19.7.2018

HONKASALO, LAURA: Vie minut jonnekin


Kustantaja: Otava 2018

Kolmekymppinen Nella on alakuloinen. Miksi? Onhan hänellä vakinainen työ ja mahdollisuus hankkia kaikenlaista pientä ylellisyyttä. On ystäviä, joiden kanssa naljailla ja puhua syvällisiä. Ovat ymmärtäväiset vanhemmat, jotka vaistoavat paljon, mutta eivät tuputa neuvoja. On koti kauniissa vanhassa kerrostalossa Töölössä. Ennen kaikkea on kiltti ja huomaavainen avomies Miska, joka nurisematta pitää kodin järjestyksessä, siivoaa ja tekee ruokaa.

Silti Nellan elämä tuntuu jotenkin tyhjältä ja väärältä. Työ kirjanpitäjänä tilitoimistossa ei suinkaan ole unelmien täyttymys, vaan jotakin johon Nella paremman puutteessa on ajautunut. Ongelmana on se, ettei Nella tiedä, mitä haluaisi tilalle. Vai tietääkö hän sittenkin pohjimmiltaan? Tuntuuko vain helpommalta pitää asiat muuttumattomina kuin hakea uutta ratkaisua?

Olin kuin artesaanileipä, joka oli päältä kullankeltainen, mutta kun siitä leikkasi viipaleen pois, sisältä paljastui suuri hiivan paisuttama kupla. Olin pelkkä kuori.

Suurimmaksi ongelmaksi tuntuu nousevan Nellan lapsettomuus. Hänestä itsestään on ihan hyvä olla PANK (professional aunt no kids) eikä häntä häiritse myöskään olla DINK (double income no kids). Avopuolisolla Miskalla sen sijaan on selvästi vauvakuume eikä hän noteeraa lainkaan Nellan vaivaantunutta väistelyä. Mitä tehdä? Auttaisiko kansalaisopiston jämäkkyyskurssi?

Vie minut jonnekin kuvaa hieman ironisesti hyvätuloisten nuorten kaupunkilaisten elämää, jossa tärkeintä tuntuu olevan pellavaiset pöytäliinat ja designvessapaperit. Tai laatuviinit ja fine dining -annokset. Tai tehosteripset ja geelikynnet. Mitä paineita tuleekaan, jos ei täytä lifestyle-blogien mittoja!

Nykyään kaikkialta tuli ohjeita siitä, miten piti elää. Piti syödä lehtikaalia ja smoothieta, ruveta vegaaniksi, luopua käsitellystä sokerista, välttää höttöhiilareita, syödä irtokarkkien sijaan siemeniä ja suklaan sijasta lanttua. Suolakin piti olla puhdasta tavaraa jostakin Nepalin vuorilta, eikä mitään tuikitavallista Jozoa. Avantouinti piristi kuulemma tehokkaammin kuin kahvi, ja paljasjalkajuoksu onnistui talvellakin.

Honkasalon teksti on kevyttä ja humoristista, mutta osuvaa. Henkilöt sanailevat vauhdikkaasti ja värikkäästi ja sekoittavat huolettomasti englantilaisperäisiä sanoja ja sanontoja suomenkieleen. Tämä on 2010-luvun nuorten elämää ja heidän eteensä tulevia valintoja, mutta vanhemman sukupolven elämänviisaudesta voi olla apua heillekin.

   ”Mä haluaisin, että te olette musta ylpeitä”, sanoin.
   ”Totta kai me ollaan susta ylpeitä”, isä sanoi ja rutisti. ”Sun pitäisi kuitenkin miettiä, miten voit itse olla ylpeä itsestäsi.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti