ROSENBERG, RIIKKA-MARIA: Hakoisten Anna

Kustantaja: Tammi 2022

Historioitsija, kirjailija ja Hakoisten nykyinen kartanonrouva Riikka-Maria Rosenberg suunnittelee Hakoisten kartanoon liittyvää romaanisarjaa. Ensimmäinen osa Hakoisten Anna käsittelee vuonna 1724 syntynyttä ja 1762 kuollutta Anna Magdalena Lilliebrunnia, joka meni naimisiin Hakoisten kartanon perijän Karl Gustaf Uggla kanssa vuonna 1758.

Annan lapsuus ja nuoruus Monikkalassa on turvallinen, vaikka perhe ei olekaan kovin varakas. Hänellä on rakastavat vanhemmat, ihana isosisko Gustava ja pikkuveli Erik. Ajan käytännöistä poiketen myös Anna ja Gustava saavat opetella lukemaan ja kirjoittamaan sekä opiskella ranskan kieltä. Vuosien vieriessä alkaa kuitenkin huolettaa: Annalla ei ole kosijoita. Onko hän ruma? Ovatko myötäjäiset liian pienet? Entäpä Annaan kohdistuneet ilkeämieliset huhut, joiden takia käydään tuomarinkin edessä?

Kaikki muut löytävät paikkansa maailmassa, mutta minä, Anna Magdalena Lilliebrunn, elän isäni ja äitini silmien alla, vaikka jokainen vuosi vähentää arvoani.

Anna on jo valmistautunut vanhanpiian ankeaan osaan, kun hänet yllättäen naitetaankin naapurikartanoon adjutantti (myöhemmin kornetti) Karl Gustaf Ugglalle, jonka pikkusisar on menossa naimisiin Annan veljen kanssa. Kulissien takana käydyistä neuvotteluista Anna ei tiedä mitään, mutta pikkuveljen paras ystävä Karl Gustaf on hänelle kyllä entuudestaan tuttu. Viitisen vuotta Annaa nuorempi Karl Gustaf on seudulla tunnettu kiivaasta luonteestaan ja lukuisista naisseikkailuistaan, mutta ”sydämeni Annaa” kohtaan hän on yllättävän hellä ja pitkämielinen.

Tunnen lopulta suurta iloa, että minulla on mahdollisuus muuttaa pois kotoa, ottaa aviomieheni taloudessa rooli, johon minunlaiseni nainen on kasvatettu: yhdistämään sukuja, huolehtimaan kartanosta, sen tarpeista, varmistamaan suvun jatkuvuus.

Karl Gustafin äiti ja sisar sen sijaan suhtautuvat Annaan vihamielisesti ja halveksivasti. He pilkkaavat tämän ikää, ulkonäköä ja mahoutta ja syyttävät teoista, joita Anna ei todellakaan ole tehnyt. Sisarensa Gustavan tukemana Anna lopulta haastaa sukulaisnaiset kunnianloukkauksesta käräjille, mutta asiaan ei koskaan tule varsinaista ratkaisua. Kun Annan appi palaa kotiin oltuaan monta vuotta Porvoossa holhouksen alaisena, saapuu kartanoon myös fyysisen väkivallan pelko.

En saisi sanoa tätä ääneen, mutta on kuin jokin paha, itse perkele, olisi asettautunut tämän kartanon ylle, sellainen joka tekee sen asukkaista epäkristillisen katalia.

Onneksi Karl Gustaf asettuu aina Annan puolelle, vaikka joskus olisikin sisimmässään harmissaan vaimonsa harkitsemattomuudesta. Potran pojan syntymä kohentaa Annan asemaa, eikä häntä juurikaan harmita anopin mielenosoituksellinen jääminen pois lapsen kastejuhlasta. Avioliitto kukoistaa huolimatta siitä, että Annalle paljastuu vähän väliä ikäviä asioita niin miehestään kuin miehensä suvusta.

Hakoisten Anna -romaani kuvaa hyvin 1700-luvun säätyläisten elämäntapaa, jota usein pidettiin yllä lainarahoilla. Aateluuteen kuuluivat eksoottiset ruoat ja laadukkaat juomat, komeat vaatteet ja arvokkaat korut – myös siivo ja kunniallinen käytös olisi kuulunut siihen, mutta Ugglan riitaisan suvun kohdalla tämä ei toteutunut.

Teoksen alussa oleva henkilöluettelo on lukijalle suureksi hyödyksi. Myös kirjailijan jälkisanoista saa hyödyllistä tietoa mm. aikakauden poliittisesta tilanteesta, mikä liittää Annan tarinan suurempaan kokonaisuuteen. Rosenberg valottaa myös sitä, mikä teoksessa perustuu todellisiin faktoihin, mikä hänen omiin päätelmiinsä ja mikä täysin kirjailijan vapauteen. Annan avioliiton kuvaaminen myönteisessä valossa tuo tarinaan hiven romantiikkaa ja lämpöä. Miten mahtaa elämä Hakoisissa jatkua?

EVARISTO, BERNARDINE: Tyttö, nainen, toinen

Kustantaja: WSOY 2022

Alkuteos: Girl, Woman, Other

Suomennos: Kaijamari Sivill

Bernadine Evariston teoksessa Tyttö, nainen, toinen kerrotaan kahdestatoista mustasta naisesta, joista kullekin on omistettu oma lukunsa. Luvussa käydään läpi naisen taustaa, elämänvaiheita, sukua, rakastettuja ja ystäviä eli kaikkea sitä, mikä tekee ihmisestä yksilön, mutta toisaalta paljastetaan myös naisten välisiä yhtymäkohtia. Taustalla vilahtelevat maat, joista nämä naiset tai heitä edeltävät sukupolvet ovat aikoinaan Britanniaan lähteneet: Nigeria, Ghana, Guyana, Barbaros, Etiopia… Mielenkiintoisia kertomuksia kaikki!

Naisten ihonvärit vaihtelevat syvänmustasta miltei valkoiseen; uskoopa yksi naisista olevansakin valkoinen. Värieroilla on ollut ja on yhä merkitystä. Nuori kartanonrouva herättää 1800-luvulla ihmetystä ympäristössä, jossa mustaa ihmistä ei ole aiemmin nähty, mutta saavuttaa hyväksyntää puhumalla samalla tavalla kuin muutkin kyläläiset. Nykyhetki ei ole sen kummempi: musta naispuolinen investointipankkiiri joutuu työskentelemään muita lujemmin vakuuttaakseen asiakkaitaan pätevyydestään.

