NESSER, HÅKAN: Elävät ja kuolleet Winsfordissa

Kustantaja: Tammi 2018

Alkuteos: Levande och döda i Winsford

Suomennos: Aleksi Milonoff

Lounaisenglantilaiseen Winsfordin kylään saapuu keski-ikäinen ruotsalainen nainen koiransa kanssa. Hän vuokraa kuudeksi kuukaudeksi syrjäisen vanhan mökin kertoen kaikille kiinnostuneille aikovansa kirjoittaa siellä kirjaa. Nimekseen hän ilmoittaa Maria Anderson, mutta se ei ole hänen oikea nimensä. Ilmiselvästi nainen pakoilee.

Päivät Maria viettää vaeltelemalla ympäri nummia ja illat tutkimalla vanhoja muistikirjoja. Castor-koira on hänen ainoa seuralaisensa, ystävänsä, tukipilarinsa ja ”me”-määritelmän toinen osapuoli. Ihmiskontakteja Maria ei kaipaa, mutta onneksi paikallisessa pubissa hänen vetäytymistään kunnioitetaan ja hänen annetaan olla rauhassa. Eräs Mark Britton kuitenkin osoittautuu vaikeaksi palaksi…

Takaumin kerrotaan, miksi Maria on päätynyt tälle syrjäiselle seudulle. Hänen menneisyyteensä on sisältynyt ikäviä asioita enemmän kuin yksi ihminen oikein jaksaisi kantaa  ja pako keskelle ei-mitään onkin tarkoitettu muisteluun, suremiseen ja vihantunteiden läpikäymiseen. Ajatusten keskiössä tuntuu olevan Marian aviomies Martin, mutta mitä hän oikein on tehnyt ja mitä hänelle on tapahtunut? Marian tulevaisuudensuunnitelmiin puoliso ei näytä sisältyvän millään lailla, mutta toisaalta Marian ainoa toive tuntuukin olevan vain elää pitempään kuin Castor.

Kirjassa on jollakin lailla painajaismaisen salaperäinen tunnelma. Yksi osatekijä on Lounais-Englannin luonto nummineen ja kukkuloineen. Äkisti nouseva sumu kietoo sen vaippaansa ja sade muuttaa polut mutavelliksi. Villihevoset laiduntavat ja fasaanikukot huutelevat kaiken keskellä. Tuntuu kuin kaikkialla olisi pahoja enteitä ja pimeydestä tarkkailevia silmiä.

On monin tavoin helpompaa elää ilman horisontteja, sumussa ja ahtaasti; ymmärrän ainakin sen, että minun täytyy pitää lujasti kiinni yksinkertaisista käytännön puuhista: tehdä päätöksiä ja toteuttaa niitä, kuten sanottu, muuten kaikki uhkaa hajota. Kun jokainen askel, jokainen teko ja toimi on vailla syvempää mieltä, kun olisi yhtä hyvin voinut tehdä jotain ihan muuta kuin mitä juuri teki eikä tätä asiaa saa mielestään – ja kun tuntuu siltä että vain menneisyydessä tehdyillä erheillä ja hirmuteoilla on jotain merkitystä – silloin hulluus alkaa vaania kulman takana.

Kerronta on asiallisen toteavaa, täynnä huomioita ja yksityiskohtia ympäristöstä, ihmisistä ja tapahtumista. Joskus siinä pilkahtaa ilahduttavaa huumoria kuten Marian luonnehdinnassa baarin emännästä: "rusottava ja turvallinen kuin patalappu". Tai kevään tunnusta: " pikkulinnut höpisevät pensaissa ja maa on turpea". Suomentaja Aleksi Milonoff on onnistunut hyvin. 

Ajattelin, että siellä tuulisella rannalla olisi voinut kulkea ihan toinen nainen miehensä ja koiransa kanssa - tai sitten joku säälimätön vallanpitäjä oli pannut huvikseen toiset aivot ja toisen muistipankin poloiseen päähäni enkä siksi ollut yhtään kartalla. Olin eksyksissä sisäisessä maisemassani, mikä johtui yksinkertaisesti siitä että se oli vaihdettu. Tai pyyhitty pois. Ajattelin, että minun ikäiseni ihmisen ei pitäisi altistua tunteille ja mielialoille, joita ei voi punnita ja tunnistaa, mutta juuri niin oli käynyt. Olin vastasyntynyt viisikymmentäviisivuotias vauva.

Elävät ja kuolleet Winsfordissa ei ole varsinaisesti dekkari, mutta silti mukaansatempaavan jännittävä. Yllättäviä käänteitä riittää, vaikka tapahtumat sinällään ovat aivan uskottavia. Taattua, tyylikästä Nesseriä!

LINTUNEN, MARITTA: Stella

Kustantaja: WSOY 2018

Liisa on nuori ja epävarma maalaistyttö saapuessaan kesällä 1983 Helsinkiin kirjoittajakurssille. Hän on lehti-ilmoituksen avulla saanut vuokralle huoneen ja vuokraemännäkseen laulajatar Sylvi Indreniuksen, oikean diivan. Liisa joutuu heti Sylvin tutkivan katseen alle.

Sylvi Indrenius oli vaaniva hämähäkki, joka kietoi lukinhärmänsä äidin nilkkoihin. Millainen ihminen tarrautuu nuoreen tyttöön kuin saaliiseen ja saa tämän vakuuttumaan omasta lahjattomuudestaan? Ja miten yksinäinen ja vietävissä oma äitini lienee ollut parikymppisenä, juuri ennen syntymääni.

Kaiken takana on Sylvin oma tarina. Hän herätti 1930-luvulla huomiota ensikonsertistaan lähtien ja menestyi oopperalaulajana kansainvälisestikin. Sota-aikana rintamakiertueilla Sylvi kuitenkin ajautui esiintymään kehnohkossa Stella-revyyssä, mikä ainakin hänen omasta mielestään aiheutti oopperauran katkeamisen.

