DE LA MOTTE, ANDERS: Peli

Kustantaja: Otava 2013
Alkuteos: [Geim]
Suomennos: Maija Kauhanen

Anders De la Motte (s. 1971) on entinen poliisi. Hän on työskennellyt turvallisuuspäällikkönä yhdessä maailman suurimmista IT-yrityksistä ja toimii nykyään kirjailijantyönsä ohella kansainvälisenä turvallisuuskonsulttina. De la Motten teos Peli voitti vuonna 2010 Ruotsin dekkariakatemian parhaan esikoisdekkarin palkinnon. Kirja tarjoaa sisäpiiriläisen näkökulman IT-maailmaan ja sosiaalisen median kulisseihin, mutta on tarpeeksi helppolukuinen IT-alaa tuntemattomallekin. Peli on ensimmäinen osa trilogiaksi suunnitellusta sarjasta.

Henrik Petterson eli HP on laiska ja töitä vieroksuva nuorukainen. Hän elää mieluummin siskonsa tai ystäviensä siivellä, bailaa, juo, nai ja pelaa tietokoneella. Varastelukaan ei ole vierasta. Eräänä aamuna metron penkillä nököttää erikoisen näköinen kännykkä eikä HP tietenkään voi vastustaa kiusausta – uudenmallisesta kosketusnäyttöpuhelimesta luulisi saavan hyvän hinnan. Puhelin ei kylläkään tunnu toimivan, kunnes yhtäkkiä näytölle ilmaantuu teksti:

Wanna play a game? YES or NO?

Kyllä-vastaus tuo näytölle toimintaohjeen, helpon tehtävän. HP epäilee ensin että kyseessä on pila, mutta eipä taida ollakaan. Tehtävistä kuvatut videot leviävät verkossa ja saavat kommentteja. Pisteitä kertyy ja rahaa tulee niiden perusteella. HP suorastaan humaltuu ihailusta ja suosiosta ja haluaa aina vain ylemmäs taulukossa. Kenellekään ulkopuoliselle ei Pelistä saa kertoa mitään, se on Rule Number One, mutta entä sitten kun tehtävä koskee HP:n omaa siskoa? Rebecca-sisko on kaiken lisäksi poliisi…

Kirja on ajan hermolla aihepiirinsä suhteen. Kuvaus on niin vakuuttavaa, että lukija menee siihen täysillä mukaan ja joutuu lopussa kelaamaan asioita hieman hämmentyneenä uudestaan. Kirjan kieli on nykyaikaista slangienglannin sekaista puhekieltä ja siksi värikästä. Henkilöhahmot ongelmineen ja ristiriitaisine tunteineen vaikuttavat aidoilta. Mielenkiintoinen tuttavuus!

ALKESEJEV, TIIT: Pyhiinvaellus : kertomus ensimmäisestä ristiretkestä

Kustantaja: Sammakko
Alkuteos: Palveränd
Suomennos: Hannu Oittinen

Virolainen Tiit Aleksejev (s. 1968) on saanut historioitsijan koulutuksen Tarton yliopistossa ja toiminut diplomaattina Pariisissa ja Brysselissä. Vuonna 2010 Aleksejev voitti Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon ristiretkeläisten vaiheita käsittelevällä teoksella Pyhiinvaellus. Taustojen kartoitus vei lähes kymmenen vuotta, mutta niinpä tuloksena onkin todentuntuinen romaani, jota voisi verrata vaikkapa Mika Waltarin ja Umberto Econ teoksiin. Jatkoa Pyhiinvaellukseen lienee tulossa, sillä ristiretkeläiset ovat kirjan loppuessa vasta valloittaneet Antiokian. Jerusalemiin on vielä matkaa.

Kirjan kertoja on provencelaisen luostarin puutarhuri Dieter, joka ”joskus aikoinaan oli eräs toinen”. Kertomuksen aikana selviää, kuka hän oli ja miksi hän muuttui. Kirja noudattaa toisaalta dokumenttiromaanin muotoa, mutta on myös veijariromaani. Se on matkakuvaus, mutta myös terävä näkemys ristiretken takana piilevistä poliittisista ja kaupallisista intresseistä. ”Jumalan sotajoukot” on sekalainen kokoelma ihmisiä, jotka eivät suinkaan aina etene sovussa eteenpäin.