Kaikilla kirjan naisilla on jonkinlainen side tai kosketuskohta yhteen henkilöön eli Ammaan, joka on tunnettu feministi, sosialisti ja lesbo. Hänen Lontoon kansallisteatteriin mustista lesbosotureista kirjoittamansa ja ohjaamansa näytelmä toimii teoksen kehyskertomuksena: alussa jännitetään ensi-iltaa ja lopussa juhlitaan esityksen jälkeisillä jatkoilla. Annetaan sisarellista tukea, vaikka joidenkin käsitys feminismistä onkin tiukempi (koskee pelkästään naisena syntyneitä naisia) tai laajempi kuin Amman:

   kuule Megan, olen oppinut kantapään kautta, miten naisia syrjitään, ja sen tähden minusta tuli sukupuolen korjauksen jälkeen feministi, intersektionaalinen feministi, sillä kyse ei ole yksinomaan sukupuolesta vaan rodusta, seksuaalisesta suuntautumisesta, yhteiskuntaluokasta ja muista tekijöistä joiden keskellä me enimmäkseen ajattelemattamme joka tapauksessa elämme

Sukupuolinen suuntautuneisuus on yksi kirjan pääteemoista. Jotkut ovat avoimesti lesboja, jotkut eivät taida tiedostaa asiaa juuri ollenkaan. Lesbosuhteissakin on eroja: yksi nautiskelee huolettomista kertaluontoisista tapaamisista, toinen alistaa kumppaniaan ja yrittää pitää tämän erossa muista kiinnostuneista.

Megan/Morgan menee muita pitemmälle, sillä hänestä sukupuoli on yksi sivilisaatiomme suurimmista valheista, jonka on tarkoitus pitää miehet ja naiset omalla paikallaan. Megan itse ei identifioidu sen paremmin naiseksi kuin mieheksi, vaan aikoo olla kokonaan sukupuoleton eli ”toinen”. Hän myös uskoo, että tämä tulee olemaan yleinen suuntaus tulevaisuudessa.

eikä lapsi jonka Amma kasvatti feministiksi ole viime

aikoina edes tunnustautunut sellaiseksi

    feminismi on laumasieluista, Yazz sanoi hänelle, 

suoraan sanottuna naiseuskin on ihan passé, meillä

yliopistolla kävi ei-binäärinen aktivisti Morgan Malenga

ja se oli tosi avartavaa, meistä tulee luultavasti kaikista

ei-binäärisiä, ei miehiä eikä naisia, miehisyys ja naiseus on

muutenkin vain sukupuolitettua performanssia ja se taas

meinaa, että sun naisasia, äityli, muuttuu tarpeettomaksi ja

muutenkin mä sitä paitsi olen humanitaristi, se on paljon

korkeammalla tasolla kuin feminismi

   tiedätkö sä edes, mitä se on?

Tärkeä asia on koulutus, jolla on voima muuttaa koko elämä. Ihannetapauksessa joku huono-osaisuuteen lähes tuomittu musta tyttö saattaa singahtaa menestykseen, mutta Ihan suoraviivaista tämä ei kyllä ole. Ensinnäkin maahanmuuttajan kotimaassaan suorittamat tutkinnot eivät ehkä pädekään toisessa maassa ja toisekseen – ilman korkeita tutkintojakin voi pärjätä. Lisäksi menestymisen kääntöpuolena saattaa olla etääntyminen omasta kulttuuriperinnöstä.

Tyttö, nainen, toinen -romaanin teksti näyttää ladonnaltaan proosarunolta ja lisäksi lauseiden alusta puuttuvat isot kirjaimet ja lopusta pisteet, mutta onneksi sen lukeminen on ihan yhtä sujuvaa kuin normaalin proosan. Kirjassa on huumoria ja terävyyttä, yksityiskohtia (esimerkiksi perinteiset ruoat) ja laajoja perspektiivejä, yksinäisyyttä ja yhteisöllisyyden tuomaa turvaa. Kirjan lopussa paljastuu vielä melkoinen yllätys.

Englantilais-nigerialainen Bernadette Evaristo (s. 1959) voitti teoksellaan Booker-palkinnon vuonna 2019 yhdessä Margaret Atwoodin kanssa.

HASSINEN, PIRJO: Toisella tavalla onnellinen

Kustantaja: Otava 2022

Toisella tavalla onnellinen -teoksen kertoja on nelikymppinen Sanna, aikuislukion rehtori ja vakuutusmatemaatikko Y:n avopuoliso jo viidentoista vuoden ajalta. Hänen elämässään tapahtuu yhtäkkinen käänne, kun hän viedessään kelloa korjattavaksi kultasepänliikkeeseen joutuu keskelle ryöstöä ja tulee tönäistyksi nurin. Tietoisuudesta pois painettuja muistoja nousee pintaan, mutta samaan aikaan alkaa hahmottua myös tulevaisuudensuunnitelmia.

Alku on kuin sipuli: kun aloittaa yhdestä kohtaa, joutuukin kohta perumaan ja sanomaan, että oikeastaan on olemassa vielä sisempikin tapahtumasarja.

Kasvoille painetun käden tönäisy palauttaa Sannan mieleen elokuisen päivän vuonna 1995, jolloin hän oli seitsemäntoistavuotias ja ystävänsä Saran kanssa kaupungilla ahnehtimassa elämää ja kokemuksia. Sanna rakastui suinpäin rannalla näkemäänsä lippalakkipoikaan, mutta tilanne päättyi hänen kannaltaan kirvelevästi. Ahdistusta lisäsi Saran huvittunut suhtautuminen Sannan kokemaan nöyryytykseen.

Toinen satuttava asia Sannan elämässä on hänen isänsä tekemä itsemurha. Sannalla ei ollut murheellisessa tilanteessa ketään, jonka kanssa keskustella ja etsiä syitä isän tekoon, koska äiti sulkeutui katkeruuteensa ja veli vihaan. Miksi isän viimeinen viesti oli ”Jäänyt on päivän työ, ilta varjoja tielleni siirtää”? Nuo sanathan ovat laulusta Rakastan elämää! Vuosien päästäkin Sanna yrittää ymmärtää ja puolustella isäänsä.

Sannaa kaihertaa myös Y:n suhde kuvataiteilija Miiaan ja tämän perheeseen, sillä Miia oli Y:n salaa palvoma ensirakkaus vuosikausien ajan. Varsinaista yhteiseloa kesti lopulta vain kolme hurmiollista vuotta, mutta eron jälkeenkin Y huolehtii Miiasta ja lapsista, joista etenkin Elmeri pitää Y:tä isänään. Sanna ei pääse eroon tunteesta, että on Y:lle vain korvike, joka sysättäisiin syrjään, jos Miia vain niin haluaisi.

