MAALOUF, AMIN: Valon puutarhat

Kustantaja: Gummerus 2014

Alkuteos: Les jardins de lumière

Suomennos: Anna-Maija Viitanen

Kirjailija Amin Maalouf syntyi vuonna 1949 Beirutissa, kävi ranskankielistä jesuiittakoulua ja opiskeli sosiologiaa ja taloustiedettä Beirutin ranskalaisessa yliopistossa. Libanonin sisällissodan sytyttyä vuonna 1975 perhe muutti Pariisiin. Maalouf ille on myönnetty Suomen Leijonan I luokan ritarimerkki tunnustuksena yhteistyöstä säveltäjä Kaija Saariahon kanssa. Vuonna 2011 Maalouf kutsuttiin jäseneksi Ranskan akatemiaan eli neljänkymmenen ”kuolemattoman” joukkoon.

Valon puutarhat -romaanin päähenkilö on Persiassa 200-luvulla elänyt Mani, kuvataiteilija, filosofi ja lääkäri. Hän joutui jo kolmevuotiaana poikasena fanaattisen isänsä mukana varhaiskristilliseen valkokaapujen yhteisöön ja eroon äidistään koko loppuiäkseen. 12-vuotiaasta lähtien Mani alkoi saada näkyjä, joissa ”jumalaiseksi kaksoseksi” kutsuttu henki paljasti hänelle uskonnollisia totuuksia. Näistä muotoutui manikealaisen opin perusydin, jota profeetta lähti levittämään ympäri Aasiaa. Hän sai uskollisia seuraajia ja ystäviä, joista läheisin lienee ollut oma isä.

Manikealaisuus pyrki yhdistelemään itseensä parhaita piirteitä ajan valtauskonnoista eli zarathustralaisuudesta, kristinuskosta ja buddhalaisuudesta. Manin näkemyksen mukaan uskontojen ei kuulu kilpailla keskenään kannattajista eikä vallasta, jolloin myöskään sotia ei saisi käydä uskontojen nimissä. Persian suuri ”kuningasten kuningas” Šapur suosi Mania, mikä herätti pappien ja maagien kateuden ja vihan. Heidän yllyttämänään seuraava hallitsija tuomitsikin Manin harhaopin levittäjänä piinalliseen kuolemaan. Baabelin pojan henkeä eivät maalliset kahleet sitoneet, vaan viimeisessä saarnassaan hän lausui:

Se joka eläessään on hallinnut muita saa kokea ettei häntä enää totella; se joka on ollut pelkkää ulkokuorta menettää sen; se jolle omistaminen on ollut tärkeintä ei omista enää mitään, hänen kätensä haroo vain tyhjää. Se mikä ennen oli hänen kuuluu nyt muille. Kuin koira kahleissaan hän kiertää entisiä asuin sijojaan pääsemättä irti… Valon puutarhat kuuluvat niille jotka ovat eläneet vailla kahleita.

Profeetta Manin kirjoituksista ja maalauksista suurin osa on hävinnyt tai hävitetty, mutta Maalouf on onnistunut luomaan säilyneistä sirpaleista hienon ja uskottavan kokonaisuuden. Lukija saa syvällisen katsauksen manikealaisuuteen, joka nykyisin on vain nimi, mutta oli aikoinaan yksi maailman valtauskonnoista. Manin elämäntarina kerrotaan niin sydämellisesti ja mukaansatempaavasti, että lukija tuntee todella käyneensä valoisassa puutarhassa.

Valon puutarhat ilmestyi alun perin jo vuonna 1991, joten aika kauan on kestänyt saada se suomeksi. Manin suvaitsevainen ja rauhanomainen sanoma ei ole tänäkään päivänä vanhentunut.

PS. Maaloufin näkemys profeetta Manista ja manikealaisuudesta on valoisa ja myönteinen. Toisin on Michael Axworthyn teoksessa Iranin historia : mielen valtakunta (Into, 2013). Siinä Mania luonnehditaan synkäksi profeetaksi, jonka näkemys olemassaolosta oli lohduton ja ruma.

… hän tuntuu olleen poikkeuksellisen tehokas levittämään erilaisia uskomusjärjestelmiä, joihin sisältyy eräitä kaikkien aikojen vahingollisimpia ja masentavimpia ajatuksia epäpuhtaudesta, aineellisen olemassaolon rappeutuneisuudesta ja sukupuolisen nautinnon synnillisyydestä…

HANNAH, SOPHIE: Nimikirjainmurhat

Kustantaja: WSOY 2014

Alkuteos: The Monogram Murders

Suomennos: Terhi Vartia

Agatha Christien perikunta valtuutti jännityskirjailija Sophie Hannahin kirjoittamaan uuden mysteerin rakastetusta salapoliisista Hercule Poirot’sta. Psykologisiin trillereihin erikoistunut Hannah on ollut Agatha intohimoinen Christie -fani viisivuotiaasta asti, joten pohjaa on.

