24.8.2015

LAAKSONEN, HELI: Lähtisiks föli?

Kustantaja: Otava 2015

MITÄ MÄÄ TIÄRÄN
LÄHTEMISEST?

Kun ammattinimekkeenä on ”sanamaija”, on kaikkea olemista, tulemista ja lähtemistä vastustavan Heli Laaksosen lähdettävä runokiertueelle ympäri Suomea ja hieman Suomenmaan ulkopuolellekin. Auto nimeltä Vappu vie perille, vaikkei kuskin tai kyytiläisten kartanlukutaito olisikaan kaikkein parhaimmasta päästä eikä navigaattori käytössä ihan periaatteellisista syistä. Kaikenlaisia kommelluksia voi esiintyessä sattua, mutta viihdyttämäänhän sitä on tultu! Pääasia on, että yleisö nauttii, liikuttuu ja riemastuu. Ja jopa miehet nauravat! Monenlaisissa paikoissa tulee käytyä, erikoisimpana varmaan Hämeenlinnan vankila. Samanlaisia ovat kuulijat sielläkin, mutta esiintyjä itse murhettuu heidän puolestaan.

Jos vankilan haju saatais purkki ja joku ex-vanki lähtis purkin kanssa kiärtämä Suamen kouluis, vois monelt haihtu luulo alamailman hohrokkuurest yhrel nuuhkauksel. Haju ei tyrmä, see vihja. Sommelieri vois erotta siit tunkka, suru, kainalohike, kotoikävä ja kylmi kivi.

On Laaksosella muitakin murhetuksen hetkiä. On paniikkia ennen esitystä ja painajaisunia aina silloin tällöin. On huolta kuntaliitosten aiheuttamasta kotiseuturakkauden ja paikallistuntemuksen katoamisesta. Ja murteiden.

Misä enne luk Elimäki, Valkeala, Sippola, Kuusankoski, luke nyy Kouvola, Kouvola, Kouvola, Kouvola.

MITÄ MÄÄ TIÄRÄN
KELTUAISEST?

No, ainakin sen, että tämä on Fölikirjan viimeinen luku. Sitä ennen on käsitelty niin sielua kuin syömistä, niin rekkoja kuin runoautoja, niin räntäsadetta kuin auringonlaskua. Kirjan keskellä on kartta, jonka perusteella perille löytäminen kyllä saattaa olla oikeasti kyseenalaista. Turku on siirtynyt itärajan tuntumaan (Monacon eteläpuolelle) ja Helsinki Suomen vyötärön paikkeille lähelle Frankfurtia. Tuleepa tässä kirjassa tunnetuksi sekin, että Heli Laaksonen osaa kirjoittamisen lisäksi myös piirtää.

Lähtisiks föli? -kokoelma rakentuu lyhyistä luvuista, joiden otsikko alkaa sanoilla MITÄ MÄÄ TIÄRÄN ja jatkuu jollakin paikannimellä tai asialla. Laaksonen kertoo sitten niistä kaiken, minkä tietää ja hyvin avomielisesti kertookin.  Sanamaija hallitsee värikkään ja eloisan kielenkäytön, lauseet lentävät ja lounaissuomalainen murre hykerryttää. Hauskuuteen liitetty ripaus vakavuutta rikastuttaa kirjan antia.

Et sorsan sinine siipsulk on taivaankappala. Et elämä on kallis ja harvinaine ko ponin päiv kaurapellos. Et o runo arvost, ko miältiätty sano ruakpöyräs, et ei mul köyhäl miähel ol vara viärä sunt ulos syämä, mut mää olen kuarinu sul peruna.

PS. Heli Laaksosen sanoin: Kiitos ja syrämekuva teil kaikil, ketkä kirjoi luvette!

17.8.2015

TURUNEN, SAARA: Rakkaudenhirviö

Kustantaja: Tammi 2015

Näytelmäkirjailija ja ohjaaja Saara Turunen (s. 1981) tunnetaan parhaiten feministisistä näytelmistään Puputyttö ja Broken Heart Story, jotka on käännetty useille kielille ja joita esitetty eri puolilla maailmaa. Omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä Rakkaudenhirviö on Turusen esikoisromaani.

Rakkaudenhirviö alkaa tilanteesta, jossa nimettömäksi jäävä päähenkilö ryhtyy kirjoittamaan tarinaansa, ja päättyy hetkeen, jolloin tämä kirjoitus on valmis. Siinä välissä on oma minuus ainakin hieman selventynyt ja syy tempoilevaan elämänkulkuun löytynyt:

Kauan sitten sydämeeni jäi tyhjä kohta ja niin minusta tuli rakkaudenhirviö. Minä pakenin. Lähdin juoksemaan ja juoksen vieläkin, sillä rakkaudenhirviö on sellainen, joka juoksee. Se juoksee aina vaan, sillä se etsii jotain paikkaa, jonne se kuuluisi, ja ihmistä, joka rakastaisi sitä niin paljon, että tyhjä kohta sen sydämessä täyttyisi.

Tyttö kasvaa uskonnollisessa suurperheessä itäsuomalaisen pikkukaupungin ahtaissa ympyröissä. Äiti on ravitsemusterapeutti, joka tarjoaa perheelleen ehdottoman terveellisiä (ja mauttomia) aterioita tarkoin laskettuina annoksina. Lihavien ihmisten lisäksi äiti tuomitsee kaikki muutkin tavallisuudesta poikkeavat ja joukosta erottuvat, sillä erikoisuutta äiti pelkää enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän vatvoo kaikkea noloa, mitä perheelle on tapahtunut tai tulee mahdollisesti tapahtumaan, ja kasvattaa huolen synkkää pilveä ympärilleen. Tyttö puolestaan osoittaa huolestuttavia erikoisuuden merkkejä jo lapsena. Hän myös ahmii aina tilaisuuden tullen valtaisia määriä kaikkea kiellettyä: suklaata, pullaa, pitsaa, jäätelöä, kokakolaa… Eikä hänelle taida kelvata ammatiksi äidin suosittelema siivoojan työkään:

Ei kaikkien tarvitse yrittää kurottaa kuuta taivaalta. Naiselle voi olla jopa parempi, että tyytyy vähän vähempään, selittää äitini. Kaikkein paras olisi, jos osaisi olla ihan vaan tavallinen. Ja tavalliselle naiselle jokin vaatimaton ammatti sopii oikein hyvin, eritoten jos haluaa välttää yksinäisen naisen kohtalon.