Kultasepänliikkeen tapahtumilla puolestaan on yllättävä seuraus: Sannan viemä kello paljastuu vuosia sitten kadonneeksi ryöstösaaliiksi ja liittyy jotenkin Y:n isään. Sannan päässä alkaa kehkeytyä surujen, kaunojen ja epävarmuuksien sekamelskassa ruma suunnitelma, vaikka hän tuskin tietää, mitä haluaa teoillaan aiheuttaa ja kenelle.

Niin kuin ihminen kaunistelee kaikkea sietämätöntä, minäkin järkeistän nyt mietteitäni sinä yönä. Liitän mukaan maustekakkuja ja polkupyöriä, joita en todellisuudessa sillä hetkellä muistellut. Sillä kaiken yllä, yönkin ja pakkasen ja kuusen mahtailevuuden yllä, sytkytti ylivoimaisena yksi ainoa ajatus. Tajusin kyllä, miten ruma se oli ja miten vastoin kaikkea sitä, mitä pidin oikeana.

Sisäinen taistelu uuvuttaa Sannan niin pahasti, että lopulta hänen edessään tuntuu olevan vain kaksi vaihtoehtoa: kuolla tai syntyä uudelleen. Sannan valinta on uusi alku elämälle ja siihen kuuluu kaikkien mielessä pyörineiden ajatusten ja tehtyjen tekojen tunnustaminen Y:lle, joka saisi kuulla kaiken niin rehellisesti kerrottuna kuin suinkin pystyn. Y:n päätettäväksi jää, onko kertomus tunnustus anteeksiantamattomista teoista vai ehkä sittenkin rakkaudentunnustus.

Ammattinsa osaavan kirjailijan ei tarvitse turvautua kikkailuun, koska tarina kantaa jo itsessään. Eri kerrostumat paljastuvat vähitellen kuin kuorisi sipulia ja lukija kokee oivalluksen iloa henkilökuvia rakennellessaan. Kertoja ei säästä itseään, mutta kuvaa kaunistelematta myös ystäviään, läheisiään ja rakkaitaan, jotka käyvät kukin omalla tavallaan selviytymistaistelua. Kuka voi heitä tuomita?

Sillä ihminen ei ole milloinkaan keveä eikä täysin vapaa. Ihminen on kärpäspaperi, maailmalle tahmea. Totaalisen puhdas on vain sen ohikiitävän ajan, kun käsittää kaiken juuri muuttuneen.

O'FARRELL, MAGGIE: Hamnet

Kustantaja: S&S 2022

Alkuteos: Hamnet

Suomennos: Arja Kantele

Maggie O’Farrellin teos Hamnet vuorottelee kahdessa aikatasossa. Ensin eletään kesäpäivää vuonna 1596. Yksitoistavuotiaat kaksoset Judith ja Hamnet leikittävät kissanpoikasia, kun Judith alkaa tuntea olonsa huonoksi: hän on sairastunut ruttoon. Hamnet etsii aikuisia avuksi, mutta vain äreä vaari löytyy hansikasverstaaltaan. Missä on äiti? Missä isosisko Susanna? Missä mummo? Missä piika? Kun äiti vihdoin löytää lapsensa, on Judith tervehtymässä ja Hamnet kuolemaisillaan.

Toisessa aikatasossa siirrytään viidentoista vuoden takaisiin tapahtumiin. Kahdeksantoistavuotias nuorimies on opettamassa latinaa tilallisen pojille, kun näkee ikkunasta haukkaa kantavan hahmon. Kyseessä on talon tytär Agnes, jota seudulla pidetään noidan tyttärenä, outona tai suorastaan hulluna. Neito auttaa avunpyytäjiä metsistä keräilemiensä yrttien avulla, mutta voi aiheuttaa vaivoja kiroamilleen ihmisille. Hän myös näkee tulevaisuuteen.

Avuntarvitsijan kohdatessaan tyttö – nyt jo nainen – riisui haukankasvattajan suojahansikkaansa ja piteli hetkisen vieraan kättä, nipisti peukalonhangan lihaa, käden voimakohtaa, ja kertoi mitä sieltä paljastui. Toisia alkoi heikottaa, kaikki puhti pusertui tyhjiin, toiset taas saivat uutta tarmoa, virkistyivät kuin kevätsateessa.

Latinanopettajan peukalonhankaa nipistäessään Agnes aistii jotain ennen kokematonta, jotain käsittämättömän monikerroksista ja laajaa. Ihmisten hämmästykseksi jo vanhanapiikana pidetty Agnes ja kahdeksan vuotta nuorempi hansikasmestarin esikoispoika menevät naimisiin. Vain nuorukaisen isä on tilanteesta mielissään, koska saa näin kuitattua velkansa. Muutaman kuukauden kuluttua Agnes synnyttää Susanna-tyttären.

Nuoren aviomiehen elämässä tapahtuu ratkaiseva käänne, kun hänet lähetetään hoitamaan liiketoimintaa Lontooseen: hän löytää teatterimaailman. Kotona mies käy yhä harvemmin, kun maine ohjaajana ja näytelmäkirjailijana alkavat kasvaa. Sen verran kuitenkin, että syntyvät kaksoset eli potra Hamnet ja pikkuinen Judith. Agnes keskittyy pitämään hauraan tyttärensä hengissä, joten Hamnetin menehtyminen ruttoon tuntuu miltei petokselta.

Mieli ei ensinkään jaksa käsittää vastausta, jota ajatus sille hokee: Hamnet on kuollut, Hamnetia ei enää ole. Entä Hamnet, mieli kysyy hellittämättä. Koulussako, leikeissäänkö, joellako? Entä Hamnet? Entä Hamnet? Missä on Hamnet?

Hautajaisiin Hamnetin isä tietenkin saapuu, mutta palaa sitten taas Lontooseen seurueensa pariin. Sureva Agnes ei voi ymmärtää tätä eikä lepy täysin edes päästessään koko seutukunnan hämmästykseksi muuttamaan kaupungin suurimpaan taloon. Aina miehen palatessa kotiin Agnes pitää häneen etäisyyttä aivan kuin Lontoon ja kaiken sen, mitä isä siellä tekee, pitäisi ensin kulua pois, ennen kuin äiti voi ottaa hänet takaisin. Vasta nähdessään puolisonsa näytelmän Hamlet Agnes ymmärtää tämän surun syvyyden.