Nimikirjainmurhat -dekkari ajoittuu 1920-luvun lopulle, ”jolloin mestarietsivän harmaat aivosolut ovat vireimmillään”. Kirja alkaa dramaattisella kohtauksella Poirot’n lempikahvilassa. Sisään ryntää äärimmäisen pelokkaalta vaikuttava nainen, joka kertoo tulevansa pian murhatuksi – ja ihan aiheesta kuulemma. Hän vaatii Poirot’a lupaamaan, ettei murhaa koskaan ruveta tutkimaan eikä syyllistä rankaisemaan. Sitten hän ryntää pois.

Seuraavaksi esittäytyy kirjan kertoja, nuori rikosetsivä Edward Catchpool. Hän on joutunut tutkimaan Bloxham-hotellin kuolemantapauksia, joita myöhemmin ruvetaan kutsumaan nimikirjainmurhiksi. Kolme henkilöä on löytynyt huoneistaan samaan myrkkyyn kuolleina, samalla tavalla esille aseteltuina ja kaikilla suussaan kalvosinnappi jossa kirjaimet PJI. Jäljet tuntuvat vievän Great Hollingin kylään ja siellä aiemmin tapahtuneeseen murhenäytelmään, johon kuolleet henkilöt ja myös Poirot’n kahvilassa tapaama nainen ovat liittyneet oleellisella tavalla.

Edward Catchpool edustaa tunnollista ja hieman hidasjärkistä poliisityyppiä, jolle Poirot’n nopeat päätelmät ja epäsovinnaiset menetelmät tuottavat suurta vaikeutta. Tyypilliseen tapaansa suuri salapoliisi heittelee vihjauksia ja pieniä tiedonmurusia, muttei suostu paljastamaan kaikkia tietojaan avoimesti ja suoraan. Vasta suuressa loppuselvittelyssä selviävät todelliset syylliset ja oikea tapahtumien kulku.

Kirjan juoni on näppärä ja sopivasti monimutkainen, vaikkei siinä Christien ovelaa taiturimaisuutta olekaan. Tyylissä Hannah ei ole pyrkinyt matkimaan alkuperäistä, vaan kuljettaa tarinaa nykyaikaisen nopeassa tempossa ja elokuvamaisesti vaihtuvin kohtauksin. Asiaa auttaa se, että kertojana on Hannahin luoma uusi hahmo eli nuori Catchpool. Henkilögalleria on kaiken kaikkiaan Christielle tyypillinen, mutta valitettavasti itse nimihahmo eli Hercule Poirot jää kovin piirteettömäksi ja jäykäksi. Nimikirjainmurhat on nopealukuinen dekkari ja onnistuu yllättämään loppuratkaisussa, mutta kyllä Dame Agatha silti pitemmän korren vetää.

HARMAN, PATRICIA: Hope Riverin kätilö

Kustantaja: Bazar 2014

Alkuteos: The Midwife of Hope River

Suomennos: Sari Karhulahti

Patricia Harman on työskennellyt yli kolmekymmentä vuotta kätilönä Länsi-Virginiassa. Vuonna 1998 hän perusti miehensä kanssa yksityisen luonnonmukaisia menetelmiä käyttävän synnytysklinikan, mutta luopui siitä vuonna 2003. Aikaa jäi kirjoittamiselle. Ensin syntyi kaksi muistelmateosta ja sitten esikoisromaani Hope Riverin kätilö.

Kirjan päähenkilö ja kertoja on 36-vuotias Patience Murphy, itseoppinut kätilö Hope Riverin kaivoskylässä Appalakeilla. Patience on siellä menneisyyttä paossa, sillä hän on etsintäkuulutettu ja oikealta nimeltään Elizabeth Snyder. Eletään 1930-lukua ja suuren laman aikaa. Ammattiliittojen vaikutusvalta on mennyttä. Kaivoksia suljetaan ja ihmiset näkevät nälkää, mutta lapsia syntyy ja kätilö avustaa synnytyksissä, vaikka joutuisikin tekemään työnsä ilmaiseksi. Joskus sentään joku pystyy antamaan pari dollaria, pussillisen perunoita tai sylillisen halkoja.

