RATINEN, SUVI: Hyvä tarjous

Kustantaja: Otava 2021

Suvi Ratinen hurmasi lukijansa lestadiolaisuutta raikkaasti ja huumorilla käsittelevällä romaanillaan Matkaystävä (Otava 2019). Kirja perustui Ratisen omiin kokemuksiin ja niihin perustuu myös hänen uusin romaaninsa eli Hyvä tarjous, jossa hän pui ihmisen suhdetta rahaan.

Kati Viktoria Määkkönen syntyi muutamaa viikkoa myöhemmin kuin Ruotsin prinsessa Victoria, mistä äiti sai idean tyttärensä toiseen etunimeen. Muuten eivät Katin ja prinsessan elämät ole kulkeneet samoja latuja. Kati on kyllä sukunsa ensimmäisiä maistereita, mutta ei ole kansatieteen arvosanalla saanut kolutusta vastaavaa työtä, vaan työskentelee rautakaupan myyjänä. Ja viihtyy ihan hyvin.

Prinssi Danieliakaan Kati ei ole rinnalleen löytänyt, vaan eronnut kummastakin pitkästä avosuhteestaan. Omia lapsia ei ole. Mutta valtakunnan Kati saattaisi vielä saada, sillä hän on alkanut suunnitella ostavansa suvun satavuotiaan torpan, entisen mummolan ja nyt Katin vanhempien asuttaman Vähälän Keski-Suomessa.

Katin mahdollisuudet talon ostoon ovat parantuneet, sillä hän on ylenemässä päälliköksi. Lisäksi Kati on lapsesta asti tottunut elämään nuukasti. Perheen pyhä periaate on aina ollut, ettei kalliilla osteta mitään, vaan odotetaan kunnon alennuksia (-60 %) ja hyödynnetään tarjouksia. Vahinkotavaratalosta ostettu joululahja on riittävän hyvä, vaikka haisisikin savulta.

Vanhemmat ovat nuukailleet myös kiitoksissa ja kannustuksissa. Serkkutyttö Ninan lahjakkuutta, menestyksekästä uraa ja perhettä kehutaan estottomasti, mutta Katin ja isosiskonsa Sarin saavutuksille ja suunnitelmille hymähdellään väheksyvästi. Vähälän osto olisi Katille tilaisuus näpäyttää vanhempiaan.

Minun kehoni on rakennettu tarjousruolla ja mieli vähättelyllä.

Innossaan Kati on jo myynyt kaikki arvokkaimmat tavaransa saadakseen käsirahan kokoon, neuvotellut pankin kanssa lainasta ja löytänyt takaajan. Vähälän kunnostamiseen hänellä on tarkat suunnitelmat: naurettava autotalli maan tasalle, sisällä talossa avaruutta seiniä poistamalla, isoisän isän veistämiä hirsiä esiin, rojut pois ja parhaat tavarat kauniisti esille. Tyttären suunnitelmista tietämättömät vanhemmat ovat kuitenkin tehneet jo ratkaisuja, jotka saattavat järkyttää Katin tulevaisuudenhaaveita.

Olen taas se lapsirukka, joka tajuaa, ettei meidän perheessä edes joulupukilla ole varaa ostaa muualta kuin vahinkotavaratalosta. Ei meillä ole rahaa uskoa satuihin ja unelmiin. Me väistämme sivuun ja meille kyllä kelpaa se, mikä muilta jää yli, jos jotakin jää… Olen loisten ja irtolaisten sukua, ikuinen toisten nurkissa kyyhöttävä hyyryläinen, jolta on viety maat ja mökit.

Hyvä tarjous -romaania on helppo lukea. Siinä on arkisia asioita, joita moni voi omalta elämäntaipaleeltaan tunnistaa, mutta myös riehakkaita ylilyöntejä ja lapasesta lähteneitä tilanteita. Henkilöt on kuvattu lempeän ironisesti. Esimerkiksi Katin äiti säästää miltei pakkomielteisesti vanhat lahjapaperit ja härskiintyneet hoitoaineet, mutta leikkelee surutta Marimekon vintagekankaita tilkkupeittoa luodessaan.

Kirjassa käsitellään köyhyyttä monen sukupolven näkökulmasta. Katin isoisän isä Huuko eli raskaan ja puutteenalaisen elämän huutolaispojasta vaivaistalon asukiksi. Seuraavat sukupolvet puolestaan nousivat suurten uhrausten ja uurastusten ansiosta keskiluokkaan, kunnes 1990-luvun lama ja pankkikriisi olivat viedä kaiken. Nykyään taas yhä useampi jää työttömyyden tai sairauden takia tyhjän päälle ja joutuu turvautumaan ruoka-apuun. Koettu hätä tuntuu jääneen ihmisten perimään niin, että yhä nuukaillaan, vaikka todellista tarvetta ei enää olisikaan.

Katin kohdalla vanhat asenteet kyllä ovat jo muuttumassa, vaikka se ei käykään helposti. Silti ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tämä nainen pärjäisi!

SCHULMAN, ALEX: Eloonjääneet

Kustantaja: Nemo 2021

Alkuteos: Överlevarna

Suomennos: Jaana Nikula

Alex Schulman (s. 1976) on Ruotsissa tunnettu kirjailija, televisiopersoona ja podcastien tekijä. Häneltä on suomennettu autofiktiiviset teokset Unohda minut, jossa hän käsittelee äitinsä alkoholismia, ja Polta nämä kirjeet, jossa kuvaa isovanhempiensa kolmiodraamaa. Omaelämäkerrallisuutta on myös Schulmanin viimeisimmässä romaanissa Eloonjääneet, vaikka se onkin aiempia teoksia fiktiivisempi.

Kello on 23.59, kun poliisi kaartaa vuosikausia käyttämättömänä olleen kesämökin pihaan saatuaan hälytyksen siellä tappelevista miehistä. Tästä lähdetään kelaamaan kulunutta vuorokautta taaksepäin hetkeen, jolloin äitinsä hautajaisiin valmistautuvat miehet – kolme veljestä - löytävät kirjeen, jossa äiti ilmaisee viimeisen tahtonsa. Ei hautajaisia. Tuhkat ripoteltava mökkirantaan niin että veljekset tekevät sen yhdessä.

Nykyhetkeen limittyvät kuvaukset perheen viimeisestä kesästä mökillä parikymmentä vuotta aikaisemmin. Isä ja äiti ottavat aurinkoa, ryyppäävät ja viettävät siestaa, ryyppäävät lisää ja riitelevät. Pojat ovat oman onnensa nojassa. Vanhin veli, kolmetoistavuotias Nils, vetäytyy tilanteista omaan kuplaansa ja kaipaa vain pääsyä pois kotoa. Nuorin veli, seitsemänvuotias Pierre, on kovanyrkkinen ja uhmakas. Yhdeksänvuotias Benjamin yrittää havaita riidat jo ennakolta ja toimia sovittelijana joka suuntaan.

Veljekset kinastelevat keskenään ja muodostavat rintamalinjoja, mutta tositilanteessa kuitenkin pitävät yhtä. Riipaiseva on kuvaus siitä, miten isä lähettää pojat uimaan kilpaa, ja nämä selviävät odottamattoman pitkästä matkasta vain toisiaan tukemalla. Takaisin päästyään he huomaavat isän ja äidin menneen sisälle ja unohtaneen pojat jo kokonaan.

