SAHLBERG, ASKO: Häväistyt

Asko Sahlbergin romaani Häväistyt liikkuu tarkemmin määrittelemättömässä ajassa ja paikassa. Annetuista vinkeistä voisi päätellä, että ollaan 1900-luvun alkupuolella: köyhät mellakoivat kaupungeissa ja heille järjestetään rautateiden rakennusta hätäaputyönä, mutta toisaalta puhelin ja autot ovat jo aika yleisiä. Sinällään historiallisella kiinnekohdalla ei ole tarinan kannalta suurta merkitystä.

Mies, nainen ja poika lähtevät kotoaan aamun kalvaassa valossa, jotensakin salamyhkäisesti. Lukijalle syntyy oitis tietynlaisia käsityksiä henkilöistä ja heidän suhteistaan, mutta kaikki ei taida olla ihan niin suoraviivaista. Mitä henkilöt pakenevat? Miksi he piileskelevät? Tapahtumien todellinen kulku selviää vasta kirjan lopussa ja sisältää useita yllätyksiä.

Miksi kirjan nimi on Häväistyt? Onko sen henkilöillä mitään todellista syytä katsoa olevansa häväistyjä? Eivätkö he ole itse sotkeneet asioita ja toimineet tyhmästi? Eivätkö he ole tulkinneet väärin ihmisiä ja heidän tarkoitusperiään? Se, minkä he ovat kokeneet pilkkana, onkin ehkä tarkoitettu kannustamaan. Se, minkä he ovat ottaneet vastaan avuliaisuutena, on ehkä ollut laskelmointia. Pystyvätkö henkilöt edes kasvamaan tarinan edetessä?

Kirjan kieli on kuvailevaa, kaunista ja yllätyksellistä. Nasevien ja erikoisten adjektiivien käyttäjänä Asko Sahlbergia voisi verrata vaikkapa Rosa Liksomiin.

He alkoivat lähestyä kylää. Vain pitkä mutka ja sen takainen risteys ja kylä kaatuisi maisemaan: reunoiltaan rispaantunut talorykelmä, jonka keskiössä kauppa ja pankki ja joitakin muita rakennuksia ja huoneistoja, joissa ihmisille tarjoutui mahdollisuus kyllästyä päivä päivältä enemmän toisiinsa.

Henkilöiden replikointi on riemastuttavan ironista, mutta itse tapahtumissakin saattaa olla humoristisia piirteitä.

”Tai jospa kettu rikkoi verkon”, vanha isä sanoi, ”ja kanat otti nokkiinsa ja tappoi ketun.”
”Sen kun alta etsiskellä kuollutta kettua”, uusi isä sanoi.
”Turha vaiva”, vanha isä sanoi. ”Nämä on niin äkäisiä kanoja, että ne on varmasti jo ajat sitten syöneet sen ja vielä piruuttaan pitäneet sille hautajaiset.”

DIFFENBAUGH, VANESSA: Kukkien kieli

Omat vanhemmat ovat hylänneet Victorian jo vauvana ja samanlaisella hylkäyslinjalla ovat jatkaneet myöhemmin lukuisat sijaisvanhemmat. Victoria on 12-vuotiaana ehtinyt olla kokeella yli kolmessakymmenessä sijaiskodissa, joissa kohtelu on parhaimmillaan ollut välinpitämätöntä ja pahimmillaan täydellisen sadistista. Koulunkäyntikin on lisännyt riittämättömyyden tunnetta. Koulut ovat vaihtuneet tiuhaan ja opit ovat siksi jääneet sirpaleisiksi, luokkatoverit ovat olleet vihamielisiä ja opettajat etäisiä. Vähitellen Victoria on kasvattanut suojakseen kovan kuoren ja vastoin todellista luonnettaan heittäytynyt röyhkeäksi, uhmakkaaksi ja piittaamattomaksi. Tytön viimeinen mahdollisuus päästä adoptiolapseksi koittaa, kun hänet sijoitetaan viinitilaa pitävän naimattoman Elizabethin luo. Alku näyttää lupaavalta, sillä sekä Elisabethia että Victoriaa kiinnostaa viktoriaaniselta ajalta periytyvä tapa ilmaista tunteitaan kukkasilla. Jotakin hirveää kuitenkin tapahtuu ja tiet eroavat. Jäljelle jäävät katumus ja kaipaus.

