VALLGREN, CARL-JOHAN: Varjopoika

Kustantaja: Otava 2015

Alkuteos: Skuggpojken

Suomennos: Maija Kauhanen

Carl-Johan Vallgren (s. 1964) on kirjoittanut yhdeksän romaania, yhden novellikokoelman ja Berliiniä käsittelevän esseeteoksen. Suurimman julkisen tunnustuksen hän on tähän mennessä saanut vuonna 2002, jolloinTarina merkillisestä rakkaudesta -romaani voitti arvostetun August-palkinnon. Vallgren on myös muusikko, joka yhdistää sävellyksissään satiirista kabareeta ja modernia rockmusiikkia. Uusimmassa teoksessaan Varjopoika Vallgren aloittaa Danny Katzin tutkimuksista kertovan sarjan.

 Varjopoika alkaa tapauksesta, jossa kosteahkon iltapäivän viettänyt isä kadottaa seitsenvuotiaan poikansa Kristofferin metroasemalla:

   Portaikkoon vievät lasiovet avautuivat. Pian hän näkisi Kristofferin istumassa penkillä ja odottamassa häntä naisen kanssa karkkipussi kädessään…

   Hän kääntyi lastenrattaiden kanssa kulman taakse ja katsoi ympärilleen. Portaikko oli autio. Ei ristinsielua missään.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin katoaa vuorostaan Kristofferin nuorempi veli Joel, josta on tullut merkittävä liikemies ja sukunsa perinteen jatkaja. Huolestunut vaimo kutsuu yksityisetsivä Danny Katzin etsimään miestään, koska poliisit eivät suhtaudu tilanteeseen tässä vaiheessa kovin vakavasti. Danny ja Joel ovat olleet armeijan salaisessa erityiskoulutuksessa samaan aikaan ja ystävystyneet – vaimo on kuullut Joelin joskus jopa lausuneen, että Katz on ”ainoa ihminen, johon olen luottanut koko elämäni aikana”.  Katz onnistuukin kaivamaan esiin monenlaisia salailtuja asioita niin kadonneesta kuin hänen lähipiiristään, mutta sitten seuraa uusi murha, joka sekoittaa kuviot täysin: kaikki todisteet pienintä yksityiskohtaa myöten viittaavat nimittäin Katziin itseensä. Katz painuu maan alle ja yrittää samalla selvittää totuutta. Kehen hän voi luottaa?

Varjopoika on näppärä ja nopealukuinen dekkari. Vallgren tarjoaa pieniä tiedonmuruja sopivasti, joten lukija pystyy hieman tekemään johtopäätöksiä ja arvailemaan tulevaa. Irrallisilta tuntuneet langanpäät yhdistyvät toisiinsa lopussa ja syyt murhaajan toimintaan selviävät lapsuuden traumoja myöten. Realismin rajoissa ei ehkä ihan pysytä, mutta sehän ei dekkareissa olekaan perusvaatimuksena.

TAMMINEN, PETRI: Meriromaani : eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä

Kustantaja: Otava 2015

Meriromaani on sivumäärältään pieni, mutta sisällöltään suuri. Se on toisaalta realistinen kuvaus merenkulusta purjelaivakaudella ja toisaalta allegoria elämästä, kohtalosta ja kasvamisesta. Tunnelmaltaan se on mietteliäs ja kohtalonkaikuinen eikä yhtä ironinen kuin Tammisen aiemmat teokset. Hupaisat hetkensä on silti siinäkin. Paikoin tulee mieleen jopa Volter Kilven suurteos Alastalon salissa, vaikka Tammisen kieli onkin minimalistista ja nasevaa. Se jättää aukkoja rivien väliin lukijoiden täytettäviksi.

 Kirjan päähenkilö ja kertoja on Vilhelm Huurna, josta tulee merikapteeni äidin toivomuksesta ja Askaisten kylän isäntien tuella. Kovin onnekasta Huurnan seilaaminen maailman valtamerillä ei ole, sillä häneltä uppoaa laiva toisensa jälkeen milloin mistäkin syystä. Koskaan vika ei ole varsinaisesti kapteenin, vaan tuhon aiheuttaa toisinaan myrsky ja toisinaan toisen laivan aiheuttama yhteentörmäys. Huurna kuitenkin murehtii huonouttaan ja huono-onnisuuttaan niin, että saa rintataudin kaltaisia oireita, kunnes uusi työrupeama pyyhkii pahat muistot pois.

Merikapteeni Vilhelm Huurna häpesi eilistä ja pelkäsi huomista, mutta nykyhetken kanssa hän oli tullut aina hyvin toimeen.