Kirjassa on ronskeja miesten puheita ja tekoja, mutta myös yllättävän herkkä rakkaustarina. Ystävyyttä on kuvattu kauniisti. Uuvuttavaa vaellusta ja verisiä taisteluja keventää huumori. Dieter ei itse näe niitä enteitä ja ihmeitä, joista kuulee puhuttavan ja joita kronikoitsijat kirjaavat muistiin tulevien sukupolvien luettavaksi. Ovatko tiedot ristiretkistä siis valhetta?

Pyhiinvaellus on seikkailutarina, joka imaisee mukaansa. Se voi myös lisätä lukijan tietoutta erään aikakauden tapahtumista, aatemaailmasta ja kulttuureista. Kirjan lopussa on selvennyksiä käsitteistä, sanastoa ja ensimmäisen ristiretken kronologia vuosilta 1095–1098. Kirjan henkilöt eivät ole kirkasotsaisia sankareita, vaan tavallisia ihmisiä, jotka muuttuvat olosuhteiden puristuksessa.

Saatanan legioona, ajattelin: italialainen, frankki, provencelainen, juutalainen. Kaikki valmiina hyökkäämään: tuli, tuhka ja kipinät, summa summarum, raks-raks. Päämäärän nimessä, joka tosin ei ollut ihan se mistä papit hourivat. Päämäärä oli itse asia: olkapäitä kiristävät nahkahihnat, kahtaalta ristinmerkkinä pakottavat teräslehti ja jousenkaari, aavikkotuuli, korvissa humiseva veri, jano, vielä kovempi jano, ja yhä kasvava levottomuus: nyt, nyt, nyt? Pelko että elossa olemisen tunne ei tästä enää vahvistu. Oivallus että vahvistuu sittenkin. Se onkin päämäärä, ajattelin, koko loppuelämän ajan kestävä, katkeava, hiuskarvan varassa roikkuva.

FOENKINOS, DAVID: Yhden elämän muistot

Kustantaja: Gummerus 2013
Alkuteos: Les souvenirs
Suomennos: Pirjo Thorel

Ranskalainen David Foenkinos (s. 1974) on palkittu kirjailija, käsikirjoittaja ja muusikko. Hän tuli tunnetuksi teoksellaan Nainen jonka nimi on Nathalie, joka käsitteli aviopuolison kuoleman jälkeistä musertavaa surua ja siitä toipumista. Myös teoksessa Yhden elämän muistot puhutaan erosta, luopumisesta ja uuteen alkuun kypsymisestä.

Patrick on nuori mies, joka unelmoi oman rakastetun löytämisestä ja kirjailijan urasta. Pienen hotellin yöportieerina olisi aikaa kirjoittaa, mutta innoitusta puuttuu. Suvun piirissä tapahtuu monenlaisia mullistuksia, jotka stressaavat. Sodista kunnialla selvinnyt isoisä kuolee turhan tapaturman seurauksena ja lapset toimittavat isoäidin puolipakolla vanhainkotiin. Isän ja äidin suhde rakoilee. Rakkaus ei etene tunnustelevaa katsetta pidemmälle.

Käänne tapahtuu siinä vaiheessa, kun isoäiti suuttuu jälkeläisiinsä. Hänen itsenäisyyttään on loukattu ja selän takana päätetty hänelle merkityksellisistä asioista. Isoäiti karkaa vanhainkodista, mutta Patrick onnistuu (yllättävänkin?) helposti seuraamaan jälkiä Le Havreen. Isoäidin parhaat muistot lapsuudesta ja kouluvuosista sijoittuvat juuri Le Havreen ja nyt on mahdollisuus niiden verestämiseen. Patrick saa kokea yhdessä isoäitinsä kanssa muutamia kuulaan onnen hetkiä ja löytää ehkä elämänsä naisenkin. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista, ei onni eikä murhe.