Kukkien kieli -romaanissa vuorottelevat nykypäivä ja menneisyys, mutta silti kaikki tapahtumat tuntuvat leijuvan tosiajasta irrallaan (mikä itse asiassa vain lisää kirjan viehätystä). Victorian menneisyys erilaisissa sijais- ja ryhmäkodeissa esittäytyy miltei dickensmäisen synkkänä eikä 18-vuotiaana oman onnensa nojaan joutuvan nuoren tulevaisuus vaikuta juurikaan valoisammalta. Elizabethilta opitut taidot kukkien käsittelijänä avaavat kuitenkin Victorialle odottamattomia mahdollisuuksia. Sitten löytyy vielä henkilö, joka hallitsee samanlaisen kukilla puhumisen taidon kuin Victoriakin…

Kukkien kieli on viihdyttävä rakkausromaani, mutta siinä on myös asiaa. Erityisen viehättävää on syvä perehtyneisyys kukkien kieleen, jota hyödynnetään mitä erilaisimmissa tilanteissa ja joka tuntuu taianomaisesti myös tehoavan. Kirjan lopussa on vielä Diffenbaughin kokoama sanakirja kukista ja niiden merkityksistä – eli siitä vaan ajatusta hyödyntämään!

Yhdysvaltalainen Vanessa Diffenbaugh on vetänyt pienituloisten asuinalueella taide- ja kirjoittamispiirejä sekä toiminut puolisonsa kanssa usean nuoren mentorina ja sijaisvanhempana. Sen lisäksi hän on perustanut Camellia Network –verkoston, jonka tavoitteena on tukea koulukodista aikuistuvia nuoria. Verkoston nimeen kamelia valikoitui, koska se kukkien kielellä tarkoittaa: kohtaloni on sinun käsissäsi. Minä puolestani ojennan lukijoilleni lumikellokimpun!

LIPASTI, ROOPE: Rajanaapuri

Roope Lipasti (s. 1970) on tullut tunnetuksi Turun Sanomien ja Kotivinkin kolumnistina sekä lastenkirjailijana. Hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaaninsa Rajanaapuri valittiin satojen ehdokkaiden joukosta Berliinin elokuvajuhlien helmikuiseen Breakfast & Books – tapahtumaan, jossa esiteltiin kymmenen projektia kansainvälisille elokuvatuottajille. Rajanaapuriin suhtauduttiin innostuneesti ja sen synopsista pyydettiin useisiin tuotantoyhtiöihin muun muassa Yhdysvaltoihin, Iso-Britanniaan, Saksaan, Ranskaan ja Italiaan.

Lipasti on humoristi, jonka sukulaissieluja ovat esimerkiksi Tuomas Kyrö, Arto Paasilinna ja Veikko Huovinen. Hän leikittelee kielellä ja herättää pelkillä sanankäänteillä hupaisia mielikuvia, vaikkakin ajoittain tuo leikittely saattaa tuntua hieman tarkoitushakuiselta ja tekemällä tehdyltä. Lisää naurunaihetta Lipasti löytää hallitsemattomasti etenevistä tilanteista ja kahden täysin erilaisen naapuruksen vastakkainasettelusta.

Rajanaapureista toinen on leskeksi jäänyt ja lapseton historianopettaja, järjestyksen mies ja hieman tosikko. Hän tarkastelee kesälomansa joutilaisuudessa hämmästyneenä ja hieman ylenkatseellisena naapuriperheen touhuilua, jossa ei ole järjestelmällisyyden häivääkään. Opettaja trimmaa nurmikkonsa miltei viivaimen kanssa, mutta naapurin puolella ruohon annetaan peittää kesken jääneitä tai epäonnistuneita rakennusprojekteja. Opettaja turvautuu jopa kiikareihin, jotta näkisi paremmin rajan toiselle puolelle. Uteliaisuuttaan vai yksinäisyyttään?

Naapurin miehellä on viehättävä vaimo ja kuusi lasta, mutta he tuntuvat olevan sivuosassa miehen elämässä. Miehen ajatukset liikkuvat alati erilaisissa tee-se-itse-projekteissa, joissa ei työn määrää eikä itse asiassa rahaakaan säästetä. Joskus hankkeet jäävät valitettavasti kesken (kenties suuruudenhulluutensa vuoksi) eikä työn jälki parhaimmillaankaan ole priimaa, mutta se ei miestä stressaa. Hänessä säilyy lapsenomainen innostus, mielikuvituksen palo ja hyväntuulisuus. Mutta onko hänen aherruksensa pakoa jostakin?