Tyttö hankkii omatoimisesti 16-vuotiaana opiskelijapaikan Helsingin taidelukiosta ja heittäytyy uudenlaiseen elämään. Ystäväksi löytyy ihana Laura ja asuinkumppaniksi homoksi tunnustautuva Antti, mutta tytön kaipaamaa symbioottista suhdetta näihin ei synny. Tyttö käy levottomaksi, kulkee kotimaan ja ulkomaiden väliä, yrittää opiskella Stadiassa ja Teatterikorkeassa ja työskennellä erilaisissa tilapäistöissä. Jotain pysyvämpää ihmissuhdettakin tulee kokeiltua. Mikään ei pidemmän päälle riitä, vaan tyttö pakenee taas. Toisaalta häntä vaivaa äidin juurruttama itseinho, joka estää kaikenlaisen koristautumisen tai tavanomaisesta poikkeamisen. Eipä tee mieli yrittää, jos sen seurauksena peilistä katsoo lehmä!

Kirja etenee pienien väliotsikkojen katkomana pötkönä, jossa vuorosanat eivät erotu muusta tekstistä. Silti kannattaa lukea tarkkaan, sillä jokainen lause on tärkeä ja sisältää hienoja oivalluksia ja havaintoja. Teksti on ilkikurisen ja liioittelevan huumorin sävyttämää, minkä ansiosta synkähköä elämäntarinaa jaksaa lukea. Paikoin kertoja vyöryttää näkyviin todella etovia ja painajaismaisia kuvia – ehkäpä tyttö niiden avulla pystyy käsittelemään yksinäisyyden ja häpeän tunteitaan. Tämä on mielenkiintoinen esikoisromaani, joka ei kulje tavanomaisuuden latuja.

10.8.2015

WATERS, SARAH: Parempaa väkeä

Kustantaja: Tammi 2015
Alkuteos: The Paying Guests
Suomennos: Helen Bützov

Sarah Waters syntyi Walesissa vuonna 1966. Hän väitteli filosofian tohtoriksi Lontoon yliopistossa aiheenaan homoseksuaalinen historiallinen fiktio vuodesta 1870-luvulta nykypäivään ja käytti myöhemmin väitöskirjansa materiaalia hyödyksi myös romaaneissaan. Lähes kaikissa Watersin kuudesta romaanista teemana on lesborakkaus; vain Vieras kartanossa poikkeaa siinä suhteessa muista. Romaaneista kolme ensimmäistä sijoittuu viktoriaaniseen aikaan 1800-luvulle, seuraavat kaksi toisen maailmansodan jälkeiseen murrokseen ja viimeisin, Parempaa väkeä, 1920-luvun muuttuvaan yhteiskuntaan.

Wrayt asuvat Champion Hillin hienostoalueella Lontoossa ja kuuluvat ilman muuta ”parempaan väkeen”. Ensimmäinen maailmansota mullistaa kaiken. Perheen pojista toinen kaatuu sodassa ja toinen katoaa, lisäksi isä kuolee yllättäen ja jättää vaimonsa ja tyttärensä taloudelliseen ahdinkoon. 26-vuotias Frances on unelmoinut itsenäisestä elämästä, mutta joutuu nyt asumaan epäkäytännöllisen äitinsä kanssa ja hoitamaan kaikki taloustyöt, koska varaa palvelijoihin ei enää ole. Lopulta naisten on alistuttava siihen häpeään, että osa huoneista vuokrataan ”maksaville vieraille”.

Taloon muuttaa alempaan keskiluokkaan kuuluva nuori pariskunta, vakuutusvirkailija Leonard Barber ja vaimonsa Lilian. Ilmapiiri on aluksi vaivautunut puolin ja toisin, mutta vähitellen äiti mieltyy puheliaaseen Leniin ja Frances huomaa tuntevansa vetoa sievään Lilianiin. Lilian tarvitsee hieman aikaa tottuakseen ajatukseen naispuolisesta rakastajasta, mutta sitten intohimo leimahtaa.

Frances makasi käsi silmillään ja mietti, miten ihmeessä kaikki oli tapahtunut. Miten asiat olivat voineet muuttua niin täydellisesti, niin nopeasti? Hän tunsi olevansa eloisa kuin radiumin pala. Hän tunsi eräänlaista hurmiota. ”Haluan sinua joka solullani”, hän sanoi Lilianille heidän tavatessaan seuraavan kerran. ”Kynteni haluavat sinut alleen. Niskakarvani kohoavat joka kerta, kun menet ohi. Paikat hampaissani haluavat sinua!”

Mitä mahdollisuuksia on tällaisella rakkaussuhteella, vaikka kumpikin olisi valmis uhraamaan paljon sen eteen? Frances ja Lilian tekevät vääriä valintoja ja ajautuvat painajaiseen, joka jatkuu jatkumistaan ja pahenee pahenemistaan.

Parempaa väkeä jakaantuu tavallaan kahteen osaan: alussa esitellään draaman henkilöt ja suhteiden kehittyminen ja loppuosa omistetaan rikoksen selvittelylle. Jossain vaiheessa jännite hieman notkahtaa, mutta nousee taas niin, ettei kirjaa malttaisi laskea käsistään. Waters onkin loppusanojen mukaan saanut ideoita ja innoitusta todellisista rikostapauksista ja oikeudenkäyntiasiakirjoista. Näkökulma on koko ajan Francesin, joten hänen ajatuksensa ja tunteensa avautuvat lukijalle läpikotaisin. Muista henkilöistä saa ainoastaan Francesin välittämän mielikuvan, mutta yllättävän uskottavalta ja luotettavalta se tuntuu kautta linjan. Miehet jäävät kertomuksessa taka-alalle, kun esiin marssivat niin hienostopiirien hillityt rouvat kuin alemman keskiluokan railakkaat matroonat.