Poikien elämästä puuttuu lämpö ja turvallisuus. Isä on kyllä rakastava, mutta luonteeltaan kiivas, ja äiti taas arvaamaton mielialavaihteluissaan. Hän voi määrätä inhottavia rangaistuksia lapsellisista rikkomuksista ja kutsua poikia ”kammottaviksi mukuloiksi”. Jos äiti joskus innostuu lukemaan ääneen, pakkautuvat veljekset sylikkäin hänen lähelleen odottamaan rapsutuksia.

Aika mökillä päättyy äkillisesti. Tapahtuu jotain hirveää, mikä saa perheen lähtemään sekasorron vallassa pois palaamatta enää koskaan, mutta kirjan näkijä ja tekijä Benjamin ei muista tästä juuri mitään. Kotielämä joka tapauksessa muuttuu tämän jälkeen aina vain huonommaksi. Asunnosta tulee siivoton. Lakanoita ei vaihdeta ja roskapussit kasaantuvat eteiseen. Ihmiset ovat sottaisia ja hielle haisevia. Sitten perhe alkaa hajota eivätkä välit enää palaudu entiselleen.

Kuva on otettu mökkirannassa… Pojat nauravat katketakseen käsivarret toistensa ympärillä. Veljekset hohtavat omaa valoaan.

Mitä heille tapahtui?

Kun äiti oli juuri kuollut, he olivat sairaalahuoneessa yhdessä, mutta silti yksin… He eivät voineet auttaa toisiaan. Sellaista se on ollut niin kauan kuin hän jaksaa muistaa, niin kauan kuin hän on ollut aikuinen. Kukaan heistä ei oikein tiedä mitä tehdä jotta he pystyisivät edes katsomaan toisiaan silmiin tavatessaan, he juttelevat katse pöytäliinassa, keskustelu on nopeaa ja töksähtävää. Toisinaan Benjamin ajattelee kaikkea mitä heille on tapahtunut, miten he lapsena hakivat turvaa toisistaan ja miten omituista kaikki on nyt, kun he kohtelevat toisiaan kuin vieraita.

Alex Schulman on taituri kuvaamaan ihmisen tunteita ympäröivän maailman yksityiskohtien välityksellä. On surumieltä, yksinäisyyttä ja hapuilua, mutta myös yllättäviä läheisyyden hetkiä ja lämpöä. Lukijalle tulee koko ajan uutta kiinnostavaa tietoa ja jännitettävää aina kirjan loppuun saakka. Siellä paljastuu yllätys, johon ei ole osannut mitenkään varautua ja joka olisi jopa epäuskottava, jollei tietäisi perheen vaikenemiskulttuurista. Voi vain toivoa, että veljekset saavat vihdoinkin purettua sydämeltään kaikki todelliset ja kuvitellut kaunansa ja löytävät toisensa uudelleen. Jäävät eloon.

HIIDENSALO, VENLA: Suruttomat

Kustantaja: Otava 2021

Venla Hiidensalon (s. 1975) neljäs romaani Suruttomat kertoo Suomen taidemaailman kapinallisesta ja uudistajasta Tyko Sallisesta ja hänen elämänsä tärkeimmistä naisista. Kirjan nimi tulee nuorten miesten porukasta, joka juhlii Brondassa illat ja aamuisin istuu Ateneumin portaikon kaiteella viheltelemässä ja huutelemassa naisopiskelijoille, joita on 1900-luvun alussa alettu ottaa piirustuskouluun.

Yksi uusista naisopiskelijoista on Sortavalasta kotoisin oleva Helmi Vartiainen. Heti ensimmäisenä koulupäivänä Helmi ja eräs mustasilmäinen mies huomaavat toisensa. Muutaman päivän päästä tämä mies vie jo Helmin mukanaan paikkoihin, joihin kunniallisen nuoren naisen ei kuuluisi mennä. Tunnettu naistenmies Tyko Sallinen on saanut Helmin koukkuunsa.

Tykon oikukkuus paljastuu melko pian, mutta rakkaudesta huumaantunut Helmi ei välitä. Hän suostuu pika-avioliitoon ja seuraa miestä tämän stipendiaattimatkalle Pariisiin, vaikka Taideyhdistyksen matkastipendiä itse asiassa oli suunniteltu Helmille itselleen. Rouvana Helmi ei voi enää jatkaa opiskelua, mutta hän haaveileekin nyt työskentelystä yhdessä Tykon kanssa.

Tyko silittää poskeani ja painan käteni hänen kädellensä. Rakkaus kiertyy ympärillemme kuin lämmin köysi, ja olemme yhtä niin kuin kaksi pimeydessä kasvanutta lasta.

Avioliitto osoittautuu helvetiksi. Tyko on vuoroin kylmä ja halveksuva, vuoroin kiihkeän mustasukkainen. Hän pahoinpitelee vaimoaan fyysisesti ja alentaa tätä sekä sanoillaan että maalauksillaan. Pienikokoinen Helmi muuttuu Tyko Sallisen tauluissa turpeaksi ja tyhjäsilmäiseksi Mirriksi, jolla on kärsä kuin sialla. Kuitenkin Helmi antaa miehelleen yhä uudestaan anteeksi ja unelmoi yhteisestä tulevaisuudesta, johon kuuluvat taloudellisesti turvattu elämä, lapsi, rauhoittunut Tyko ja oma taiteilijanura.

Kauheimmat tekonsa Tyko Sallinen tekee viedessään Helmiltä tämän lapset. Esikoistyttö Tirsun antamisesta Tykon sisaren kasvatiksi Kööpenhaminaan Helmi saa kuulla vasta jälkikäteen Jalmari Ruokokoskelta. Avioliiton lopulta päätyttyä Helmi piiloutuu Viipuriin ja yrittää pitää nuoremman tyttärensä Tajun turvassa Tykolta, mutta turhaan. Tyko kaappaa lapsen itselleen vedoten Helmin vähävaraisuuteen ja yleiseen avuttomuuteen. Onko ihme, jos Helmiltä menee elämänhalu? Silti hän ei koskaan lakkaa rakastamasta Tykoa.

Tyko pitelee sydäntäni nyrkissään niin kuin kiveä, ja kun hän laskee sen rinnalleni, se on yhä lämmin.

Helmin tarinaan limittyy välähdyksiä hänen tyttäriensä elämästä. Tirsu (uudelta nimeltään Eva) saa vasta aikuisena selville, että hänen enoksi luulemansa mies onkin hänen oikea isänsä. Taju puolestaan kasvaa isänsä kanssa siinä uskossa, ettei ole kelvannut äidilleen. Kumpaakin tytärtä ahdistaa tunne hylätyksi tulemisesta, vaikka Evan elämä kasvattikodissa on ollut turvallista ja rakkaudentäyteistä. Paljon kovemman tien joutuu kulkemaan Taju, joka aikuisena tulee tunnetuksi kirjailija Irja Sallana.