Askaisten isäntien luottamus on liikuttavaa. He hankkivat aina uuden laivan ja saavat Huurnan ottamaan aina uuden pestin vastoinkäymisistä huolimatta. Heidän näkökulmastaan Huurna on suorastaan hyvän onnen kapteeni, sillä hänen laivoilleen onnettomuudet tulevat yksi kerrallaan; jos miehistö sairastelee, niin säät ovat lempeät ja jos myrsky riepottelee, niin miehet ovat terveinä. Näin kuluvat vuodet ja Huurna havaitsee olevansa vanha. Päälliköntakki jää naulaan ja elämänpiiriksi muotoutuu koti ja postiveneen laituri. Järkipohjalla solmittu avioliitto on loppunut jo aikoja sitten eikä muita naisia ole löytynyt rinnalle joko Huurnan arkuuden tai saamattomuuden vuoksi.

Petri Tamminen on joskus lausunut, että suomalaisilta puuttuu epäonnistumisen taito. Onnistuminen on nostettu suorastaan elämän tarkoitukseksi, vaikka usein vasta epäonnistuminen jossain tuottaa myöhemmin onnistuneen lopputuloksen. Huurna saa ylpeydenaihetta vain hetkittäin, mutta hän oppii ilostumaan vähästä. Hänelle kehittyy eräänlainen kohtalonusko, joka tekee välinpitämättömäksi tulevan suhteen ja vie pelon pois.

Silloin hän avasi silmänsä ja huomasi, että hän sai kuitenkin olla ja elää, kulkea maan päällä etelään tai pohjoiseen tai olla vaikka kulkematta, pysyä tässä. Aina hänellä kuitenkin olisi elämä ja sillä arvo, tämän elämän itsensä arvo, laivat olivat uponneet, mutta hän ei.

SHAMSIE, KAMILA: Jumala joka kivessä

Kustantaja: Gummerus 2014

Alkuteos: A God in every stone

Suomennos: Raimo Salminen

Nuori englantilainen säätyläisnainen Vivian Rose Spencer on päässyt arkeologisten tutkimusten makuun, mutta ensimmäisen maailmansodan syttyminen vie hänet vapaaehtoistyöhön sotasairaalaan. Tosiasiassa kyseessä on pikemminkin halu miellyttää isää kuin isänmaallinen innostus. Seurauksena on henkinen romahdus, josta toipuakseen Vivian matkustaa Intiaan. Sieltä, Peshawarista, saattaa löytyä merkittävä muinaisaarre Persian kuningas Dareios I:n ajalta, vaikka monet pitävätkin tietoa pelkkänä myyttinä. Intialaisia itseään maan värikäs menneisyys ei tunnu erityisemmin kiinnostavan, mutta ainakin yhden Vivian saa palavan innostuksen valtaan: nuoren Najib-nimisen pataanin. Najibin vanhempi veli yrittää katkaista ystävyyden alkuunsa. Qayyum on lähtenyt innokkaana Eurooppaan sotimaan Britannian puolesta ja menettänyt Ypresin taistelussa toisen silmänsä. Sankarin kohtelua hän ei ole kuitenkaan saanut, vaan tuntenut toipilasaikanaan Brightonissa olevansa pelkkää epäilyttävää pohjasakkaa.

Kirjassa ohitetaan melko viitteellisesti ensimmäisen maailmansodan kauheudet, joista on runsaasti kuvauksia olemassa jo entisestään. Myös Turkissa vuonna 1915 tapahtunut armenialaisten kansanmurha nousee esiin ainoastaan lyhyinä mainintoina, vaikka sillä onkin erittäin ratkaiseva vaikutus Vivianin elämään ja kehitykseen. Naiivi usko viranomaisiin järkkyy, kun Vivian ymmärtää tulleensa houkutelluksi inhottavaan petokseen. Toinen Viviania rajusti kasvattava tapahtuma sattuu Peshawarissa 1930. Britannian siirtomaa-armeijan sotilaat avaavat tulen väkijoukkoa vastaan ja surmaavat lukuisia väkivallattoman vastarinnan kannattajia – ja yrittävät sitten peittää ja salata tekonsa.

Intialaisten itsenäisyystaistelun ohella tärkeänä teemana on naisen tasa-arvo. Vivian on omaan aikaansa nähden harvinaisen itsenäinen nainen, joka ei jää miesten jalkoihin eikä pelästy arvostelua. Hyvin tulee esille se, että siirtomaavallan aikaisessa Intiassa nuori nainenkin on etuoikeutettu kun vain kuuluu valkoihoiseen herrakansaan.

Jumala joka kivessä on paksu kirja ja sisältää paljon asiaa. Shamsiella on silmää yksityiskohdille, onpa kyse sitten kukkivista puutarhoista, helteen aiheuttamasta tukaluudesta tai palomiehistä huuhtomassa verta pois katukiviltä.

