koko elämä mahdutettuna yhteen matkalaukkuun. Kun Lou perehtyy syvällisemmin asunnottomien ongelmaan, hän järkyttyy toisaalta kodittomien ihmisten määrästä ja toisaalta siitä, miten vähän tilanteen parantamiseksi tehdään.

Me osaamme lähettää yliäänikoneita ja ohjuksia avaruuteen, tunnistaa rikollisen hiuksen tai pikkuriikkisen ihohiukkasen avulla, kehittää tomaatin, joka säilyy kolme viikkoa sileänä jääkaapissa, ladata mikroskooppisen pieneen siruun miljardeja tiedostoja. Osaamme antaa ihmisten kuolla kadulla.

Lou päättää pelastaa ystävänsä Non ja kutsuu tämän kotiinsa asumaan. Kokeilu tuntuukin onnistuvan: No saa työpaikan ja alkaa suunnitella tulevaisuutta. Yllättäen hänen läsnäolonsa piristää Loun vanhempia ja vetää heitä takaisin normaaliin elämään. Teos ei kuitenkaan pääty yleiseen onneen, sillä se ei ole satu vaan realistinen kannanotto.

HAMMER, LOTTE & HAMMER, SØREN: Kaikella on hintansa

Sisarukset Lotte ja Søren Hammer ovat nousseet nopeasti tanskalaisen dekkarimaailman kärkeen. Vuonna 2011 suomeksi ilmestynyt esikoisteos Saastat aloitti rikosylikomisario Konrad Simonsenista ja hänen murharyhmästään kertovan dekkarisarjan. Kaikella on hintansa on sarjan toinen osa ja kolmas osa Yksinäisten sydänten kerho ilmestyy suomeksi keväällä 2013.

Grönlannin jäälakeuksien keskeltä, kaukana kaikesta, löytyy naisen ruumis. Nainen tunnistetaan amerikkalaiselta tutkimusasemalta 25 vuotta aiemmin kadonneeksi tanskalaiseksi sairaanhoitajaksi, mutta miten ja miksi hänet tuolloin tuotiin jäätikölle kuolemaan erittäin raa’an murhan uhrina? Rikosylikomisario Konrad Simonsenille löytö on järkytys, sillä vuosia aiemmin hän selvitteli täsmälleen samanlaista murhaa. Hän uskoi silloin löytäneensä syyllisen, etenkin kun epäilty teki itsemurhan ennen oikeudenkäyntiä. Grönlannin tapauksen kanssa ei miehellä kuitenkaan voinut olla mitään tekemistä. Erehtyikö Simonsen pahan kerran ja ajoi syyttömän ihmisen kuolemaan?

Lisää murhattuja naisia ja lisäksi yksi läheltä-piti-tapaus paljastuu, kun eri alueiden poliisitiedostoja aletaan yhdistellä. Aika pian todennäköinen murhaaja on selvillä, mutta niin ovelasti selustansa suojanneena, ettei toteennäyttäminen tunnu mahdolliselta. Poliisi pystyy jopa päättelemään, miksi mies murhaa tietyn näköisiä ja tietyn ikäisiä naisia, mutta houkutuslinnun käyttäminen lienee arveluttavaa? Tutkimuksia mutkistavat vielä poliittiset kytkennät ja jopa eräiden valtioiden intressit, jotka vaativat salaamaan erinäisiä menneisyyden asioita. Kaikella on hintansa…

Simonsen on mielenkiintoinen hahmo. Hän on vaativainen ja kärsimätön esimies, mutta ymmärtää (ainakin toisinaan) erehtymisen olevan inhimillistä. Hän on valmis epäsovinnaisiin keinoihin (esimerkiksi selvänäkijän käyttöön ja yhteistyöhön rikollisten kanssa), kunhan tapaus vain saadaan selvitettyä. Simonsenin apuna on taitava ja hillitty Kreivitär sekä kunnianhimossaan yli-innokas nuori Pauline. Henkilöiden välillä vallitsevat suhteet ja tunteet on kuvattu hyvin.

Kirja onnistuu säilyttämään jännitteen loppuun saakka, sillä tähdellisiä johtolankoja löytyy vähän kerrassaan. Jossakin vaiheessa hyödynnetään hieman liian tuttuja juonikuvioita ja loppuratkaisu puolestaan on joiltakin osin moraaliltaan kyseenalainen, mutta silti Kaikella on hintansa -teos on hyvätasoinen dekkari.