Parasta Parempaa väkeä -romaanissa on eloisa 1920-luvun yhteiskunnan ja tunnelmien kuvaus. Kadulla maleksii sodan runtelemia sotilaita ja kerjäläisiä, työttömyys hipoo taivaita ja uudenlainen teollisuus, musiikki ja muoti valloittavat maailmaa. Hienosto on häviämässä eloonjäämistaistelun, mitä kuvastaa myös Francesin kotitalon uskomaton epäkäytännöllisyys ja vääjäämätön rapistuminen. Toisaalta talon rapautuminen voi symboloida Francesin oman elämän hajoamista käsiin ja tulevaisuuden epävarmuutta. Watersin kirja ei ole pelkästään rikostapauksen selostus, vaan sisältää muitakin kerroksia. 

3.8.2015

MÄKINEN, LAURI: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset

Kustantaja: Siltala 2015

Lauri Mäkinen (s. 1978) on helsinkiläinen yhteiskuntasuhdekonsultti, jolla on korkeakoulututkinto sekä kansainvälisessä politiikassa että kauppatieteissä. Hän on työskennellyt kansainvälisessä tupakkayhtiössä Pohjoismaissa ja Baltiassa, kuljetusalalla Pietarissa ja Suomen Moskovan suurlähetystössä. .Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset on Mäkisen esikoisromaani.

Kirjan motto on Matteuksen evankeliumista (10:16): Katso, minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle; olkaa siis älykkäät kuin käärmeet ja viattomat kuin kyyhkyset. Kyyhkysiä lienevät ainakin aluksi Suomesta Ambomaalle vuonna 1886 suurin toivein lähteneet lähetyssaarnaajat. Keskeisin hahmo on Tobias Johansson, jonka välityksellä tapahtumat nähdään. Tobias on työlleen täysin omistautunut, mutta hengellisyydessään niin ahdaskatseinen ja kiivas, että pakanalapset alkavat kutsua häntä nimellä Ongola eli Ruoska. Toisaalta Tobias on melkoisen taitava ja kovaluinen juonittelija, jolle lankeaa suhteiden hoito niin poliittisiin vallanpitäjiin kuin keskenään kilpaileviin heimokuninkaisiin. Siinä tarvitaan käärmeen älykkyyttä eikä Tobias epäröi käyttää kiristystä ja lahjontaa oikeaksi katsomiensa tarkoitusperien saavuttamiseksi.

Pitääkseen kiinni jalansijastaan luterilaiset saarnaajat olivat joutuneet turvautumaan kaikkiin mahdollisiin keinoihin ollakseen hyödyksi hallitsijoille. Suomalaissaarnaajat olivat kaukana kotimaastaan, ja se kotimaakin oli pieni ja köyhä. Oli vain nöyrryttävä ja toivottava, että kyseenalaiset keinot voisi vielä kerran pestä puhtaaksi niiden korkeammalla tarkoituksella

Kirja liikkuu kahdessa aikatasossa, mutta lukujen otsikoissa mainitut vuosiluvut pitävät lukijan hyvin kärryillä. Menneet tapahtumat pohjustavat ja selittävät tulevaa ja etenevät kronologisesti koko ajan kohti ”nykyhetkeä” eli vuotta 1924.
Varsinainen kertomus alkaa nimittäin marraskuusta 1924, jolloin lähetysaseman vanha kappeli palaa yöllä poroksi ja sen pihalta löytyy henkihieverissä seudun rikkaimpiin kuuluva nainen. Lisäksi paikalle ensimmäisenä ehtinyt Tobias uskoo nähneensä jonkun kappelissa liekkien keskellä ennen rakennuksen romahtamista. Yliolkaiset poliisit ja heimon vallanhimoiset näkijät tuomitsevat hyvin pinnallisin perustein syylliseksi Tobiakselle läheisen henkilön, mikä pakottaa Tobiaksen itsensä ryhtymään tapauksen selvittelijäksi. Todellinen vyyhti siinä onkin kerittävänä.

Kirjan dekkarimainen juoni on hyvä, mutta jää kuitenkin sivuseikaksi, sillä päähuomion anastaa kuvaus siirtomaavallan aikaisesta Lounais-Afrikasta 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Valtaa pitävät ensin saksalaiset, joilta suomalaiset saavat (yksin)oikeuden luterilaisen opin levittämiseen alueella. Alkuasukkaiden kapinoinnin saksalaiset kukistavat julmasti, näännyttävät kokonaisia heimoja keskitysleireillä nälkään ja tuhoavat kyliä naisia ja lapsia myöten. Sodan jälkeen britit astuvat valtaan ja anglikaanit ja katoliset lähetyssaarnaajat saapuvat uhkaamaan suomalaisten asemaa. Samalla konkarit alkavat uupua. Nälänhätä ja taudit ovat harventaneet saarnaajajoukkoa, mutta sisällissodan raastamasta kotimaasta ei ole tulossa täydennystä. Kääntyneiden määrä on toki kasvanut, mutta heimojen perinteiset tavat ja uskomukset elävät silti edelleen voimakkaina ja näkijöiden valta on suuri.

Mäkisen on täytynyt tehdä valtavasti taustatyötä saadakseen romaanistaan näin uskottavan ja elävän. Kirjan hidas tempo tuntuu kertomuksen henkeen sopivalta, sillä kiireettömyys ja oikeiden tapojen noudattaminen kuuluvat afrikkalaiseen heimokulttuuriin. Mäkinen ei saarnaa, mutta saa silti lukijan pohtimaan monenlaisia oikeuden ja totuuden kysymyksiä. Oikeuttavatko hyvät tarkoitusperät käyttämään millaisia keinoja tahansa? Koituuko yhden hyvä toisen vahingoksi? Saako totuutta vääristellä?  Onko yhtä ja ainoaa totuutta olemassakaan? Kirjan henkilöt eivät välttämättä ole hyviä ja miellyttäviä, mutta he ovat inhimillisiä heikkouksissaan. Tämä on hieno esikoisteos ja tavanomaisesta poikkeava salapoliisiromaani, jonka luettuaan myös tietää hieman enemmän.