Leipänsä Sylvi on tienannut opettajana. Hän on päättänyt, että todellisen lahjakkuuden nähdessään tekee kaikkensa tämän tukemiseksi, kun taas vähemmän lahjakkaille järjestää parhaaksi katsomansa ”hyvän elämän”.

Lahjakkuus on niin harvinaista, ettei sillä sovi leikkiä. Rahalla ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Lahjakkuus on kuin outo, metallintuoksuinen veriryhmä. Kenen suonissa sellaista virtaa, hän on jumalten oma eikä häntä sovi pilkata.

Kirjailijan urasta haaveilevan Liisan Sylvi luokittelee nopeasti vähemmän lahjakkaiden joukkoon ja päättää taata tälle sairaanhoitajan koulutuksen. Sylvi järjestää kaiken myös silloin, kun Liisa tulee lyhyen suhteen jälkeen raskaaksi ja synnyttää pojan, Jurin. Näin Sylvi hankkii itselleen perheen ja opetettavakseen tulevan neron – aistiihan hän välittömästi pienessä Jurissa piilevät mahdollisuudet.

Kirjan näkökulmat ovat menneen osalta Liisan ja Sylvin ja nykyhetkessä Jurin, kolmekymppisen lääkärin. Liisa taisteli itsensä eroon Sylvin vaikutuspiiristä, mutta pääsikö hän henkisesti irti? Miksi hän lopetti Jurin rakastamat musiikkiopinnot ja vieläpä myi pois pianon, jonka Juri oli saanut Sylviltä? Kostonhalustako? Vai haluten pojalleen turvallisen porvarillisen ammatin taiteilijapiirit läheltä nähtyään?

Kirjan nimeksi on valittu Stella. Revyy oli käännekohta, josta lähti liikkeelle monelle ihmiselle pahaa mieltä aiheuttanut tapahtumasarja. Sylvi itse koki haaveidensa romahduksen ja yrittäessään ilmeisen vilpittömästi estää muita kokemasta samanlaisia pettymyksiä ohjaa ihmisiä tilanteeseen, jossa nämä vuosien perästä onnettomina pohtivat menetettyjä mahdollisuuksiaan.

Musiikki on Stellassa läsnä monella tapaa. Taustalla soi yhä uudestaan Robert Schumannin laulusarja ”Frauenliebe und -leben”. Sitä Sylvi lauloi Juri-vauvalle, vaikka tämä muistaa sen enää alitajunnassaan. Sitä työstävät säestäjäksi pakotettu Juri ja tyttöystävänsä sopraano Jenni. Jurilla olisi mielipiteitä tulkinnan suhteen, mutta ylimielinen Jenni ei ota ehdotuksia kuuleviin korviinsa – hänhän on laulaja ja Juri vain taustavoima.

Jennille laulu on kuningaslaji. Ja laulajat ovat hänen mielestään työssään aina vaikeimman äärellä – me muut pääsemme helpommalla koska vain näppäilemme, hinkkaamme tai paukutamme ”puulaatikkojamme”.

Herkullisimpia kohtia on kuvaus siitä, miten Juri korjauttaa kovia kokeneen pianon uuteen loistoon. Siinäpä vilisee teknistä tietoa toisensa perään! Ehkä pianon kohtalo on merkki siitä, että särkyneestä saattaa tulla vielä eheä. Juristakin.

Stella on hienovarainen tulkinta ihmisistä, heidän tunteistaan ja heidän välisistä suhteistaan. Kaikista ihmisistä paljastuu erilaisia puolia, niin myös aluksi kovin voimakkaalta ja itsekeskeiseltä vaikuttavasta Sylvistä. Surumielinen kertomus, mutta ei vailla toivoa.

ADÉBÁYÒ, AYÒBÁMI: Älä mene pois

Kustantaja: Atena 2018

Alkuteos: Stay with me

Suomennos: Heli Naski

Älä mene pois -romaanin ensimmäisessä luvussa menestyvä liikenainen – Yejide, kuten myöhemmin selviää – on lähdössä appensa hautajaisiin. Viiteentoista vuoteen hän ei ole ollut yhteydessä sukulaisiinsa eikä mieheensä Akiniin tai tämän perheeseen. Jatkossa Yejide ja Akin kertovat vuorotellen omat näkemyksensä siitä, mitä aiemmin on tapahtunut ja mikä on johtanut näin täydelliseen eroon.

Yejide ja Akin näkevät toisensa ensimmäisen kerran opiskelija-aikoinaan 1980-luvulla elokuvateatterissa ja rakastuvat heti. Avioliitto seuraa pikaisesti ja onni kukoistaa, kunnes sukulaiset hermostuvat parin lapsettomuuteen. Tässä ovat yhteisessä rintamassa niin äitinsä jo syntymässä menettäneen Yejiden pahantahtoiset äitipuolet kuin Akinin lämminsydäminen äiti, jota miniäkin haluaa kutsua kunnianimellä Moomin. Vastahakoinen Akin pakotetaan ottamaan toinen vaimo, nuori ja kaunis Funmi.

Rakastin Yejideä aivan ensi hetkestä lähtien. Siitä ei ole epäilystäkään. Mutta on asioita, joihin rakkauskaan ei pysty. Ennen naimisiin menoani uskoin, että rakkaus pystyy mihin vain. Pian opin, ettei se kestänyt neljän lapsettoman vuoden painoa. Jos taakka on liian raskas ja pitkäaikainen, jopa rakkaus taipuu, rakoilee, uhkaa särkyä ja joskus myös särkyy. Mutta vaikka se menisi tuhansiksi pirstaleiksi, se ei tarkoita, ettei se olisi enää rakkautta.