HISLOP, VICTORIA: Saari

Englantilaisen Victoria Hislopin (s. 1959) esikoisteos Saari sai vuonna 2007 parhaan uuden kirjan Galaxy British Awards – palkinnon. Teoksen elokuvaoikeudet kiinnostivat Hollywoodia, mutta Hislop myi oikeudet polkuhintaan Kreikan televisiolle. Tuloksena oli 26-osainen sarja, joka osoittautui Kreikan historian suosituimmaksi tv-sarjaksi. Hislop on todellinen Kreeta-fani, joka hyödyntää Saari – teoksessa omia kokemuksiaan ja havaintojaan.

Alexis Fieldingin kreetalaissyntyinen äiti ei ole koskaan suostunut puhumaan menneisyydestään, joten 25-vuotiaana Alexis lähtee itse etsimään juuriaan ja matkustaa Kreetalle suvun alkuperäiseen kotikylään. Siellä hänelle paljastuu vähitellen suvun tarina, jossa riittää traagisia käänteitä mutta myös suurta rakkautta. Kiinteästi tarinaan liittyy Spinalongan saari, jonka leprasiirtolassa Alexiksen äidinäidinäiti Eleni vietti viimeiset vuotensa – näköetäisyydellä kodistaan ja perheestään. Vaikka spitaalilla oli paha maine, ei elämä siirtolassa välttämättä ollut kauhistuttavaa ja maailmansodan riehuessa saari saattoi olla jopa turvallinen.

Elenin tyttäret Anna ja Maria joutuivat siis kasvamaan ilman äitiään. Kiihkeä ja itsekeskeinen Anna halusi edetä yhteiskunnassa, mutta millä hinnalla? Hänen teoillaan oli kauaskantavia vaikutuksia monen ihmisen elämään eikä vähiten tyttären eli Alexiksen äidin elämään. Ansaitsiko hän kuitenkaan unohdusta ja tuomiota? Lempeää Mariaa taas kohtalo kuritti ankarimman jälkeen, mutta ehkäpä myös palkitsi lopulta.

Hislop kuvaa uskottavasti leprasiirtolan elämää suruineen ja iloineen. Saarella elävä yhteisö taisteli oikeuksiensa puolesta ja saavutti voittoja (esimerkiksi asianmukaisen sairaalan), vaikka viranomaiset suhtautuivat nihkeästi uudistuksiin (miksi käyttää varoja ihmisiin, jotka kuitenkin pian kuolisivat?). Koko ajan kehiteltiin myös toimivaa parannuskeinoa, mikä piti sairaiden rohkeutta yllä. Tarina etenee rauhallisesti eikä mässäile kauheuksilla vaikka tragedioita tapahtuukin. Henkilöissä on hieman painotettu paha tyttö – hyvä tyttö – asetelmaa, mutta kaikkinensa tarina on lämminhenkinen.

WATSON, S. J.: Kun suljen silmäni

Steven Watson (s. 1971) on ammatissaan erikoistunut lasten kuulo-ongelmien tutkimiseen ja hoitoon, mutta keskittynyt vapaa-ajallaan luovan kirjoittamisen opiskeluun. Kirjoituskurssin tuloksena syntyikin esikoisteos Kun suljen silmäni, maailmalla mainetta niittänyt psykologinen trilleri.

Joka aamu Christine Lucas kokee saman painajaisen. Mies hänen vierellään väittää olevansa pitkäaikainen aviopuoliso, mutta Christine ei tunnista häntä. Peilistä katsoo keski-ikäinen nainen, vaikka Christine uskoo olevansa parikymppinen opiskelija tai ehkä vielä ihan lapsi. Mikään talossa ei tunnu tutulta. Mikään menneisyyden tapahtuma ei ole selkeä. Joitakin muistikuvia saattaa päivän mittaan välähtää mieleen, mutta yön aikana ne ovat taas haihtuneet. Christinen koko identiteetti on hukassa.