27.7.2015

HAYES, TERRY: Vaeltaja

Kustantaja: Bazar 2015
Alkuteos. I am Pilgrim
Suomennos: Sami Rouhento

Englantilaissyntyinen Terry Hayes (s. 1951) loi menestyksekkään uran ensin toimittajana ja myöhemmin elokuvakäsikirjoittajana ja tuottajana. Hayesin kynästä ovat lähtöisin mm. elokuvat Mad Max, Rasvatyyni ja Vertical Limit. Vaeltaja on hänen esikoisromaaninsa ja tietenkin menestys. Se voitti National Book Award -palkinnon parhaana trillerinä ja sen elokuvaoikeuksista käytiin hurjaa huutokauppaa, jonka MGM-studio lopulta voitti.

Kirjan alussa nuhjuisesta newyorkilaishotellista löytyy nuoren naisen ruumis, josta on poistettu kaikki tuntomerkit.  Murhan tekotapa on otettu suoraan rikostutkinnan tekniikkaa käsittelevästä oppikirjasta, jonka takana piilee hyvin salaperäinen mies. Hän on monen eri roolin ja henkilöllisyyden suojassa toiminut salainen agentti eikä hänen todellista nimeään tiedä kukaan. Ne harvat, jotka hänestä jotain tietävät, määrittelevät hänet maailman parhaaksi tiedusteluagentiksi. Terävyytensä, rohkeutensa ja kestävyytensä puolesta hän muistuttaakin James Bondia, jolta puuttuvat ihmeelliset tekniset vempaimet. Hän on alle nelikymppisenä vetäytynyt jo eläkkeelle, mutta ottaa haasteen vastaan, kun murharyhmän komisario Ben Bradley kutsuu hänet hätiin. Pian murhatapauksen edelle astuu kuitenkin jotain paljon hälyttävämpää: Yhdysvaltoja uhkaa tuhoisa epidemia. Johtolankoja on vähän, mutta Vaeltaja lähtee niitä kerimään.

Vaeltajaa vastassa on yhtä älykäs ja yhtä salaperäinen mies, Saraseeni. Hän on kostoretkellä kaikkia niitä vastaan, jotka katsoo syypäiksi katkeriin elämänkokemuksiinsa ja myös kaikkia niitä vastaan, jotka ovat luopuneet oikeasta islaminuskosta. Suunnitelmien hiominen ja toteuttaminen on vienyt vuosikymmeniä, mutta lopulta Saraseenilla on käytössään pirullisen täydellinen ja tappava ase. Onko hänellä myös onni puolellaan?

Sivuja Vaeltajassa on yli 800, mutta aika nopealukuinen se on silti. Vaeltaja-hahmon kohdalla siirtyillään ajallisesti nykyhetkestä menneisyyteen ja takaisin, kun taas Saraseenin tarina etenee kronologisesti hyppäyksittäin. Samalla näiden kahden kertomukset limittyvät mielenkiintoisella tavalla toisiinsa. Henkilöt eivät onneksi ole aivan yli-ihmisiä, vaan heissä on myös inhimillisiä heikkouksia. Saraseenin toimintaa ymmärretään hänen elämänvaiheittensa vuoksi ja toisaalta Vaeltajan menneisyydestä paljastetaan synkkiä salaisuuksia eli kumpikaan ei ole yksipuolisesti paha tai hyvä.

Kukaan ei ajattele mielellään kohdanneensa parempana, ei varsinkaan tiedusteluagentti, joka on valittu ja koulutettu olemaan taistelukentällä lyömätön, mutta sitä minä kuitenkin sisimmässäni pelkäsin saapuessani lentoasemalle. On myös myönnettävä, että kun kiersimme Saraseenin kanssa seuraavien viikkojen aikana yhä pienempiä kehiä toistemme ympärillä, mikään näkemäni ei saanut tätä tunnetta häviämään. Hän olisi voinut valita minkä tahansa työn ja olla jokaisessa omaa luokkaansa.

Maantieteellisesti kirjassa liikutaan varsin laajalla alueella Saudi-Arabiasta Afganistaniin, Libanonista Saksaan ja Yhdysvalloista Turkkiin. Toimintaa riittää ja jännitys tiivistyy tiivistymistään. Hayes sirottelee tekstiin paljon vihjauksia ja ennakointeja, joiden toteutumista voi sitten odotella ja kokea aikamoisia yllätyksiäkin. Kaikki kuvataan niin uskottavasti, että tuntuu vain ajan kysymykseltä, koska tämä kaikki tapahtuu oikeasti. Pelottavaa on sekin, mitä kaikkea tietoa Saraseeni onnistuu kaivamaan internetistä ja käyttämään hyväkseen. Vaeltaja on herkkua trillereistä pitäville.

20.7.2015

DOERR, ANTHONY: Kaikki se valo jota emme näe

Kustantaja: WSOY 2015
Alkuteos: All the light we cannot see
Suomennos: Hanna Tarkka

Miksi me sanomme näkyvää valoa? Sanomme sitä väriksi. Mutta sähkömagneettinen spektri päättyy toisessa suunnassa nollaan ja toisessa äärettömyyteen, joten matemaattisesti, lapset, oikeastaan kaikki valo on näkymätöntä.

Valosta ja sen puuttumisesta kertoo Anthony Doerrin romaani Kaikki se valo jota emme näe. Vuonna 1934 pimeys on Euroopassa jo nousemassa, mutta harvapa sitä tajuaa. Kirjan päähenkilöistä ranskalainen Marie-Laure LeBlanc on tuolloin kuusivuotias ja saksalainen Werner Pfennig seitsemän. Näiden kahden kertomukset limittyvät toisiinsa ja tiet lähenevät, kunnes yhtyvät elokuun alussa vuonna 1944 Saint-Malossa, vanhassa ranskalaisessa merenrantakaupungissa. Muitakin kertojia kirjassa on, mutta heitä tarvitaan lähinnä tarkentamaan taustoja ja tuomaan lukija kirjan lopussa nykyaikaan.