Yejide on kouluja käynyt moderni nainen, mutta ahdistava tilanne lapsettomana ensimmäisenä vaimona saa hänetkin turvautumaan tavallisten lapsettomuushoitojen ohella ihmeidentekijöihin. Mihin kaikkeen hän on valmis saadakseen lapsen – ei vain asemansa turvatakseen, vaan myös luodakseen ikioman ihmissuhteen? Mihin kaikkeen on valmis Akin?

Juuri sen valheen olin aluksi uskonut. Yejide saisi lapsen, ja me olisimme iän kaiken onnellisia. Maksoi mitä maksoi. Samantekevää, kuinka monta jokea meidän täytyisi ylittää. Kaikkien ponnistelujen jälkeen odotti onnen aika, jonka oli määrä alkaa vasta saatuamme lapsia, eikä minuuttiakaan aikaisemmin.

Yejiden ja Akinin tarinassa riittää riipaisevia käänteitä ja yllätyksiä, vaikka osa niistä on kyllä vähän kuin saippuasarjasta. Kepeä tyyli pitää lukijan hyvin otteessaan, muttei peitä henkilöiden kokemia surun, kiukun ja pettymyksen tunteita.

Nigeriassa eletään 1980- ja 1990-luvuilla vielä aikaa, jolloin vanhat perinteiset tavat ja uskomukset ovat ainakin vanhemman polven keskuudessa voimissaan. On luvallista ottaa useita vaimoja, on oikein luottaa taikavoimiin kristillisyydestä huolimatta. Sukuyhteys on vahva ja intiimeihinkin asioihin puuttuminen tavallista. Nainen on se, johon syyttävä sormi osoittaa ja jonka mielipidettä ei kysytä. Tähän on nuortenkin vain alistuttava.

Älä mene pois kuvaa nigerialaista elämänmenoa ja tutustuttaa esimerkiksi kohteliaisuustapoihin, ruokiin ja kauneudenhoitoon. Taustalla on Nigerian kuohuva ja väkivaltainen historia vallankumouksineen ja korruptoituine hallituksineen. Radiosta tulevasta musiikista kansalaiset tietävät, milloin ollaan taas ajauduttu sekasortoiseen tilanteeseen.

Esikoisromaanillaan Ayòbámi Adébáyò (s. 1988) astuu sellaisten nigerialaisten nykyirjailijoiden joukkoon kuin Chimamanda Ngozi Adichie ja Chigozie Obioma. Jatkoa odotellaan.

BENGTS, MARIE: Murha maalaisidyllissä

Kustantaja: Bazar 2018

Alkuteos: En sax i hjärtat

Suomennos: Ulla Lempinen

Tapahtumasarja alkaa helteisenä keskiviikkona 24. heinäkuuta 1957, kun Hannah Lönn saapuu smoolantilaiseen Enebyn kylään auttamaan jalkavaivaista Lilly-tätiään. Ajatus kahdesta viikosta pienessä maalaiskylässä ei tukholmalaiseen elämänmenoon tottunutta Hannahia juuri houkuttele, mutta työtilanne on huono ja muodinluojan urasta haaveileva Hannah joutuu työskentelemään ompelijattarena. Kypsään ikään ehtineellä naimattomalla naisella ei ole elättäjää, mutta eipä ole ketään rajoittamassa tekemisiäkään. Ja tekemistä puuhakas ja utelias Hannah tulee Enebyssä saamaan ennakoitua enemmän!

Enebyläisille kauppa ja konditoria ovat oivia paikkoja juorujen vaihtamiseen ja levittämiseen. Eläkkeellä oleva sairaanhoitaja Asta Grankvist on kuitenkin tietojen suhteen omavarainen, sillä monet lipsauttavat hänelle salaisuuksiaan miltei huomaamattaan. Asta tahtoo kaikille hyvää ja auttaa kanssaihmisiään joskus jopa vasten näiden tahtoa, mutta hänellä on myös hyvin voimakkaat periaatteet esimerkiksi abortin ja uhkapelien suhteen. Jos Asta saa vainun jostain laittomasta, odottaa syyllistä häpeällinen paljastus.

Ei liene yllättävää, että eräänä päivänä Asta löydetään kuolleena kodistaan räätälinsakset rinnassa törröttäen. Hannah on ruumiin löytäjä ja ensijärkytyksen jälkeen liikkeellä kuin vainukoira. Teorioita ja ideoita riittää, mistä poliisit eivät ole yksinomaan tyytyväisiä. Eikä ole tyytyväinen Lilly-tätikään, joka tuntee naapurinsa sielunsopukoita myöten ja haluaa suojella kaikkia syyttömiksi uskomiaan vääriltä epäilyiltä.

   ”Draamaa aamusta iltaan”, Lilly jatkoi. ”Ensin pajalla ja sitten omassa kodissani. Ja minä vielä valitin, ettei täällä tapahdu mitään.”

Vaikka enebyläiset kuinka yrittävät peitellä tekemisiään ja johdattaa niin poliiseja kuin Hannahia harhaan, alkaa asioita pikku hiljaa paljastua. Kuka kyläläisistä valehtelee häveliäisyyttään, kuka toista henkilöä suojellakseen, kuka tietämättömyyttään, kuka syyllisyyttään? Palapeli saadaan koottua ja keskiviikkona 14. elokuuta 1957 voidaan jo muistella tapahtunutta.