Aviopuolison kertoman mukaan Christine on ollut vakavassa auto-onnettomuudessa parikymmentä vuotta sitten ja sen jälkeen kärsinyt harvinaislaatuisesta muistinmenetyksestä. Tällaista amnesian muotoa tuskin on oikeasti olemassa, mutta trillerin aiheeksi se sopii mainiosti. Muistihäiriöitä on kertomakirjallisuudessa käsitelty viime vuosina muutenkin. Lisa Genova kuvaa erittäin asiantuntevasti ja uskottavasti viisikymppisen professorin sairastumista Alzheimerin tautiin romaanissaan Edelleen Alice (2010). Linda La Planten dekkarissa Hämärän huoneet (2012) taas pitkälle edenneestä Alzheimerin taudista kärsii menestyksekäs kirurgi. Hänen hajanaisten muistikuviensa perusteella selvitetään, onko hän syyllinen ystävättärensä murhaan. Kathrin Schmidtin mustan huumorin sävyttämä teos Et sinä kuole kertoo, miten kuntoudutaan aivoverenvuodon aiheuttamasta afasiasta. Jostain syystä näissä kaikissa teoksissa päähenkilönä on nainen…

Kun suljen silmäni-teos koostuu pääosin Christinen päiväkirjamerkinnöistä: päivän tapahtumista, käydyistä keskusteluista ja heränneistä muistikuvista. Niiden avulla menneisyyden pitäisi vähitellen hahmottua, mutta pelottavaa kyllä Christinen omat muistikuvat poikkeavat monessa kohtaa täysin siitä, mitä aviopuoliso ja tutut kertovat. Kirjan uhkaava tunnelma syntyy tästä ristiriidasta. Kehen voi luottaa? Mitä syytä kenelläkään on valehdella?

Christinen päiväkirjamerkinnät tuntuvat hieman epäuskottavilta. Pystyykö edes sanoja ammatikseen käsittelevä ihminen toistamaan näin yksityiskohtaisesti ja sujuvasti päivän aikana käytyjä keskusteluja ja muistamaan yksittäisiä asioita? Loppuun taas olisi toivonut jotain tuoreempaa ja paremmin kirjan henkeen sopivaa ratkaisua. Kokonaisuudessaan Kun suljen silmäni on kyllä kiehtova ja mukaansatempaava teos, jossa riittää jännitettävää loppuun saakka. Kirjailija sujauttaa taitavasti matkalla mukaan pieniä yksityiskohtia, jotka saattavat osoittautua merkityksellisiksi, mutta yhtä hyvin olla pelkkää harhautusta.

OBREHT, TÉA: Tiikerin vaimo

Téa Obreht syntyi Belgradissa vuonna 1985. Seitsenvuotiaana hän pakeni Jugoslavian hajoamissotien jaloista Kyprokselle ja sieltä edelleen Egyptin kautta Yhdysvaltoihin. Vuonna 2011 Obreht voitti kaikkien aikojen nuorimpana kirjailijana arvostetun Orange-palkinnon esikoisromaanillaan Tiikerin vaimo.

Kirjan kertoja on Natalia, nuori lääkäri joka yrittää auttaa sodan seurauksista kärsiviä lapsia. Rokotusmatkalla rajan köyhemmälle puolelle hän saa tiedon isoisänsä kuolemasta. Isoisä on ollut lääkäri, joka on menettänyt poliittisista syistä lupakirjansa, mutta on silti maksutta ja oman vakavan sairautensa unohtaen hoitanut kaikkia apua tarvitsevia. Nyt hän on menehtynyt jossain tuntemattomassa paikassa kaukana kotoaan.

Natalia on tiennyt isoisänsä sairaudesta, mutta puoliksi tiedostamattaan työntänyt sen mielestään. Rokotusmatka on täynnä vastoinkäymisiä, hankaluuksia ja viivytyksiä, joten Natalialla on aikaa muistella isoisäänsä ja isoisän kertomuksia merkillisistä sattumuksista elämän varrelta. Yksi tarina käsittelee miestä, joka rangaistuksena rikkeistään on muuttunut kuolemattomaksi. Toinen kertoo kuuromykästä naisesta, joka ystävystyy eläintarhasta karanneen tiikerin kanssa ja suojelee sitä metsästäjiltä. Naisen tarinaan liittyy muita elämänkohtaloita, jotka käydään tarkasti läpi ja jotka selittävät tapahtumia ainakin jossain määrin. Paljon jää kuitenkin lukijan tulkittavaksi, kirjailija ei suinkaan kerro lopullista totuutta.