Äiditön Marie-Laure menettää näkönsä kuusivuotiaana, mutta ihanista ihanin isä opettaa kärsivällisesti ja kekseliäästi tytön selviämään omatoimisesti. Apuna hän käyttää esimerkiksi lähiympäristöstä rakentamaansa pienoismallia. Marie-Laure tunnustelee ympäristöään, kuuntelee ja haistelee, piirtää päässään karttoja.

Hänen mielikuvituksessaan ja unissaan kaikella on värinsä… Isästä säteilee tuhansia värejä, opaalinhohtoa, mansikanpunaista, syvää punaruskeaa, villiä vihreää; isästä uhoaa öljyn ja metallin haju, kuin lukon haittalevy liukuisi paikoilleen, kun hän liikkuu avainniput kilisten. Hän on oliivinvihreä puhuessaan osaston esimiehelle, oranssi ja yhä oranssimpi puhuessaan kasvihuoneiden mademoiselle Fleurylle ja kirkkaanpunainen yrittäessään laittaa ruokaa. Iltaisin hän hohtaa safiirinvärisenä, kun hän istuu höyläpenkin ääressä ja hyräilee lähes kuulumattomasti savukkeenpätkän hehkuessa prismaattisen sinisenä.

Isä on Pariisin luonnontieteellisen museon päälukkoseppä, joten Marie-Laure saa tutustua omalla tavallaan museon kokoelmiin ja löytää elinikäisen intohimonsa: kotilot. Museon tärkeimmästä aarteesta hänelle vain kuiskaillaan. Liekkien meri -niminen sininen timantti on monen oven ja lukon takana, sillä tarinoiden mukaan siihen liittyy kirous: kiven omistaja elää ikuisesti, mutta kaikkia hänelle rakkaita ihmisiä kohtaa onnettomuus onnettomuuden perään. Saksalaisten miehittäjien lähestyessä Pariisia isä tyttärineen pakenee Saint-Malon kaupunkiin mukanaan jalokivi, ehkä aito timantti, ehkä jäljennös.

Viidensadan kilometrin päässä valkotukkainen, pienikokoinen Werner varttuu siskonsa kanssa orpokodissa Essenin hiilikaivosalueella. Jo seitsenvuotiaana hän onnistuu kokoamaan radion, joka vastaanottaa lähetyksiä eri puolilta maailmaa. Kuunnella saisi vain kansallissosialistien propagandakanavia, mutta Werneriin tekee suurimman vaikutuksen ranskalainen ääni, joka kertoo lapsille luonnon ihmeistä, esimerkiksi valosta. Ilmeisen lahjakkuutensa ansiosta Werner pääsee 14-vuotiaana Valtakunnalliseen poliittiseen koulutusinstituuttiin, minne lähtee mielellään – ei vakaumuksesta, vaan välttyäkseen joutumasta kaivokseen jossa isä on kuollut.

He rynnivät yhdessä sisään porteista, hotkivat paistettuja kananmunia ruokasalissa, marssivat kaikki yhdessä neliöpihan poikki, suorittavat nimenhuudon, tervehtivät lippua, ampuvat kivääreillä, uivat ja kärsivät yhdessä. Heistä jokainen on savikimpale, ja tanakka, kiiltäväihoinen komendantti on keraamikko, joka dreijaa heistä neljäsataa täsmälleen samanlaista pyttyä.

Werner ahdistuu aikaa myöten yhä enemmän näkemästään epäinhimillisyydestä ja myös omasta pelkuruudestaan vääryyksien edessä. Sotaan on lempeän Wernerinkin silti mentävä, paikallistamaan laittomia radiolähetyksiä Puolassa, Venäjällä, Itävallassa ja lopulta myös Ranskassa, San-Malon alueella.

Kaikki se valo jota emme näe on antoisa lukuromaani, joka vie vastustamattomasti mukanaan. Ehkä se johtuu toisiinsa limittyvien lukujen keveästä lyhyydestä, ehkä oivaltavasta kielestä. Nuoriin päähenkilöihin kiintyy nopeasti, mutta myös aikuisissa on koskettavia tyyppejä, joiden toivoisi selviytyvän sodan kurimuksesta. Jännityksen kohteita on itse asiassa useampiakin ja tunnelma tiivistyy hetki hetkeltä kun monet pienet sattumukset liittyvät toisiinsa. Kaikki on hyvin uskottavaa, myös sodan herättämät tunteet ja teot. Hyytävimpiä jaksoja ovat varmaan kuvaukset siitä, miten saksalaiseen eliittikouluun pyrkivien rotupuhtaus mitataan ja kouluun päässeiden kestokyky pistetään säälimättä koetukselle – varsinkin kun ne kerrotaan niin lempeän kauniilla kielellä. Kaikki ei käy hyvin, mutta murheenkin keskellä kimmeltää toivo.

Amerikkalainen Anthony Doerr (s. 1973) aloitti kirjoittamisen kahdeksanvuotiaana ja julkaisi esikoisteoksensa vuonna 2002. Kaikki se valo jota emme näe oli työn alla kymmenen vuotta, mutta osoittautuikin sitten menestysteokseksi ja voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2015.

13.7.2015

GO, JUSTIN: Katoava aika

Kustantaja: Tammi 2015
Alkuteos: The steady running of the hour
Suomennos: Anna Lönnroth

Japanilaisen isän ja amerikkalaisen äidin lapsi Justin Go syntyi 1980-luvun alussa Los Angelesissa ja opiskeli historiaa Berkeleyn yliopistossa. Opintojen jälkeinen tutustuminen Eurooppaan reppureissaajana jätti kaipauksen, jota työ asianajotoimistossa ei pystynyt tyydyttämään. Viiden vuoden jälkeen Go suuntasikin Berliiniin elämään rahattoman kirjailijan elämää ja valmistelemaan esikoisteostaan. Vuosien työn tuloksena ilmestynyt Katoava aika oli kansainvälinen menestys.