Kirja rakentuu Patrickin kertomasta tarinasta, johon on limitetty eri henkilöiden muistoja elämän käännekohdista. Osa on tarinaan liittyviä tai muuten kuvitteellisia henkilöitä, mutta on myös kuuluisia henkilöitä kuten Friedrich Nietzsche, Alois Alzheimer, Serge Gainsborough ja Yasunari Kawabata. Jokainen muisto liittyy jotenkin sitä edeltäneeseen lukuun ja niiden odottaminen tuokin lukemiseen oman jännityksensä ja ilonsa.

Yhden elämän muistot on lempeä ja hieman surumielinen perheromaani. Ranskalaisille kirjailijoille tyypilliseen tapaan ilkikurinen huumori keventää muuten vakavaa tarinaa ja saavuttaa jopa absurdeja mittasuhteita. Kirjan viesti on se, että ihmissuhteita tulee hoitaa joka hetki ja asiat selvitellä ajallaan. Muuten tilaisuus on ehkä ikuisiksi ajoiksi menetetty.

LINDGREN, MINNA: Kuolema Ehtoolehdossa

Kustantaja: Teos 2013

Minna Lindgren (s. 1963) on koulutukseltaan musiikkitieteilijä. Ennen vapaaksi toimittajaksi jäämistään hän toimi pitkään Yleisradiossa erilaisissa tehtävissä ja sai mm. Kirkon tiedonvälityspalkinnon vuonna 2007 projektista Jumalainen heinäkuu. Vuonna 2009 Lindgren kirjoitti Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen artikkelin siitä, miten hänen isänsä toivomus saada kuolla ilman viivytyksiä ja turhaa hoitoa oli kaatua hoitokodin ja sairaalan byrokratiaan. Tästä artikkelista Lindgren sai Bonniersin suuren journalistipalkinnon. Kuolema Ehtoolehdossa -teos lienee saanut alkunsa näistä kokemuksista.

Ehtoolehto on helsinkiläinen palvelutalo, jossa alkaa tapahtua kummia. Yksi miesasukas raiskataan suihkussa. Rakastettu nuori kokki Tero kuolee ja toinen työntekijä irtisanotaan. Asukkaiden huoneista viedään tavaroita ja pankkitileiltä velotetaan omituisia maksuja. Tässä riittää ihmeteltävää, etenkin hyväkuntoisella ja suhteellisen selväjärkisellä ydinporukalla. Yksi jäsenistä on 94-vuotias Siiri Kettunen, jonka välityksellä lukija tutustuu henkilöihin ja tapahtumiin.

Siirin lempihuveja on matkustella raitiovaunulla ristiin rastiin, katsella ihmisiä ja rakennuksia. Hän tietää Helsingissä kaikkien tärkeimpien rakennusten arkkitehdit ja omaa vankan mielipiteen talojen kauneusarvoista. Myös jokainen raitiovaunulinja saa häneltä arvosanan tunnelmansa perusteella. Siirin ystävätär on iloluontoinen Irma, joka pitää punaviinistä ja laulamisesta. Porukkaan kuuluu vielä entinen äidinkielenopettaja Anna-Liisa, joka huolehtii kaikkien oikeaoppisesta kielenkäytöstä ja järjestelmällisyydestä. On myös entinen diplomaatti, joka liehittelee Siiriä (ja muitakin naisia).

Palvelutalossa huhut kiertävät. Henkilökunta tuntuu elävän omissa maailmoissaan ja turvautuvan aina vain runsaskätisempään lääkkeiden annosteluun. Yhä useampi asukkaista muuttuu sekavaksi ja joutuu suljetulle dementiaosastolle (mikä useimpien mielestä on paljon pelottavampi asia kuin kuolema). Siinä vaiheessa kun Irmakin ajautuu sairaalakierteeseen, on Siirin ja Anna-Liisan mitta täysi. Onneksi rouvia auttelee Teron hautajaisissa bongattu Mika, joka kaljustaan ja nahkatakistaan huolimatta on ihan oikea enkeli.