Obrehtin kirjassa on kansantarinoiden henkeä, ajattomuutta ja unenomaisuutta., mutta myös piilevää julmuutta. Kirja ei käsittele juurikaan itse sotatapahtumia, vaan sodan vaikutuksia ihmisen mieleen. Ennen sopuisasti yhdessä eläneet naapurukset ovat nyt uskonnollisista tai poliittisista syistä toisiaan vastaan. Vääränlainen sukunimi tai puhetapa voi jossakin tilanteessa käydä ihmiselle kohtalokkaaksi. Etenkin syrjäseuduilla erilaisuus herättää miltei taikauskoista kauhua, jolloin ihmiset joukkohysterian vallassa uskovat mitä vain ja tekevät mitä järjettömimpiä tekoja.

Natalian matka toimii kirjassa kehyskertomuksena ja pääosan ottaa isoisä tarinoineen. Hieman enemmän olisi voinut nykyhetkestäkin kertoa, niin värikkäitä hahmoja Natalian lähipiirissä liikkuu (esimerkiksi pippurinen isoäiti).

MCGRATH, M. J.: Jään muisti

Jään muisti on tietokirjailijana ansioituneen Melanie McGrathin esikoisromaani. Teoksessa kuvastuu kirjailijan syvällinen perehtyneisyys arktisen Kanadan inuitien kulttuuriin ja elinoloihin.

Kirjan päähenkilö on eräopas ja entinen jääkarhunmetsästäjä Edie Kigaltuk, sinnikäs ja nokkela nainen. Hän on onnistunut pääsemään irti inuitien suurimmasta paheesta eli alkoholinkäytöstä ja samalla myös heikkoluontoisesta hulttioaviomiehestä. Edien uutena rauhoittumis- ja virkistyskeinona on katsoa yhä uudestaan vanhoja mykkäelokuvia, joista suurin suosikki taitaa olla Buster Keatonin ”Kenraali”. Lisää pontta hän saa siitä, että rakas poikapuoli Joe etenee määrätietoisesti sairaanhoitajan uralla – inuitit kun eivät useinkaan jaksa opiskella ja hankkia itselleen ammattia.

Edien toiveet raukeavat, kun hänen opastamansa metsästysseurueen jäsenistä yksi kuolee ampumahaavaan ja myöhemmin Joe menehtyy epäselvissä olosuhteissa. Onko kyseessä vahingonlaukaus ja itsemurha vai jotain paljon synkempää ja kauaskantoisempaa? Kirjasta kehkeytyy oivallinen vanhanajan trilleri, jossa riittää jännitystä ja uhkaavia tilanteita.

Kiinnostavinta Jään muistissa on kuvaus inuitien eli entiseltä nimeltään eskimoiden kulttuurista. Ihmiset ovat sopeutuneet jäiseen ja karuun elinpiiriinsä, oppineet hyödyntämään luonnon antimia ja tulkitsemaan muuttuvia sääoloja pienistä merkeistä. Ei siis ole ihme, että ihmisten uskonnollisuus kallistuu luonnonuskontojen suuntaan ja uskomuksissa on ripaus taikauskoa. Vanhoja tapoja kunnioitetaan yhä, mutta kuinka kauan? Ilmastonmuutoksen vaikutukset alkavat jo uhata inuitien perinteisiä elinkeinoja ja länsimaiset tavat tulla alkuperäisten tilalle.

P.S. Edien syömät ateriat eivät välttämättä herätä lukijassa ruokahalua.

EUGENIDES, JEFFREY: Naimapuuhia

Jeffrey Eugenides (s. 1960) julkaisee teoksia harvakseltaan, mutta ne ovat aina tapauksia. Esikoisteos Virgin Suicides oli pohjana Sofia Coppolan käsikirjoittamaan ja ohjaamaan elokuvaan ja seuraava romaani Middlesex voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2002. Uusin teos Naimapuuhia sijoittuu 1980-luvun alkupuolen amerikkalaiseen Brownin eliittiyliopistoon, missä Eugenides itsekin on opiskellut. Vuoron perään syvennytään kolmen nuoren opiskelijan elämänvaiheisiin, ajatuksiin ja keskinäisiin suhteisiin. Lukijan uteliaisuutta pidetään yllä vihjailemalla tulevaan, vaikka todellista ratkaisua saakin odottaa ihan viimeiseen lauseeseen saakka.