Kumpaakin miestä voi hyvällä syyllä pitää hieman pakkomielteisenä, vaikka päähänpinttymät ilmenevätkin varsin erilaisissa muodoissa. Luonteiden ja taustojen erilaisuudesta huolimatta miesten välille syntyy kesän aikana vahva luottamus, joka lähenee ystävyyttä. He pystyvät käymään keskusteluja monenlaisista mieltä painavista asioista, kuten naisista, perhe-elämästä, ikääntymisestä ja kuolemasta. Näiden pohdintojen ansiosta kirja ei jää pelkäksi kevyeksi hupailuksi, vaan siinä on myös syvyyttä ja vakavuutta. Lämminhenkisyys ja ihmisusko ovat kenties vanhanaikaisia asioita, mutta kyllä ne kovasti ilahduttavat.

Asioita ei yleensä kannata kiinnittää kovin tiukasti, koska kohta ne joutuu kumminkin repimään irti. Vain ihmisiin kannattaa kiinnittyä tiukkaan, niin että tietää missä seisoo.

SWÄRD, ANNE: Kesällä kerran

Anne Swärdin esikoisteos Kesällä kerran ilmestyi vuonna 2003 ja pääsi heti August-palkintoehdokkaaksi. Suomeksi se saatiin hieman viiveellä vuonna 2012, itse asiassa vasta sen jälkeen kun Swärdin kolmas romaani Viimeiseen hengenvetoon suomennettiin vuonna 2011 ja todettiin menestykseksi.

Kirjan nykyhetki ajoittuu muutamaan helteiseen viikkoon, mutta henkilöiden muistot ulottuvat kauas taaksepäin. Tuolloin heidän muodostamansa perhe - isä, äiti ja kaksi poikaa – eli suhteellisen sopusointuista elämää. Äiti toivoi salaa tytärtä ja saikin, mutta peräti oudolla tavalla. Parin kuukauden ikäinen vauva ilmaantui jostain, aviomies (ja todennäköisesti myös tämän lapsen isä) pakeni tilannetta muuttamalla pois ja vaimo joutui yksinään ottamaan vastuun lapsesta. Tyttöä alettiin kutsua puolittain leikkimielellä Kajksi, koska hänen paitaansa oli kirjailtu sanat ”Kaj Angelika”. Elämä tuntui jatkuvan normaalisti, mutta pinnan alla haavat tulehtuivat ja tunteet vääristyivät.

Ratkaisujen kesä koittaa 22 vuotta myöhemmin. Kaj on aikuinen, mutta tarvitsee jatkuvaa silmälläpitoa, jottei vahingoittaisi itseään. Hän rakastaa uimista niin paljon, ettei pysty lopettamaan. Hän rakastaa erilaisten asioiden keräilyä, viimeisimpänä intohimonaan kärpäset. Ennen kaikkea Kaj rakastaa velipuoltaan Kristiania, mustasukkaisesti ja vaativasti. Kristian on lapsesta asti pitänyt Kajsta huolta ja mukautunut kaikkiin oikkuihin, mutta Kaj ei voi sietää heikkoutta. Onko hänen julmuutensa ja väkivaltaisuutensa kuitenkaan tietoista? Puuttuuko hänen persoonastaan myötätunto ja herkkyys?

Eivät perheessä kaikki muutkaan jäsenet ihan normaaleilta vaikuta. Jack-isä haluaa saada tahtonsa läpi keinolla millä hyvänsä ja kiukuttelee kuin lapsi, jos kohtaa vastustusta. Lapsista vanhimpaan eli Jensiin suhtautuvat aikuisetkin pelonsekaisella varovaisuudella, sillä hillitön ja tuhoisa raivonpuuska saattaa syttyä mistä yllykkeestä tahansa. Jensille arkinen aherrus ja vastuu perheestä eivät sovi, mutta kukaan ei silti saa astua hänen reviirilleen. Eniten vihamielisyyttä hänessä herättää Kristian, kenties syystäkin…

Kesällä kerran – teoksessa kukin henkilöistä on vuorollaan äänessä ja otsikot auttavat lukijaa pysymään tilanteen tasalla. Kuumat kesäpäivät yhdistyvät pakahduttaviin tunteisiin, jotka etsivät purkautumistietä ja saattavat olla todella vaarallisia. Swärd kuvaa tyylikkäästi pinnan alla muhivaa myllerrystä ja kasvavaa jännitettä. Kajn keräämät kärpäsetkin symboloivat jotain, mutta mitä?