Mitä Ehtoolehdossa sitten tapahtuu? Siitä ei ole täyttä varmuutta Kuolema Ehtoolehdossa luokitellaan dekkariksi, mutta sitä se ei oikeastaan ole. Pikemminkin se on vanhustenhuoltoon kohdistuva kritiikki, jossa osansa saavat niin viranomaiset kuin lähiomaiset. Paikoin teos on miltei ahdistava, mutta onneksi reippaat vanhukset osaavat ottaa ilon irti elämästä. Syö ja juo sitä, mistä nautit! Unohda mokat! Rakasta!

kirjan loputtuakaan, koska kertoja-Siirin muisti ja ymmärrys eivät täysin riitä kokonaiskuvan hahmottamiseen.

BJÖRK, MARJA: Poika

Kustantaja: Like 2013

Marja Björk (s. 1958) on helsinkiläinen vapaa kirjailija. Björkin teemoja ovat sukupuolisuus, salailu ja häpeä – niin myös teoksessa Poika, joka perustuu hänen oman poikansa kokemuksiin.

Marion on lapsesta asti tuntenut olevansa poika poikien joukossa. Hän pukeutuu ja käyttäytyy kuin poika. Tokaluokkalaisena hän rökittää kuudesluokkalaisen pojan ja on rakastunut Heidiin. Viidesluokkalaisena hän rukoilee muuttuvansa pojaksi myös ulkoisesti ja on ahdistunut kun kroppa muuttuukin aina vain enemmän naisen kropaksi. Seiskalla hänestä tulee Makke ja hän pääsee jengin jäseneksi. On yllättävää, miten positiivisesti luokkatoverit suhtautuvat Makken poikkeavuuteen. Asia on tiedossa, mutta ei herätä sen kummempaa keskustelua eikä kiusantekoa. Lisätukea saa joiltakin ymmärtäväisiltä opettajilta ja vaikkapa rintaliivien myyjältä. Silti joskus ajatus leikittelee itsemurhallakin.

Kosketin ison tammen runkoa ja katselin latvoja. Runko tuntui kuhmuraiselta. Ylhäällä sillä oli tissit ja käsivarret, jotka kurkottivat kohti taivasta, se suhisi ja kahisi kevyesti kuin kaunis tyttö kulkiessaan ohi. Alhaalta se oli vankka ja paksureitinen niin kuin mies. Tuntui, että se puu oli ainoa ihminen, joka ymmärsi minua.

Makke opiskelee metallialaa, on putkimiehenä ja vartijana ja lopulta asfalttimiehenä. Tyttöystäviä on ja seksikokemuksia. Omaiset ihmettelevät, raivoavat ja yrittävät pakottaa Makkea oikeana pitämäänsä muottiin. Tietenkin he haluavat suojella toista loukkauksilta ja pettymyksiltä, mutta toisaalta he myös häpeävät erilaisuutta. Etenkin äiti heittelehtii tunneskaalan laidasta laitaan, mikä taas hämmentää Makkea. Välillä äidiltä saa asiallista tukea ja ymmärrystä ja välillä taas hysteeristä herjausta ja uhkailua. Jollakin lailla kaikki muuttuu käsitettävämmäksi kun löytyy sellainen määritelmä kuin transsukupuolisuus. Tie mieheksi käy Makken kohdalla vaikeimman kautta, mutta ehkä se vahvistaa.

Björk kirjoittaa asiallisesti ja paisuttelematta. Kertoja on Makke itse, joten kielikin on nuoren suuhun sopivaa. Lisää ulottuvuutta kirjaan tuo sen omakohtaisuus, joka näkyy Makken kohdalla, mutta myös äidin tunteissa ja reaktioissa.

HARBACH, CHAD: Pelin henki

Kustantaja: Otava 2013

Alkuteos: The art of fielding

Suomennos: Tero Valkonen

Chad Harbach (s. 1975) kypsytteli yhdeksän vuotta esikoisteostaan Pelin henki. Kirja on herättänyt myönteistä huomiota ympäri maailmaa ja nimetty Yhdysvalloissa yhdeksi vuoden 2011 parhaista teoksista. Ylpeämpi Harbach on kuitenkin ystäviensä kanssa perustamastaan n+1-kirjallisuuslehdestä.