Koska ihmiset ovat rahattomia, haetaan kätilö paikalle usein vasta silloin, kun mitään muuta toivoa ei enää ole. Patience joutuu karuissa oloissa toisinaan todella haastaviin tehtäviin, mutta selviää useimmista vaistonsa ja epäsovinnaisiinkin menetelmiin taipuvan tilannetajunsa ansiosta. Esimerkiksi laittamalla jännittyneen synnyttäjän lämpimään kylpyyn tai pyytämällä aviomiestä avustajaksi. Hän osaa myös käyttää lääkeyrttejä ja rohtoja. Kirjan mielenkiintoisinta antia ovatkin asiantuntevat kuvaukset monenlaisista synnytyksistä ja synnyttäjistä.

Hope Riverin kätilö liikkuu kahdessa aikatasossa, sillä menneisyys muistuu Patiencen mieleen vähän kerrassaan erilaisten tilanteiden myötä. Kertomus etenee verkkaista tahtia, viimeistä tiedonmurua saa odottaa pitkään ja loppu jätetään kutkuttavasti hieman auki. Nimeltä mainitaan monia kyläläisiä, mutta keskeisiä henkilöitä on vain kolme: Patience, hänen mustaihoinen apulaisensa Bitsy ja naapurissa asuva eläinlääkäri Hester. Kirja kuvaa ihmisen kykyä selvitä musertavistakin kohtalon käänteistä toisaalta oman sitkeyden ja toisaalta läheisten ansiosta. Patience auttaa muita, mutta saa vastavuoroon apua hädän koittaessa. Tässä ei ihonvärillä ole merkitystä, vaikka Ku Klux Klanin uhka leijuukin ilmassa. Laman tuoma kurjuus ja epätoivo ovat läsnä, mutta silti kirjan henki on positiivinen ja lämmin.

Minusta on tuntunut suurimman osan elämästäni, että näen unta. Herään silloin tällöin, toisinaan kuukausiksi, toisinaan minuuteiksi. Tänä yönä olen valveilla, ja makaan sängyssä ja ajattelen viime aikojen tapahtumia ja ihmisiä, joiden elämät ovat kulkeneet ristiin minun elämäni kanssa kuin suonet vanhan naisen käsissä. Heidän kasvonsa lipuvat ohitseni… rampojen ja vinoon kasvaneiden… vahvojen… rakastavien… sillä me kaikki olemme rampoja ja vinoon kasvaneita, vahvoja ja rakastavia.

HASSINEN, PIRJO: Sauna Paradis

Kustantaja: Otava 2014

Anne Hornin lapsuuteen 1960-luvulla kuului erottamattomasti Sauna Paradis, yleinen sauna jonka hänen isänsä omisti ja jossa Anne kävi pienestä pitäen auttamassa. Aikuisena Annesta tuli kirjailija, joka sai teoksiinsa aiheita kotikadultaan ja lapsuutensa kokemuksista. Myös saunasta, jota ei enää vuosiin ole ollut olemassa – kuten ei isääkään.

Erään kirjastovierailun yhteydessä Annea lähestyy tyylikäs virkamies, Lauri Kovanen. Mies toivoo, että Anne voisi auttaa häntä muistamaan lapsuuden tapahtumia ja etenkin sitä, oliko hän aikoinaan syyllinen isänsä kuolemaan. Laurin perhe asui samalla kadulla kuin Anne ja kävi Sauna Paradisissa, mutta lapset tuskin huomasivat toisiaan tuolloin. Silti muistikuvien verestäminen ja yhdisteleminen saattaisi tuoda valaistusta menneisyyden tapahtumiin. Syöttinä Annelle on Laurin lupaus kertoa jotain salaista tietoa jostakusta Annelle läheisestä ihmisestä.

Kehyskertomukseen limittyy otteita Annen kirjasta Tuhlaajatyttö. Sen päähenkilö on nuori aviovaimo Silja, joka kaipaa kipeästi omaa lasta, muttei pysty sellaista saamaan. Kuin tilauksesta kotimaahan palaa isosisko Sonja, joka on aina ollut vanhempien lempilapsi, mutta jonka urasta pornotähtenä näillä ei ole aavistustakaan. Silja käyttää tilaisuutta hyväkseen ja kiristää siskoa ryhtymään sijaissynnyttäjäksi. Tämä osuus ei ole Hassisen teoksessa mikään irrallinen lisä, vaan rinnastuu Annen lapsenkaipuuseen, joka jää vaille täyttymystä. Myös aviomiesten erilaiset suhtautumistavat selviävät.