LAPLANTE, ALICE: Hämärän huoneet

Jennifer White on aikanaan ollut huippuluokan käsikirurgi, mutta nyt hieman päälle 60-vuotiaana hän on Alzheimer-potilas. Hän pystyy vielä asumaan omassa kodissaan ympärivuorokautisen avustajan tukemana, mutta selkeät hetket vähenevät. Ajoittain omat lapsetkin tuntuvat vierailta, jopa epäluuloa herättäviltä. Muut päättävät Jenniferin elämästä, tekemisistä ja liikkumisista, hän voi vain raivota avuttomana tai yrittää oveluudella saavuttaa haluamansa.

Amanda O’Toole on Jenniferin pitkäaikainen naapuri (kolmen talon päässä) ja läheinen ystävä sekä Jenniferin lasten aulis tukihenkilö. Amanda löydetään kuolleena kotoaan ja mikä omituisinta: häneltä on poistettu neljä sormea suurta ammattitaitoa vaativalla tavalla. Epäilykset kohdistuvat vääjäämättä Jenniferiin, mutta miten mitään pystytään todistamaan? Löytyykö Jenniferin epäluotettavasta muistista jossain vaiheessa oikea tieto?

Jokin kalvaa. Se on juuri ja juuri ulottumattomissa. Jokin joka puistattaa. Jokin verinen, mutta vastustukseni edessä taipumaton. Tämä synkkä häpeä. Tuska, liian yksinäinen kantaa.

Lukija seuraa tapahtumia pääosin Jenniferin havaintojen ja ajatusten kautta. Alzheimerin tautia sairastava ei pysty enää kaikkia näkemiään ja kuulemiaan asioita tulkitsemaan, mutta lukijalle ne kertovat paljon. Mukana on myös otteita muistikirjasta, johon Jenniferin lisäksi ystävät ja omaiset kirjaavat päivittäin ylös tapahtumia ja huomioita sekä mieleen tulleita muistoja. Kaikista henkilöistä paljastuu epämiellyttäviä piirteitä, myös Amandasta. Kehen voi luottaa? Pyrkivätkö kaikki vain hyötymään Jenniferin tilasta?

Alice LaPlante kuvaa esikoisromaanissaan uskottavasti muistisairaan ihmisen elämää ja häilyviä mielenliikkeitä. Kaikista henkilöistä muodostuu yllättävän monipuolinen ja elävä vaikutelma, vaikka heihin tutustutaan pelkästään Jenniferin välityksellä. Trillerinäkin Hämärän huoneet toimii hyvin ja jännitystä riittää loppuun saakka.

KETTU, KATJA: Kätilö

Nainen on ”vikasilimä, punikkiäpärä”. Hänen äitinsä on kuollut synnytyksessä ja isä luultavasti teloitettu vuonna 1918. Häneen suhtaudutaan paikkakunnalla ristiriitaisin tuntein – toisaalta kunnioittaen, toisaalta halveksuen. Hänellä on auttamisen lahja sekä kätilönä että yrtit tuntevana kansanparantajajana, mutta ei vientiä avioliittoon. Kun hän näkee SS-upseeri Johann Angelhurstin, hän päättää välittömästi: ”Tuon miehen mie haluan.” Rakkaus lähentelee pakkomiellettä häikäilemättömyydessään ja horjumattomuudessaan.

Mies on suomalaisen äidin ja saksalaisen jääkärin jälkeläinen. Hän on paatoksellisen isänmaallinen ja halveksuu isäänsä, jonka epäluulo kansallissosialismia kohtaan vaikuttaa heikkoudelta. Mutta onko Johann eli Johannes vahva itsekään? Miksi muistot Ukrainan Babi Jarissa vuonna 1941 tapahtuneista joukkoteloituksista ahdistavat vuosia myöhemminkin mielipuolisuuden rajoille? Naisten kanssa pelehtiminen on yksi keino työntää painajaisia taaemmaksi, mutta voisiko Villisilmä tarjota Johannekselle pysyvän rauhan?