Harbachin teoksessa pelataan baseballia, mutta kirjaa ymmärtääkseen ei tarvitse välttämättä tuntea baseballin sääntöjä tai tekniikkaa. Todellinen sisältö on yleisinhimillinen: aikuiseksi kasvaminen, ystävyys, rakkaus ja kohtalon oikullisuus.

… juuri tämä oli olennainen paradoksi baseballin, jalkapallon tai minkä tahansa urheilulajin ytimessä. Sitä rakasti, koska sitä piti taiteena: erityisen soveliaiden ihmisten harjoittamana näennäisen merkityksettömänä touhuna, joka ei antautunut yrityksille selittää sen arvoa mutta joka tuntui silti kertovan jotain todellista tai jopa olennaista ihmisenä olemisesta.

Pikkukaupunkilainen 17-vuotias Henry pääsee vapaaoppilaaksi collegeen, koska osaa ennakoida pelipallon lentorataa tavalla, jota harva on osannut. Westishin collegen joukkue ei ole koskaan menestynyt eikä usko koskaan menestyvänsäkään, mutta Henryn taianomainen kyky tuo ryhtiä koko joukkueeseen. Edetään mestaruustaistoihin asti. Henry nousee legendojen rinnalle ja ammattilaisuran tuntumaan. Sitten yksi epäonnistunut heitto muuttaa kaiken.

Henryn lisäksi kirjassa on neljä keskeistä henkilöä. Owen on Henryn huonetoveri ja ystävä, baseball-joukkueen sielu ja julkihomo. Hänen rakkaussuhteensa collegen rehtoriin on aikapommi,sillä paljastuminen merkitsisi rehtorille eroamista tai erottamista. Rehtorin tytär Pella puolestaan pakenee epäonnistunutta avioliittoaan isän hoiviin ja löytää miltei heti kumppanin baseball-joukkueen johtohahmosta Michael Schwartzista. Onko Schwartz kuitenkin liiaksi keskittynyt Henryn uran edistämiseen? Peitteleekö hän uhrautumisellaan tulevaisuudenpelkoaan?

Pelin henki tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman amerikkalaiseen elämäntapaan ja ajattelumaailmaan. Kieleltään ja tyyliltään se on sujuva ja viimeistelty ja pitää suurimman osan aikaa mielenkiinnon vireillä, vaikka pelikuvauksia onkin hieman liikaa. Kirjan henkilöt herättävät pikemminkin ärtymystä kuin sääliä: Henry on pakkomielteinen, Pella itsekeskeinen, Owen omahyväinen, rehtori Affenlight naiivi ja Schwartz marttyyri. Silti kirjaa ei voi jättää kesken, vaan henkilöiden kohtaloista täytyy saada selvyys. Puutteistaan huolimatta Pelin henki on miellyttävä tuttavuus.

CARRÈRE, EMMANUEL: Limonov

Kustantaja: Like 2013

Alkuteos: Limonov

Suomennos: Kristina Haataja

Ranskalainen Emmanuel Carrère (s. 1957) on venäläistä emigranttisukua oleva kirjailija, joka romaaneissaan käsittelee identiteetin haurautta ja häilyvyyttä. Häneltä on aiemmin suomennettu romaanit Valhe (2000), Huviretki painajaisiin (2001) ja Viikset (2002), joista kaikista on tehty myös elokuva. Dokumenttiromaanillaan Limonov Carrère voitti vuonna 2011 yhden Ranskan arvostetuimmista kirjallisuuspalkinnoista eli Renaudot-palkinnon.

Eduard Limonov (alkuperäiseltä nimeltään Eduard Savenko) syntyi vuonna 1943 sodan raunioiden keskelle. Jo varhain hän päätti tulla ihailluksi ja pelätyksi tavalla tai toisella – rikollisena, kirjailijana tai poliittisena vaikuttajana. Kaikkea hän elämänsä aikana myös on ollut: rikollisjengin jäsen ja avantgarderunoilija Neuvostoliitossa, miljonäärin hovimestari ja koditon pummi Yhdysvalloissa, kulttikirjailija Pariisissa, sissisotilas Serbiassa, kansallisbolševistisen puolueen perustaja ja poliittinen vanki Venäjällä. Entä tulevaisuus?