Katoava aika alkaa asianajotoimiston kirjeestä, jossa nuorta kalifornialaista Tristania kehotetaan selvittämään, keitä hänen isoäitinsä vanhemmat ovat oikeasti olleet. Suunnaton omaisuus on luvassa, jos Tristan pystyy luotettavasti todistamaan isoäitinsä olleen Mount Everestillä vuonna 1924 kuolleen vuorikiipeilijä Ashley Walsinghamin tytär. Tutkimukset hänen on tehtävä täysin salassa ja nopeasti, sillä kahdeksankymmenen vuoden määräaika on kulumassa umpeen. Tristan heittäytyy yllättävän auliisti vaeltelemaan vähäisten johtolankojen perässä ympäri Eurooppaa: vanha kirje vie Ranskaan tai Berliiniin, arkistoista löytynyt merkintä Ruotsiin ja vanha koru Islantiin. Tuntuu kuin uusi tieto löytyisi aina sopivasti juuri silloin, kun usko onnistumiseen on hiipumassa, mutta käykö niistä mikään todisteeksi? Asianajotoimisto hoputtaa, aika kuluu. Tristan alkaa kysellä itseltään, miksi hän on paneutunut etsintöihin niin intohimoisesti. Onko kyseessä pikemminkin oman identiteetin selvittäminen kuin raha? Merkitseekö tiedon perässä juokseminen enemmän kuin orastavan rakkauden vaaliminen?

Tristanin matkaan limittyy taidokkaasti tarina menneisyydestä. Näkökulma siellä on toisaalta Ashley Walsinghamin ja toisaalta hänen rakastettunsa Imogenin; he kertovat mitä todella tapahtui. Ashley toki pitää Imogenia hienoimpana asiana elämässään, mutta rakkauden kanssa taistelevat velvollisuus sotilaana, jännityksenkaipuu ja tarve oman minän etsintään. Jälkikäteen voi vain miettiä, tuliko tehtyä oikeita valintoja ja asetettua oikeita asioita etusijalle.

Mutta miksi minä kiipeän? Kaikki kiinnostukseni maineeseen jälkipolvien keskuudessa tai kunnian keräämiseen maalleni hautautuivat kauan sitten Empress-linnakkeeseen. Enkä voi puolustella sitä tiedon hankinnalla – en näe, miksi Everestiä pitäisi tutkia sen enempää kuin mitä tahansa muuta meitä ympäröivää tuntematonta maakaitaletta. En voi edes vedota rakkauteen alpinismia kohtaa, koska emme ole vielä kiivenneet yhtään. Täällä me vaellamme ja kärsimme, vaellamme ja palelemme, eikä etenemisemme ole kiinni taidoistamme kallion ja köysien kanssa, vaan kyvystämme kestää vastoinkäymisiä.

Omat kipeät valintansa joutuu myös Imogen tekemään. Katkaistako välit Ashleyn kanssa kokonaan, jos tälle on tärkeämpää taistella joukkuetovereidensa kanssa rintamalla kuin olla rakastettunsa tukena? Irtaantuako myös omasta perheestään ja ryhtyä elämään itsellisen naisen elämää?

Katoava aika -romaanissa aikatasojen ja näkökulmien jatkuva vaihtuminen ei haittaa, vaan siirtymiset päinvastoin tukevat ja rikastuttavat toisiaan. Voi matkustaa Tristanin mukana paikasta toiseen ja aavistella, mitä siellä pari sukupolvea aiemmin on tapahtunut. Ensimmäisen maailmansodan tulihelvetti, jossa miehiä kuolee kuin kärpäsiä muutaman mutaisen metrin takia. Pieni saari Ruotsissa. Tulen ja tuulen Islanti. Jään ja lumen Everest. Justin Go kuvaa kaikkea historioitsijan luotettavuudella ja maailmanmatkaajan vivahdetajulla ja saa aikaiseksi mukaansatempaavan tarinan.

6.7.2015

SUSI, PAULIINA: Takaikkuna

Kustantaja: Tammi 2015

Vantaalainen kirjailija Pauliina Susi (s. 1968) on käsitellyt teoksissaan naisen näkökulmasta katsottuna ajankohtaisia asioita kuten ruuhkavuosia ja pyramidihuijauksia. Suden viidennessä romaanissa Takaikkuna aiheena on nettistalkkaus.

Kirjan nimi Takaikkuna vie heti ajatukset Alfred Hitchcockin klassikkoelokuvaan, jossa kipsatun jalan vuoksi kotiinsa jumittunut uutisvalokuvaaja alkaa aikansa kuluksi seurata naapurin tekemisiä. Myös Suden kirjassa joku tirkistelee muiden elämää, mutta hänen menetelmänsä ovat uudenlaiset. Land-o on omien sanojensa mukaan ”pimeän puolen liero”, joka onnistuu ujuttautumaan salatuimpiinkin tiedostoihin, seuraamaan kohteidensa elämää reaaliajassa ja myös halutessaan puuttumaan asioihin. Stalkkaus on Land-on ikioma harrastus, mutta varsinaiselta työltään hän on ”louhija” eli epätoivottujen tietojen poistaja bittiavaruudesta. Salaista ja laitonta toimintaa tietenkin ja siksi tuottoisaa.

   Näen lävitsesi. Tämän lauseen hän lanseeraisi mielellään liiketoimintansa motoksi firmansa kotisivuilla. Se olisi komea myös käyntikorteissa ja paperiesitteessä, jollakin sikatylyllä fontilla.
   Menestyksen salaisuus? Erikoistuminen.
   Erikoisala? Kipu. Pelko. Sielun haavat. Nepä ne.
   Onnistumisprosentti? Sata. Lähityön paras tarttumispinta.