Isä sanoi, että äiti oli helpottunut, kun pääsi hänestä eroon. Tajun pitäisi olla kiitollinen, että isä sentään otti hänet luokseen. Vain isä jaksoi häntä, Taju oli ajatellut. Isä kesti häntä, vaikka hän oli paha, paha, paha. Isä sulki hänet arestiin saunaan ja heitti hänelle ruoaksi perunankuoria, jotta hän katuisi tekojaan ja oppisi niistä. Sen kaiken isä teki koska rakasti Tajua.

Tarina on kovin surullinen ja suututtava. Tyko Sallinen kuvataan kirjassa paholaismaiseksi mieheksi, jonka motiiveja on vaikea ymmärtää. Hänen takiaan Helmin lupaavasti alkanut taiteilijanura kuihtuu. Hänen takiaan Helmi jää vaille turvallista perhe-elämää ja äitiyttä. Hänen takiaan Helmin itsetunto kärsii ja näkemys omasta itsestä vääristyy. Miten turhauttava kohtalo!

Mirri elää sisälläni, vaikka olen yrittänyt kätkeä sen itseltänikin. Olen kömpelö ja tahmea, ärsytän Tykoa tahallani ja ajan hänet raivon partaalle. Tyko näkee perimmäisen avuttomuuteni ja sysimustan pimeyden, jota kannan sisälläni.

Suruttomat-romaani perustuu tiedossa oleviin faktoihin ja on niiden innoittama. Vaikka Helmin elämäntarina onkin monelta osin fiktiivinen, se on kuitenkin hyvin todentuntuinen, uskottava ja tunteita herättävä. Kiitos, että nainen ja taiteilija nimeltä Helmi Vartiainen saa vihdoinkin astua varjoista valoon!

TÖRMÄLEHTO, TERHI: Taavi

Kustantaja: Otava 2021

Terhi Törmälehdon romaani Taavi perustuu hänen isoisänsä Taavi Törmälehdon (1922–2007) elämään, mutta on kuitenkin monelta osin fiktiota. Useimmat henkilöistä ovat ainakin osittain sepitettä ja jotkut tilanteetkin keksittyjä – kuitenkin niin, että ne olemassa olevien tietojen perusteella saattaisivat olla myös totta. Todellisia ja oikeilla nimillä mainittuja hahmoja ovat Taavin lisäksi hänen äitinsä Ruusa ja pikkuveljensä Veikko.

Haapaveteläinen suurperheen poika Taavi on levoton sielu, joka kaipaa elämäänsä säpinää ja vieroksuu kurinalaisuutta. Vain pari kuukautta talvisodan syttymisen jälkeen tämä seitsemäntoistavuotias nuorukainen lähtee perheeltä salaa täydennysmieheksi armeijaan ja valitsee aseekseen konepistoolin, koska pääsee silloin lähelle vihollista. Hänestä tulee Hiipijä.

He seisovat rivissä, hiihtävät jonossa, makaavat kerroksissa. Kaikilla kylmä ja hiki yhtä aikaa, kaikilla nälkä ja halu halata jotakuta, ja olla sitten edes hetki yksin. Kaikki yhtä ja samaa, massauhria, uhrimassaa, materiaalia niin kuin on hiekka korsujen seinissä, maan kerroksia niin kuin graniitti. Kivi, ja sen päällä jäkälä, ja sen päällä lumi, ja pinnalla he… Paitsi että Taavista alkaa nyt tuntua, että hän on vähän eri.

Nopeasti Taavi saavuttaa mainetta kylmähermoisena ampujana, joka järjestelmällisesti tappaa vihollisen toisensa jälkeen. Kotona Ruusa-äiti, harras uskovainen, vetää virsikirjaansa vastaavan määrän viivoja ja rukoilee palavasti näiden miesten puolesta, joiden kuoleman hänen oma poikansa on aiheuttanut. Välillä tuska käy niin suureksi, että Ruusan on mentävä maakellariin huutamaan se ilmoille.

Enkä saa tietää, millainen hänestä olisi tullut, jos hän olisi saanut kasvaa ihmiseksi ilman tätä sotaa. Sotanäyttämö, niin kuin herrat sanovat, on hänen nuoruutensa näyttämö, ja minä luulen, että sille näyttämölle hän jää. Sanotaan että sota muuttaa miehiä. Mutta Taavi on sama. Sama villi lapsi, kouhottaja, ensinmenijä. Pitelemätön hyvässä ja pahassa.

Taavi on 19-vuotias, kun hänestä tulee Mannerheim-ristin ritari urotekojensa ansiosta: omien haavoittuneiden evakuoinnin suojaaminen konepistoolitulella, panssaritorjuntatykin valtaus ja vihollisen konekivääripesäkkeiden tuhoaminen suomalaisten hyökätessä voimalaitokselle Syvärillä. Hänestä tulee kaikkien tuntema sankari. Hänestä tulee kateuden kohde – onhan hän pelkkä sotamies ja silti saanut korkeimman mahdollisen huomionosoituksen. Kotona Ruusa kestitsee läheltä ja kaukaa saapuvia uteliaita, vaikka pulaa alkaa olla lähes kaikesta.

Ilman muuta kuuluisuus vaikuttaa Taavin käyttäytymiseen. Hän ei kunnioita ketään, vaan letkauttelee näsäviisaasti ylemmilleen ja yksinkertaisesti kieltäytyy turhina pitämistään töistä. Kotona hän vierailee harvoin ja malttaa viipyä vain hetken. Tuskinpa hän itse tajuaa, miten loukkaavalta hänen välinpitämättömyytensä tuntuu etenkin äidistä ja aikuistuvasta pikkuveljestä.

Tiedustelupartion johtajana Taavi kantaa syyllisyyttä jokaisesta kaatuneesta joukkuetoveristaan, mutta mikään taho ei auta häntä tässä henkisessä kriisissä. ”Sodassa sattuu”, kuittaa komentaja. Toki sattuu Taavillekin, vaikka sodan lopulla jotkut jo ihmettelevät, miksi hän ei kuole. Sirpaleita jää haavoittumisien seurauksena eri puolille kehoa: käsivarteen, selkään ja päähän.

Herkän ja taiteellisen pikkuveljensä Veikon Taavi ei soisi koskaan joutuvan sotaan, mutta anomuksista huolimatta kutsu käy. Veikon kuoleman olosuhteet alokasleirillä jäävät epäselviksi, mutta jotain kertonee se, ettei hänelle suoda sankarihautaa. Mitä ajattelee siitä isoveli, jolle siviiliin joutuminen on pelottavampaa kuin sotiminen?

Sota on ainoa mitä minulla on. Sota on ainoa mitä minä olen, hän ajattelee.

Taavin talvi- ja jatkosodan vaiheisiin limittyy vuosi 1967 Göteborgissa, jonne Taavi on tullut avioeronsa jälkeen työskentelemään telakalla levyseppänä. Sota-ajan hän yrittää tietoisesti unohtaa, vaikka loukkaantunut jalka ja kehossa liikkuvat sirpaleet siitä muistuttavatkin, mutta tappamisen taito on hänellä yhä selkärangassa. Taavin ja hänen ryyppykaverinsa hakannut ruotsalaismies kuolee puukotuksen uhrina ja kunnian sijasta Taaville lankeaa vankilatuomio.