Kirja koostuu Kätilön, Johanneksen ja salaperäisen Kuolleen Miehen puheenvuoroista, jolloin yhteen ja samaan tapahtumaan saatetaan saada useampi näkökulma. Jokaisen luvun otsakkeessa on päiväys, johon kannattaa kiinnittää huomiota – niiden avulla tapahtumien oikea järjestys pysyy hallinnassa. Lähinnä on kyse vuosista 1944–1945, joiden aikana saksalaiset muuttuivat hyödyllisistä aseveljistä vihollisiksi ja Lapin tuhoajiksi. Tapahtumapaikkoina ovat Petsamossa Parkkinan kylä ja Titovkan vankileiri sekä outo Kuolleen miehen vuono, jonka sijaintia ei magneettisen säteilyn vuoksi pysty paikantamaan (omiaan vakoilijoille).

Kätilö – romaanissa kiehtoo ennen kaikkea pohjoisen verevä kieli, jossa sana sanotaan sellaisena kuin se on. Se kuvaa hajut, maut, äänet ja ennen kaikkea kosketuksen toisinaan runollisesti ja toisinaan miltei inhorealistisesti. Siinä on myös yllättävää huumoria.

Kaiken tietämäni olen oppinut sodan viime kuukausina mulkun ja verisen mullan kautta. Sen tiesin ennestään, että syntymän hetkellä pääsee meistä kaikista välilihanmakuinen parku. Nyt tiedän, että eläessä ehtii meistä kaikista monta kyyneltä vierua, monta porua ja itkuvirttä ulvotella ja että ihminen itkee niin juoksuhaudassa kuin Wehrmachtin esikunnassakin, Kuolajärven Motti-teltoissa, vähän väliä, joskus iloonsa ja joskus suruunsa ja joskus malkaa silmässään tai kiväärinpiippua ohimollaan muuten vain, ja sillä kyynelten mitalla on jokainen tällä pallolla kituvainen Jumalan edessä kelvollinen elämään.

Katja Kettu on Rovaniemeltä kotoisin oleva kirjailija ja kolumnisti sekä Turun taideakatemiasta valmistunut animaatio-ohjaaja. Esikoisteos Surujenkerääjä (2005) voitti Tampereen yliopiston Teema-ainejärjestön jakaman Tiiliskivipalkinnon ja Kätilö – romaani vuoden 2012 Runeberg-palkinnon. Kätilö oli myös vuoden 2011 myydyimpiä teoksia Suomessa. Todenmakuinen ja monikerroksinen romaani on vaatinut varmasti valtavasti pohjatyötä, mutta niin siihen on sitten saatukin mukaan monta sotaan liittyvää ilmiötä: ideologiat, vastarintaliike, vakoilu puolin ja toisin, vankileirien kauheus. Tämä kirja jää mieleen pitkäksi aikaa.

ROSMAN, ANN: Noitavasara

Marstrandin idyllinen merenrantakylä kokee järkytyksen. Koululaisryhmä törmää muinaisen uhrikiven äärellä naisen päättömään ruumiiseen ja vanha rouva löytää upeasta puutarhastaan irrallisen pään – eivätkä nämä ruumiinosat kuulu yhteen! Kohta löydetään lisää surmattuja naisia, aina johonkin historiallisesti merkittävään paikkaan sijoitettuina. Poliiseille alkaa kuvio selvitä: murhat matkivat 1600-luvun noitaoikeudenkäyntien kuolintapoja. Onko tällä jotain yhteyttä keskiaikaan eläytyviin roolipelaajiin, joita tuntuu olevan aina siellä, missä tapahtuu? Vai ovatko yliluonnolliset voimat liikkeellä – outoja aistimuksia ainakin tunnetaan paikka paikoin.

Nykyhetkeen limittyy takaumia 1950-luvun lopulta. Pieni poika elää vankina kellarissa, nälissään ja pahoinpideltynä. Hän on ilmeisesti avioton lapsi, niin vähäpätöinen ettei hänelle ole annettu edes nimeä. Tuskin hänen kohtalostaan tässä kerrottaisiin, ellei hän liittyisi jollakin tapaa murhiin…

Sotkuista ja omituista murhavyyhtiä tutkivat jo Rosmanin Majakkamestarin tytär – kirjasta (2010) tutuksi tulleet henkilöt. Veneeseensä asumaan muuttanut rikoskonstaapeli Karin Adler hälytetään töihin kesken kesäloman ja hän joutuu pohtimaan omia ihmissuhteitaan työongelmien ohessa. Suurena apuna murhien ratkaisemisessa on uupumuksen takia sairauslomalle jäänyt it-konsultti Sara, joka innostuu penkomaan Marstrandin historiaa etenkin noitavainojen ajoilta. Saran välityksellä kirjailija voi myös esittää kriittisen näkemyksensä työterveysviranomaisista; kiireisiä, välinpitämättömiä, kyvyttömiä eläytymään toisen ihmisen asemaan..