Suden kirjassa on paljon viittauksia myös George Lucasin Tähtien sota -elokuviin. Land-o on ottanut nimimerkkinsä kenraali Lando Calrissianin mukaan, joka ensin pettää ja sitten pelastaa Han Solon ja prinsessa Leian. Omaa prinsessaa Land-okin on etsimässä ja sellaisen hän uskoo löytäneensä Leia Laineesta. Leia on yksinhuoltaja, sosiaalityöntekijä ja vasta perustetun ProMen-järjestön toiminnanjohtaja, jonka lennähtää koko Suomen tietoisuuteen esiinnyttyään television kohuohjelmassa. Syynä on ProMen-hankkeen tarkoitusperä: tuen tarjoaminen miehille, joille prostituoitujen luona käyminen on muodostunut pakkomielteeksi. Sosiaalisessa mediassa sinkoilevat vihapuheet eikä Leia säästy törkeiltä henkilökohtaisuuksilta. Arkeen ilmaantuu yllättäviä harmeja ja pelottavia asioita eikä avuttoman oloinen Leia enää tiedä, kehen voisi luottaa.

Muitakin henkilöitä on vaikuttamassa tapahtumien kulkuun ja yhteydet heidän välillään kulkevat ristiin rastiin. Tuore oikeusministeri ja suurperheen isä Tarmo Häkkilä sysää yhden tapahtumaketjun liikkeelle mokaamalla netissä ja yrittämällä sitten pelastautua skandaalilta ”louhijan” avustuksella: kaikki linkit ja videotallenteet äkkiä pois netin syövereistä. Yhdyshenkilönä hääräävällä Häkkilän erityisavustajalla Valtti Nymanilla on kylmät hermot, mutta entä aikeet? Leian teini-ikäisellä tyttärellä Viivillä taas on salainen suunnitelma Ruotsin-risteilyllä, mutta vaaniiko häntä yllätys?

Takaikkuna on sujuvasti etenevä trilleri, joka onnistuu puuttumaan some-maailman ongelmiin terävästi ja monipuolisesti ja silti säilyttämään kepeän otteensa. Yllätyskäänteitä tuottavat puhtaat sattumukset, joita kukaan ei osaa ennakoida, mutta myös eri tekijöiden puuttuminen peliin. Etenkin kirjan loppupuolella vauhti on hurja ja jännitys miltei piinaavaa, kun henkilöiden todelliset luonteet ja tarkoitusperät alkavat paljastua. Vainoharhaisuudelta ei tämän kirjan luettuaan voi välttyä: mitä kaikkea tietoa minusta välittyy netin kautta ja kenelle? Olenko turvassa?

29.6.2015

FLYNN, GILLIAN: Teräviä esineitä

Kustantaja: WSOY 2015
Alkuteos: Sharp Objects
Suomennos: Maria Lyytinen

Yhdysvaltalaisen Gillian Flynnin teoksista suomennettiin ensin hänen kolmas romaaninsa Kiltti tyttö  (alkuteos 2012, suomennos 2013), sitten Paha paikka (alkuteos 2009, suomennos 2014) ja nyt on vuorossa esikoisromaani Teräviä esineitä (alkuteos 2006). Esikoisromaani voitti vuonna 2007 kaksi Crime Writers -yhdistyksen jakamaa palkintoa: New Blood Fiction Dagger ja Ian Fleming Steel Dagger. Ihan ansaittuja palkintoja, sillä Teräviä esineitä on vetovoimainen trilleri, joka on nopea lukea, muttei ihan helppo unohtaa. Kiltti tyttö saattaa silti taikatemppumaisessa yllätyksellisyydessään olla Flynnin tähänastisista teoksista paras.

Wind Gapin kaupungissa Yhdysvaltain Missourissa paljastuu lyhyen ajan sisällä jo toinen koulutytön katoaminen. Edellinen päättyi kammottavaan murhaan, mutta tekijän jäljille ei silloin päästy. Onko liikkeellä sarjamurhaaja? Kolmekymppinen Chicagossa asuva toimittaja Camille Preaker on kotoisin Wind Gapista, joten hänet lähetetään seudulle tekemään juttua tapauksista. Pelottava hetki Camillelle, joka on pysytellyt vuosia poissa kotiseudultaan ja erossa perheestään. Hän on psyykkisesti hyvin hauras, johtuen jostakin menneisyyden traumasta.

Tykkään ruksata päiviä kalenterista – sataviisikymmentäyksi päivää ruksattu, eikä mitään oikeasti kamalaa ole tapahtunut. Sataviisikymmentäkaksi, eikä maailma ole tuhoutunut. Sataviisikymmentäkolme, enkä minä ole tuhonnut ketään. Sataviisikymmentäneljä, eikä kukaan oikeasti vihaa minua. Joskus mietin, etten tule koskaan tuntemaan oloani turvalliseksi, ennen kuin voin laskea viimeiset päiväni yhden käden sormin. Kolme päivää selvittävänä, kunnes ei enää tarvitse hätäillä elämästä.

Camille tunsi jo lapsena olevansa ulkopuolinen ja syrjään sysätty. Äiti torjui hänet osoittelevan kohteliaasti ja koulutoverit käyttivät säälittä hyödykseen hänen kaipuutaan tulla hyväksytyksi. Tunteakseen olevansa olemassa ja hallitsevansa ainakin kehonsa Camille alkoi viillellä siihen sanoja: paha, kissanpentu, alushame, vauva, itku, katoa. Myöhemmin alkoholi ajaa saman asian. Viinaa tarvitaankin paljon nyt, kun Camille pikku hiljaa pääsee syvemmälle murhien ytimeen ja havaitsee niiden yllättävän yhteyden omaan perheeseensä. Samalla paljastuu sukupolvia jatkunut rakkaudettomuuden ja sanattomuuden kierre, jonka seurauksena niin Camille kuin hänen äitinsä ja teini-ikäinen pikkusiskonsa ovat pohjattoman epävarmoja itsestään. Kukin yrittää pärjätä omalla tavallaan. Siinäkö selitys kirjan kannessa olevaan ylänimekkeeseen ”Mistä on pienet tytöt tehty”?