Madeline on kaunis ja lahjakas opiskelijatyttö, joka rakastaa Jane Austenia, George Eliotia ja romantiikan ajan kirjallisuutta yleensäkin. Akateemisessa perheessä Madelinelta odotetaan ilman muuta yliopistouraa, mutta tytön hullaantuminen opiskelijatoveriin näyttää mullistavan kaiken. Leonard on toki komea ja älykäs, mutta hän on työväenluokkaa ja muutenkin epäilyttävä. Madelinen vanhempien yritys puuttua peliin saattaa kuitenkin yllyttää nuoria liian hätäisiin ratkaisuihin. Madeline kehittyy tarinan edetessä itsekeskeisestä ja lapsekkaasta tytöstä vastuuntuntoiseksi naiseksi, mutta miten pitkälle hänen uhrautuvaisuutensa riittää? Ja miten pitkälle sen ylipäätään pitäisi riittää?

Leonard joutui lapsena kasvamaan ilman isää ja käytännössä ilman äitiäkin, mikä myöhemmässä elämässä näkyy huonommuudentunteena. Mielenterveyshäiriön ensimmäisiä oireita ei koululaisessa vielä tunnistettu, vaan hoitokierre ja lääkitys alkavat vasta Leonardin opiskeluaikana. Hoidettuna sairaus pysyy kurissa, mutta Leonard tuntee itsensä inhottavan tylsistyneeksi. Hän kaipaa maanisen vaiheen säkenöintiä ja voimaa ja unohtaa masennusvaiheen hirvittävän lamaannuksen, joka johtaa pahimmillaan itsetuhoisuuteen. Loistava ura biologina jäänee sairauden vuoksi unelmaksi, entäpä avioliitto?

Mitchell on keskiluokkaisesta perheestä. Hän on lempeä mietiskelijä, joka hakee uskonnosta sisältöä elämään. Tosin Äiti Teresan kaltainen uhrautuvaisuus taitaa olla hänelle liikaa… Hän rakastaa Madelinea pyyteettömästi ja alati toivoen. Miten käy, voittaako uskollisuus?

Kolmiodraama on vain osa kirjan sisällöstä ja annista. On miltei luentomaisia jaksoja kirjallisuudesta, filosofiasta, uskonnoista, sairauksista, seksistä – ja hiivasta. Maailmalla matkustetaan ja nähdään amerikkalaisnuoren silmin niin Ranskaa ja Kreikkaa kuin Intiaakin. Henkilöitä luonnehditaan esimerkiksi puhetyylin avulla tarkkanäköisesti, humoristisesti ja välillä jopa hieman ilkeästi. Kaikista aineksista syntyy viihdyttävä ja yllättävän vetävä romaani, jonka perimmäinen sanoma taitaa olla se, että naimapuuhia on harrastettu aina. Antiikin draanat, Shakespearen näytelmät ja viktoriaaniset romaanit kertovat kaikki ikuisen rakkauden kaipuusta ja järjen ja tunteen taistelusta.

P.S. Onko tällaisia yliopistokursseja todella olemassa: "Kysyvillä mielin: Kosinnat ja feminiinin (tarkoin rajattu) vaikutuspiiri”?

BAUER, BELINDA: Tappajan katse

Shipcott on pieni syrjäinen kylä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja ehkä juuri siksi elävät kutakuinkin sovussa keskenään. Nuori aluepoliisi Jonas Holly ei ole koskaan joutunut selvittelemään autovarkautta pahempaa rikosta (ja silloinkin syyllinen on jo etukäteen tiedossa), joten vanhan halvaantuneen naisen murha järkyttää hänet perin pohjin. Jonas ei edes pääse osallistumaan tapauksen tutkintaan, koska tahtomattaan loukkaa murharyhmän päällikköä. Tämä päällikkö, John Marvel, on melkoinen öykkäri ja arka arvostaan. Hän inhoaa maaseutua ja rakastaa viinaa. Hän on pikkumainen, pahasuinen ja jääräpäinen. Silti hänestäkin löytyy ripaus inhimillisyyttä ja jopa intuitiota.