Ruotsalainen Ann Rosman (s. 1973) asuu itsekin Marstrandissa ja tietää paljon niin purjehduksesta kuin kotiseutunsa historiasta. Monilla Noitavasarassa kerrotuilla esineillä, asioilla ja henkilöillä onkin vastineensa todellisuudessa. Rosman aloitti kirjoittamisen jäätyään äitiyslomalle it-konsultin työstä ja sai heti kiitosta sujuvasta ja rohkeasta tarinankehittelystä ja kielenkäytöstä. Joissakin suhteissa hän tuo mieleen toisen ruotsalaisen dekkaristin Camilla Läckbergin, joka hänkin pyrkii teoksissaan osoittamaan, miten monin tavoin menneisyys vaikuttaa nykyhetkeen.

SHAFAK, ELIF: Kirottu Istanbul

Vuonna 1915 tapahtui Osmanien valtakunnassa eli nykyisessä Turkissa joukkotuho, jossa läntisten lähteiden mukaan kuoli ainakin miljoona ja joidenkin tietojen mukaan jopa 1,5 miljoonaa armenialaista. Turkin virallisen kannan mukaan kuolleita oli paljon vähemmän, ehkä noin 300 000, ja kuolemat aiheutuivat armenialaiskapinaa seuranneista epidemioista ja nälänhädästä eivätkä turkkilaisten suorittamasta etnisestä puhdistuksesta. Kuitenkin tosiasia on, että islaminuskoisessa Turkissa kristittyjä armenialaisia vieroksuttiin, etenkin kun heidän joukkoonsa kuului vauraita liikemiehiä. Joukkotuho on vieläkin niin arka asia, että siitä puhumista pidetään ”turkkilaisuuden loukkaamisena” eli rikoksena. Vuonna 2005 Turkin tunnetuin kirjailija, nobelisti Orhan Pamuk sai syytteen todettuaan, että maassa on tapettu 30 000 kurdia ja miljoona armenialaista. Syytteestä luovuttiin. Heti seuraavana vuonna suosittu naiskirjailija Elif Shafak tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen, koska hän teoksessaan Kirottu Istanbul käsittelee armenialaisten joukkomurhaa. Tuomiota ei ole pantu täytäntöön näyttöjen puutteen vuoksi.

Kirottu Istanbul – teoksen päähenkilöinä on kaksi nuorta naista. Armanoushin eli Amyn sukutausta on erikoinen, sillä hänen äitinsä on amerikkalainen, isänsä armenialainen ja isäpuolensa turkkilainen. Tyttö elää sukujen välimaastossa eli puolet vuodesta äitinsä luona Arizonassa ja puolet isänsä perheessä San Franciscossa. Kummassakin paikassa hän on jatkuvan hellinnän, huomion ja silmälläpidon kohteena. Vaikka Armanoush on luonteeltaan sävyisä, alkaa häntä välillä ahdistaa ja silloin apua tarjoaa Café Konstantinopoli eli chattisivusto Internetissä. Kyberkahvilan jäsenet ovat kaikki armenialaistaustaisia ja menneisyyden tragediaan kasvaneita. Turkkilainen Asya puolestaan asuu Istanbulissa neljän sukupolven naisten talossa (elämän värikkyyden voi arvata!), rakastaa yli kaiken Johnny Cashin musiikkia ja käy tuulettamassa kiivaita ja kapinallisia tunteitaan rähjäisessä Café Kunderassa. Häntä kiinnostaa ranskalainen eksistentialismi, mutta menneisyys ei vähääkään.

Vuosia etäisinä pysyneet sukulaiset tutustuvat, kun Armanoush lähtee etsimään armenialaisia juuriaan ja majoittuu isäpuolensa sukutaloon Istanbuliin. Turkkilaiselle sukuhaaralle selviää tässä vaiheessa sekä joukkomurhan todellisuus että sen likeinen liittyminen omaan menneisyyteen. Toinenkin (paljon pienemmän mittaluokan) perhesalaisuus paljastuu samassa rytäkässä. Loppuratkaisu on räväkkä, mutta ehkä se tietyn uskonnon ja kulttuurin piirissä on perusteltu. Kirjassa on paljon viihderomaanille tyypillisiä piirteitä: kadonneita ja uudelleen löydettyjä sukulaisia, synkkiä salaisuuksia ja kiemuraisia suhteita. Hieman mystiikkaakin. Esimerkiksi Banu-tädin vasemmalla olkapäällä istuu ihan oikeasti paha jinni ja oikealla hyvä ja jinnit paljastavat tädille sekä menneisyyden että tulevaisuuden saloja.

