OGAWA, YOKO: Muistipoliisi

 Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: Hisoyaka na Kessho (1994)

Suomennos: Markus Juslin

Muistipoliisi-teoksen tapahtumapaikkana on saari, jossa on jo vuosien ajan tapahtunut erilaisten asioiden ja tavaroiden vähittäistä katoamista. Enää ei ole olemassa esimerkiksi hajuvettä eivätkä ihmiset muista sellaista koskaan olleenkaan. Sana hajuvesi ei merkitse mitään eivätkä ihmiset tunne hajuveden tuoksua, vaikka saisivat sitä haistellakseen. Pullossa voisi yhtä hyvin olla tavallista vettä.

Jonkin aikaa katoamisen jälkeen saarella kuohuu. Kaikki kokoontuvat sinne tänne kaduille ja kertovat toisilleen muistojaan siitä, mitä ovat menettäneet. Jotkut kaihoten, jotkut murheissaan, jotkut toisiaan lohduttaen. Jos kadonnut asia on konkreettinen, ihmiset ottavat sen mukaansa, ja se poltetaan tai haudataan maahan, tai jopa viskataan jokeen. Mutta muutamassa päivässä kuohunta laantuu. Kaikki palaavat taas nopeasti entiseen arkeensa. Eivätkä he pysty enää edes muistamaan, mitä ovat menettäneet.

Katoamisia tapahtuu epäsäännöllisin väliajoin: ensin ihminen tuntee ilmassa karhean jännitteen ja sitten aikansa ympäristöään tutkailtuaan havaitsee, mikä sillä kertaa on kadonnut. Joskus kadonnut asia on niin pieni tai tavara niin harvoin käytetty, että huomaaminen vie aikaa.

Ihmiset pystyvät elämään melko hyvin ilman esimerkiksi lintuja ja ruusuja, mutta tilanne muuttuu, kun kalenterit katoavat ja saari jää loputtoman talven kouriin. Elintarvikkeita on yhä vähemmän ja ihmiset alkavat kärsiä nälkää etenkin sitten, kun puiden hedelmät liittyvät kadonneiden joukkoon. Viimeinen isku saattaa olla saarta koetteleva maanjäristys ja tsunami, mutta pakoonpääsyä ei ole.

On kuitenkin olemassa henkilöitä, joiden sydämestä mikään ei katoa. He ovat ”erityislaatuisen tajunnan omaavia ihmisiä”, joita salainen poliisi metsästää ja tuhoaa. Yksi näistä poikkeavista oli tarinaa kertovan nuoren naiskirjailijan äiti, joka onnistui jotenkin säästämään ja piilottamaan melkoisen joukon muualta kadonneita tavaroita. Kun kustannustoimittaja R paljastuu muistajaksi, nainen tarjoaa hänelle turvapaikan talon salahuoneesta. Kiitoksena avusta R yrittää palauttaa neidin kadonneita muistoja äidin säilyttämien tavaroiden avulla.

Luulet ehkä, että muistosi häviävät aina katoamisen myötä, mutta se ei ole totta. Ne vain ajelehtivat veden pohjassa, valon ulottumattomissa. Siksi olen varma, että pystyt koskettamaan jotakin, kunhan työnnät kätesi epäröimättä syvälle. Ne pitää kauhoa sieltä paikkaan, jota valo koskettaa.

Missään vaiheessa ei kerrota, mikä aiheuttaa kaikki katoamiset. Onko olemassa jokin totalitaarista valtaa käyttävä taho, joka ohjeistaa salaista poliisia? Muistonsa säilyttävien ihmisten järjestelmällinen tuhoaminen tuntuu järjettömältä, mutta erilaisuus ilmeisesti riittää syyksi. Väistämättä mieleen tulevat juutalaisten tuho natsiaikana ja natsien kirjaroviot, mutta myös vainottujen urheat auttajat.

Yksi kirjassa esiin nouseva asia on ääni, äänen katoaminen, säilyminen tai kuuleminen. Naisella on varsinaisen kertomuksen edetessä työn alla käsikirjoitus konekirjoittajattaresta, joka salaperäisesti menettää äänensä rakastuttuaan tunteettomaksi sadistiksi paljastuvaan opettajaansa. Kuulonsa onnettomuudessa menettänyt ei kuule, mitä ympärillä tapahtuu. Entäpä, jos kaikki muu häviää ja vain ääni jää jäljelle? Tämän symboliikkaa voi mietiskellä.

Muistipoliisin surumielinen ja epätodellinen tunnelma muistuttaa Haruki Murakamin ja Kazuo Ishiguron teosten ilmapiiriä. Maailmassa mikään ei ole pysyvää ja myös muistot katoavat aikanaan. Silti teoksessa jää jotakin auki. Pystyvätkö muistonsa säilyttäneet ja muistipoliisin metsästykseltä välttyneet ihmiset vielä jatkamaan elämää?