Jonas puolestaan vaikuttaa miltei liian hyvältä ollakseen totta. Hän on luopunut lupaavasta urasta pystyäkseen hoitamaan nopeasti etenevään MS-tautiin sairastunutta vaimoaan. Hän pitää tahdonvoimalla itsensä rauhallisena Marvelin provosoinnista huolimatta, jotta voisi jäädä toimeensa suojelemaan kyläläisiä. Jonas-parka ei kuitenkaan pysty ”hoitamaan hommia”, vaan ajautuu epäonnistumisesta toiseen. Vainoharhaisuutta lisäävät nimettömät viestit, joissa Jonasta ensin ivaillaan ja sitten jo uhkaillaan. Onnistuisiko hän tunnistamaan tappajan katseen perusteella?

Henkilöhahmoista mielenkiintoisin on Jonaksen vaimo Lucy, joka parissa vuodessa on muuttunut urheilullisesta nuoresta naisesta avuttomaksi (ja vihaiseksi) rammaksi. Lucy sinnittelee arjessa vain rakastamansa miehen vuoksi, muuten hän olisi valmis kuolemaan. Kotitilanne stressaa jo ennestäänkin ahdistunutta Jonasta. MS-taudin vaikutus koko perheen elämään on kuvattu asiantuntevasti, niin fyysiset oireet ja tunteiden ailahtelut kuin arjen selviytymiskeinotkin.

Tappajan katse on hyytävä tunnelmaltaan, mitä vielä lisää talvisen luonnon ilmeikäs kuvaus. Murhaaja liikkuu kylässä kuin varjo ja näkee kaiken jääden itse pimentoon. Loppuratkaisu on odottamaton ja kauhistuttava. Hieman pitkitetty tarina tosin on ja pientä epätarkkuutta on lipsahtanut mukaan, mutta se ei kuitenkaan kokonaisuutta haittaa.

KYRÖ, TUOMAS: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike -tarinakokoelmassa on paljon puhetta ruoasta. Aiemmasta teoksesta tuttu 80-vuotias mies elelee yksinään, vaimo on dementoituneena vuodeosastolla ja poika perheineen varsin kaukana. Kotiavustajat vaihtuvat ja ovat usein kiireisiä ja kärttyisiä (yksi avustaja kyllä ennätti jutella ja kahvitella, mutta hänet otettiin pois). Valmiiksi pakattu ruoka ei vanhukselle maita, vaan hän kaipaa hyvistä kotimaisista aineksista hellyydellä kypsytettyä vanhanajan ruokaa – sellaista mitä vaimo vuosikausia valmisti asiasta sen kummemmin numeroa tekemättä. Mies päättää ruveta itse kokkaamaan. Ensimmäinen yritys ruskeakastikkeen valmistamisessa epäonnistuu täydellisesti, mutta kenties ei olisi kannattanut katsoa samaan aikaan televisiosta Holmenkollenin kisoja? Tohtori Kivinkinen onneksi saapuu paikalle näyttämään kädestä pitäen eri työvaiheita, mutta hänkin pilaa hyvän kastikkeen sokerilla, ketsupilla ja sitruunalla. Kirjastosta luulisi keittokirjoja löytyvän, mutta eipä ole siellä helppoja perusreseptejä perunaa suosivalle ihmiselle. Vaimon kokoamasta reseptikansiosta koituu pelastus ja vähitellen alkaa valmistua oikeaoppista karjalanpaistia, makkarasoppaa, makaroonilaatikkoa, ruisleipää ja räiskälettä.

Mielensäpahoittaja on ilman muuta oikealla asialla kannustaessaan kaikkia lähiruoan suosimiseen. Miksi syödä maissihiutaleita, kun mitä erilaisimpia puuroja on olemassa? Miksi syödä kalapuikkoja (= keltaiseen röpelöön piilotettua perkausjätettä), kun on järvissä kuhaa ja muikkua? Miksi syödä valmista pikaruokaa (= laiskuusruokaa), kun munukas valmistuu muutamassa minuutissa? Sodan kokeneen silmin myös ilmainen kouluruoka on ylellisyyttä, josta kannattaisi olla kiitollinen.