Terhi Törmälehto kertoo Taavin tarinan kauniisti ja jopa runollisesti. Välillä hän puhuttelee Taavia miltei hellästi, kannustaa ja kehottelee, mutta myös paheksuu. Kirja on yritys ymmärtää sitä, miten sota muuttaa nuorta miestä ja vaikuttaa hänen käyttäytymiseensä vielä rauhankin aikana. Siksi on ollut tärkeää kertoa myös Göteborgin tapahtumista, joista tähän asti on vaiettu. Yhtä tärkeää on ollut kertoa kahdesta veljeksestä, joista toinen on elämänsä loppuun saakka sankari ja toinen kaikkien muiden paitsi veljensä unohtama.

Tässä on erilainen sotakirja, kiehtova kerroksellisuudessaan. 

HUTTUNEN, KATRIINA: Mustaa valoa : muistiinpanoja hautausmaalta

Kustantaja: S & S 2020

Päivä on pimeä, mustaa valoa / Vanhan naisen silmät näkevät yksinäisyyden, surun, / kuin esineet, / ainoat esineet maailmassa. / Hänen ovat suru ja yksinäisyys, / viimeiset pukimet, sydämen viimeiset vaatteet. (Helvi Hämäläinen)

Kirjailija Katriina Huttunen suuntaa päivittäin askeleensa Hietaniemen hautausmaalle, missä hänen tyttärensä hauta sijaitsee. Muistikirjaansa hän tallentaa mietteitä surusta, mutta myös tietoja hautaustapojen ja erityisesti Hietaniemen hautausmaan historiasta, kuvauksia yksittäisistä haudoista ja puistomaisen alueen eläimistä ja kasveista.

Mustaa valoa -teoksen ensimmäinen osa on nimeltään ”Meno”. Hautausmaan portista astuttuaan nainen suuntaa kohti 26-vuotiaana itsemurhan tehneen lapsensa viimeistä leposijaa ja katselee matkalla hautakiviä. Presidenttien, taiteilijoiden ja muiden suomalaisten merkkihenkilöiden komeita ja ympäristöstä erottuvia hautoja. Vanhoja hautoja, joihin on merkitty oppiarvo, asema tai ammatti: senatorn, sjömanshustrun, skalden, metsänhoitaja, mummi äiti ja puoliso, urkuinpolkija. Pienenä kuolleiden lasten koskettavia hautoja.

Nainen näkee myös hautausmaan kasvit ja eläimet. Isomaksaruoho on hänen kummikasvinsa ja surunsa symboli, jonka avulla seurata vuodenaikojen vääjäämätöntä vaihtelua. Entä sitten sammalet ja jäkälät! Entä hautausmaalla liikuskelevat eläimet ja siellä pesivät linnut! Entä kunnianarvoisat puut!

Täällä ovat kaikki: sammal, saniainen, isomaksaruoho, mustarastas, tilhiparvi, hauta, hauta, hauta, tuhka, jäkälä, kääpä, orava, päästäinen. Käpytikka! Hauta. Uusi hauta, vanha hauta. Pyökki. Angervo, apila, hautojen välissä pieniä kaupunkiniittyjä. Kolmen hautausmaakasvin, tammen, plataanin ja muratin, samanmuotoiset kolmiolehdet. Lapinlahden vedenpinnan korkeus. Mustarastas. Kärppä. Kuolemansurun keskittynyt, häiriintymätön vaitonaisuus.

Kirjan toinen osa: ”Perillä”. Nainen on saapunut Hietaniemen sisähautausmaalle, kolumbaarioon, jonka yhdessä lokerossa hänen tyttärensä tuhkat ovat. Hän tarkistaa kukat ja kynttilät, juttelee lapselleen. Istuu syrjäiselle penkille katselemaan muita kävijöitä, tekemään muistiinpanoja tai lueskelemaan. Tuntee, miten lapsen ennen kuolemaa kokema kipu on nyt siirtynyt hänelle. Tuntee vihaa ja pettymystä. Itkee, mutta kerää myös onnen pipanoita.

Enemmän kuin itseäni suren lastani, sitä että juuri hän on tappanut itsensä. Sitä että juuri hän luopui ainoasta elämästään…Suren sitä että kuolema oli hänelle parempi vaihtoehto kuin elämä. Että se vaihtoehto oli hänelle ainoa.

Sureminen on muistamista. Kuollut sanoo, hauta sanoo: Niin kauan kuin muistat, olen jossakin, olen olemassa, olen ollut. Tämän hauta sanoo.

Istuskellessa naisella on aikaa pohtia menetyksen eri muotoja. Lapsensa menettäneen vanhemman siviilisääty ei muutu, kuten ei myöskään siskonsa tai veljensä menettäneiden. Entä suhtautuminen itsemurhaan? Omaisille itsemurhaan päätynyt jättää perinnöksi valtavan syyllisyydentunteen, vaikka siihen ei olisi aihettakaan, mutta voiko vainajaa tuomita? Eikö hänellä ole oikeus tähän viimeiseen vapauden- ja itsenäisyydenosoitukseen?

Kolmas osa: ”Paluu”. Nainen lähtee kolumbaariosta kiertelemään hautausmaata. Häntä kiinnostavat unohdetut haudat, uudet haudat ja uudet hautaustavat. Etenkin hän ihastuu ajatukseen anonyymistä muistolehdosta, jossa ei mainita erikseen ketään, vaan muistetaan kaikkia. Hän ihailee Hietaniemen hautausmaan moninaisia merkityksiä – onhan se helsinkiläisten olohuone, vaellusreitti, hiilinielu ja patsaspuisto, mutta myös osa historiaa kaikille suomalaisille.

Olen täällä, jotta muistaisin sen mitä en saa unohtaa. Hyvän surun ylläpitäminen on minulle hautausmaan tärkein yksittäinen henkinen tehtävä.

Huttunen osaa käyttää sanoja. Kirjan kieli on kaunista, tunteellista ja runollista, välillä vyöryvää ja välillä aforismiksi tiivistyvää. Huttunen siteeraa kirjassaan monia kirjailijoita, jotka ovat menettäneet lapsensa tai perehtyneet surun olemukseen. Tiedot näistä löytyvät kirjan loppuun liitetystä listasta, kuten myös lista hautausmaakirjallisuudesta. Tässä on tarjolla vertaistukea surun kokeneille.

En ole valinnut suruani. Suruni on valinnut minut.

ORANGE, TOMMY: Ei enää mitään

Kustantaja: Aula & Co 2020

Alkuteos: There There

Suomennos: Jussi Korhonen

Oaklandista kotoisin oleva Tommy Orange (s. 1982) on cheyenne- ja arapaho-heimojen jäsen. Hänen urbaani-intiaaneja käsittelevä esikoisromaaninsa Ei enää mitään oli vuonna 2018 ehdolla Pulitzer-palkinnon saajaksi ja voitti American Book Awardin vuonna 2019.