Elettiin yltäkylläisyyden vuodenaikaa: oksat olivat taipuneet hedelmiensä painosta; hyönteiset kiehäsivät kuin humaltuneina puiden lomassa ja törmäilivät päin oksia.

Tarinankertojien katu tulvi. Vettä virtasi sen koko pituudelta kuljettaen mukanaan rojua: kenkiä, lankunpätkiä, vaatteita, puoliksi syöty omena. Paikalle ilmestynyt varis syöksähti kohti jotakin kiiltävää, kastoi nokkansa veteen ja kohosi taas ilmaan hätäisin siiveniskuin. Palomiehet pesivät katua letkuilla, ja ratsuväki piti vartiota.

Missä vainajat olivat, missä loukkautuneet?

Joissakin kohdin kirjan jännite hieman herpoaa ja samalla lukijan tunne siitä, että ollaan tapahtumien keskellä. Kirjan loppupuoli sen sijaan on kuin trilleristä, kun Vivian ja Qayyum alkavat yhdessä etsiä salaperäisesti kadonnutta Najibia. Pataanimiesten välisen rakkaus ja uskollisuus on koskettavaa, sillä se ei rajoitu pelkästään sukulaisiin vaan ulottuu myös ystäviin ja aatetovereihin. Ja sitten se suuri arvoitus: onko muinaisaarre tosiaan olemassa?

RAEVAARA, TIINA: Yö ei saa tulla

Kustantaja: Paasilinna 2015

Tiina Raevaara (s. 1979) voitti vuonna 2006 Martti Joenpolven novellikilpailun ja sai vuonna 2011 Runeberg-palkinnon novellikokoelmastaan  En tunne sinua vierelläni. Hän on opiskellut biologiaa ja väitellyt filosofian tohtoriksi perinnöllisyystieteen alaan kuuluvalla väitöskirjalla.

Yö ei saa tulla on dekkari siinä mielessä, että siinä tehdään murha – kaiketikin. Kaikenlaista tapahtuu, mutta kuin hirveässä unessa tai houreessa, jossa mistään voi olla ihan varma. Kauhukirjallisuuteenkin Raevaaran teoksen voisi luokittaa, vaikka kuvatut painajaiset ovat selvästi pään sisällä. Lukijan ahdistus tulee aavistelusta, miten henkilöt mahtavat reagoida harhoihinsa.

Kuulin sydämenlyönnit korvissani, tai oikeastaan koko päässäni. Kuin joku olisi puristanut kalloani rytmikkäästi. Paine pääni sisällä kasvoi, hellitti, kasvoi taas. Oikeastaan koko huone tuntui laajentuvan ja supistuvan samassa tahdissa. Seinät työntyivät sänkyä kohti ja vetäytyivät taas kauemmaksi. Maailma kumisi.

Kirjan päähenkilö on parikymppinen Johannes, joka työskentelee kelloliikkeessä alati eteenpäin tikittävän ajan keskellä. Hänen oma aikansa on pysähtynyt viiden vuoden takaiseen hetkeen, jolloin hukkui läheinen kasvinkumppani Aalo. Tekikö Aalo itsemurhan, kun suhde keski-ikäiseen liikemieheen, Sandvalliin, paljastui? Johannes ei oikein muista. Nyt vuosien tauon jälkeen hän tapaa Aalon kaksoisveljen Antin, joka ilmoittaa aikovansa tappaa Sandvallin. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin ja Johannes ajautuu tahtomattaan tilanteesta toiseen. Yöllä piinaavat painajaiset ja päivällä epämääräisen pelottavat näyt. Vainotaanko Johannesta vai onko hän tulossa hulluksi? Onko hän tietämättään tehnyt jotain pahaa?

Kirja on synkkä ja täynnä symboliikkaa. Useaan otteeseen viitataan Nukkumattiin, joka ei ole suinkaan iloinen pikkumies, vaan Kuun toisella puolella asuva teräväkyntinen hirvitys, joka käy öisin kaivamassa silmät päästä kaikilta unettomilta. Silmät ovat muutenkin kirjassa tärkeässä asemassa: kauniit silmät, sokeat silmät, valehtelevat silmät, pelottavat silmät, vaurioituneet silmät, tekosilmät, vaihdetut silmät. Tähän liittyvät myös Johanneksen kokemukset nukeista: ihmisistä, jotka on kursittu kasaan palasista tai jotka alun perinkin ovat olleet keinotekoisia. Toisena keskeisenä teemana ovat unet, jotka sisältävät vihjeitä ja tietoa – jos ne vain osaa tulkita.