O’Farrell käyttää Hamnet-romaanissa erilaisia keinoja luodakseen iättömän tunnelman. Hän kuvaa perheen arkisia askareita ja konstikkaita ihmissuhteita sekä kodin hajuja ja ääniä, mutta ei missään vaiheessa mainitse nimeä William Shakespeare. Tarinaan on kuitenkin ujutettu joitakin Shakespearen näytelmien elementtejä: myyttejä, enteitä, esiintymistä toisen sukupuolen roolissa ja turhauttavia väärinkäsityksiä. Sadunomaisuutta lisää runsas, kuvaileva ja runollinen kieli.

William Shakespearen perhe-elämästä tiedetään tosiasiassa varsin vähän, mutta O’Farrell on silti onnistunut luomaan viihdyttävän historiallisen romaanin. Tulkinnat henkilöiden välisistä suhteista, tapahtumista ja Shakespearen näytelmistä ovat omaperäisiä ja kiinnostavia. Tarinan keskeisin hahmo on Agnes: kiivas ja sovinnaisuuksista piittaamaton nainen, tunnettu parantaja, epäitsekäs vaimo, sureva äiti. On hienoa, että hänet on nostettu suuren kirjailijan varjosta etualalle!

FARAH, NURA: Lumimaa

Kustantaja: Otava 2022

Nura Farahin novellikokoelma Lumimaa sisältää neljätoista kertomusta, jotka käsittelevät somalitaustaisia maahanmuuttajia. Kaikki tarinat eivät sijoitu Lumimaahan eli Suomeen, vaan kahdessa tapauksessa Italiaan. Toisessa kerrotaan kotimaastaan mielipiteidensä vuoksi paenneesta miehestä, joka elää kaduilla poliisia pakoillen, ja toisessa työn perässä Eurooppaan saapuneesta nuoresta naisesta, joka luottaa maannaiseensa ja ajautuu prostituoiduksi.

Lumimaassa tarinat eivät ole yhtä rajuja, mutta ihmisten ennakkoluuloihin ja ilkeyteen törmäävät kyllä sielläkin lähes kaikki maahanmuuttajat. Miehiä pidetään tappelijoina ja raiskaajina. Naisia nimitellään kaapunaisiksi, rättipäiksi ja neekerihuoriksi. Koulussa opettaja on tyytyväinen, kun luokassa keskustellaan maahanmuuttajien valtiolta saamista etuuksista, ja selittää, ettei sanassa neekeri ole mitään pahaa:

”Se tarkoittaa mustaa ihmistä. Ja sinä olet musta tyttö”, opettaja oli osoittanut Fardousaa. ”Me muut näemme, että sinä olet erilainen kuin me.”

Uimahallissa uimapukukankaasta tehtyyn burkiniin pukeutunut nainen herättää levottomuutta ja lähes pelkoa. Somalinaiselle ei myydä asuntoa, vaikka hän tekee korkeimman tarjouksen. Syyksi kerrotaan se, että ihmiset pelkäävät somalien alkavan parveilla rappukäytävässä tai että he tuovat mukanaan hajuja. Työnhaussa pelkästään sukunimi voi estää pääsyn haastatteluun.

Hänen tehtävänään oli olla kiitollinen. Hänet oli pelastettu Afrikan kaaoksesta, sodasta ja verilöylystä. Hänen kuului olla kiitollinen koko loppuikänsä.

Suomalaiset voivat loukata maahanmuuttajia ihan tahattomastikin. Miksi he tiedustelevat nuoren somalin taustaa, kun tämä on luultavasti syntynyt Suomessa eikä tiedä Somaliasta mitään? Miksi he ihmettelevät hänen kielitaitoaan tai koulutustaan? Miksi he tinkaavat henkilökohtaisia asioita kuten ympärileikkausta tai lasten määrää perheessä? Onneksi on myös tapauksia, joissa maahanmuuttaja saa valtaväestön parista ystäviä tai tukijoita. Lojaalin luokkatoverin rinnalla kohenee somalitytönkin arvo ja kiusaaminen vähenee.

Erivärinen ihoni ei vähennä rakkauttani Suomeen. Haluaisin että minua pidettäisiin normaalina ihmisenä eikä jonain vieraana tai eksoottisena olentona.

Moni Somaliasta paennut vanhempi uskoo vielä palaavansa takaisin tuttuun ympäristöön. He haluavat pitää myös lapsensa oikeita tapoja ja oikeaa uskontoa noudattavina vaikka väkisin. Nuorten kohdalla tilanne on jo toinen ja vanhempien jyrkkä suhtautuminen saattaa kasvattaa uhmaa. Somalinuoret ovatkin usein kahden tulen välissä. Toisaalla ovat perheen ja klaanin vaatimukset tietynlaisesta käyttäytymisestä ja ajatusmaailmasta ja toisaalla suomalaisten odotukset ja käytännöt.

Jatkuva synnin pelko rajoitti hänen elämäänsä. Isäkin jaksoi muistuttaa: Tämä elämä ei ole ikuinen. Valmistaudu kohtaamaan Luojasi. Hänelle saat selittää huonot valintasi.

Farahin ote on konstailematon, kun hän käsittelee siirtolaistaustaisten ihmisten elämää monesta eri näkökulmasta. Mukana on miehiä ja naisia, nuoria ja aikuisia, perheellisiä ja yksinäisiä, mutta kaikille on yhteistä rohkeus ja kärsivällisyys jatkaa oman tien etsintää vaikeuksista ja hetkellisistä masennuskausista huolimatta. Mieltä jää kutkuttamaan: mitä näille henkilöille tapahtuu kertomuksen viimeisen lauseen jälkeen?

RAUMA, IIDA: Hävitys : tapauskertomus

Kustantaja: Siltala 2022

 A - nuorehko nainen - tekee turkulaisella yläasteella sijaisuutta historianopettajana, mutta ei erityisemmin pidä työstään eikä ole siksi innostava opettajakaan. Öisin levottomuus ajaa hänet juoksemaan ympäri Turkua ja ajattelemaan kaikkea sitä hävitystä, mitä kaupunkiin on halki historian kohdistettu. A:n ainoa ystävä, eläkeikää lähestyvä työtoveri Nordin, on kertonut asiasta paljon.

…vanhan rakennuskannan purkaminen oli kuin lobotomiaa, jolla kaupungista tehtiin helppohoitoinen, passiivinen ja dementoitunut. Ei ihme, että Turussa sanojen ja asioiden väliset viittaussuhteet alkoivat hajota. Puutorin vessa olikin baari, koulu ravintola, tehdas teatteri, vankila eliittiasuinalue.