Ennen meitä kutsuttiin katuintiaaneiksi. Kaupungistuneiksi, pinnallisiksi, teennäisiksi, kulttuurinsa menettäneiksi pakolaisiksi, meitä kutsuttiin omenoiksi. Omena on punainen ulkoa ja valkoinen sisältä. Mutta me olemme syntyneet esi-isiemme teoista. Heidän selviytymiskeinoistaan. Me olemme muistoja joita emme muista, muistoja, jotka elävät sisällämme, jotka tunnemme, jotka saavat meidät laulamaan ja tanssimaan ja rukoilemaan…

Ei enää mitään -teoksen kertojina esiintyy kaksitoista ”Amerikan alkuperäiskansaan kuuluvaa intiaania” eli natiivia, jotka ovat jo asettuneet pysyvästi asumaan kaupunkiin. Oaklandiin on tulossa Suuri Powwow, johon kaikki aikovat jollakin tapaa osallistua. Jotkut ovat suunnittelemassa ja järjestämässä tapahtumaa, jotkut harjoittelevat tanssi- tai rumpuesitystä ja jotkut valmistelevat lippukassan ryöstöä.

Powwow’t keksittiin, koska tarvittiin yhteistä paikkaa, johon mahtuisivat kaikki heimot ja vanhat tavat, ja jossa voisi ansaita rahaa, tarvittiin omaa paikkaa, jonka vuoksi puurtaa, valmistaa koruja, laulaa lauluja, tanssia ja rummuttaa. Powwow’t jatkuvat, koska meillä on harvoja yhteisiä kokoontumispaikkoja, paikkoja joissa voimme nähdä ja kuulla toisiamme.

Kertojia on siis paljon ja ensi alkuun heidän välisiään yhteyksiä on vaikea hahmottaa. Useassa perheessä toinen vanhemmista puuttuu eivätkä lapset aina edes tiedä, kuka heidän isänsä tai äitinsä on. Esimerkiksi Jacquie Red Feather on sekä Bluen että yliannostukseen kuolleen Jamien äiti, mutta Bluen hän on antanut adoptoitavaksi heti syntymän jälkeen ja luovuttanut Jamien kolme poikaa (Orvil, Lony ja Loother) pikkusiskonsa Opalin hoiviin.

Hyvin monella kirjan henkilöistä on kosketusta päihteisiin joko myyjänä tai käyttäjänä. Tony Loneman -niminen nuorukainen syntyi kehitysvammaisena äitinsä raskaudenaikaisen alkoholinkäytön takia. Jacquie Red Feather puolestaan pääsi alkoholin makuun jo alaikäisenä eikä raitistuminen ole lyhyitä jaksoja lukuun ottamatta onnistunut, vaikka Jacquie on ammatiltaan päihdetyöntekijä. Nyt hänellä kuitenkin on vahva kannustin ja hyvä tukija yrityksessä päästä viimeinkin kuiville. 

Yhteistä kaikille kirjan kertojille on huonommuuden- ja osattomuudentunne, jota valkoisen väestönosan asenteet ja käytös vain vahvistavat. Yliopistotutkintokaan ei estä lamaantumista, jos ei ole töitä eikä mahdollisuutta sosiaalisen aseman kohentamiseen. Joku saattaa uhmassaan jopa vahvistaa vallitsevia asenteita, mutta on niitäkin, jotka vain yrittävät unohtaa taustansa.

Alkuperäiskansalta on viety pyhät paikat, mutta onko myös powwow vain tuhoon tuomittu yritys pitää vanhoja perinteitä yllä? Jotkin vanhat uskomukset elävät yhä, mutta ihmeellisiä asioita tuntuu esiintyvän oikeastikin. Kuinka on selitettävissä kahden eri sukupolven edustajien säären kyhmystä löytyvät hämähäkinjalat?

Mutta tämä maa, kaikkien Amerikan mantereella asuvien alkuperäiskansojen maa, on rakennettu umpeen, heidän esivanhempiensa maat on haudattu lasiin, betoniin, vaijereihin ja teräkseen, heidän muistinsa on peruuttamattomasti peitetty. Siellä ei ole enää mitään.

Orangen kirja saa aivan uudella tavalla ymmärtämään, miten julmasti valkoiset uudisasukkaat ja heidän jälkeläisensä ovat maan alkuperäiskansaa kohdelleet. Esimerkiksi Kiitospäivä yhdistyy monen mielessä kansojen väliseen yhteishenkeen eikä suinkaan ”onnistuneeseen joukkomurhaan”, josta Ei enää mitään -teoksen prologissa kerrotaan.

Ei enää mitään -romaani on karhean realistinen ja ironinen, mutta siinä on myös lämpöä ja ymmärtämystä. Tarinan henkilöt ovat elämän kolhimia ressukoita, mutta heissä on myös sitkeyttä, epäitsekkyyttä ja pyrkimystä oikeudenmukaisuuteen. Kirjan lopun tapahtumavyöry on hurja, sekava ja pelottava, mutta ehkä hyvyys ja anteeksianto sittenkin voittavat ja vahvistavat haurasta uskoa tulevaisuuteen.

POWERS, RICHARD: Ikipuut

Kustantaja: Gummerus 2021

Akuteos: The Overstory

Suomennos: Sari Karhulahti

Sinulla ja takapihallasi kasvavalla puulla on sama esi-isä. Teidän tienne erosivat puolitoista miljardia vuotta sitten. Vaikka olette kulkeneet valtavan pitkän matkan eri suuntiin, neljännes geeneistänne on edelleen yhteisiä.

Ikipuut-teos sijoittuu Yhdysvaltoihin ja kattaa ajanjakson 1800-luvulta nykypäivään. Ensimmäinen osa Juuret esittelee kirjan yhdeksän päähenkilöä kertomuksen lähtötilanteessa. Joukko on hyvin sekalainen eikä kaikilla ole tässä vaiheessa mitään yhteyttä puihin tai metsiin. Joillakin sitäkin enemmän, sillä puut innoittavat niin taiteilija Nick Hoelia kuin tietokonepelien pioneeria Neelayta.

Joillakin suhde puihin on käytännönläheisempi: sotaveteraani Douglas istuttaa douglaskuusia hakkuuaukioille ja aviopari Ray ja Dorothy hankkii aina häidensä vuosipäivänä puutarhaan jonkin puun. vaikka ei erota tammea lehmuksesta.

Yhdistävä voima Ikipuut-romaanissa on kuulo- ja puhehäiriöinen Patricia, joka väitöskirjaa tehdessään oivaltaa, että puut ovat sosiaalisia ja pitävät huolta toisistaan. Tiedemaailmassa teoria nauretaan suohon, mutta se jää silti elämään ja vaikuttaa lopulta tavalla tai toisella kirjan kaikkiin päähenkilöihin.

Vaikka jokainen noista hitaista ja maltillisista kasveista on omanlaisensa, ne osaavat välittää toisilleen seikkaperäisiä viestejä, ja ne muovaavat toisiaan, puhdistavat vettä, sitovat hiilidioksidia, tarjoavat linnuille pesäpaikkoja, suodattavat maaperästä myrkkyjä ja stabiloivat kasvupakkansa mikroilmastoa. Kun riittävän monet organismit toimivat yhdessä maanpinnan ylä- ja alapuolella, syntyy jotakin, millä on päämäärä. Syntyy metsä.