Yö ei saa tulla on tyyliltään ja tunnelmaltaan niin epäsuomalainen, että helsinkiläisten paikannimien mainitseminen saa joka kerta hämmästymään. Innoittajana onkin ollut saksalainen E. T. A. Hoffmann, joka käsitteli teoksissaan sekä Nukkumattia (Der Sandman) että mekaaniseen nukkeen rakastuvaa miestä. Raevaaran romaani on niin taitavasti rakennettu ja niin sujuvasti kirjoitettu, että se on pakko lukea miltei yhdellä istumalla. Jälkikäteen olo on kuitenkin outo, ikään kuin olisi sukeltanut liian syvälle jonnekin pimeään ja vääristyneeseen.

Talot kumartuivat katujen ylle, nojasivat läkähtyneinä ainoaan suuntaan, jossa oli tyhjää tilaa. Usvan, tai ehkä höyryn, määrä oli lisääntynyt katujen yllä. Se liukui autoteitä pitkin kuin vesi. Kaupunki oli musta, usva valkoista lietettä sen uomissa. 

CHABON, MICHAEL: Telegraph Avenue

Kustantaja: Tammi 2014

Alkuteos: Telegraph Avenue

Suomennos: Aleksi Milonoff

Michael Chabon (s. 1963) kuuluu amerikkalaisen nykykirjallisuuden kärkinimiin. Teos The Amazing Adventures of Kavalier and Clay voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2001 ja romaani Wonder Boys oli pohjana samannimiseen elokuvaan vuonna 2000. Chabon tunnustautuu musiikki- ja sarjakuvafanaatikoksi, mikä kyllä näkyy hänen teoksissaan.

Telegraph Avenue -romaanin tapahtumat sijoittuvat Kaliforniaan 2000-luvun alkupuolelle. Keskushahmoja ovat mustaihoinen, pulska Archy Stallings ja valkoinen, pienikokoinen Nat Jaffe. Archy on lupsakkuudessaan hieman selkärangaton, kun taas juutalaistaustainen Nat on synkkä ja äkkipikainen murehtija. Miehiä yhdistää 1970-lukuun ja jazzmusiikkiin kohdistuva rakkaus. He omistavat Telegraph Avenuella Brokeland Records -vinyylidivarin, joka on menestynyt ihan mukavasti uskollisen asiakaskunnan ansiosta. Nyt on myrskypilviä noussut taivaalle. Lähistölle on suunnitteilla suuri kauppakeskus, joka luultavasti veisi asiakkaat suuremman kokoelmansa ja halvempien hintojensa ansiosta.

Ongelmia on yksityiselämässäkin. Miesten vaimot ovat kätilöitä ja omistavat kotisynnytyksissä avustavan firman. Nyt toimilupa on vaarassa, koska erään epäonnistuneen synnytyksen jälkimainingeissa sairaalan synnytyslääkäri ja Archyn temperamentikas Gwen-vaimo ovat laukoneet toisilleen asiattomuuksia. Gwenin puolustuksena voi toki pitää pitkälle edennyttä raskautta hormonimyrskyineen, johon liittyy ärtymystä Archya kohtaan. Mies on selvästikin haluton sitoutumaan suhteeseen ja ottamaan vastuuta tulevasta lapsesta. Lisäksi menneisyydestä on yhtäkkiä putkahtanut henkilöitä, jotka esittävät omia vaatimuksiaan Archyn suhteen. Näistä toinen on orpo teini-ikäinen Titus, jonka isä Archy ilmeisesti on, ja toinen Archyn oma isä, kauan kadoksissa ollut kuuluisa ex-näyttelijä. Kirjan perusteema taitaakin olla se, että isät ja pojat ovat pääosin aika huonoja hoitelemaan välejään.

Chabon käyttää paljon yksityiskohtia, kuvaapa hän sitten luontoa, ihmisiä tai tapahtumia. Parhaimmillaan lauseissa on yllätyksellisiä vertauksia ja loppuvetäisyjä sekä herkullista komiikkaa.

Juliesta tuntui, että hänen elämänsä ainesosat olivat yhtäkkiä sekoittuneet, ryvästyneet ja monimutkaistuneet kuin aminohapot alkuliemessä.

…musta BMW lähestyi taloa kuin planeetansyöjä.

Basisti sormeili otelautaa ylös ja alas niin kuin sokea lukee jotain kiihdyttävää.