Sauna Paradis pohdiskelee lasten suhdetta vanhempiinsa. Annen mielestä hänen lapsuutensa oli onnellinen nimenomaan isän ansiosta: isä tuntui viisaalta ja lämminsydämiseltä mieheltä, paljon läheisemmältä kuin äiti. Lauri taas häpesi isäänsä tämän juopottelun takia, mutta kaihtoi äitiäänkin. Halusiko hän silti isälleen pahaa? Mistä tuli tuo ahdistava syyllisyydentunne? Laurin chileläissyntyinen vaimo taas ei tunne minkäänlaisia omantunnontuskia, vaikka täysin tietoisesti kavalsi isänsä vallankumouksen pyörteissä vuonna 1973.

Hassisen kertomuksessa vilisee rujoja yksityiskohtia, likaa ja eritteitä. Seksuaalisuus on hänellä aina vahvassa roolissa, usein hieman häpeällisissä tai jopa kieroutuneissa muodoissa. Saunan alastomuudessa paljastuvat salaisuudet johtavat yllättävän kauaskantoisiin seuraamuksiin, aina nykyhetkeen saakka.

CLEMENT, JENNIFER: Varastettujen rukousten vuori

Kustantaja: Like 2014

Alkuteos: Prayers for the stolen

Suomennos: Terhi Kuusisto

Vuoren kupeessa Meksikossa sijaitsee pieni kylä, jossa asuu vain naisia ja lapsia. Miehet ovat lähteneet etsimään työtä Acapulcosta tai yrittäneet livahtaa rajan yli Yhdysvaltain ihmemaahan. Huumemafia pitää asukkaita pelon vallassa, mutta etenkin tyttöjä, sillä kauneimmat heistä kaapataan pomojen viihdykkeeksi. Äidit suojelevat tyttäriään pukemalla heidät pojiksi, rumentamalla lialla ja ryysyillä ja viimeisenä konstina piilottamalla maakuoppiin autojen lähestyessä kylää. Toisenlainen vaara uhkaa ilmasta, sillä viranomaisten lentokoneet ruiskuttavat syövyttävää myrkkyä unikkopeltojen sijasta kylien ylle.

Varastettujen rukousten vuori -romaanissa päähenkilö ja kertoja on Ladydi-niminen teinityttö. Äiti nimesi tyttärensä prinsessa Dianan mukaan, koska prinsessa hänen itsensä tavoin oli ollut miesten pettämä nainen. Äiti on katkera ja kiivas kaunotar, joka kuluttaa päivänsä alkoholin ja televisiosarjojen parissa. Tytärtään hän kuitenkin suojelee kuin kanaemo ja lähettää tämän heti tilaisuuden tullen lastenhoitajaksi kaupunkiin. Ei mene kaikki kuitenkaan ihan äidin suunnitelmien mukaan. Naiset ovat pelinappuloita miesten hallitsemassa maailmassa, missä heidän arvonsa on vähäisempi kuin huumeiden eikä neitsyt Marian rukoileminen pyyhi pahuutta pois.

Nainen voidaan myydä uudelle omistajalle yhä uudelleen ja uudelleen, prostituoitu usealle asiakkaalle saman päivän aikana – toisin kuin annos huumeita, jonka voi myydä vain kerran.

Kirja on aiheeltaan rankka eikä se kaunistele naisten kokemaa kärsimystä. Kieli on kuitenkin runollisen kaunista ja merkityksekästä, jättää asioita kuultamaan pinnan alta. Terhi Kuusisto on onnistunut suomennoksessa hyvin.

Jennifer Clement (s. 1960) on Méxicossa asuva yhdysvaltalainen kirjailija. Voidakseen kirjoittaa naisista Meksikon huumekulttuurissa hän vietti yli kymmenen vuotta kuunnellen niin väkivaltaa kokeneita naisia kuin kätkettyjä naisia ja naisvankeja. Ihmiskaupan uhreiksi joutuneiden naisten määrä on Meksikossa hyvin suuri ja heistä moni katoaa palaamatta koskaan takaisin. 