Eduard kertoi, ettei ole missään maailmassa ollut yhtä onnellinen kuin Keski-Aasiassa, Samarkandin tai Barnaulin kaltaisissa, auringon murskaamissa, pölyisissä, hitaissa, väkivaltaisissa kaupungeissa. Siellä sakarapiikkisten muurien kupeessa, moskeijan varjossa on kerjäläisiä, suuria määriä kerjäläisiä… Heidän elämästään ei voi tietää mitään, mutta varmaa on, että he päätyvät kunnan joukkohautaan. Heillä ei ole ikää, he eivät omista enää mitään, jos ylipäätään ovat joskus omistaneet – hädin tuskin heillä on nimi. He ovat katkaisseet kaikki yhteydet kaikkeen, he ovat raunioita, he ovat kuninkaita.

Kyllä, se hänelle sopii.

Limonovilla ei tunnu olevan mitään vankkumatonta aatemaailmaa, vaan hän liittoutuu tilanteen mukaan milloin kenenkin kanssa. Hänelle on tärkeintä olla vallankumouksellinen ja muista poikkeava. Silti Limonov ei ole pelkästään kylmäverinen opportunisti, vaan ystävilleen ja seuraajilleen viimeiseen asti lojaali mies. Elämänsä naisia hän rakastaa ja auttaa uskollisesti näiden tempauksista huolimatta.

Carrére on asettanut oman elämäntarinansa Limonovin tarinan rinnalle. Eikö olisi kannattanut keskittyä vain Limonoviin, jonka seikkailuissa olisi ollut ihan kylliksi kerrottavaa? Siksikö, että niitä kaikkia ei voi hyväksyä? Kiitosta siitä, että Carrère selvittelee Neuvostoliiton ja Venäjän poliittisen elämän sekavia kiemuroita kansantajuisella ja varsin suorasukaisella tavalla!

RIDPATH, MICHAEL: Varjojen saartama

Kustantaja: Schildts & Söderströms 2013

Alkuteos: Where the shadows lie

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Brittiläinen Michael Ridpath (s. 1961) on opiskellut yliopistossa historiaa ja työskennellyt pankissa arvopaperi- ja riskisijoituskauppiaana. Monet hänen trillereistään ovatkin liittyneet jollakin lailla rahamaailmaan. Varjojen saartama –teos on ensimmäinen osa Islantiin sijoittuvasta Fire & Ice –dekkarisarjasta, josta alkukielellä on ilmestynyt tähän mennessä neljä osaa.

Kirjan päähenkilö on Magnus Jonson tai islantilaisittain Magnús Ragnarsson. Hän on syntynyt Islannissa, mutta asunut Yhdysvalloissa Bostonissa lapsuudestaan asti. Hänen menneisyyteensä liittyy joukko traumaattisia asioita ja pelottava on nykyisyyskin. Rikospoliisina työskentelevän Magnuksen pitäisi todistaa oikeudenkäynnissä, jossa syytettyinä on huumekauppiaiden lisäksi kolme korruptoitunutta poliisia. Kuin ihmeen kaupalla Magnus selviää kahdesta murhayrityksestä, minkä jälkeen esimies lähettää hänet turvaan Islantiin. Tilannetta on tarkoitus hyödyntää niin, että Magnus tutustuttaa Islannin poliisia suurkaupungeille tyypillisiin rikoksiin ja toimintatapoihin – Islannissa kun henkirikokset ja huumeongelmat ovat vielä varsin harvinaisia. Juuri sopivasti paljastuukin epäilyttävä kuolemantapaus, jota Magnus rupeaa innokkaasti selvittelemään. Sankariroolia hän ei kuitenkaan saa, koska tunaroi sekä yksityiselämässä että työtehtävissä – omasta mielestään kyllä perustelluista syistä. Joka tapauksessa uskottavuus on paikallisen poliisin silmissä mennyttä.