Toisinaan teksti käy kyllä liian koukeroiseksi ja rönsyileväksi – onpa eräs lause peräti 17 riviä pitkä! Lukemista hankaloittaa myös se, että 618 sivua sisältävässä kirjassa on vain viisi lukua ja nekin ilman selkeää kappalejakoa. Keskeisten hahmojen lisäksi kirjassa on lukuisia sivuhenkilöitä, jotka omalla tavallaan vaikuttavat tapahtumien kulkuun niin hyvässä kuin pahassa. Henkilöiden muistaminen ja erottaminen toisistaan on vaikeaa ainakin aluksi, mutta loppua kohti kerronnan vauhti kiihtyy. Esimerkiksi kuvaus Gwenin synnytystilanteesta on hurja. Kirjaa mainostetaan Suurena Amerikkalaisena Romaanina, mutta sitä se ei sentään ole eikä edes Chabonin oman tuotannon parhaimmistoa. Mukanaan se kyllä vetää sitten, kun asetelmat alkavat selkiintyä ja henkilöt käyvät tutummiksi.

DIDIERLAURENT, JEAN-PAUL: Lukija aamujunassa

Kustantaja: Tammi 2014

Alkuteos: Le Liseur du 6h27

Suomennos: Kira Poutanen

Guylain Vignolles on koko ikänsä kärsinyt nimestään. Monet nimittäin vääntävät sen nokkelasti muotoon Vilain Guignol, mikä suomeksi tarkoittaa Kamalaa Pelleä. Niinpä Guylain muuttaa itsensä näkymättömäksi.

Hän oli opetellut olemaan olematta liian komea tai ruma, liian lihava tai laiha. Hän oli vain hämärä olento näkökentän laidassa. Hän sulautui maisemaan kunnes muuttui tuntemattomaksi jopa itselleen.

Miksi Guylain sitten alkaa lukea aamujunassa ääneen työmatkalaisille? Hän haluaa pelastaa kirjoitettua sanaa unohdukselta! Hän on töissä kierrätyslaitoksessa, jossa hirviömäinen kone murskaa myymättä jääneet kirjat massaksi ja edelleen uusien teosten materiaaliksi. Aina jää muutama sivu ehjänä koneen uumeniin ja ne Guylain päivän lopuksi kerää ja kuivattaa ja lukee seuraavana aamuna junassa. Kimara saattaa koostua esimerkiksi keittokirjaotteesta, pätkästä kirjallisuuspalkinnon voittajaa, salapoliisiromaanin ja historianteoksen katkelmasta. Kanssamatkustajat nauttivat.

Kun lähijuna pysähtyi asemalle ja ihmiset astuivat ulos vaunusta, joku ulkopuolinen olisi helposti huomannut, miten erilaisilta Guylainin kuulijat muihin matkustajiin verrattuna vaikuttivat. Heidän kasvoillaan ei näkynyt tyhjää maskia, jota kaikki muut matkustajat kantoivat kasvoillaan. He kaikki näyttivät tyytyväisiltä sylivauvoilta.

Eräänä päivänä Guylain löytää muistitikun, jonka sisältämä tarina muuttaa hänen elämäänsä ratkaisevasti. Samalla Lukija aamujunassa -teoskin muuttuu realistisesta romanttiseksi. Odottaako jossain sankaritar valkealla ratsulla saapuvaa ritariaan?

Ranskalaisissa teoksissa on omanlaistaan viehätystä. Lukija aamujunassa on pienimuotoinen lempeä satu, jossa särmää antavat arkipäiväiset henkilöhahmot. Näiden määrä on lukijan kannalta ilahduttavan pieni ja helposti omaksuttava. Tarkimmin seurataan vain päähenkilö Guylainia, jonka melankolisuus vähitellen väistyy hiljaisen huumorintajun tieltä. Lisäksi kuvataan paria Guylainin varsin omalaatuista ystävää ja muutamaa ällöttävää työtoveria. Monia pieniä yksityiskohtia ja niiden merkityksiä voi jäädä miettimään ja tarinoita täydentää mielensä mukaan, sillä kaikkea ei kerrota loppuun saakka. Hymy jää huulille tämän kirjan jälkeen. 

MAALOUF, AMIN: Valon puutarhat

Kustantaja: Gummerus 2014

Alkuteos: Les jardins de lumière

Suomennos: Anna-Maija Viitanen

Kirjailija Amin Maalouf syntyi vuonna 1949 Beirutissa, kävi ranskankielistä jesuiittakoulua ja opiskeli sosiologiaa ja taloustiedettä Beirutin ranskalaisessa yliopistossa. Libanonin sisällissodan sytyttyä vuonna 1975 perhe muutti Pariisiin. Maalouf ille on myönnetty Suomen Leijonan I luokan ritarimerkki tunnustuksena yhteistyöstä säveltäjä Kaija Saariahon kanssa. Vuonna 2011 Maalouf kutsuttiin jäseneksi Ranskan akatemiaan eli neljänkymmenen ”kuolemattoman” joukkoon.