Eräällä yöllisellä kierroksellaan A näkee ohimennen naisen, jonka myöhemmin muistaa luokkatoverikseen Iraksi kaarinalaiselta musiikkiluokalta 1990-luvulla. Netti kertoo, että Irasta on tullut kirjailija, joka on julkaissut pari kohtuullisen hyvää arvostelua saanutta teosta, mutta mistä ne kertovatkaan! A tunnistaa tarinasta itsensä ja omia kokemuksiaan.

Tämän jälkeen A etsii määrätietoisesti Iran käsiinsä. Tapaamisesta tulee painajaismainen ja raivokas, kun muistoja musiikkiluokasta puretaan. A ja Ira suljettiin muun porukan ulkopuolelle; heitä ei paljon kehuttu ryhmähenki koskenut. Tähän he reagoivat kumpikin omalla tavallaan: Ira yritti olla näkymätön, kun A puolestaan teki itseään tykö, oli äänekäs ja kiivas.

A yritti pitkään saada luokan opettajan Anskun (Anna-Maijan) huomiota ja kiitosta, mutta sai opettajan vain tympääntymään. Anskulla oli omat suosikkinsa oppilaiden joukossa ja hänen räikeä puolueellisuutensa yllytti koko luokan kääntymään A:ta ja Iraa vastaan. Opettajan hiljaisella hyväksynnällä A:han kohdistettiin vakavaa henkistä väkivaltaa, mutta häneen kajottiin myös fyysisesti. Tajusikohan kukaan oppilaista toimivansa väärin?

… jos joku olisi kysynyt Terhiltä, Emmi-Sofialta ja niiltä niiden mielipidettä koulukiusaamisesta, ne olisivat hetkeäkään epäröimättä vastanneet sellaisen olevan kurjaa ja väärin, eivätkä olisi nähneet mitään ristiriitaa siinä, miten ne häntä kohtelivat, ristiriitaa ei ollut, A sanoi, hän ansaitsi kaiken, olihan se hänen vikansa, hänen luulotellun erilaisuutensa vika…

A ei alistunut tähän hiljaa, vaan kääntyi niiden puoleen, joiden kuuluisi virkansa puolesta pitää huolta opiskelijoista - kai lapsilla ja nuorilla sentään on samat oikeudet kuin aikuisillakin? Lopputulema oli kuitenkin se, että A itse joutui pyytämään anteeksi kiusaajiltaan. Hänet leimattiin hysteerikoksi, josta vain tuntui siltä, että häntä kiusataan. Kirjassa on selitys siihen, miksi näin tapahtui:

… kouluyhteisö on lähtökahtasesti vähä semmonen uhattu ja hauras ku sielhä ollaan vasten tahtoo ja se porukka on jotai iha random tyyppei ja opeil on siin tosi iso homma yrittää luoda niist ryhmist semmosii et ne tyypit niinku oikeesti joteski pelais yhteen ja luokas ois hyvä fiilis ja kaikil kivaa. Joten täs kohtaa nää koulukiusatut sit tulee niinku kuvaan. Opet tarvii niit et ois joku ulkopuoline jota luokka vois yhdessä vihata.

Hävitys koostuu pääosin hypnoottisen vetävästä tekstistä, jota A vuodattaa kuuntelijalleen. Vuolaaseen virtaan sisältyy kipua ja kaunaa, mutta myös teräviä huomioita ja jopa huumoria sekä runsaasti tietoa Turun historiasta ja ranskalaisen neurologin Martin Charcot’n 1800-luvulla tekemistä tutkimuksista hysteriasta ja hypnoosista. Iran pitkä, raivoisa monologi puolestaan on kirjoitettu Turun murteella.

Kertomus kahdesta rikki menneestä ihmisestä (vai ovatko A ja Ira paremminkin yhden ja saman ihmisen eri puolia?) suututtaa ja tekee kipeää, mutta ei monipuolisuutensa ansiosta kuitenkaan ole sietämättömän raskas. Kunpa edes joku koulukiusaaja lukisi Hävityksen ja tuntisi piston sydämessään tai kunpa joku sivustakatsoja heräisi huomaamaan, mitä hänen lähellään tapahtuu!

Enkä mä tarvii ketään lohdutteleen mua tai lässyttään mun psyyken tilast. Mä haluun et ne vihdoin myöntää et se on väärin ja sen pitää loppuu. Mut jos mä esim kirjotan musaluokast mun kirjaan mun pitää koko aika varoo jotai ihme yksityisyydensuoja ja kunnianloukkausjuttui et ne ei vaa haastais mua oikeuteen mut mähä en voi haastaa niit oikeuteen siit et ne kutsus mua monta vuotta lehmäks ja rumaks ja huoraks ja uhkaili ja sattu, nehä o jotai lasten juttui, ei semmosist tarvii ketään oikeuteen haastaa, ei oikeus oo lapsii varten, oikeus on Anskuil. Syö lääkkees. Käy terapias. Kirjoita kiusaajil kirje mut älä ikin lähetä sitä…  Just sehä niil sopis et kukaan ei koskaan sais tietää.

MÄKI, MERJA: Ennen lintuja

Kustantaja: Gummerus 2022

Olin nähnyt, miten vedelle hyräily sai Laatokan liikkumaan. Perättäiset aallonharjat värähtelivät kuin kanteleen kielet, jotka oli jätetty soimaan. Silloin alkoi värähdellä myös minun sisälläni. Siinä me soimme samaa säveltä, minä ja Laatokka.

Haavuksen saarella Laatokalla asuvan parikymppisen Allin unelmana ovat meri, veneet ja verkot, mutta äiti lähettää hänet Sortavalan kaupunkiin Inkerön-buabon eli parantajanaisen oppiin. Sortavalan pommitukset helmikuussa 1940 saavat tytön jättämään ramman opettajansa pommisuojaan ja hiihtämään paniikissa kotiin.

Äiti ei ota tytärtään avosylin vastaan, mutta tekeillä on niin monta asiaa, että Alli saa jäädä. Saaren asumuksia yritetään kätkeä pommikoneilta. Valmistellaan Allin pikkuveljen Tuomaan häitä. Kuunnellaan sotauutisia. Sitten tulee päivä, jolloin radiossa tiedotetaan rauhansopimuksesta ja Suomen uudesta rajalinjasta:

”Voi pyhä Neitsyt Maria, tule meidän avuksemme”, kuiskasin. ”Me olemme jääneet väärälle puolelle rajaa.”

