Kustantaja: S & S 2021
Unohtaminen on helppoa, kyllä minä sen tiedän. Vaikeampaa
on olla näkemättä unia.
Oli Johannes-isä. Oli Ursula-äiti. Oli pieni tytär Veera. Oli
onnen ja naurun aikoja, mutta yhä harvemmin. Alkoi olla päiviä, jolloin Ursula
vajosi horteeseen ja päiviä, jolloin hänen kuumeisella kiihkollaan ei ollut
rajaa. Oli aikoja, jolloin vastustamaton
voima pakotti Ursulan juoksemaan lähikuusikkoon pitämään vahtia ja odottamaan,
milloin meri nousisi ja upottaisi kaiken. Meri, jossa äiti ja tytär
sukeltelisivat puhaltamassa kuplia toistensa suuhun.
Vuonna 1975 Ursula lähti. Pakatessaan hän puheli Veeralle
palmupuista ja hotelliaamiaisista, kuvaili hiekkarantoja ja merta, toisteli
opettelemiaan englanninkielisiä fraaseja. Määränpäänä oli tosiasiassa
psykiatrinen hoitolaitos, josta Ursula jossain vaiheessa onnistui karkaamaan ja
katoamaan jäljettömiin. Johannes riippui vuosikymmeniä kiinni toivossa, että vaimo
palaisi kotiin takaisin.
Kun Johannes joutuu hoivakotiin vuonna 2015 masennuksen
vuoksi, lähtee Veera meren yli vieraaseen kaupunkiin kirjoittamaan äidilleen ja
äidistään. Hän kaipaa yhä Ursulaa ja on usein näkevinään tämän hahmon ihmisten
joukossa, mutta toisaalta Veera on myös vihainen: äiti on pettänyt miehensä ja
lapsensa.
Kirjoittamalla Veera yrittää tavoittaa muistojaan; häilyviä
ja epämääräisiä, ehkä jopa vääriä. Pystyvätkö sanat kuitenkaan asettamaan
mennyttä järjestykseen? Löytyvätkö sanojen avulla vastaukset kysymyksiin, joita
ei oikein osaa edes kysyä? Onko mikään tarinan variaatio oikea vai ainoastaan
unien, muistojen ja jääräpäisten kuvitelmien pirstaleista rakentuva kudelma?
Muistot pirstoutuvat fragmenteiksi ja lapsuudenmaiseman
voi kirjoittaa vain epätarkoiksi ja ikuisesti keskeneräisiksi virkkeiksi. Ehkä
mikään tärkeä ei suostukaan kieliopin lainalaisuuksiin: ei sinun kuvasi, ei meidän
kuvamme, ei perhekuva.
Veeran tarinan lomassa käydään Ursulan luona sairaalassa
vuonna 1975. Ursula tuntee usein elävänsä toisessa todellisuudessa, jossa näkee
ja kuulee asioita, jotka muiden mielestä ovat pelkkää harhaa. Siellä on
ymmärtäväinen vanhus, salaperäinen huvila ja ennen kaikkea kutsuva meri. Joskus
myös väkivaltaa, pelottavia lintuja, kuolleita lintuja, tapettavia lintuja.
Ajatellessaan Veeraa Ursula tuntee häpeää. Hänellä oli
kiltti tytär, joka joutui liian pienenä seurailemaan ja hoivaamaan kuvitelmiin kadonnutta
äitiään. Tyttö, jota koulussa nimiteltiin hullun naisen – ehkä peräti
sudenmorsiamen – tyttäreksi. Sairaalassa Ursula ei tahdo tavata Veeraa, vaan
lähettää vain kortteja odotellen aikaa, jolloin paluu kotiin olisi mahdollista.
Rak. terv. Äiti.
Nyt mietin, kuinka kauas taaksepäin pitää kurottaa, jotta
mennyttä voi kutsua muistoksi? Onko tytär muisto? Koti? Voiko kuvitteellinen
tapahtuma tai paikka olla muisto? Entä meri, joka on vasta syntymässä,
tulevaisuudessa?
Vaikeampaa on olla näkemättä unia on runoilijana
tunnetun Kristiina Wallin (s. 1971) ensimmäinen romaani; kaipauksen ja etsinnän
täyttämä runollinen ja monikerroksinen teos. Ursulan kohdalla toistuu ajatus
merestä yhä uudestaan symboloiden vapautta ja unohdusta. Veeralle puolestaan jäkäläkasvustot
näyttäytyvät äidin ja tyttären välisen läheisyyden ihanteellisena ja
konkreettisena esikuvana. Entä keltaista villalankaa neulova kuiskaaja –
alitajunta vai äidin ääni?
Vaikka kirjaimet lipsuvat otteesta, menen puiden alle
seisomaan. Tarraan kiinni mihin tahansa muistoon; villapipoon ja
sadevesisaaviin. Tarraan kiinni käpyyn, potkukelkkaan ja räsymattoihin. Nielen
kettukarkkeja, daalianjuurakoita ja vanhoja aikakauslehtiä. Muste valuu
suupielistä, painoväri.
Silti käy niin kuin aina: Tarttumapinta katoaa.
Taivas katoaa, pelto katoaa, tie katoaa.
Pelkään, että minäkin katoan.
Tämä kuulostaa ihan minun kirjaltani, tykkään kovasti noista sitaateista.
VastaaPoistaAnki, minä pidin tästä kovasti. Vertaisin Kekkosen teokseen Tämän naisen elämä.
Poista