Valon puutarhat -romaanin päähenkilö on Persiassa 200-luvulla elänyt Mani, kuvataiteilija, filosofi ja lääkäri. Hän joutui jo kolmevuotiaana poikasena fanaattisen isänsä mukana varhaiskristilliseen valkokaapujen yhteisöön ja eroon äidistään koko loppuiäkseen. 12-vuotiaasta lähtien Mani alkoi saada näkyjä, joissa ”jumalaiseksi kaksoseksi” kutsuttu henki paljasti hänelle uskonnollisia totuuksia. Näistä muotoutui manikealaisen opin perusydin, jota profeetta lähti levittämään ympäri Aasiaa. Hän sai uskollisia seuraajia ja ystäviä, joista läheisin lienee ollut oma isä.

Manikealaisuus pyrki yhdistelemään itseensä parhaita piirteitä ajan valtauskonnoista eli zarathustralaisuudesta, kristinuskosta ja buddhalaisuudesta. Manin näkemyksen mukaan uskontojen ei kuulu kilpailla keskenään kannattajista eikä vallasta, jolloin myöskään sotia ei saisi käydä uskontojen nimissä. Persian suuri ”kuningasten kuningas” Šapur suosi Mania, mikä herätti pappien ja maagien kateuden ja vihan. Heidän yllyttämänään seuraava hallitsija tuomitsikin Manin harhaopin levittäjänä piinalliseen kuolemaan. Baabelin pojan henkeä eivät maalliset kahleet sitoneet, vaan viimeisessä saarnassaan hän lausui:

Se joka eläessään on hallinnut muita saa kokea ettei häntä enää totella; se joka on ollut pelkkää ulkokuorta menettää sen; se jolle omistaminen on ollut tärkeintä ei omista enää mitään, hänen kätensä haroo vain tyhjää. Se mikä ennen oli hänen kuuluu nyt muille. Kuin koira kahleissaan hän kiertää entisiä asuin sijojaan pääsemättä irti… Valon puutarhat kuuluvat niille jotka ovat eläneet vailla kahleita.

Profeetta Manin kirjoituksista ja maalauksista suurin osa on hävinnyt tai hävitetty, mutta Maalouf on onnistunut luomaan säilyneistä sirpaleista hienon ja uskottavan kokonaisuuden. Lukija saa syvällisen katsauksen manikealaisuuteen, joka nykyisin on vain nimi, mutta oli aikoinaan yksi maailman valtauskonnoista. Manin elämäntarina kerrotaan niin sydämellisesti ja mukaansatempaavasti, että lukija tuntee todella käyneensä valoisassa puutarhassa.

Valon puutarhat ilmestyi alun perin jo vuonna 1991, joten aika kauan on kestänyt saada se suomeksi. Manin suvaitsevainen ja rauhanomainen sanoma ei ole tänäkään päivänä vanhentunut.

PS. Maaloufin näkemys profeetta Manista ja manikealaisuudesta on valoisa ja myönteinen. Toisin on Michael Axworthyn teoksessa Iranin historia : mielen valtakunta (Into, 2013). Siinä Mania luonnehditaan synkäksi profeetaksi, jonka näkemys olemassaolosta oli lohduton ja ruma.

… hän tuntuu olleen poikkeuksellisen tehokas levittämään erilaisia uskomusjärjestelmiä, joihin sisältyy eräitä kaikkien aikojen vahingollisimpia ja masentavimpia ajatuksia epäpuhtaudesta, aineellisen olemassaolon rappeutuneisuudesta ja sukupuolisen nautinnon synnillisyydestä…

HANNAH, SOPHIE: Nimikirjainmurhat

Kustantaja: WSOY 2014

Alkuteos: The Monogram Murders

Suomennos: Terhi Vartia

Agatha Christien perikunta valtuutti jännityskirjailija Sophie Hannahin kirjoittamaan uuden mysteerin rakastetusta salapoliisista Hercule Poirot’sta. Psykologisiin trillereihin erikoistunut Hannah on ollut Agatha intohimoinen Christie -fani viisivuotiaasta asti, joten pohjaa on.

Nimikirjainmurhat -dekkari ajoittuu 1920-luvun lopulle, ”jolloin mestarietsivän harmaat aivosolut ovat vireimmillään”. Kirja alkaa dramaattisella kohtauksella Poirot’n lempikahvilassa. Sisään ryntää äärimmäisen pelokkaalta vaikuttava nainen, joka kertoo tulevansa pian murhatuksi – ja ihan aiheesta kuulemma. Hän vaatii Poirot’a lupaamaan, ettei murhaa koskaan ruveta tutkimaan eikä syyllistä rankaisemaan. Sitten hän ryntää pois.