Kyllä en minä mieltäni pahoittanut tämän kirjan kanssa, vaikka se ensin hieman laimealta vaikuttikin. Eivät nyt muodostaneet aina hyvää kokonaisuutta tutut tyylikeinot elikkä toistuva alkulause ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin…”, siihen liitetty yllättävä väite, väitteen perustelu ja P.S. Entäpä sellaiset sanaväännökset kuin ”kookkakoola” tai ”spakutti”? Kyrön sanataituruus, yllätyksellisyys ja hiljainen huumori ovat kuitenkin ennallaan ja osuvat kohteeseensa. Kuvaliite hauskoine teksteineen kirjan puolessavälissä on piristävä ja monen kohdalla varmasti myös muistoja herättävä: vanhoja kansanomaisia työtapoja, tv-kokkeja, reseptikortteja. Kirjan viimeinen kappale nousee suorastaan korkeuksiin:

    Kyllä ei tämä ruljanssi ikinä pääty. Ei, vaikka ihmisen kierto päättyy. Yhtenä kappaleena taikka kokonaisena lajina. Niin kauan kuin on auringon valoa ja taivaasta tulee vettä maahan ja multa muhinoi eikä ikipakkanen iske, joku eliö ja olento täällä kiertää, toistaan syö, hedelmänsä kypsyttää tai kasvattaa mukulansa mullan alle. Itsestään toiselle jakaa. 
   Sillä viisiin menee elämä.

CLEEVES, ANN: Kuolonkukkia

Brittiläiseltä Ann Cleevesiltä on aiemmin suomennettu komisario Jimmy Perezistä kertova neliosainen Shetlanti-sarja. Nyt on vuorossa hänen Vera Stanhope –sarjansa, jota jostakin syystä on alettu suomentaa kolmannesta osasta. Ehkä siksi, että Kuolonkukkia –teokseen pohjautuva draamaelokuva esitetään myös Suomen televisiossa.

Komisario Vera Stanhope on keski-ikäinen naispoliisi, joka kärsii melko normaaleista ongelmista. Hän on yksinäinen ja sortuu siksi juomaan hieman liikaa, hän myös syö liikaa ja on homssuinen olemukseltaan. Hän on aina hieman puolustuskannalla ja ensimmäisenä irvailemassa itseään, jotta kukaan muu ei sitä tekisi. Työtovereiden mielestä Vera on lannistava, omapäinen ja kärsimätön, mutta myös ihailtavan uuttera ja tarkkavainuinen. Epäiltyihin Vera suhtautuu huomattavasti ymmärtäväisemmin kuin työtovereihinsa.

Tarina lähtee kehittymään eräästä aamuyöstä, jolloin yksinhuoltaja Julie Armstrong palaa juhlista kotiin ja löytää 16-vuotiaan poikansa kuolleena kylpyammeesta. Mystistä kyllä, tuoksuva vesi on peitelty päivänkakkaroilla, punaisilla unikoilla ja suurilla sinisillä kukkasilla. Luke on ollut hidasoppinen ja hyväuskoinen nuorukainen, jonka ainoa tosiystävä on hukkunut epäselvissä olosuhteissa. Luke on kaiken aikaa syyttänyt tapahtuneesta itseään, joten hänen kuolemaansa pidetään ensi alkuun tunnontuskien aiheuttamana itsemurhana. Tutkimukset kuitenkin paljastavat, että Luke on kuristettu ennen ammeeseen asettelua. Muutaman päivän päästä löytyy nuoren naisen ruumis majakan lähellä olevasta vuorovesilammikosta ja myös tässä tapauksessa veden pinnalla kelluu erilaisia kukkia. Miksi tällainen lavastus? Onko murhattujen taustassa jokin yhdistävä tekijä?

Epäiltyjen piiri vaikuttaa alusta alkaen melko rajoitetulta. Neljän lintuja bongaavan miehen oudolla tavalla risteilevät ystävyys- ja rakkaussuhteet paljastuvat vähitellen ja motiiveja murhatöihin löytyy runsaasti. Mutta kuka pystyy näin makaabereihin tekoihin? Vasta Julien tyttären katoaminen tuo ratkaisun avaimet, mutta onnistutaanko hänet pelastamaan ajoissa?

Cleeves kehittelee juonta taitavasti ja pitää yllä jännitystä loppuun saakka. Etenkin Veran henkilöhahmo on mainio – hänessä on piirteitä, jotka useimmiten yhdistetään miespuolisiin kollegoihin.