NESBØ, JO: Isänsä poika

Kustantaja: Johnny Kniga 2014

Alkuteos: Sønnen

Suomennos: Outi Menna

Norjalainen menestyskirjailija Jo Nesbø (s. 1960) valmistui ekonomiksi ja talousanalyytikoksi ja työskenteli pörssimeklarina Norjan suurimmassa meklariyhtiössä DnB Marketsissa. Rockyhtyeensä Di Derren kanssa hän kiersi yli kaksisataa päivää vuodessa, kunnes päätti ottaa aikalisän ja keskittyä rikosromaanien kirjoittamiseen. Oslolaisesta poliisista Harry Holesta kertova sarja käsittää jo kymmenen osaa ja lisäksi Nesbø on julkaissut rikosromaanit Kukkulan kuningas ja Isänsä poika. Jälkimmäisessä teoksessa päähenkilönä on Sonny Lofthus, joka ryhtyy kostamaan isänsä kuolemaa.

Nuoren painijalupauksen Sonnyn elämä menee raiteiltaan, kun hänen poliisi-isänsä tekee itsemurhan välttyäkseen tulemasta tuomituksi myyränä. Sonny jää huumekoukkuun, joutuu vankilaan ja huomaa tuntevansa olonsa siellä paremmaksi kuin ulkomaailmassa. Voidakseen jäädä vankilaan pidemmäksi aikaa, Sonny ryhtyy ottamaan kontolleen muiden tekemiä rikoksia. Toimiessaan vankien epävirallisena rippi-isänä hän saa kuitenkin kuulla, että isän kuolema on tosiasiassa itsemurhaksi lavastettu murha. Sonny alkaa määrätietoisesti valmistella pakoa vankilasta ja kostoretkeä syyllisiä vastaan. Miten onnistuu tehtävä, kun perässä on sekä virkavalta että rikollisjärjestö?

Sonny ei ole mikään viaton pulmunen, mutta jostain syystä häntä ei pidä rikollisena vaan sankarina. Hän on miltei liian täydellinen ollakseen totta! Hän on oikeudenmukainen, älykäs ja ovela. Hän on huumevuosista huolimatta hyväkuntoinen ja hänen tahdonvoimansa on huikea. Hänen katseensa on viaton ja lempeä. Hän on rakastettava ystävä ja armelias katuvia kohtaan. Hänelle toivoo kaikkea hyvää, rakkauttakin.

Mielenkiintoisia hahmoja löytyy myös sivuhenkilöistä, niin poliisien kuin rikollisten ja kodittomien joukosta. Etenkin ylikonstaapeli Simon Kefas: onko hän hyvien vai pahojen puolella? Tämä on vain yksi jännitystekijä muiden joukossa.

Eihän Isänsä poika hirveän realistinen ole, mutta onko sillä väliä? Pääasia, että on vauhtia ja tapahtumia, jännittävä juoni ja yllätyksiä, hyviä henkilöhahmoja ja kauniita lauseita.

Me olemme inhimillisiä silloin kun teemme syntiä. Mutta jumalallisia silloin kun me annamme anteeksi.

BOYNE, JOHN: Leijuva poika

Kustantaja: Bazar 2014
Alkuteos: The Terrible Thing That Happened to Barnaby Brocket
Suomennos: Laura Beck
Kuvitus: Oliver Jeffers

Irlantilainen John Boyne (s. 1971) tuli tunnetuksi romaanillaan Poika raidallisessa pyjamassa. Tämän lisäksi hän on julkaissut seitsemän aikuistenromaania ja neljä lastenkirjaa. Viimeisin teos Leijuva poika on hieman hankalasti määriteltävissä, sillä se on tyyliltään lastenromaani mutta sisältönsä puolesta sopiva aikuisillekin.

Brocketin perheen isä ja äiti ovat nuorina kokeneet asioita, jotka ovat saaneet heidät etsimään äärimmilleen viedyn tavallisuuden tarjoamaa näkymättömyyttä. Kaikki tuntuukin sujuvan suunnitelmien mukaan: on normaali koti ja normaalit askareet, kaksi normaalia lasta ja normaali koira. Sitten syntyy perheen kuopus Billy. Billy ei ole normaali; Billy uhmaa painovoimaa ja leijuu.

"Veljenne on hiukan erilainen kuin me muut", Alistair oli kertonut heille sinä aamuna valiten sanansa huolella. "Olen varma että se on vain väliaikaista, mutta se on silti hyvin kiusallista. Olkaa kilttejä älkääkä tuijottako häntä. Jos hän kuvittelee että hänen hulluttelunsa kiinnostaa teitä, se vain yllyttää häntä lisää."

Billyn pesutilojen käyttöön liittyi monenmoisia hankaluuksia, mutta olisi ehkä epähienoa puuttua niihin lähemmin tässä. Riittäköön kun kerron, että suihkussa käynti oli vaikeaa, kylpeminen poissa laskuista ja vessassa käynti asetti sellaisia haasteita, ettei sirkuksen etevin käärmemieskään olisi pystynyt suoriutumaan niistä kunnialla.