Seuraavaksi esittäytyy kirjan kertoja, nuori rikosetsivä Edward Catchpool. Hän on joutunut tutkimaan Bloxham-hotellin kuolemantapauksia, joita myöhemmin ruvetaan kutsumaan nimikirjainmurhiksi. Kolme henkilöä on löytynyt huoneistaan samaan myrkkyyn kuolleina, samalla tavalla esille aseteltuina ja kaikilla suussaan kalvosinnappi jossa kirjaimet PJI. Jäljet tuntuvat vievän Great Hollingin kylään ja siellä aiemmin tapahtuneeseen murhenäytelmään, johon kuolleet henkilöt ja myös Poirot’n kahvilassa tapaama nainen ovat liittyneet oleellisella tavalla.

Edward Catchpool edustaa tunnollista ja hieman hidasjärkistä poliisityyppiä, jolle Poirot’n nopeat päätelmät ja epäsovinnaiset menetelmät tuottavat suurta vaikeutta. Tyypilliseen tapaansa suuri salapoliisi heittelee vihjauksia ja pieniä tiedonmurusia, muttei suostu paljastamaan kaikkia tietojaan avoimesti ja suoraan. Vasta suuressa loppuselvittelyssä selviävät todelliset syylliset ja oikea tapahtumien kulku.

Kirjan juoni on näppärä ja sopivasti monimutkainen, vaikkei siinä Christien ovelaa taiturimaisuutta olekaan. Tyylissä Hannah ei ole pyrkinyt matkimaan alkuperäistä, vaan kuljettaa tarinaa nykyaikaisen nopeassa tempossa ja elokuvamaisesti vaihtuvin kohtauksin. Asiaa auttaa se, että kertojana on Hannahin luoma uusi hahmo eli nuori Catchpool. Henkilögalleria on kaiken kaikkiaan Christielle tyypillinen, mutta valitettavasti itse nimihahmo eli Hercule Poirot jää kovin piirteettömäksi ja jäykäksi. Nimikirjainmurhat on nopealukuinen dekkari ja onnistuu yllättämään loppuratkaisussa, mutta kyllä Dame Agatha silti pitemmän korren vetää.

HARMAN, PATRICIA: Hope Riverin kätilö

Kustantaja: Bazar 2014

Alkuteos: The Midwife of Hope River

Suomennos: Sari Karhulahti

Patricia Harman on työskennellyt yli kolmekymmentä vuotta kätilönä Länsi-Virginiassa. Vuonna 1998 hän perusti miehensä kanssa yksityisen luonnonmukaisia menetelmiä käyttävän synnytysklinikan, mutta luopui siitä vuonna 2003. Aikaa jäi kirjoittamiselle. Ensin syntyi kaksi muistelmateosta ja sitten esikoisromaani Hope Riverin kätilö.

Kirjan päähenkilö ja kertoja on 36-vuotias Patience Murphy, itseoppinut kätilö Hope Riverin kaivoskylässä Appalakeilla. Patience on siellä menneisyyttä paossa, sillä hän on etsintäkuulutettu ja oikealta nimeltään Elizabeth Snyder. Eletään 1930-lukua ja suuren laman aikaa. Ammattiliittojen vaikutusvalta on mennyttä. Kaivoksia suljetaan ja ihmiset näkevät nälkää, mutta lapsia syntyy ja kätilö avustaa synnytyksissä, vaikka joutuisikin tekemään työnsä ilmaiseksi. Joskus sentään joku pystyy antamaan pari dollaria, pussillisen perunoita tai sylillisen halkoja.

Koska ihmiset ovat rahattomia, haetaan kätilö paikalle usein vasta silloin, kun mitään muuta toivoa ei enää ole. Patience joutuu karuissa oloissa toisinaan todella haastaviin tehtäviin, mutta selviää useimmista vaistonsa ja epäsovinnaisiinkin menetelmiin taipuvan tilannetajunsa ansiosta. Esimerkiksi laittamalla jännittyneen synnyttäjän lämpimään kylpyyn tai pyytämällä aviomiestä avustajaksi. Hän osaa myös käyttää lääkeyrttejä ja rohtoja. Kirjan mielenkiintoisinta antia ovatkin asiantuntevat kuvaukset monenlaisista synnytyksistä ja synnyttäjistä.