Aikaa luovutetulta alueelta poistumiseen on annettu vain muutama päivä, mutta armonaika kutistuu entisestään, kun venäläiset alkavat hyökkäyksensä - leipätaikinakin jää pirtin pöydälle liinan alle kohoamaan. Äiti, isä ja pikkusisko Ilmi lähtevät junalla kohti Seinäjokea, missä isän vanhemmalla veljellä on maatila.

Alli ja raskaana oleva Sylvi-käly lähtevät vapaaehtoisina kuljettamaan maanteitä pitkin karjaa Seinäjoelle. Pommitukset ja kipakka pakkanen koettelevat niin ihmisiä kuin eläimiä ja vastasyntynyt vasikkakin joudutaan lopettamaan. Kauppiaan tytär Sylvi osoittautuu henkisesti hämmästyttävän vahvaksi ja tukee Alliakin silloin, kun tämän usko on loppua.

Seinäjoella kaikki on Allista kovin vierasta ja outoa: luonto, ihmisten puhe, ruoat, tavat. Koko perhe on sedän armon varassa ja kotona jämäkkänä päämiehenä toiminut isä täällä nöyrä renki. Jotkut paikalliset eivät tunnu lainkaan tajuavan sitä, että ihmisten on ollut pakko lähteä Karjalasta, vaan kuvittelevat näiden tulleen kerjuulle suurin piirtein laiskuuttaan.

”Tämä sota on maksettu meidän karjalaisten mailla!” äiti sähähti. ”Meiltä jäi kotitanhuvat ja elinkeino rajan taa, ja te saitte pitää oman loppuun kalutun maanne vain, koska meillä oli antaa viholliselle kaikkein kaunein ja rikkain pala Suomea!”

Toisaalta Allin perhekään ei asetu täydestä sydämestään Seinäjoen seudulle. Kaikilla uskovat, että uusi sota alkaa pian ja silloin paluu takaisin kotiseudulle onnistuu taas. Ehkä jo keväällä, ennen muuttolintujen saapumista? Mutta linnut tulevat, pesivät ja lähtevät eikä paluuta kotiin ole näkyvissä.

Joenrannan kasvit olivat erilaisia kuin kotona, eivätkä pääskyt olleet kesällä lennelleet rantaruovikossa, Koivut kurottivat oksiaan hereästi pintaan ja rikkoivat virrankalvon… Ei joessa ollut mitään samaa kuin Laatokassa.

Allin ja äidin välit ovat myrskyisät. Äiti syyttää tytärtään esimerkiksi Sylvin sairastumisesta keuhkotautiin – tytön pitäisi olla parantaja, mutta mitään hyötyä hänestä ei perheelle ole ollut. Selviäminen raskaasta matkasta Karjalasta Seinäjoelle on kuitenkin kasvattanut tytön itsetuntoa eikä hän enää alistu vaiti äidin moitteisiin, vaan antaa sanan sanasta. Lopulta äiti karkottaa Allin pois kotoa selviämään omillaan.

Syyt äidin hyljeksivään asenteeseen selviävät myöhemmin, mutta se ei tee tilanteesta helpompaa. Sylvi-kälyn seuralaisena Alli saa sentään jäädä henkilöstöpulasta kärsivään sairaalaan avustamaan erilaisissa hanttitehtävissä, esimerkiksi puhelinpiikana. Taas hän on vieroksuttu ja vailla arvoa, mutta kuolevien, monenlaisista fyysisistä ja psyykkisistä ongelmista kärsivien ja orpojen keskellä hän silti löytää keinoja auttaa. Voisiko hänestä tulla sairaanhoitaja!

Kun Aili lopulta palaa Haavuksen saarelle vastassa ovat vain kodin rauniot ja edelleen yrmeä äiti. Se ei enää nuorta naista satuta, sillä hän on löytänyt oman paikkansa ja oman mielekkään tehtävänsä. Äidin halveksima haaveksija on alkanut työntää juuriaan Pohjanmaan multaan ympäristössä, jossa hänet hyväksytään ja häntä rakastetaan.

Ennen lintuja -romaani on helposti seurattava, koska se etenee kronologisesti ja näkökulma on koko ajan Allin. Lukuisat yksityiskohdat elävöittävät ja tukevat tarinaa ja esimerkiksi karjalaisuus pilkahtaa joissakin sanoissa sekä tapojen ja uskomusten kuvauksissa. Allin kohdalla keskenään sekoittuvat toisaalta kreikkalaiskatoliseen uskontoon ja toisaalta parantaja-buabon kansanparannustaitoihin ja kansanuskomuksiin liittyvät opit.

Alli on moniulotteisuudessaan todella kiinnostava hahmo ja hänen kehittymistään arasta ja itseään aliarvioivasta neidosta toimeliaaksi, nokkelaksi ja itsenäiseksi naiseksi seuraa myötätuntoisesti ja hieman huolissaan. Tämä on hieno ja omaääninen esikoisromaani, jonka eteen on taatusti tehty paljon taustatyötä! Tulisikohan tarinaan jatkoa?

 

WAHLDÉN, CHRISTINA: Älä puhu kuolleista

Kustantaja: Minerva 2022

Alkuteos: Nämn inte de döda

Suomennos: Jänis Louhivuori

Ruotsalainen kirjailija ja journalisti Christina Wahldén (s. 1965) rakastui Australiaan opiskellessaan Sydneyn yliopistossa dramaturgiaa ja matkustellessaan ympäri maata. Toimiessaan Svenska Dagbladetin rikostoimittajana hän raportoi ennen kaikkea naisiin ja tyttöihin kohdistuvasta rikollisuudesta, parisuhde- ja kunniaväkivallasta sekä ihmiskaupasta. Australiaan sijoittuvassa Darwin-sarjassa nämä kaksi asiaa yhdistyvät.  

Älä puhu kuolleista -dekkarin tapahtumat sijoittuvat Australian Pohjoisterritorion pääkaupunkiin Darwiniin. Territorio poikkeaa vapaamielisyydessään muusta Australiasta jopa oikeuskäytännöissä. Tämä saattaa houkuttaa vapaudenkaipuisia muuttamaan alueelle, mutta trooppisen kostea ilmanala sopii harvalle. Pysyvästi paikalle jäävät lopulta vain aidot territorion asukkaan, joista kaksikymmentäviisi prosenttia on aboriginaaleja.

Tähän aikaan vuodesta, ennen sadekautta, ihmiset ajautuvat mangohulluuden valtaan, sekoavat tropiikin kuumuudesta. Väkivaltarikokset lisääntyvät. Ihmiset menevät järjiltään kuumuudesta ja kosteudesta, sateesta jota ei kuulu.