Vanhemmat pitävät vuosikausia Billyn sisällä talossa piilossa naapureiden katseilta, mutta pehmustavat sentään katot patjoilla jotta pojan olisi mukavampi olla. Entäpä kun Billy tulee kouluikää – silloinhan hänen on poistuttava kotoa? Ratkaisu on hiekalla täytetty selkäreppu, joka ankkuroi pojan maahan ja näyttää tarpeeksi normaalilta.  Silti vanhemmat pitävät Billyä kiusankappaleena, jota ilman voisi hyvin tulla toimeen (sisko ja veli eivät ole samaa mieltä). Tapahtuu kauhistuttava ja sydäntäsärkevä asia, jonka seurauksena Billy saa leijua enemmän kuin tarpeekseen. Samalla hän näkee, miten paljon maailmassa on normaalista poikkeavia ihmisiä ja oppii hyväksymään oman erikoislaatuisuutensa.

John Boyne on kirjailija, joka rakentaa juonen niin taitavasti että se pitää mielenkiinnon yllä loppuun saakka ja tarjoaa yllätyksiä. Samalla hän ujuttaa hienovaraisesti mukaan varsin syvällisiä ja kipeitä asioita. Lopputulos ei ole naiivi, vaan mukana on sopivasti särmää.

PS. Miksi päähenkilön nimi Barnaby on muutettu suomennoksessa Billyksi? Toki Billy on lapsille helpompi, mutta eikö silloin olisi yhtenäisyyden vuoksi pitänyt muuttaa muidenkin henkilöiden nimet?

LEMAITRE, PIERRE: Näkemiin taivaassa

Kustantaja: Minerva 2014

Alkuteos: Au revoir là-haut

Suomennos: Sirkka Aulanko

Ranskalainen psykologi ja kirjailija Pierre Lemaitre (s. 1956) on tunnettu rikosromaaneistaan, mutta vuoden 2013 Goncourt-palkinnon saavuttanut Näkemiin taivaassa on hänen ensimmäinen historiallinen romaaninsa. Siinä yhdistyy historialliseen ainekseen sekä dekkarin että veijariromaanin piirteitä.

Ensimmäinen maailmansota on päättymässä. Ranskalaisten puolella luutnantti Henri d’Aulnay-Pradelle yrittää vielä viime tingassa suorittaa sellaisen maineteon, että ylennys kapteeniksi olisi paikallaan. Nuori sotilas Albert Maillard on vaarana suunnitelman onnistumiselle ja on siksi vähällä menettää henkensä. Apuun rientänyt joukkuetoveri Édouard Péricourt loukkaantuu pahasti. Sodan jälkeen Albert tuntee velvollisuudekseen pitää huolta toveristaan, vaikka olot ovat ahtaat ja rahasta pulaa; yhteiskunta ei suurista puheista huolimatta pidä sankareistaan huolta. Édouardin perhe on toki upporikas, mutta tuntemattomaksi ruhjoutunut nuorukainen ei enää halua sen piiriin. Samaan aikaan Henri etenee yhteiskunnassa häikäilemättä ja hankkii varallisuutta kyseenalaisin keinoin.

Näkemiin taivaassa on terävä katsaus sodanjälkeiseen Ranskaan. Yhteiskuntaluokat ovat yhä olemassa: köyhtyneet ja silti ylpeät aateliset, rikkaat ja mahdikkaat keinottelijat, pienipalkkaiset virkamiehet ja nälkärajalla kitkuttelevat työttömät. Palveluksia voi ostaa ja etuoikeuksia myydä lainsäädännöstä piittaamatta – ainakin jonkin aikaa. Rehellisyys ja vastuuntunto eivät tunnu kannattavan – tai ehkä sittenkin.

Romaanissa on sivuja 546, mutta vauhdikkaat tapahtumat ja hyvä henkilökuvaus pitävät otteessaan. Sodan raakuuksia ei millään tavoin kaunistella, joten paikoin joutuu kohtaamaan rankkoja asioita, hajuja ja näkyjä. Ihmisten itsekkyys, vallantavoittelu ja rahanhimo ovat kauhistuttavia ja sodan jälkeinen sekasorto tarjoaa huijareille mitä otollisimmat mahdollisuudet. Onneksi kirjassa on myös paljon huumoria ja toiveikkuutta. Etenkin arka ja hidasjärkinen Albert on hellyttävä hahmo, jolle toivoisi onnea kaikkien koettelemusten jälkeen. Ja surun keskellä kukoistaa myös ystävyys ja kasvaa rakkaus.