Gillian Flynn on todella hyvä trillerikirjailija. Hän osaa rakentaa juonen, joka pysyy hyvin koossa ja tiivistyy loppua kohti yllätyskäänteiden säestyksellä. Pienillä kokonaisuuteen sulautuvilla yksityiskohdilla hän luo tunteen, että kyse on todellisista paikoista, tapahtumista ja henkilöistä. Henkilöt ovat toki usein jotenkin vinoutuneita, mutta Flynnin selvitettyä syitä ja seurauksia heitä voi jotenkin ymmärtää. Teräviä esineitä -romaanin päähenkilö Camille on ihastuttava haurauden ja sitkeyden yhdistelmä: vaikka fyysinen ja psyykkinen murtumispiste on lähellä, tahdonvoima vie eteenpäin kohti totuutta.

Teräviä esineitä käsittelee rankkoja aiheita – ongelmallista äiti-tytär-suhdetta ja itsetuhoista käyttäytymistä – mutta tarjoaa onneksi myös hienovaraista huumoria, minkä ansiosta lukija ei ahdistu liikaa.

Hän osoitti foliopalloa, joka kieppui kolossa, mistä Natalien ruumis oli löytynyt. Pallossa luki Parane pian.
”Mielestäni tuo”, Richard sanoi, ”kuvaa Wind Gapia täydellisesti.”

22.6.2015

KANTO, ANNELI: Pyöveli

Kustantaja: Gummerus 2015

Ollaan 1600-luvulla. Omilla tahoillansa elämää rakentaa kolme miestä, joiden kohtalona on aikanaan kohdata Vaasan kaupungissa ja vaikuttaa ratkaisevasti sen vaiheisiin. Yhdestä tulee kaupunkiin pyöveli, toisesta tuomari ja kolmannesta apteekkari. Kukin miehistä kertoo vuoronperään vaiheistaan ja ajatuksistaan, mutta pyöveli on kuitenkin eniten äänessä ja hänen näkökulmansa tapahtumiin luotettavin.

Johannin isoisä oli pyöveli, hänen isänsä on pyöveli ja pyöveli tulee hänestä itsestäänkin, vaikka halua ja älyä olisi vaikka mihin. Pyöveli vain on niin kammoksuttu hahmo, että hänen perheenjäsenensäkin joutuvat vihan ja syrjinnän kohteiksi olipa kyseessä sitten koulu tai krouvi. Virkaintoisen nuoren papin mielestä pyöveli ei saisi edes osallistua jumalanpalvelukseen – ainakaan, jos vallasväkeä on paikalla. Tämä on nurinkurista, koska pyöveli toteuttaa ainoastaan tuomioistuimen määräyksiä hirttäessään ja mestatessaan rikollisia.

Tuomari on kaikkien yläpuolella. Mutta tuomarinkin yläpuolella on pyöveli, sillä ilman häntä ei rikollista rangaista. Tuomari ratkaisee, kuka on tehnyt pahan teon, varastanut, väärentänyt, puhunut valhetta tai tappanut. Hän määrää syylliselle rangaistuksen, mutta laki ei toteudu ilman pyöveliä, joka on tuomari oikea käsi.

Johannista tulee surumielinen syrjästäkatsoja, yksinäisyyteen ja rakkaudettomaan elämään tuomittu mies. Hänen tärkein tukensa on tuomari Wisander, jonka viisautta ja oikeudenmukaisuutta Johann ihailee. Wisander ei harrasta kuulusteltavien raakaa kiduttamista (mistä Johann on nähnyt esimerkkejä kisälliaikanaan Lyypekissä) eikä tuomitse oitis kaikkein kovimpiin rangaistuksiin, vaikka tarkasti lain kirjainta noudattaakin. Läheiseksi niin tuomarille kuin pyövelille tulee salaperäinen herra Eggerts, joka saapuu kaupunkiin ilman rahoja ja papereita, mutta pystyy silti hankkimaan apteekkarin oikeudet. Nevanlinnassa oppinsa saanut Eggerts hallitsee erikoislaatuisten aineiden käytön tautien parantamisessa, mikä takaa hänelle suuren suosion etenkin miesväestön keskuudessa ja samalla mukavan toimeentulon.

Moni asia muuttuu, kun noitavainot leviävät maailmalta Pohjanmaalle. Vaasassa noitien etsijänä ”ansioituu” virkaintoinen nuori pappi, joka saa yllättävän aulista tukea tuomari Wisanderilta. Wisander on sairastelun myötä muuttunut arvaamattomaksi ja väkivaltaiseksi ja ruvennut kieroutuneella tavalla nauttimaan kuulusteltavien kiduttamisesta. Osittain hänen suhtautumisessaan noitiin (jotka useimmiten ovat naisia) on vaikuttanut myös vaimon kevytkenkäisyys. Joka tapauksessa sekä Johann että Eggerts kavahtavat käsistä riistäytynyttä tilannetta. Voiko enää tehdä työtä, joka sotii omaatuntoa ja inhimillisyyttä vastaan?

Kannon teksti etenee sujuvasti ja kiinnostavasti, mitä lyhyet lauseetkin tukevat. Kaikki vaikuttaa uskottavalta eikä ihme: romaani perustuu todellisiin tapahtumiin. Pyövelillekin löytyy esikuva eli Pohjanmaan piirinpyöveli ja mestarismies Heikki Hakalainen, joka hoiti tehtäväänsä yli neljäkymmentä vuotta. Kirjan lopussa oleva lähdeluettelo kertoo, miten perusteellisesti Kanto on etsinyt tietoa 1600-luvun tavoista ja uskomuksista yleensä ja kidutus- ja rangaistusmenetelmistä erityisesti. Kuvaukset ovat karmaisevan tarkkoja ja samalla viileän asiallisia, mutta pelottavinta lienee mieleen hiipivä rinnastus nykyhetkeen. On yhä enemmän ryhmittymiä, jotka katsovat oikeudekseen tuhota kaikki, jotka edustavat eri uskonhaaraa, poliittista kantaa tai kansallisuutta.

PS. Kirjastotätiä ilahduttaa tietenkin erityisesti Anneli Kannon kiitos Suomen ilmaiseksi palvelevalle kirjastolaitokselle lähikirjastoineen.