Hope Riverin kätilö liikkuu kahdessa aikatasossa, sillä menneisyys muistuu Patiencen mieleen vähän kerrassaan erilaisten tilanteiden myötä. Kertomus etenee verkkaista tahtia, viimeistä tiedonmurua saa odottaa pitkään ja loppu jätetään kutkuttavasti hieman auki. Nimeltä mainitaan monia kyläläisiä, mutta keskeisiä henkilöitä on vain kolme: Patience, hänen mustaihoinen apulaisensa Bitsy ja naapurissa asuva eläinlääkäri Hester. Kirja kuvaa ihmisen kykyä selvitä musertavistakin kohtalon käänteistä toisaalta oman sitkeyden ja toisaalta läheisten ansiosta. Patience auttaa muita, mutta saa vastavuoroon apua hädän koittaessa. Tässä ei ihonvärillä ole merkitystä, vaikka Ku Klux Klanin uhka leijuukin ilmassa. Laman tuoma kurjuus ja epätoivo ovat läsnä, mutta silti kirjan henki on positiivinen ja lämmin.

Minusta on tuntunut suurimman osan elämästäni, että näen unta. Herään silloin tällöin, toisinaan kuukausiksi, toisinaan minuuteiksi. Tänä yönä olen valveilla, ja makaan sängyssä ja ajattelen viime aikojen tapahtumia ja ihmisiä, joiden elämät ovat kulkeneet ristiin minun elämäni kanssa kuin suonet vanhan naisen käsissä. Heidän kasvonsa lipuvat ohitseni… rampojen ja vinoon kasvaneiden… vahvojen… rakastavien… sillä me kaikki olemme rampoja ja vinoon kasvaneita, vahvoja ja rakastavia.

HASSINEN, PIRJO: Sauna Paradis

Kustantaja: Otava 2014

Anne Hornin lapsuuteen 1960-luvulla kuului erottamattomasti Sauna Paradis, yleinen sauna jonka hänen isänsä omisti ja jossa Anne kävi pienestä pitäen auttamassa. Aikuisena Annesta tuli kirjailija, joka sai teoksiinsa aiheita kotikadultaan ja lapsuutensa kokemuksista. Myös saunasta, jota ei enää vuosiin ole ollut olemassa – kuten ei isääkään.

Erään kirjastovierailun yhteydessä Annea lähestyy tyylikäs virkamies, Lauri Kovanen. Mies toivoo, että Anne voisi auttaa häntä muistamaan lapsuuden tapahtumia ja etenkin sitä, oliko hän aikoinaan syyllinen isänsä kuolemaan. Laurin perhe asui samalla kadulla kuin Anne ja kävi Sauna Paradisissa, mutta lapset tuskin huomasivat toisiaan tuolloin. Silti muistikuvien verestäminen ja yhdisteleminen saattaisi tuoda valaistusta menneisyyden tapahtumiin. Syöttinä Annelle on Laurin lupaus kertoa jotain salaista tietoa jostakusta Annelle läheisestä ihmisestä.

Kehyskertomukseen limittyy otteita Annen kirjasta Tuhlaajatyttö. Sen päähenkilö on nuori aviovaimo Silja, joka kaipaa kipeästi omaa lasta, muttei pysty sellaista saamaan. Kuin tilauksesta kotimaahan palaa isosisko Sonja, joka on aina ollut vanhempien lempilapsi, mutta jonka urasta pornotähtenä näillä ei ole aavistustakaan. Silja käyttää tilaisuutta hyväkseen ja kiristää siskoa ryhtymään sijaissynnyttäjäksi. Tämä osuus ei ole Hassisen teoksessa mikään irrallinen lisä, vaan rinnastuu Annen lapsenkaipuuseen, joka jää vaille täyttymystä. Myös aviomiesten erilaiset suhtautumistavat selviävät.

Sauna Paradis pohdiskelee lasten suhdetta vanhempiinsa. Annen mielestä hänen lapsuutensa oli onnellinen nimenomaan isän ansiosta: isä tuntui viisaalta ja lämminsydämiseltä mieheltä, paljon läheisemmältä kuin äiti. Lauri taas häpesi isäänsä tämän juopottelun takia, mutta kaihtoi äitiäänkin. Halusiko hän silti isälleen pahaa? Mistä tuli tuo ahdistava syyllisyydentunne? Laurin chileläissyntyinen vaimo taas ei tunne minkäänlaisia omantunnontuskia, vaikka täysin tietoisesti kavalsi isänsä vallankumouksen pyörteissä vuonna 1973.

Hassisen kertomuksessa vilisee rujoja yksityiskohtia, likaa ja eritteitä. Seksuaalisuus on hänellä aina vahvassa roolissa, usein hieman häpeällisissä tai jopa kieroutuneissa muodoissa. Saunan alastomuudessa paljastuvat salaisuudet johtavat yllättävän kauaskantoisiin seuraamuksiin, aina nykyhetkeen saakka.