Murha maalaisidyllissä on oikea vanhan ajan dekkari, josta tulevat mieleen vaikkapa Maria Langin, Agatha Christien ja Dorothy Sayersin teokset. Ruumiita ei ruveta kuvailemaan turhan tarkasti, vaan lukija saa keskittyä lähinnä tunnelmaan. Sen verran Bengts poikkeaa vuosikymmenten takaisista kollegoistaan, että puhuu suoremmin sukupuoliasioista. Myös naisasia on tässä selvemmin esillä. Tukholmalainen Hannah aiheuttaa maalaiskylässä skandaalin savukkeita poltellessaan ja selittäessään asettavansa aina työn avioliiton edelle.

Kirjassa viehättää ennen kaikkea 1950-luvun kuvaus. Ovat oikeaoppiset vaatteet ja kampaukset. Ovat tavat puhua ja puhutella kanssaihmisiä. Ovat ruuat ja leivonnaiset (etenkin Hannahin himoitsemat vaniljasydämet). Ovat aikakauden idolit. Ovat tietyt tavat ajatella.

Murha maalaisidyllissä on miellyttävä esikoisteos ja sen sankaritar Hannah Lönn raikas tuttavuus. Onneksi tiedossa on jo lisää tapauksia Hannahin ratkaistaviksi.

PS. Isoäidin vuonna 1951 muistiin kirjaama vaniljasydänten ohje

VANILJASYDÄMET

100 g voita
50 g sokeria
150 g vehnäjauhoja

Jauhot, voi ja sokeri hakataan leivinpöydällä ja sekoitetaan nopeasti taikinaksi. Taikinan annetaan jähmettyä kylmässä noin tunti. Sillä aikaa keitetään vaniljakiisseli.

1 muna
1 rkl sokeria
3/4 rkl perunajauhoja
2½ dl maitoa tai kermaa
2 rkl vaniljasokeria (Mami teki vaniljasokeria pitämällä vaniljatankoa tomusokeripurkissa)

Muna ja maito tai kerma vatkataan, sokeri ja perunajauhot lisätään. Seosta hämmennetään tulella, kunnes sakenee. Vatkataan kylmäksi ja maustetaan.

Taikina kaulitaan ja levystä otetaan muotilla sydämiä. Puolet sydämistä painellaan voideltuihin leivosvuokiin ja täytetään vaniljakiisselillä. Loput taikinasta painellaan kansiksi. Paistetaan kohtalaisessa lämmössä 10-15 min. Jäähdytetään. Kumotaan varovasti vuoista, etteivät rikkoonnu. Pinnalle sihdataan pölysokeria.

.

SCHWEBLIN, SAMANTA: Houreuni

Kustantaja: Like 2018

Alkuteos: Distancia de rescate

Suomennos: Einari Aaltonen

Samanta Schweblin (s. 1978) on argentiinalaissyntyinen Berliinissä asuva kirjailija. Vuonna 2010 Granta-lehti valitsi hänet 22 parhaan espanjankielellä kirjoittavan alle 35-vuotiaan kirjailijan joukkoon. Schweblinin vuonna 2014 ilmestynyt romaani Distancia de rescate (Fever Dream) oli ehdolla Kansainvälisen Man Booker -palkinnon saajaksi 2017.

Houreuni on hämmentävä teos. Se on jännittävä ja vie mukanaan, mutta mitä siinä oikein tapahtui? On selattava kirjaa uudestaan, tehtävä salapoliisintyötä, etsittävä ja järjesteltävä pieniä tiedonmurusia.

Amanda on matkustanut pienen Nina-tyttärensä kanssa Buenos Airesista maaseudulla sijaitsevalle loma-asunnolle. Nyt hän makaa sairaalassa näkönsä menettäneenä ja ilmeisesti kuolemaisillaan. Vuoteen vieressä valvoo Clara-ystävän poika David. Kaikesta päätellen Amanda ja David ovat jo useampaan kertaan kelanneet läpi sairastumista edeltäviä tapahtumia pääsemättä kuitenkaan koskaan siihen tarkkaan hetkeen, mikä kiinnostaisi Davidia eniten. Amanda ei osaa keskittyä, vaan ajatukset harhailevat.

Etsimme matoja, jotain matoja muistuttavaa, ja tarkkaa hetkeä, jolloin ne koskettavat ruumistasi ensimmäisen kerran.

Keskustelusta käy ilmi, että kylässä syntyneistä lapsista useimmat ovat jollakin lailla epämuodostuneita. Vihjataan kylää ympäröiviin viljelmiin ja myrkyttyneeseen veteen. Pahempaa seuraa – tartunta, joka leviää niin ihmisiin kuin eläimiin ja tappaa muutamassa tunnissa, ehkä nopeamminkin. Kylän viisaalla parantajanaisella on vain yksi konsti: sairastuneen henki on siirrettävä ripeästi jonkun toisen ruumiiseen. Näin myrkytys jakaantuu kahteen ruumiiseen ja kuolema voidaan ehkä välttää. Siihen hän ei kuitenkaan pysty vaikuttamaan, kenen ruumiiseen sairaan sielu päätyy. 

Yhä uudestaan Amanda kyselee Ninan perään. Häneen on iskostunut äitien ikiaikainen tarve olla lähellä pienokaistaan, jotta pystyisi vaaran uhatessa tämän pelastamaan. Tätä kuvaa Schweblinin teoksen alkuperäinen nimikin Distancia de rescate, pelastusetäisyys. Onko etäisyydellä kuitenkaan mitään merkitystä, jos uhka piilee itse maaperässä?

Äitini oli varma, että ennemmin tai myöhemmin tapahtuisi jotain ikävää, ja nyt näen sen täysin selvästi, tunnen sen hivuttautuvan meitä kohti käsinkosketeltavan vääjäämättömästi, peruuttamattomasti. Pelastusetäisyys on kutistunut olemattomiin, Ninaa ja minua yhdistävä nuora on niin lyhyt, että pystyn tuskin liikkumaan…

Toisaalta kirjan suomenkielinen nimi on hyvä  - arveleehan Amanda itsekin aina välillä näkevänsä  kuumeen synnyttämää houreunta. Ehkä mitään matoja ei olekaan. Ehkä mikään kerrottu ei ole totta. Mutta missä on Nina?