Kirjan toinen osa on nimeltään Runko. Ihmiset heräävät huomaamaan, miten vanhoja ja harvinaisia metsiä kaadetaan yhä kiihtyvällä vauhdilla. Joskus ilman lupaa, salakähmäisesti yön pimeydessä. Muutama kirjan päähenkilöistä liittyy punapuiden hakkuita vastustaviin mielenosoituksiin, kahlitsee itsensä puihin tai elää viikkokaupalla vartiossa jättipuun oksistossa. Rauhanomaisina alkaneet mielenosoitukset muuttuvat väkivaltaisemmiksi reaktiona virkavallan koviin otteisiin ja osa aktivisteista turvautuu laittomuuksiin. Orastavilla rakkaustarinoilla ei tässä tilanteessa tunnu olevan kasvuvoimaa.

Aktivistien turhautumisen ymmärtää kyllä, kun lukee kaikkiin aisteihin vetoavia tunnekylläisiä kuvauksia vuosisatoja vanhoista majesteetillisista punapuista, jotka kannattelevat oksillaan kokonaista ekosysteemiä, ja jotka kaadetaan kertaluontoisen rahallisen korvauksen takia. Tai haapametsiköistä, joiden ikiaikaiset juuret katkaistaan asutuksen tieltä. Puiden mukana tuhotaan myös monien eläin- ja kasvilajien elinmahdollisuudet.

Miten siroja siluetteja, miten elegantteja puita. Ne häpeävät ihmisten puolesta, häpeävät tehokkuuden ja määräysten takia. Niiden rungot ovat harmaakaarnaisia ja oksat koskemattoman vihreitä. Oksia peittävät neulaset siirottavat ylös ja sivuille. Taimet näyttävät levollisilta ja jopa filosofisilta rauhassaan. Niiden riippuvat kävyt ovat kuin pieniä kulkusista koottuja helistimiä, jotka tyytyvät olemaan hiljaa.

Latvus-nimisessä kolmannessa osassa virkavaltaa pakoilevat luonnonsuojeluaktivistit pohtivat kukin tahollaan, onko heidän toimillaan ollut mitään merkitystä. Ovatko he uhranneet uransa, ihmissuhteensa ja ehkä terveytensäkin aivan turhaan? Kulkeeko ihmiskunta vääjäämättä metsien tuhoa kohti? Ensimmäisiä merkkejä hakkuiden aiheuttamista katastrofeista on jo näkyvissä. Tulevaisuudennäkymät pelottavat.

Osa kirjan keskeisistä henkilöistä löytää vasta tässä vaiheessa puiden maailman ja niiden ihmeet ja lohdullisuuden. Osa jatkaa edelleen hiljaista työtään puiden parissa. Kirjan viimeinen osa Siemenet onkin edellisiin osiin verrattuna lohdullinen: puut palaavat kyllä ajan myötä, jos ne jätetään rauhaan. Viimeinen sana on SILTI.

Yhdysvaltalainen Richard Powers (s. 1957) voitti vuonna 2019 Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon Ikipuut-teoksella. Kertomansa mukaan hän sai inspiraation siihen kävelyretkellä vuoristossa, missä päätyi jättimäisen punapuun juurelle. Sen jälkeen Powers on kerännyt huiman määrän metsiin, puihin, eläimiin, ekosysteemeihin ja ilmastoon liittyvää tietoutta.

Ikipuut on helppolukuinen ja mukaansa tempaava romaani, jossa upeiden puiden lisäksi on myös mielenkiintoisia ihmiskohtaloita. Yhdeksän päähenkilön tarinat koskettavat toisiaan kuin puiden juuret ja heidän tekojensa siemenet jäävät elämään. Luvassa on surua, epävarmuutta ja pelkoa, mutta myös rakkautta, myötätuntoa ja rohkeutta.

PS. Kunnioittaa täytyy suomentaja Sari Karhulahtea, joka on löytänyt vastineet mitä oudoimmille puulajeille (esimerkiksi sutijupille).

SHAFAK, ELIF: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa

Kustantaja: Gummerus 2021

Alkuteos: 10 Minutes 38 Seconds in this Strange World

Suomennos: Maria Erämaja

Tequila Leilan nimellä tunnettu prostituoitu on kuollut, mutta hänen tajuntansa käy silti vielä läpi elämän merkkipaaluja ja niitä tapahtumia, joiden ansiosta hän tutustui lähimpiin ystäviinsä. Tuo tila kestää täsmälleen 10 minuuttia ja 38 sekuntia.

Vaikka sydän oli lakannut sykkimästä, aivot hangoittelivat vastaan, taistelijana loppuun asti. Aivot siirtyivät korkeamman tietoisuuden tilaan, ja ne tarkkailivat ruumiin kuolemaa, vaikka eivät olleet valmiit hyväksymään omaa loppuaan. Hänen muistinsa syöksähti esiin. Innokkaana ja uutterasti se keräsi loppua kohti viilettävän elämän palasia. Hän muisti asioita, joita ei edes tiennyt voivansa muistaa, asioita, joiden oli uskonut kadonneen ikuisiksi ajoiksi. Ajasta tuli juoksevaa, ja kiihkeästi virtaavat muistikuvat tunkeutuivat toistensa lomaan, mennyt ja nykyisyys olivat erottamattomia.

Jokainen kuoleman jälkeinen minuutti tuo Leilan mieleen jonkin muiston ja siihen liittyvän maun, tuoksun tai värin. Esimerkiksi suola muistuttaa siitä, että kätilö upotti vastasyntyneen Leilan suolaan, koska tyttö ei muuten suostunut itkemään. Mullan maku taas perhekriisien vuodesta 1963, jolloin 16-vuotias Leila päätti jättää kotinsa ja paeta Istanbuliin. Viimeisten tietoisuuden sekuntien kuluessa kotitekoisen mansikkakakun vaaleanpunainen väri muistuttaa Leilan viimeisestä syntymäpäiväjuhlasta.

Leilan nimi oli oikeastaan Leyla Afifa Kamile eli kunniallinen, siveä ja täydellinen. Suuri vaatimus perheessä, joka on täynnä salaisuuksia. Kumpi isän kahdesta vaimosta on Leilan oikea äiti? Mihin on kadonnut armenialainen lääkäriperhe, joka omisti heidän asuttamansa talon? Miksi sedän yölliset teot ovat Leilan syytä? Miksi isästä tulee kiihkouskovainen?

Istanbulissa viattomuuttaan prostituoiduksi ajautunutta ja siten perheensä maineen tuhonnutta Leilaa kielletään poliisilla uhaten ottamasta enää koskaan yhteyttä kotiin. Onneksi hänen ympärilleen muodostuu vähitellen viiden uskollisen ja lojaalin ystävän piiri, hänen uusi perheensä.

Hän ei ollut koskaan sanonut ystävilleen sitä, ei ihan suoraan, mutta he olivat hänen turvaverkkonsa. Aina kun hän kompuroi tai kellahti kumoon, he olivat hänen tukenaan, he kannattelivat häntä tai pehmensivät putoamisen vaikutusta.

Leilan ystävät ovat taustoiltaan hyvin erilaisia, mutta he kaikki ovat suunnanneet Istanbuliin toivoen voivansa elää siellä omana itsenään samanmielisten ihmisten seurassa. He ovat: anatolialainen transnainen Nostalgia Nalan, kristitty somali Jameelah, libanonilaistaustainen lyhytkasvuinen Zaynab122 ja perheväkivaltaa paennut mesopotamialainen Hollywood Humeyra. Viides ystävä on Leilan lapsuudesta asti tuntema Sinan, jolla muista poiketen on perhe ja hyvä työ valtionpankissa. Leila kutsuu häntä Sabotaasiksi.