Kirottu Istanbul – teos yhdistää suhteellisen onnistuneesti viihteellisyyden ja vakavuuden. Se on sukuromaani, mutta myös eloisa kuvaus Istanbulista – meluisasta, kaoottisesta, mausteilta tuoksuvasta ja kimaltavasta. Jos jotain olisi kaivannut, niin henkilöluetteloa tai sukutaulua kirjan alkuun, jotta ihmisten väliset suhteet olisivat olleet hieman selvemmin hahmotettavissa.

DONOGHUE, EMMA: Huone

Huoneen pinta-ala on yksitoista neliömetriä ja siellä asuvat viisivuotias Jack ja hänen Äitinsä. Jack on syntynyt tuossa Huoneessa ja Huone on hänen koko maailmansa. Kaikki muu on Ulkoavaruutta eli Jackin käsityksen mukaan kuvitteellista ja olemassa vain Televisiossa. Päivät täyttyvät toistuvista rutiineista, leikeistä, tarinoista, ruokailuista, hygienian hoidosta ja Television (tarkkaan rajoitetusta ja kontrolloidusta) katselusta. Hetkeäkään ei Jackin tarvitse olla erossa Äidistään, vaan hän saa tämän jakamattoman huomion ja hellyyden. Se on turvallista ja riittää Jackille. Äidille sen sijaan Huone on ahdas vankila ja samojen asioiden tekeminen yhä uudestaan masentavaa ja toisinaan jopa raivostuttavaa. Lapsi on hänelle kuitenkin tärkein ja lasta suojellakseen hän on valmis nöyristelemään ja mielistelemään kidnappaajaansa, jota kutsuu Vanhaksi Kehnoksi. Vanha Kehno vierailee Huoneessa öisin, tuo Sunnuntaituomisia ja narisuttaa Äidin Sänkyä. Toive pakenemisesta kytee Äidin mielessä, mutta Jackpa ei suhtaudukaan asiaan myötämielisesti!

Irlantilaissyntyisen ja Kanadassa asuvan Emma Donoghuen teos Huone oli vuonna 2010 Man Booker-palkintoehdokkaana ja menestyi kaupallisestikin erittäin hyvin etenkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Suosioon on vaikuttanut ensinnäkin aihe eli nuoren tytön kidnappaaminen ja pitäminen vuosikausia vankeudessa. Donoghuen kertoman mukaan hän sai idean kirjaansa kuultuaan itävaltalaisen Elisabeth Fritzlin kohtalosta. Häntä alkoi kiinnostaa etenkin Elisabethin vankeudessa syntyneiden lasten elämä, mikä puolestaan johti siihen, että Huone-teoksessa näkökulma on viisivuotiaan Jackin. Ratkaisu on hyvä, sillä tapahtumien ahdistavuus vähenee hieman, kun niitä katsotaan lapsen viattomin silmin. Letkeä tyyli onkin toinen kirjan suosioon vaikuttanut tekijä.

Aikuiselle viisivuotiaan lapsen ajatusmaailmaan sukeltaminen on vaikeaa eikä Donoghue siinä täysin onnistukaan. Epäloogisuuksia löytyy, vaikka hyväksyisikin epätavallisissa oloissa epätavallisen kasvatuksen saaneen lapsen erikoislaatuisuuden. Silti kirjassa on hyviä ja oikeaan osuneita oivalluksia. Etenkin sanoilla leikittely viehättää. Esimerkiksi: Jack on peloissaan, mutta toimii rohkeasti – hän on pohkea. Nukahtaessaan hän menee pois päältä. Täysi kiitos suomentajalle Sari Karhulahdelle!