Rikoskomisario Patrick O’Boyle on isokokoinen ja punatukkainen, joten hänen lempinimensä on aussilogiikan mukaan tietenkin Bluey. Bluey rakastaa Abbaa ja etenkin Agnetha Fältskogia. Hän unelmoi naisystävästä ja on viimeisimmän eron jälkeen lopettanut alkoholinkäytön. Hän on myös lempeä karskista ulkomuodostaan huolimatta ja ottaa hoiviinsa orvoksi jääneen wallabinpoikasen, jonka nimeää Mangoksi.

Darwinin rikospoliisin työ koostuu lähinnä pyromaaniepäillyistä, autovarkauksista, murroista ja kadonneista turisteista, mutta eräänä maanantaina ruotsalainen reppureissaaja, traumojaan Australiaan paennut Greta, löytää merenrannalta pahoin runnellun ruumiin. Ensi silmäyksellä kuolema vaikuttaa krokotiilin aiheuttamalta, mutta ruumiinavaus paljastaa sen murhaksi. Suurta poliisioperaatiota tästä ei kuitenkaan seuraa, koska uhri kuuluu alkuperäisväestöön.

Kukaan ei tiedä, kukaan ei muista, kukaan ei ole nähnyt mitään. Osa ei ole ollut selvin päin, osa ei ole ollut paikalla. Osa ehkä oli paikalla, muttei muista. Tai ei tahdo muistaa. Eri syistä. Kukaan ei pidä poliisista.

Uhrin henkilöllisyys selviää nopeasti, sillä aboriginaalitaustainen poliisiharjoittelija Jess tietää pienessä yhteisössä vain yhden tuntomerkkeihin sopivan naisen. Bluey puolestaan on varma murhaajasta, koska tilastojen mukaan se on miltei aina poikaystävä. Jess ei ole vakuuttunut, mutta kukapa kuuntelisi nuorta harjoittelijaa, joka on muista poikkeava sekä sukupuolensa että taustansa vuoksi?

Ei Jessiin luoteta alkuperäisväestön keskuudessakaan, mutta lopulta hän saa yhden naisen puhumaan. On kuulemma eräs mies, joka houkuttelee aboriginaalinaisia taloonsa luvaten heille mahdollisuuden käydä suihkussa ja saada puhtaita vaatteita. Nainen osaa valitettavasti kertoa miehestä vain sen, että tällä on oudot silmät, sininen aita puutarhan ympärillä ja ovissa paljon lukkoja.

Sinisen aidan etsintä keskeytyy, kun Banksia House -nimisestä laitoksesta tulee tieto itsemurhan tehneestä teinitytöstä. Vankilamainen laitos on tarkoitettu kymmenen-kuusitoistavuotiaille huostaanotetuille ja rikoksista tuomituille tytöille, joista lähes kaikki kuuluvat alkuperäisväestöön. Bluey ja Jess aistivat oitis, että jokin on pahasti vinossa, mutta Greta on se, joka löytää tärkeän johtolangan. Paljastuneet asiat ovat kammottavia.

Juoni on taitava ja sisältää yllätyksiäkin. Yksi yllätyksistä on ”poika varjoissa”, jonka kertomukset omista elämänvaiheista ja kieroutuneen maailmankatsomuksen muotoutumisesta limittyvät murhatutkimuksen lomaan. Henkilökuvaus on kaiken kaikkiaan hyvää, mutta erityiskiitos mielenkiintoisesta aisaparista eli oikeudenmukaisesta (joskin valkoisen miehen asenteeseen kasvaneesta) Blueysta ja kansansa aseman parantamista tavoittelevasta Jessistä.

Parasta antia Wahldénin teoksessa on monipuolinen tietopaketti Australian alkuperäisväestöstä. Lumoavan henkistyneen ajatusmaailman ja hienon kulttuurin luoneet aboriginaalit ovat valkoisten saapumisen jälkeen vajonneet alennustilaan; alkoholin suurkuluttajiksi, köyhiksi, syrjityiksi ja syrjäytyneiksi. Valtion asettamat tavoitteet alkuperäisväestön elinolojen parantamiseksi ovat jääneet totuttamatta ja etenkin naisten asema on surkea. Vanhat tavat elävät silti yhä, mihin viittaa kirjan nimikin:

Vastikään kuolleen henkilön valokuvan esillä pitäminen on tabu. Suruaika voi vaihdella parista kuukaudesta useaan vuoteen riippuen siitä, miten merkittävä henkilö vainaja oli, eikä sen aikana saa mainita kuolleen nimeä. Jos jollakulla muulla sattuu olemaan sama nimi, sitäkään ei saa sanoa ääneen, kuten ei myöskään sanoja, jotka muistuttavat kyseistä nimeä.

HUNTER, CARA: Pimeyteen

Kustantaja: Otava 2022

Alkuteos: In The Dark

Suomennos: Sirpa Parviainen

Olin kellarissa arkkitehtini kanssa, ja osa seinästä antoi periksi. Siellä oli tyttö.

Oxfordissa sijaitsevassa paritaloasunnossa on meneillään remontti, kun naapurin kellarista löytyy lukitun oven takaa aliravittu ja nestehukasta kärsivä nuori nainen sekä parivuotias poika. Asunnon omistaa iäkäs ja muistisairas William Harper, joka ei tunnu tietävän mitään siitä, mitä hänen kellarissaan on tapahtunut ja jonka vakiovastaus kaikkeen on typerä lehmä.

Tutkinnasta vastaa kunnioitettu ja taitava rikoskomisario Adam Fawley joukkoineen. Kuka nuori nainen on ja kuinka kauan hän on ollut kellarissa? Tyttö kärsii selvästikin traumaperäisestä stressihäiriöstä; ei pysty puhumaan, mutta kirkuu heti pojan nähdessään. Onko William Harper kidnapannut ja raiskannut tytön? Onko poika syntynyt kellarissa ja viettänyt siellä koko ikänsä?

Fawleyn mieleen palaa kaksi vuotta aiempi toimittaja Hannah Gardinerin tapaus. Toimittaja ei saapunut koskaan sovittuun tapaamiseen, mutta hänen pieni poikansa löytyi maastosta kylmettyneenä ja peloissaan. Gardinerien talo on näköetäisyydellä William Harperin asunnosta, joten mies olisi rauhallisella asuinalueella saattanut hyvinkin tehdä tekosiaan kenenkään huomamatta. Pari vuotta aiemmin hänen kuntonsakin oli luultavasti huomattavasti nykyistä parempi.