JAATINEN, HEIDI: Kaksi viatonta päivää

Kustantaja: Gummerus 2014

 Heidi Jaatinen (s. 1968) opettaa osa-aikaisesti pienluokkaa ja ohjaa perustamassaan harrastajateatterissa. Esikoisromaani Ei saa katsoa aurinkoon ilmestyi vuonna 2010 ja seuraava teos Jono ilmestyi 2011. Jaatisen kolmas romaani Kaksi viatonta päivää oli yksi vuoden 2014 Finlandia-ehdokkaista. Se kertoo niin äidin kuin tyttären näkökulmasta siitä, miten sellaiset sosiaaliset ongelmat kuin alkoholismi ja työttömyys voivat jatkua sukupolvesta toiseen ja vaikuttaa etenkin äitiydessä onnistumiseen. Lasten huonoon kohteluun Jaatinen on törmännyt työssäänkin, mutta lisäksi hän on haastatellut huostaan otettuja lapsia ja nuoria ja heidän vanhempiaan sekä sijaiskodin henkilökuntaa ja sosiaalityöntekijöitä. Oman lisänsä luomistyössä ovat antaneet unet, joita Jaatinen on kirjoittanut muistiin.

 Sistinjan isä kiertelee maailmaa ja pistäytyy vain joskus. Äiti on hylännyt Sistinjan heti synnytyksen jälkeen, ei ole edes ottanut rinnoilleen, mutta Sistinja kuvittelee silti muistavansa lakanapäiviä, jolloin tehtiin äidin kanssa kaikenlaista kivaa. Omaa lastaan Sistinja päättää rakastaa senkin edestä, mutta toisin käy. Ei ole Sistinjasta äidiksi, vastuu painaa, lapsen itku ja kiukuttelu kiristävät pinnaa. Alkoholi ja aviopuoliso Ake vievät liiaksi huomiota. On parempi luovuttaa lapsi toisten hoitoon ja rakastaa etäämpää.

 Tulevaisuus vyöryi hyökynä kysymysten rantavallitusta vasten, se pärskähteli, hän heilahteli rintaa myöten aalloissa eikä ehtinyt kuin vetää henkeä ennen seuraavaa aaltoa. Hän tutisi mittatikulla. Hän liiskaantui asfalttiin maalatulle keltaviivalle. Hän vapisi merkityssä origossa. Hänen oli huolehdittava! Hänen oli huolehdittava!  Tulevat hetket jonottivat hänen edessään ja kilkuttivat hermostunutta kelloa. Hän ennakoi, ennakoi, ennakoi. Kontrolloi, kontrolloi. Loi, loi, loi.

 Hertta oppii jo pienenä ennakoimaan Aken vihanpuuskia ja jopa johdattamaan kiukkua itseensä, jos se uhkaa äitiä. Toisaalta hän hyvin varhain alkaa kerjätä äidin huomiota ja kokeilla kiintymyksen määrää. Sijaiskotiin joutuminen jättää Hertan tyhjän päälle. Voidaanko hänet hylätä sieltäkin? Hertta tietää tilanteen selvittämiseen vain yhden tavan: on kokeiltava kaikkia rajoja kaikin mahdollisin tavoin. On huudettava ja kiroiltava, purtava ja raapittava, rikottava ja tuhottava. Sijaiskodin työntekijöiden kunniaksi on sanottava, että he säilyttävät malttinsa miltei tilanteessa kuin tilanteessa ja välittävät aidosti suojateistaan. Vertaistuellakin on merkityksensä, kun nuoret ystävystyvät keskenään.

 Kirjan kieli vaikuttaa ajoittain hiukan koukeroiselta ja teennäiseltä, mutta mukana on myös hienoja oivalluksia. Esimerkiksi: Puut kannattelivat taivasta, joka pyrki tihkuna alas. Unet ja mielikuvitus sekoittuvat todellisuuteen ovelasti ja voivat joskus hämätäkin lukijaa. Tempo aaltoilee tunnelmien mukaan. Pieni tiivistäminen olisi tehnyt kirjalle hyvää ja ehkä saanut myös rakenteen selkeämmäksi. Nyt hypellään sen verran ajassa edestakaisin ja henkilöstä toiseen, että lukija joutuu koetukselle. Näistä huomioista huolimatta Kaksi viatonta päivää on hyvä ja tarpeellinen romaani ajankohtaisesta aiheesta, joka herättää paljon tunteita. 