Omavaltaisissa tutkimuksissaan Magnus huomaa ajautuvansa yhä syvemmälle myyttien maailmaan. Kuollut mies on kaupitellut ennen julkaisemattoman saagan käsikirjoitusta, johon kuitenkin J.R.R. Tolkienin kerrotaan tutustuneen. Saagan juoni on lähes identtinen Taru sormusten herrasta –suurteoksen kanssa. Mikä omituisinta: saagan uskotaan perustuvan erään suvun todellisiin vaiheisiin. Onko siis myös valtasormus ollut olemassa? Onko se yhä tallessa? Onko se yhtä paha kuin Tolkienin kuvaama sormus?

Varjojen saartama on harvinaisen mielenkiintoinen yhdistelmä faktaa ja fiktiota. Gaukrin saagasta on merkintöjä vanhoissa asiakirjoissa, mutta itse käsikirjoitus lienee tuhoutunut tulipalossa jo vuosisatoja sitten. Tolkienin taas tiedetään jo koulupoikana perehtyneen muinaisrunoudesta etenkin islantilaisiin saagoihin ja suomalaisten kansalliseepokseen Kalevalaan. Hän jopa opetteli suomen kieltä ja kehitti sen pohjalta suurhaltiakielen. Tämä käy ilmi Varjojen saartama -teoksessakin.

Kirjassa on vahva paikallistunnelma, osuvaa luonnonkuvausta ja persoonallisia henkilöhahmoja. Välillä se imee mukaansa vastustamattomasti, mutta ihan koko aikaa jännite ei kestä. Keskivertodekkarista se kuitenkin poikkeaa myönteisesti.

BYATT, A. S.: Ragnarök : jumalten tuho

Kustantaja: Tammi 2013

Alkuteos: Ragnarok

Suomennos: Titia Schuurman

Englantilainen Cannongate-kustantamo julkaisee sarjaa, jossa nykykirjailijat tulkitsevat ikiaikaisia myyttejä uudella tavalla. Yksi mukaan kutsutuista oli Booker-palkittu englantilainen kirjailija ja runoilija A. S. Byatt (s. 1936), jolle aihe oli heti selvä: germaaniset ja skandinaaviset jumaltarut.

Kirjan kehyskertomuksena on selvästikin omaelämäkerrallinen kuvaus laihasta kaupunkilaislapsesta, joka toisen maailmansodan aikana joutuu evakkoon maaseudulle. Tosiasiassa tuo sairaalloinen tyttö on onnekas päästessään savuisesta ja rikinkatkuisesta teräskaupungista runsaiden kukkaniittyjen ja marjoja pursuavien pensasaitojen keskelle, mutta ulkoinen paratiisi ei poista sisäistä hätää. Liekehtivätukkainen isä lentää Pohjois-Afrikan yllä eikä lapsi usko hänen enää koskaan palaavan. Jo varhain lukemaan oppinut tyttö saa käsiinsä Asgård ja jumalat –teoksen ja onnistuu sen avulla luomaan jotain järkeä oman maailmansa outoihin tapahtumiin. Pelko kuitenkin jää, sitä ei poista aikanaan saapuva rauha eikä normaaliksi palaava arki.

Lapsen mielessä sulkeutui portti. Hänen täytyisi oppia elämään arjessa, hän mietti itsekseen, kaupunkitalossa, puutarhassa, kotona, missä jälleen oli voita ja kermaa ja maukasta hunajaa. Hänen täytyisi nauttia rauhan ajasta. Mutta sulkeutuneen portin toisella puolen oli se kirkas, musta maailma, johon hän oli evakkoaikana astunut. Maailmansaarni ja sateenkaarisilta, jotka olivat näyttäneet ikuisilta mutta tuhoutuneet silmänräpäyksessä.