Kirja jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on juonellisesti jännittävämpi, koska äidin ja lapsen tulevaisuudesta ei ole vielä mitään tietoa. Tosin toistuvia päivärutiineja selostetaan hieman liian pitkästi, mutta kirjailijalla tässä lienee oma tarkoituksensa. Toinen osa on psykologinen kuvaus siitä, miten vaikeaa on sopeutua vapauteen pitkällisen vankeuden jälkeen. Jack joutuu pelkkää tietämättömyyttään melko koomisiin tilanteisiin, mutta tottuu yllättävän pian valoon, meluun, kosketukseen ja jopa eroon äidistä. Äidillä sen sijaan on vaikeuksia. On katkeraa hyväksyä sitä, että elämä on jatkunut hänen poissaolonsa aikana ja perheyhteisö muotoutunut uudeksi. Perheen turvaa kuitenkin tarvittaisiin julkisuuden pyörityksessä ja sensaatioita ahnehtivan median kourissa. Miten selvitään?

GALGUT, DAMON: Vieraassa huoneessa

Damon Galgut (s. 1963) on yksi tämän hetken tunnetuimmista eteläafrikkalaisista kirjailijoista. Hän alkoi harjoitella tarinoiden kertomista jo kuusivuotiaana toipuessaan syövästä, esikoisteoksensa hän julkaisi 17-vuotiaana ja maailmanmainetta hän saavutti vuonna 2003 teoksellaan The Good Doctor. Sekä The Good Doctor että vuonna 2010 ilmestynyt Vieraassa huoneessa ovat tavoitelleet arvostettua Booker-kirjallisuuspalkintoa.

Vieraassa huoneessa – teoksessa eteläafrikkalainen nuori mies, Damon, kiertelee maailmaa ja etsii kiintopistettä elämäänsä. Hän on ahdistunut ja kyllästynyt, mutta pakeneminen paikasta toiseen ei auta mitään. Hän tapaa ihmisiä – jopa etsii näiden seuraa, mutta ei kykene muodostamaan pysyvää ja merkityksellistä suhdetta. Kirja jakaantuu kolmeen osaan, joissa jokaisessa Damon ajautuu matkakumppaniensa suhteen johonkin rooliin. Ensimmäisessä hän on kylmän ja itsekeskeisen miehen nöyrä kanssakulkija. Toisessa osassa hän haluaisi olla nuoren miehen rakastaja, mutta yhteinen kieli puuttuu. Kolmannessa hän toimii itsetuhoisen neurootikon suojelijana, paljolti vastoin omaa tahtoaan. Jokaisessa roolissa Damon epäonnistuu. Jokainen suhde päättyy tavalla tai toisella eroon. Onko se kuitenkaan Damonin vika?

Kirja toimii sielunkuvauksen lisäksi myös matkakertomuksena. Esille tulevat niin maalaukselliset maisemat kuin turismin aiheuttamat tuhot, niin korruptio kuin yllättävä avuliaisuus. Ensimmäinen tarina alkaa kohtaamisella 1990-luvun alkupuolella Kreikassa ja jatkuu myöhemmin rankkana patikkamatkana Lesothossa. Toinen tarina tapahtuu pari vuotta myöhemmin. Tällöin Damon ryntää hetken mielijohteesta Zimbabween, lyöttäytyy reppureissaajien ryhmään ja kiertelee pitkin Keski-Afrikkaa vailla päämäärää ja siteitä. Syntyneitä kontakteja yritetään lämmittää vielä Euroopassa, mutta kohtalo päättää toisin. Kolmannessa tarinassa keski-ikäinen Damon matkustaa Intiaan 2000-luvun alussa.

Miksi Galgut on nimennyt kirjansa kertojan Damoniksi – omaelämäkerrasta tuskin kuitenkaan on kysymys? Hämmennystä lisää sekin, että kertoja puhuu itsestään useimmiten hän-muodossa, mutta toisinaan myös minä-muodossa (ja joskus molemmissa muodoissa yhdessä ja samassa lauseessa!). Pilkkujen sijoittelu on aika vapaamuotoista ja kysymysmerkkiä ei käytetä laisinkaan. Se alleviivaa sitä, että kaikki kirjassa kerrottu on suodattunut Damonin muistin läpi. Ehkä väärin muistettuna, hämärtyneenä, merkityksensä menettäneenä.

Tiet, joita kuljit eilen, ovat nyt täynnä eri ihmisiä, eikä yksikään tiedä kuka sinä olet… Itse ilma sulkeutuu takanasi kuin vesi, ja pian läsnäolosi, joka tuntui niin tärkeältä ja pysyvältä, on kadonnut jäljettömiin. Asiat tapahtuvat vain kerran eivätkä koskaan toistu, eivät koskaan palaa. Paitsi muistissa.