LINDGREN, MINNA: Vihainen leski

Kustantaja: Teos 2018

Terhakka 74-vuotias Ulla-Riitta Rauskio (Ulla, Ullis) iloitsee tuoreesta leskeydestään. Avioliitto ei alun perinkään ollut hyvä eivätkä viimeiset kaksitoista vuotta omaishoitajana lisänneet kiintymystä. Nyt on vihdoinkin koittanut vapauden aika!

Paitsi että Ullan keski-ikäiset lapset Marko ja Susanna saavat isän kuoleman jälkeen päähänsä, että myös äiti horjuu kuoleman partaalla. Seniili ja avuton vanhus, luultavasti puolikuurokin. Ainakin ÄITIKULLALLE puhutaan kuin lapselle, yksinkertaisin lausein ja suurin kirjaimin. Ullan mustan huumorin sävyttämät oivallukset ja tokaisut eivät aukea Markolle ja Susannalle ollenkaan, vaan lujittavat käsitystä vakavasta sekavuudesta. 

Ulla sietää aikansa lastensa käytöstä, vahtimista ja tenttaamista. Oikeastaan häntä jopa huvittaa jälkeläisten venkoilu, kun voi aina osoittaa voitonriemuisesti hallitsevansa sekä tietokoneen käytön että oikeaoppisen kiinteistökaupan. Raja tulee vastaan, kun Marko ja Susanna vievät hänet väkisin palvelutaloon tutustumaan. Kokemus on lähes painajaismainen ja Ullan palaute tulikivenkatkuinen.

   Vain minun omat lapseni eivät hyväksyneet sitä, että elämä jatkui. Heidän huolellinen suunnitelmansa minun hautaan saattamisekseni oli luhistunut pala palalta. Viisaampi olisi sanonut sen heille jo Ollin hautajaisissa, mutta minä en ollut viisas. Minä annoin heidän mennä liian pitkälle, koska ajattelin heidän tarvitsevan aikaa. Mutta eihän kenelläkään ollut aikaa, kaikkein vähiten meillä, jotka päätoimisesti ikäännyimme. Meidän aikamme karkasi käsistä, valui sormien välistä ja vain onnekkaimmat saivat jatkoaikaa, kuten Valtonen, ja siksi oli tartuttava jokaiseen hetkeen.

Ullan suunnittelema uusi elämä ei siis noin vain aukeakaan. Paluu kouluaikaisten ystävien pariin ei täytä odotuksia - liiaksi eri suuntiin on ajauduttu. Ikätoverien kohdalla pitää myös varautua siihen, että kuka tahansa saattaa sairastua vakavasti ja kuolla. Mitä Ullalle vapaa-ajan täytteeksi? Virkkausta? Sukututkimusta? Hedelmäpelejä? Vapaaehtoistyötä? Vai löytyykö sittenkin vielä hyvä ihmissuhde, ehkä rakkauskin...

Se, mikä eniten suututtaa Ullaa, on viranomaisten ja nuorten ihmisten suhtautuminen ikääntyneisiin ikään kuin kyseessä olisi yksi yhtenäinen ryhmä nimikkeellä ”hoivattavat”. Välillä Ullan ajatukset muuttuvat raivoisaksi ärräpäiden ryydittämäksi huudoksi, kunnes usko omaan itseen taas palaa.

   Ikä ei totisesti ollut pelkkä numero, se oli kaikkea tätä, mitä peilistä näin. Joillekin samaa numeroa kuluttaville se oli muistisairauksia, syöpädiagnooseja ja parantumattomia tauteja, monille myös kihtiä, kulumia ja kaihileikkauksia. Mitä enemmän tuijottelin itseäni, sitä varmemmaksi tulin kuitenkin siitä, että olin iän myötä vain paremmaksi muuttuvaa sorttia. Olin terve ja elossa, seisoin omilla jaloillani ja muistin, kenen kylpyhuoneessa itseäni tarkkailin.

Lindgren tietenkin kärjistää, mutta asenteet ovat tunnistettavissa. Kevyttä ja hauskaa tekstiä, silti myös ajatuksia herättävää.

STROUT, ELIZABETH: Nimeni on Lucy Barton

Kustantaja: Tammi 2018

Alkuteos: My Name Is Lucy Barton

Suomennos: Kristiina Rikman

Yhdysvaltalainen Elizabeth Strout (s. 1956) voitti vuonna 2009 Pulitzer-palkinnon kolmannella romaanillaan Olive Kitteridge. Sen pohjalta tehtiin Frances McDormandin tähdittämä tv-sarja, joka sekin keräsi lukuisia palkintoja.

Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. Ja minun nimeni on Lucy Barton.

Lucy on sairaalassa umpilisäkkeen poiston jälkeen nousseen kuumeen vuoksi. Kuluu viikkoja ja Lucy voi vain seurailla maailman menoa sairaalan ikkunasta. Aviomies ei käy eikä tuo pieniä tyttäriä vierailulle, mutta eräänä päivänä Lucyn äiti istuu vuoteen vieressä. Hän pysyy siinä viisi vuorokautta.

Mikä saa äidin tulemaan nyt, kun vuosikausiin ainoat kontaktit ovat olleet puhelinsoitot syntymäpäivinä ja juhlapyhinä? Koulutus ja avioliitto ovat nostaneet Lucyn muuhun perheeseen nähden eri yhteiskuntaluokkaan, mutta jokin muukin hiertää suhteessa vanahempiin. Jokin, jota ei kerrota.