Lapsen ajatusten välityksellä Byatt tarjoaa vivahteikkaan ja selkeän tulkinnan jumaltaruista. Hän kuvaa maailman syntyä kaikessa monimuotoisuudessaan runollisen kauniisti ja yksityiskohtaisesti, etenkin kaikkea koossa pitävää Maailmansaarnea. Jumalat syntyvät, hallitsevat, juonittelevat ja kisailevat. He ovat voimakkaita ja mahtavia, mutta samalla ahneita, julmia ja uskomattoman typeriä. Ainoastaan Loki on älykäs, mutta hänkin vastuuton ja oikullinen. Jumalat tietävät, että sota Lokin ja hänen jälkeläistensä kanssa merkitsee kaiken olevaisen tuhoa, mutta eivät keksi keinoa sodan torjumiseksi. He kulkevat avoimin silmin ja omalla tavallaan urheasti kohti loppua. Tässä on Byattin sanoma: myös oma maailmamme on tuhoutumassa kiihtyvällä vauhdilla. Mitä teemme sen estämiseksi?

Myyttien tulkinnan lisäksi teoksessa on kirkkaan kauniita luonnonkuvauksia. Kesä pursuaa tuoksuja ja heleän aurinkoisia näkyjä. Talvi viiltää, kuihduttaa ja koettelee. Ragnarök : jumalten tuho on kaunokirjallinen teos siinä missä kulttuurihistoriallinen tutkielmakin. Teoksen lopussa on vielä Byattin essee Ajatuksia myyteistä, joka selventää kirjailijan sanomaa entisestään. Ohut kirja, mutta täyttä asiaa!

LELIC, SIMON: Tuomio

Simon Lelic (s. 1976) on liikemies ja kirjailija. Hänen koulukiusaamista käsittelevä esikoisromaaninsa Katkeamispiste julkaistiin Suomessa keväällä 2011. Lelicin kolmas romaani Tuomio oli vuonna 2012 ehdokkaana sekä Gold Dagger- että Ian Flemming Steel Dagger –palkintoihin.

Leo Curtice ryhtyy oikeusavustajaksi 12-vuotiaalle koulupojalle, joka on tappanut vuotta nuoremman tytön varsin raa’alla tavalla. Tällainen Suuri Juttu merkitsee julkisuutta ja mahdollisuutta saada lisää merkittäviä työtehtäviä, vaikka Leo yrittääkin esittää itsensä idealistisena oikeuden toteuttajana. Vähitellen hän kuitenkin huolestuu nuoresta asiakkaastaan. On vain aavistus: Danielin lapsuudessa on täytynyt tapahtua jotain todella ahdistavaa ja traumatisoivaa, persoonallisuutta muokkaavaa. Vanhemmat, opettajat ja sosiaalityöntekijät vetäytyvät vastuusta ja väittävät pahuuden asustaneen Danielissa syntymästä lähtien. Leon lisäksi harva on puolustamassa lasta, joka kieltämättä on syyllistynyt teoista hirvittävimpään. Pienen maalaiskaupungin asukkaat viranomaisia myöten uhkuvat silmitöntä vihaa. Jopa Danielin isäpuoli kiehuu raivosta. Uhkauksia satelee. Leon 15-vuotias tytär Ellie joutuu koulussa syrjinnän ja väkivallan kohteeksi. Vaimo vaatii Leoa luopumaan tehtävästä, jota pitää kunniattomana – onko Daniel muka tärkeämpi kuin oma perhe?

Ellie-tyttären katoaminen on käännekohta, joka pakottaa Leon luopumaan tehtävästään. Tässä vaiheessa hän ymmärtää paremmin ihmisten vihantunteita, koska huomaa itsekin olevansa valmis repimään kappaleiksi tyttärensä kidnappaajan ja mahdollisen murhaajan. Toisaalta hän tuntee myös pettäneensä itseensä käpertyneen lapsen, joka on viimeinkin alkanut luottaa johonkuhun aikuiseen. Eikö tälle tulevaisuuden kannalta olisi tärkeämpää saada hoitoa kuin vankilatuomio?

Lelic lisää loppuun vielä pari yllättävää käännettä, joten lukuinto pysyy yllä viimeiseen lauseeseen saakka. Tuomio on taitavasti rakennettu teos ja viileästä asiallisuudestaan huolimatta (tai juuri sen ansiosta) varsin puhutteleva. Kirjailija ei asetu kenenkään puolelle, vaan lukijan on itse tehtävä johtopäätöksensä

.