   ”Pahus, voisiko näillä olla jokin yhteys?”
   Quinn katsoo minua kysyvästi. ”Yhteensattuma?” hän kysyy hiljaa.
   Katson jälleen karttaa, tytön valokuvaa, ja muistan Hannah Gardinerin kasvot – kuvan, joka oli kiinnitettynä tauluun juuri samalla tavalla, kuukausi toisensa jälkeen, kunnes lopulta otimme sen pois. Hän ei ollut paljon vanhempi kuin tämä tyttö.
   ”En usko yhteensattumiin”, vastaan.

Poliisin työ etenee hitaasti ja takkuillen. Todistajiin ei voi aina luottaa, sillä osa jättää kertomatta asioita, joiden ei usko liittyvän tutkintaan. Osa muistaa tai on alun perinkin tulkinnut asioita väärin. Osa sepittelee valheita ihan tarkoituksella. Joskus todisteet osoittavat yhteen henkilöön, kumoutuvat uusien tietojen valossa ja vahvistuvat yhtäkkiä taas. Mutkikkaan juonen takana tuntuu olevan itsekeskeinen ja tunteeton psykopaatti – vai onko?

Pimeyteen- dekkarissa vuorottelevat kaikkitietävä kertoja ja minämuodossa puhuva Adam Fawley, jonka elämään pääsee kiinnostavasti tutustumaan myös henkilökohtaisella tasolla. Varsinaisen tekstin väliin on liitetty lehtien uutissivuja, kuulustelupöytäkirjoja, todistajalausuntoja, sähköposteja ja rikospaikkapiirustuksia, mikä lisää uskottavuutta ja antaa tunteen siitä, että lukija on samalla viivalla rikostutkijoiden kanssa. Vihjeitä tulee, mutta yllätyksellisyys säilyy.

PROSE, NITA: Huonesiivooja

Kustantaja: Bazar 2022

Alkuteos: The Maid

Suomennos: Katariina Kallio

Kaksikymmentäviisivuotias Molly Gay on hienostohotellissa huonesiivoojana – ja onkin paras siivooja ikinä. Ahkera ja järjestelmällinen Molly ei malta pitää lounastaukojakaan, mistä syystä työtoverit nimittelevät häntä Moppi-Mollyksi, Mutantti-Mollyksi tai Roomba-robotiksi. Molly kuitenkin rakastaa työtään aivan aidosti – hänelle kauneinta maailmassa on hotellisiivoojan täysin varusteltu kärry. Tai ehkä varmuutta antava työpuku.

Jos rakastaa työtään, elämässä ei ole yhtään raskaan raadannan päivää.

Molly on hieman erilainen, sillä hän ei pärjää sosiaalisissa tilanteissa. Hän ei osaa tulkita ihmisten ilmeitä eikä kehonkieltä. Hän loukkaa ihmisiä, vaikka hänen tarkoituksenaan olisi ollut kehua. Hän ottaa muiden puheet kirjaimellisesti, ei ymmärrä vertauksia eikä ironiaa. Onneksi työpaikan selkeät säännöt ja rutiinit auttavat, samaten vajaa vuosi sitten kuolleen mummin toistelemat lauseet.

Mitä siitä, mitä muut ajattelevat – vain se on tärkeää, mitä itse ajattelet.

Hotellissa on muutama ihminen, jotka ovat Mollylle ystävällisiä. Ovimies Preston on tuntenut Mollyn mummin ja pitää lempeästi huolta tämän lapsenlapsesta. Keittiössä työskentelevä meksikolaistaustainen Juan Manuel on aina kohtelias, joten Molly auttaa häntä mielellään siinä vaiheessa, kun Juanin oleskelulupa umpeutuu ja mies jää kodittomaksi. Ravintolan baarimikko Rodney puolestaan on Mollyn unelmien kohde.

Ole kiitollinen siitä hyvästä, mitä sinulla on.

Hotellissa on muutamia vakiovieraita, jotka asuvat neljännen kerroksen sviiteissä ja antavat reilusti juomarahaa - esimerkiksi kiinteistöpohatta Black ja tämän nuori toinen vaimo Giselle. Muista hotellivieraista poiketen Giselle juttelee Mollylle, kyselee tämän kuulumisia ja tilittää omaa elämäänsä, joka ei töykeän miehen rinnalla ole kuulemma ollenkaan niin hohdokasta kuin luulisi. Naisista tulee miltei ystävät.

Jokaisella on joskus huonoja päiviä. Mutta jos kaikki päivät ovat huonoja eikä väliin mahdu yhtään hyvää, silloin on aika pysähtyä miettimään.

Eräänä päivänä Molly löytää siivoamaan tullessaan herra Blackin kuolleena. Tunnolliseen tapaansa hän siivoaa sviitissä vallinneen kaaoksen ja sotkun ennen hotellin keskuksen hälyttämistä, joten kuolinsyyksi arvellaan ensin sydänkohtausta. Myöhemmin tapaus paljastuu murhaksi ja samalla Molly siirtyy avaintodistajasta pääepäillyksi. Hän on ymmärtämättään auttanut murhatyön takana olevia henkilöitä ja vaiennut tärkeistä asioista, jottei saattaisi ketään pulaan. Nyt hän itse on pulassa.

Oikein on se, mikä oikein on.

Huonesiivoja-teoksen takakansi puhuu suljetun paikan mysteeristä, mutta hotellihuonetta tuskin voi pitää kovin suljettuna paikkana. Mysteerikään kirja ei oikeastaan ole, sillä lukija osaa kyllä tulkita Mollyn näkemiä tapahtumia ja hänen kuulemiaan asioita, vaikka viaton tyttö itse meneekin lankaan. Oikeastaan Huonesiivooja on kepeä ja herttainen kertomus tytöstä tilanteessa, jossa kaikki muut tuntuvat pelaavan eri säännöillä kuin hän itse.

Lopulta kaikki kyllä järjestyy. Jos ei tunnu järjestyvän, loppu ei ole vielä tullut.

Nita Prose -pseudonyymin taakse kätkeytyy Kanadan Simon & Schuster -kustantamon varatoimitusjohtaja ja kustannuspäällikkö Nita Provost. Hänen esikoisteoksensa Huonesiivooja on ammattitaitoisesti ja sujuvasti kirjoitettu, mutta elää kyllä ennen kaikkea hyväsydämisen ja rakastettavan päähenkilönsä Mollyn ansiosta. On hienoa, että erilaisuudesta puhutaan kirjallisuudessa näin lempeään ja ymmärtävään sävyyn.

Olemme samaa hiekkaa erilaisissa astioissa.

PS. Prosen kirjasta on tekeillä elokuva, jossa Mollya esittää näyttelijä Florence Pugh