Tunnelma on vaivaantunut ja jutun juurta syntyy lähinnä sukulaisten ja tuttavien epäonnistuneiden avioliittojen ja särkyneiden toiveiden ruodinnasta. Kertookohan tämä jotain niin äidin kuin Lucyn omasta tilanteesta? Äiti aavistaa tyttärensä elämästä ehkä enemmän kuin tämä arvaakaan, mutta pelkää kaikenlaista tunteilua.

Jutustelun lomassa Lucy muistelee ankeaa lapsuuttaan. Perhe oli köyhääkin köyhempi, lähes roskaväeksi luokiteltava. Asuntona oli pitkään isosedän omistama autotalli, jonne tuli vain kylmää vettä. Ruoaksi lapset saivat toisinaan pelkkää leipää ja melassia. Kunnollisten pesumahdollisuuksien puutteen vuoksi perhe haisi.

Toisen luokan opettaja sanoi siskolleni – koko luokan kuullen – ettei köyhyys ollut mikään syy likaisille korvantaustoille, ei kukaan ollut niin köyhä, ettei hänellä olisi varaa ostaa saippuapalaa.

Vuosia myöhemmin Lucy voi todeta äidin vierailun sairaalassa vaikuttaneen merkittävästi elämäänsä. Avioliitto jää taakse ja löytyy rohkeutta tavoitella tosimielessä kirjailijan uraa, joka on ollut haaveissa kouluajoista lähtien. Löytyy armottomuutta lähteä paljastamaan oman elämänsä tarinaa sellaisena kuin sen itse on kokenut.

Mutta ihan oikeasti ajattelen, että armottomuus valtaa minut ja sanoo: tässä minä olen, enkä lähde minnekään vastoin tahtoani – en Illinoisin Amgashiin – enkä jää tähän avioliittoon, koska en halua, ja minä pidän pintani ja syöksyn päistikkaa elämään sokeana kuin lepakko, mutta syöksyn silti! Sitä armottomuus minusta on.

Ja niin lukija lukee kirjaa, jota Lucy kirjoittaa. Mitä hän muistaa asioista ja tapahtumista? Muistaako hän ne oikein? Lucy ei tunne saaneensa äidiltään rakkautta, mutta onko hän kenties sanoja odottaessaan ollut sokea pienille teoille? Entä millainen äiti Lucy itse on?

Tämä on tarina äidistä, joka rakastaa tytärtään. Epätäydellisesti. Kukapa meistä täydellisesti rakastaisikaan?

Kirjan tyyli on pinnalta pidättyvää, niukkaa ja jopa kovaa, mutta kätkee rivien väliin paljon herkkyyttä ja kauneutta. Tunnusomaista on hiljaisuus, tauot, hetket jolloin vain ollaan.

Elämä hämmästyttää minua.

STRIDSBERG, SARA: Unelmien tiedekunta : lisäys seksuaaliteoriaan

Kustantaja: Tammi 2018

Alkuteos: Drömfakulteten – tillägg till sexualteorin (2006)

Suomennos: Outi Menna

Sara Stridsbergin teos Unelmien tiedekunta pohjautuu todellisen henkilön eli amerikkalaisen feministin Valerie Solanasin (1936-1988) elämään ja teoksiin. Elämäkerrasta ei ole kuitenkaan kyse, sillä Stridsberg on muokannut tiedossa olevia faktoja ja luonut oman fiktiivisen tulkintansa kirjan henkilöistä – myös Valeriesta. Tämä teos sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2007.

Teoksen rakenteen ja kerrontatavan hahmottaminen vie hieman aikaa. Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joiden otsikoista selviää missä ajassa ja paikassa kulloinkin liikutaan. Kaksi ajankohtaa toistuu muita useammin. Toinen niistä on 3. kesäkuuta 1968, jolloin Valerie Solanas ampuu Andy Warholia ja joutuu mielisairaalaan odottelemaan oikeudenkäyntiä, ja toinen Valerien viimeinen vuosi ennen kuolemaa 25. huhtikuuta 1988.

Dialogia on kirjassa paljon ja useimmiten Valerie on siinä toisena osapuolena. Hän saattaa puhua oikeasti jonkun henkilön kanssa, mutta hyvin usein keskustelu on käynnissä pelkästään Valerien pään sisällä. Keskustelukumppani saattaa olla todellinen henkilö, mutta se voi olla myös kasvoton kokonaisuus kuten tuomioistuin tai valtio.

Kirjassa on joukko listoja eri asioista, esimerkiksi Kertojat, Psykoanalyytikot tai kuolemaan liittyvä Aakkosten tuolla puolen. Niiden lienee tarkoitus pitää Valerien pää ja arki jollakin lailla järjestyksessä. Kuulustelupöytäkirjat valottavat Valerien ylimielistä - tavallaan aika koomista - asennetta.

Valerien elämään liittyy paljon pahoja asioita ja rumuutta, vinoutumaa ja hukattua lahjakkuutta. Kaikki alkaa jo Valerien ollessa lapsi. Oma isä käyttää häntä seksuaalisesti hyväksi eikä alkoholiin ja miehiin kiintynyt äiti ymmärrä suojella lastaan. Viisitoistavuotiaana Valerie lähtee omille teilleen.

Hetken tulevaisuus näyttää lupaavalta. Valerie pääsee stipendin avulla opiskelemaan ja yliopiston tutkijaohjelmaan. Hän on hyvä oppilas, suorastaan nerokas. Uusi idea on kuitenkin jo muhimassa: olisiko mahdollista perustaa pelkästään naisista koostuva yhteiskunta ja tuhota kaikki miehet? Ajatuksensa Valerie julkistaa radikaalifeministisessä SCUM-manifestissaan. Siitä kiinnostuu myös poptaiteilija Andy Warhol, joka tarjoaa Valerielle monipuolista yhteistyötä.