Leilan kuoleman jälkeen ystävät suunnittelevat hänelle kauniita hautajaisia, mutta byrokratia on armoton. Viranomaiset luovuttavat vainajan vain lähiomaisille ja näiden kieltäytyessä hautaavat ruumiin Istanbulin ulkopuolella sijaitsevalle Yksinäisten hautausmaalle samaan joukkoon rikollisten, huumeongelmaisten, itsemurhan tehneiden ja Välimereen hukkuneiden pakolaisten kanssa.

Leilan ystävät eivät kuitenkaan hevin luovuta. Edessä onkin romaanin aiemmasta tyylistä täysin poikkeava vauhdikas ja paikoin jopa farssimainen seikkailukertomus viisikon yrityksestä toimia ruumiinryöstäjinä. Kirjan lopussa Leilan sielu liukuu maallisesta vapautuneena uuteen olomuotoonsa.  

Naisten Turkissa kokema väheksyntä nousee kirjassa esiin monella tapaa. Esimerkiksi Leila tuntee lapsesta asti olevansa riittämätön, koska ei ole perheen palavasti toivoma poika. Hän pystyisi kohentamaan tilannettaan vain olemalla nimensä mukaisesti puhdas ja täydellinen ja solmimalla perheen järjestämän avioliiton.

Myös Leilan ystävien kertomukset valottavat naisten aseman heikkoutta. On ihmiskauppaa ja pakkoavioliittoja. On raiskauksia, joista mies selviää kuin koira veräjästä. On säädyttömyydestä epäiltyjen naisten kunniamurhia tai itsemurhaan pakottamisia. Seksityöläisellä oikeuksia on vielä vähemmän kuin naisilla yleensä, mutta moninkertainen vaara tulla murhatuksi.

Romaanin alkuosa on rakenteeltaan oivaltava ja sisällöltään painava eikä kevyehkö loppukaan himmennä kokonaisuutta. Shafak kirjoittaa sulavasti ja mukaansa tempaavasti ja vie lukijan kiehtovan ja julman Istanbulin kujille tai ihmettelemään ihmisen elämään liittyviä perinteisiä tapoja ja riittejä. Kaiken taustalla on Turkin lähihistoria 1940-luvun lopulta vuoteen 1990.

 PS. Kirjan lopussa on suomentamatta jätettyjen turkinkielisten sanojen luettelo, josta voi tarkistaa niiden merkityksen.

SOININEN, PIRKKO: Valosta rakentuvat huoneet

Kustantaja: Bazar 2021

Panimomestari Wilhelm Lönnin toinen lapsi Olivia syntyy vuonna 1872 Tampereella. Seitsemänvuotiaana Wivi-kutsumanimellä tunnettu tyttö suunnittelee jo Näsijärven rantaan leikkimökkiä. Kaikki on piirretty valmiiksi: mökki edestä, sivulta ja takaa sekä pohjapiirustus. Jopa se, miten katto tuetaan.

Wivi uskoo pystyvänsä arkkitehdin työhön, mutta onko toive realistinen? Hyväksyttäisiinkö nainen opiskelemaan miesten joukkoon? Saisiko hän töitä valmistuttuaan? Entäpä perheen perustaminen – aviomieshän kenties edellyttäisi vaimoltaan täydellistä omistautumista lasten- ja kodinhoitoon?

 Hän ei voisi ilmeisesti koskaan mennä naimisiin ja perustaa perhettä, mikäli hän halusi opiskella arkkitehdiksi. Maailma ei ollut siihen valmis, joten hänen oli valittava, vaikka se oli aivan väärin. Hän kyselee itseltään, onko hän todella valmis siihen.

Hyvin kuitenkin käy. Wivi pääsee ensin Tampereen teollisuuskouluun yksityisoppilaaksi ja sitten Polyteknilliseen opistoon Helsinkiin. Leskeksi jäänyt neljän lapsen yksinhuoltajaäiti tukee tytärtään empimättä, vaikka joutuukin tekemään kahta työtä pystyäkseen kustantamaan opiskelut. Polyteknillisen opiskelijoista Wivin elinikäiseksi ystäväksi ja aina tilaisuuden tarjoutuessa työtoveriksikin jää Armas Lindgren.

Kyllä Wivi töitäkin saa. Ensin nopean ja tarkan työskentelytapansa ansiosta piirtäjänä ja sitten kilpailuja voitettuaan siinä määrin työllistettynä arkkitehtinä, että joutuu ensimmäisenä naisena Suomessa perustamaan oman toimiston ja palkkaamaan avustajia. Kyllähän siitä nousee miespuolisten kilpakumppanien keskuudessa jo hieman sanomista.

Wivin työskentelytapaan kuuluu käyttää paljon aikaa ajatteluun ja kokonaisuuksien hahmottamiseen ennen piirtämisen – sitten kynä jo liikkuukin miltei itsestään. Wivin tavoitteena on aina käytännöllisyys ja tarkoituksenmukaisuus oli sitten kyse koulusta, huvilasta tai paloasemasta, mutta tärkeintä on kuitenkin valo ja sen liike. Huoneet rakentuvat valosta.

Hän on noussut kaiken yläpuolelle ja tarkastellut plaania lintuperspektiivistä, hän on nähnyt, miten huoneet ovat rytmittyneet toistensa kanssa, ne ovat liikahdelleet paikoilleen kuin palapelin palaset. Hän on katsellut kaikkea samaan aikaan ulkopuolelta ja yläpuolelta, rakentanut kolmiulotteista tilaa. Hän on asettanut rakennuksen tontille, ymmärtänyt ilmansuunnat ja valon liikkeen. Hän on mielessään nähnyt, miten valo kulkee huoneissa, miten ikkunat pitää sijoittaa, että valoa olisi mahdollisimman paljon. Jo kuvitellessaan hän on piirtänyt, laskenut mielessään kantavuuksia, lujuuksia, varmistanut, että talon perustukset kestävät.

Kolmaskin nuoruusvuosien huolenaiheista osoittautuu turhaksi, sillä Wivi löytää kuin löytääkin itselleen elämänkumppanin. Kyllästyttyään Tampereen ilmapiiriin Wivi muuttaa Jyväskylään, suunnittelee itselleen ja äidilleen oman huvilan ja tapaa säynätsalolaisen tilanomistajan Hanna Parviaisen.

Hanna on poikkeuksellinen nainen, joka hoitaa maatilaansa karjan- ja hevostenjalostusta myöten ja johtaa myöhemmin pätevästi myös suvun vaneritehdasta. Hän pitää huolta työntekijöistään ja rakennuttaa näille jopa kirkon. Ansioistaan hän saa ensimmäisenä naisena Suomessa kauppaneuvoksen arvonimen.