VALTONEN, JUSSI: He eivät tiedä mitä tekevät

Kustantaja: Tammi 2014

Jussi Valtonen (s. 1974) on opiskellut psykologiaa, teoreettista filosofiaa ja englantilaista filologiaa Helsingin yliopistossa ja kognitiivista neuropsykologiaa Johns Hopkinsin yliopistossa Yhdysvalloissa sekä käsikirjoittamista. Esikoisromaani Tasapainoilua ilmestyi 2003 ja seuraava teos Vesiseinä 2006. Valtosen kolmas romaani Siipien kantamat sijoittui toiseksi Tammen ja Bonnierin pohjoismaisessa romaanikilpailussa vuonna 2007 ja lähitulevaisuuteen sijoittuva He eivät tiedä mitä tekevät sai vuoden 2014 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Viimeistelyn alla on myös neuropsykologian alaan kuuluva väitöskirja. Vapaa-aikanaan Valtonen soittaa kitaraa rock-yhtyeissä Kuha ja Maunula.

Suomalaisen Alinan ja amerikkalaisen Joen avioliitto 1990-luvulla päättyy lyhyeen, Joe palaa Yhdysvaltoihin ja Alina jää pariskunnan pojan Samuelin kanssa Suomeen. Samuelin taipumukset viittaavat tieteelliseen tutkimustyöhön, mutta vierailu koe-eläinlaboratoriossa muuttaa ajatusmaailman. Samuelista tulee aktivistiryhmän jäsen, joka ponnistelee eläinkokeiden lopettamisen puolesta. Mutta millä keinoin?

Neurotieteen professori Joe puolestaan on saavuttanut mainetta eläinkokeisiin perustuvilla käänteentekevillä oivalluksillaan. Yhtäkkiä häntä vastaan aletaan hyökkäillä, työhuone tuhotaan, kotia tahritaan ja hänen nykyistä perhettään uhkaillaan. Mediassa aletaan epäillä tutkimustulosten aitoutta. Syylliseksi kiusantekoon arvellaan isänsä välinpitämättömyyteen suivaantunutta Samuelia. Toisaalta Joe on juuri ryhtynyt keräämään boikottiryhmää suurta kustannusyhtiötä vastaan.

He eivät tiedä mitä tekevät -romaanissa pohditaan toisaalta sitä, onko koe-eläinten käyttö tutkimuksissa oikeutettua tai edes välttämätöntä, ja toisaalta sitä, millaisin keinoin eläinkokeita voisi vastustaa menemättä terroriin asti. Toinen suuri teema on se, miten monin tavoin ihmisille syötetään vääriä tietoja ja muokataan käsityksiä asioista kulissien takaa. Pörssiyhtiöille raha on tärkeintä, ei lain tai moraalin noudattaminen. Esimerkkinä häikäilemätön Children Are The Future -kampanja, jossa lapsille ja nuorille jaellaan avokätisesti pillereitä, joiden väitetään auttavan vuorovaikutustaitojen ongelmissa. Eli näiden pillerien avulla yksinäisistä ja epävarmoista pitäisi tulla nokkelia, suosittuja ja ihailtuja huomion keskipisteitä. Samalla kaupitellaan uudenlaista iAm-laitetta, joka vaikuttaa sähköimpulssien avulla aivokuoreen, tunnistaa ajatuksia ja tuo mielessä vilahtavia asioita tutkittavaksi kuvina ilmaan silmien eteen. Pelottavan uskottavasti kuvattu!

Tämän lisäksi He eivät tiedä mitä tekevät ennättää vertailla sekä Suomen että Yhdysvaltojen kohdalla uskontoihin ja kansallisuuteen liittyviä erikoispiirteitä ja ennakkoluuloja, akateemisen maailman nurkkakuntaisuutta ja vanhoillisuutta, perhe-elämää kaikkine kriiseineen ja jännitteineen sekä nuorten itsenäistymiseen liittyvää kapinointia. Valtosen psykologinen silmä on tarkka yksityiskohdille, joten henkilöistä rakentuu varsin uskottavia. Parhaiten jää mieleen Joen teini-ikäinen tytär Rebecca, yhdistelmä huomion- ja hellyydenkaipuuta, uhmaa ja kiukkua. Vaikka kirjassa on yli 500 sivua, se jaksaa kantaa ja kiihtyä suorastaan trillerimäiseksi loppua kohden.