Mies on kone. Kävelevä dildo. Emotionaalinen loinen. Biologinen katastrofi. Miehuus on puutostauti.

Mitä sitten oikein tapahtuu? Miksi kaikki alkaa mennä alamäkeä? Miksi Valerie ampuu Warholia? Onko syynä toivottomuus, kun kaikki läheisiltä tuntuneet ihmiset jättävät hänet kuka mistäkin syystä: äiti Dorothy miehen takia, veljeltä tuntunut miesprostituoitu Silkkipoika ja hengenheimolainen Cosmogirl kuolemalla, Andy Warhol pettämällä lupauksensa ja ymmärtäväinen psykiatri Ruth Cooper vaihtamalla työpaikkaa? Vai onko syynä pettymys amerikkalaiseen yhteiskuntaan, jolla olisi muutoksen mahdollisuus, mutta joka ei mahdollisuutta käytä?

Valerie on ristiriitainen hahmo, uhmakas ja herkkä samalla kertaa. Hänen itseironinen päämääränsä on tulla professoriksi, kirjailijaksi, Amerikan presidentiksi ja Amerikan ensimmäiseksi intellektuelliksi huoraksi, mutta hauras mieli yhdistyneenä päihteisiin vie mahdollisuudet.

Haluan polttaa kaikki sillat. Olen polttanut kaikki sillat. Minua kaduttaa että poltin kaikki sillat. Katso minua nyt. Kaipaat minua sitten kun olen poissa. Kukaan ei kaipaa minua, kun katoan tarinasta.

Stridsbergin kirja on rakenteeltaan taidokas ja tuore, kunhan tottuu sen hajanaisuuteen ja hitauteen. Kieli on paikoin maalailevaa ja sykähdyttävän runollista ja paikoin taas miltei luotaantyöntävän karskia ja poukkoilevaa. Onneksi Stridsberg on ujuttanut mukaan myös keventävää sarkasmia ja surumielistä hellyyttä.

Nainen tietää vaistonvaraisesti, että on väärin satuttaa muita. On väärin satuttaa muita… muistatko, Valerie… ja että elämän tarkoitus on rakkaus…

SHAFAK, ELIF: Eevan kolme tytärtä

Kustantaja: Gummerus 2018

Alkuteos: Three Daughters of Eve

Suomennos: Sari Karhulahti

Elif Shafakin kirjan nimi on Eevan kolme tytärtä. Yksi näistä kolmesta tyttärestä on kirjan kertoja, turkkilainen Nazperi Nalbantoğlu eli Peri, 

Peri tottuu jo lapsena elämään erilaisten maailmankatsomusten puristuksessa. Äiti ja toinen veli ovat tiukasti muslimeja, isä uskoo vain tieteeseen ja vanhin veli kiinnostuu kommunismista. Heidän välillään Peri yrittää toimia sovittelijana, myötäillä kaikkia ja omaksua kaikilta jotakin. Yrittää sopeutua jyrkkään ja väsyttävään vastakkainasetteluun vuosisataisten perinteiden ja modernin maailman välillä.

Pystyikö Jumala näkemään ja kuulemaan vankilan muurien ja sellien ristikoiden läpi? Ellei pystynyt, Hän ei ollut kaikkivoipa. Jos pystyi mutta ei silti auttanut mitenkään hätää kärsiviä, Hän ei ollut armollinen. Niin tai näin, Hän ei ollut sitä, mitä väitti olevansa. Hän oli huijari.

Peristä kasvaa yksinäinen, pelokas ja itseään väheksyvä nuori nainen. Jonkinlaisena turvana hänellä on usvalapsi, kiperissä tilanteissa varoittamaan ja kannustamaan saapuva henkiolento. Peri itse ei tiedä, miksi hän tällaisen hahmon näkee, mutta takana on perhesalaisuus.

Perhe, koulu ja yhteisö olivat jauhaneet kaikki hänen omituisuutensa tavallisuuden pitkästyttäväksi pölyksi. Lukuun ottamatta usvalasta. Mutta hän oli aina tiennyt, että hänessä oli jotain poikkeuksellista. Outoutta, joka hänen täytyi kätkeä parhaansa mukaan, arpi, joka ei ikinä häviäisi ihosta. Hän oli niin kovasti yrittänyt olla normaali, että oli usein uupunut tyystin ja tuntenut itsensä arvottomaksi. Hän ei tiennyt, missä vaiheessa yksinäisyys ei ollut enää hänen itsensä valitsema olotila vaan oli muuttunut kiroukseksi. Sisäiseksi tyhjyydeksi, joka oli niin pysyvää ja täydellistä, että hän arveli vain elämän ilman Jumalaa samankaltaiseksi.

Toisaalta Peri on myös älykäs, uuttera ja kunnianhimoinen. Isän unelma (ja äidin painajainen) toteutuu, kun Peri pääsee opiskelemaan Oxfordin yliopistoon Isoon-Britanniaan. Siellä hänen läheisimmiksi ystävikseen tulevat elämän nautintoja ilman tunnontuskia etsivä iranilainen Shirin ja egyptiläisamerikkalainen hartaasti uskovainen Mona eli Peri on jälleen kahden voimakkaan henkilön välissä sovittelijana. Näitä kolmea Eevan tytärtä jotkut tutut luonnehtivat määreillä Syntinen, Uskova ja Epävarma.

Monen muun tavoin haluaa Perikin palvotun professori Azurin pienryhmään, jossa puhutaan Jumalasta. Ei pelkästään uskonnon, vaan runouden, filosofian, mystiikan ja neurotieteiden kautta. Täällä Peri uskoo vihdoinkin löytävänsä vastauksen ongelmiinsa, mutta seurauksena onkin katastrofi.