Rehevä, eloisa ja antelias Hanna ja hieman sisäänpäin kääntynyt Wivi ystävystyvät välittömästi, matkustelevat ulkomailla, omistavat huoneiston Pariisissa ja lopulta yhteisen asunnon NNKY:n talossa Helsingissä. Suhde on kuvattu hienotunteisesti ja lämpimästi, mutta sen merkitys kummallekin käy kyllä ilmi. Sen vuoksi Wivi on valmis uhmaamaan jopa äitinsä paheksuntaa.

Julistajaa hänestä ei koskaan tulisi, mutta hän voisi julistaa tekemällä valintoja, jotka olivat vastoin yleistä moraalia mutta joiden kautta hän saattoi olla itsensä kanssa sovussa. Ei hän ollut ennenkään antanut pelon ja muiden ihmisten mielipiteiden vaikuttaa valintoihinsa, miksi hän siis nyt antaisi sille vallan.

Valosta rakennetut huoneet -teos etenee Wivin lapsuudesta aina vuoteen 1932 lyhyin luvuin, joihin tapahtumavuosi on selkeästi merkitty. Pitkä lähdeluettelo kirjan lopussa kertoo siitä, miten perusteellisesti Soininen on perehtynyt aiheeseensa. Hän kuvaa yhteiskuntaa, jossa Wivi ja Hanna elivät. Sääntöjä, asenteita ja odotuksia, joihin vastatakseen naisen oli yhä uudestaan todistettava pätevyytensä ja lahjakkuutensa. Aina ei ollut helppoa, mutta kokonaan valo ei kadonnut koskaan.

PS. Raumalla oli Wivi Lönnin suunnittelema yhteislyseo, mutta se purettiin 1970-luvulla kauppakeskuksen tieltä. Nyt sitten ollaan purkamassa tätä kauppakeskusta…

ITURBE, ANTONIO: Auschwitzin kirjastonhoitaja

Kustantaja: Like 2021

Alkuteos: La bibliotekaria de Auschwitz (2012)

Suomennos: Einari Aaltonen

Vuonna 1944 Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirillä on yksi erikoisuus: sektorilla BIIb sijaitseva ”perheleiri”, jossa lapset saavat olla yhdessä vanhempiensa kanssa ja kokoontua aikuisten työskennellessä parakkiin numero 31 opiskelemaan. Lasten parakki on ihaillun juutalaisen urheilusankarin Fredy Hirschin ideoima, mutta natseilla lienee omat tarkoitusperänsä sen sallimiseen.

Lasten kuuluisi opetella saksankielisiä lauluja ja leikkejä – ei missään tapauksessa kouluaineita, mutta joukko aikuisia ammentaa silti lapsille salaa tietämystään matematiikasta, maantieteestä ja historiasta. Joku opettaja tietää kaiken intiaaneista ja Villistä lännestä ja joku toinen Israelin kansan esi-isistä. Joku muistaa ulkoa Peukaloisen retket villihanhien seurassa ja joku toinen Monte-Criston kreivin.

Kirjat ovat tietenkin ehdottomasti kiellettyjä, mutta parakissa numero 31 on kuin onkin piilossa pieni kirjasto: maailmankartasto, Geometrian alkeet, H. G. Wellsin Lyhyt maailmanhistoria. Venäjän kielioppi, ranskankielinen romaani, Sigmund Freudin Johdatus psykoanalyysiin ja Jaroslav Hašekin romaani Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa.

Noilla esineillä, joiden hallussapito tietää hengenlähtöä, ei voi ampua eikä niitä voi käyttää teräaseena eikä nuijana. Reichin tylyt vartijat kavahtavat kirjoja: vanhoja, kuluneita ja risaisia niteitä, joista puuttuu sivuja… Kirjat ovat vaarallisia, ne kun saavat ajattelemaan.

Dita Adlerova on neljätoistavuotias rivakka ja hoksaavainen tyttö, jolle parakkipäällikkö Hirsch luovuttaa vastuun kirjastosta. Ditan kuuluu jakaa kirjoja tasapuolisesti kaikkien käyttöön, pitää niistä lukua ja piilottaa ne päivän päätyttyä taas huolellisesti kätköpaikkaansa. Hän ottaa tehtävänsä vakavasti, hellii ja huoltaa kirjoja parhaansa mukaan. Kirjat ovat muisto vapauden ajoista ja ylläpitävät toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Dita on ollut kirjastonhoitaja vasta pari päivää, mutta tuntuu kuin hän olisi hoitanut tehtävää jo monta viikkoa tai kuukautta. Auschwitzissa aika ei riennä, vaan matelee. Äärettömän paljon hitaammin kuin muualla maailmassa. Pari päivää Auschwitzissa tekee tulokkaasta konkarin. Samassa ajassa nuoresta voi tulla vanhus ja rotevasta heiveröinen.

Iturben romaani kertoo samoista asioista kuin keskitysleireistä kertovat kirjat yleensäkin. Ihmisten riutumisesta riittämättömän ravinnon ja raskaan työn seurauksena. Jatkuvasta pelosta. Mielivaltaisesta kohtelusta. Sairauksista ja kuolemasta. Sadistisista saksalaisista, joiden etunenässä klassista musiikkia viheltelevä kylmäsilmäinen tohtori Josef Mengele.

Siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Auschwitzissakin lapset leikkivät ja keppostelevat. Tytöt juoruilevat. Nuoret katselevat toisiaan sillä silmällä, ja joskus käy niin, että rakastavaisista toinen on vanki ja toinen vartija. Ystävällisyyttä ja apua saattaa löytyä aivan epätodennäköiseltä taholta, vaikka vangeilla onkin oma hierarkiansa. On myös niitä, jotka valmistelevat kapinaa ja niitä, jotka pakenevat voidakseen kertoa maailmalle, mitä keskitysleirillä tosiasiassa tapahtuu, ja estääkseen näin muita joutumasta sinne.

Auschwitzin kirjastonhoitaja sisältää monia mieleenpainuvia yksityiskohtia ja kuvauksia, mutta ennen kaikkea se on kertomus urheasta nuoresta naisesta, joka on valmis ottamaan riskejä oikeiksi katsomiensa asioiden vuoksi ja jonka sisua ei keskitysleirikään voi taltuttaa. Lapsenuskonsa hän kyllä kaiken kauheuden keskellä auttamatta menettää.

Jumala on sallinut Auschwitzin olemassaolon, joten ehkä hän ei ole erehtymätön kelloseppä niin kuin Ditalle on kerrottu. Toisaalta on totta, että kaikkein löyhkäävimmässä lannassa kukkivat kaikkein kauneimmat kukat. Ehkä Jumala ei ole kelloseppä vaan puutarhuri. Jumala kylvää ja paholainen niittää tuhon viikatteella. Kuka voittaa tämän mielipuolten kamppailun? Dita pohtii.

Espanjalaisen Antonio Gonzáles Iturben (s. 1967) romaani perustuu pitkälti tositapahtumiin. Auschwitzin oikea kirjastonhoitaja oli Dita Kraus, joka asuu nykyisin Israelissa ja on yli yhdeksänkymmentävuotiaanakin oikea tarmonpesä. Hän haluaa keskittyä elämässään myönteisiin asioihin ja uskoa, että ihmiset oppivat vielä hyväksymään toistensa erilaisuuden ilman vihaa. Ja yhä hän rakastaa kirjoja.