Hypätään kaiken muuttavaan päivään vuonna 2016. Peri on ilmeisen onnistuneessa avioliitossa, varakas seurapiirirouva, teinitytön ja kaksospoikien äiti. Miksi hän tuntee sielunsa tyhjäksi? Väkivaltaiset ja ravistelevat tapahtumat saavat Perin viimeinkin katsomaan mennyttä rohkeasti ja kypsästi silmästä silmään ja pyrkimään sovintoon niiden ihmisten kanssa, joita kohtaan on toiminut väärin.

Shafakin teos on toisaalta sujuvuudessaan ja jännittävyydessään miltei viihteellinen, mutta toisaalta se sisältää paljon tärkeää asiaa. Tärkeimpänä on suhde uskontoon nykyhetkessä, jossa kaikki tuntuu muuttuvan yhä enemmän ääri-ilmiöksi. Ollaan ”tinkimättömästi uskonnollisia” tai ”tinkimättömästi maallisia”, muttei mitään siltä väliltä.

Toinen puhuttava asia on Turkin politiikka ja yhteiskunta. Yhä useampi turkkilainen luottaa vain toiseen turkkilaiseen, ei missään tapauksessa Eurooppaan eikä mihinkään etniseen ryhmään. Yhä useampi toivoo demokratian tilalle hyväntahtoista diktatuuria ja vahvaa johtoa.

Meidän naapurimme ovat Syyria, Iran ja Irak. Eivät Suomi, Norja ja Tanska. Lähi-itään ei milloinkaan synny samanlaista demokratiaa kuin Pohjoismaihin.

Entäpä naisen aseman Turkissa! Nuoren naisen on pysyttävä koskemattomana hääyöhön asti tai hän on pilaantunut ja hyljeksittävä hedelmä. Toisaalta kulissien takana tapahtuu koko ajan seksuaalista hyväksikäyttöä, jota vaietaan visusti. Perhepiirissä tapahtuvia alistamisia ei katsota raiskauksiksi olipa kohteena sitten lapsi, miniä, käly tai vaimo. Opettajat, sihteerit ja sairaanhoitajat saavat vain niellä hullaantuneiden ihailijoiden ahdistelut. Kaksinaismoraali elää. ja voi hyvin

HONKASALO, LAURA: Vie minut jonnekin

Kustantaja: Otava 2018

Kolmekymppinen Nella on alakuloinen. Miksi? Onhan hänellä vakinainen työ ja mahdollisuus hankkia kaikenlaista pientä ylellisyyttä. On ystäviä, joiden kanssa naljailla ja puhua syvällisiä. Ovat ymmärtäväiset vanhemmat, jotka vaistoavat paljon, mutta eivät tuputa neuvoja. On koti kauniissa vanhassa kerrostalossa Töölössä. Ennen kaikkea on kiltti ja huomaavainen avomies Miska, joka nurisematta pitää kodin järjestyksessä, siivoaa ja tekee ruokaa.

Silti Nellan elämä tuntuu jotenkin tyhjältä ja väärältä. Työ kirjanpitäjänä tilitoimistossa ei suinkaan ole unelmien täyttymys, vaan jotakin johon Nella paremman puutteessa on ajautunut. Ongelmana on se, ettei Nella tiedä, mitä haluaisi tilalle. Vai tietääkö hän sittenkin pohjimmiltaan? Tuntuuko vain helpommalta pitää asiat muuttumattomina kuin hakea uutta ratkaisua?

Olin kuin artesaanileipä, joka oli päältä kullankeltainen, mutta kun siitä leikkasi viipaleen pois, sisältä paljastui suuri hiivan paisuttama kupla. Olin pelkkä kuori.

Suurimmaksi ongelmaksi tuntuu nousevan Nellan lapsettomuus. Hänestä itsestään on ihan hyvä olla PANK (professional aunt no kids) eikä häntä häiritse myöskään olla DINK (double income no kids). Avopuolisolla Miskalla sen sijaan on selvästi vauvakuume eikä hän noteeraa lainkaan Nellan vaivaantunutta väistelyä. Mitä tehdä? Auttaisiko kansalaisopiston jämäkkyyskurssi?

Vie minut jonnekin kuvaa hieman ironisesti hyvätuloisten nuorten kaupunkilaisten elämää, jossa tärkeintä tuntuu olevan pellavaiset pöytäliinat ja designvessapaperit. Tai laatuviinit ja fine dining -annokset. Tai tehosteripset ja geelikynnet. Mitä paineita tuleekaan, jos ei täytä lifestyle-blogien mittoja!

Nykyään kaikkialta tuli ohjeita siitä, miten piti elää. Piti syödä lehtikaalia ja smoothieta, ruveta vegaaniksi, luopua käsitellystä sokerista, välttää höttöhiilareita, syödä irtokarkkien sijaan siemeniä ja suklaan sijasta lanttua. Suolakin piti olla puhdasta tavaraa jostakin Nepalin vuorilta, eikä mitään tuikitavallista Jozoa. Avantouinti piristi kuulemma tehokkaammin kuin kahvi, ja paljasjalkajuoksu onnistui talvellakin.

Honkasalon teksti on kevyttä ja humoristista, mutta osuvaa. Henkilöt sanailevat vauhdikkaasti ja värikkäästi ja sekoittavat huolettomasti englantilaisperäisiä sanoja ja sanontoja suomenkieleen. Tämä on 2010-luvun nuorten elämää ja heidän eteensä tulevia valintoja, mutta vanhemman sukupolven elämänviisaudesta voi olla apua heillekin.

   ”Mä haluaisin, että te olette musta ylpeitä”, sanoin.

   ”Totta kai me ollaan susta ylpeitä”, isä sanoi ja rutisti. ”Sun pitäisi kuitenkin miettiä, miten voit itse olla ylpeä itsestäsi.”