SCHULMAN, ALEX: Kiirehdi rakkain

Kustantaja: Nemo 2023

Alkuteos: Skynda att älska (2009)

Suomennos: Jaana Nikula

Ruotsalaisen Alex Schulmanin (s. 1976) teoksista monet ovat selkeästi autofiktiivisiä. Suomeksi ovat ilmestyneet isovanhempien salattua kolmiodraamaa käsittelevä teos Polta nämä kirjeet, äidin alkoholismista puhuva Unohda minut ja hieman fiktiivisempi kolmen veljeksen lapsuudenmuistoihin perustuva Eloonjääneet.

Isästä kertova Kiirehdi rakkain on Alex Schulmanin esikoisromaani ja ilmestyi ruotsiksi jo vuonna 2009. Vanhaan aatelissukuun kuuluva suomenruotsalainen Allan Schulman (1919–2003) muutti Ruotsiin vuonna 1953 ja teki siellä merkittävän uran radio- ja tv-tuottajana. Hänellä on ensimmäisestä avioliitosta neljä lasta ja liitosta kolmisenkymmentä vuotta nuoremman Lisette Schulmanin (1951–2015) kanssa kolme poikaa. Alexin syntyessä isä oli jo 57-vuotias.

Kesät kuusivuotiaasta kahdeksantoista ikäiseksi ovat jääneet Alexin mieleen, sillä ne vietettiin koko perheen voimin mökillä Värmlannissa. Kaipa joskus satoikin, mutta enimmän aikaa mökki tuntui kylpevän auringossa. Nuo päivät vaikuttavat jälkikäteen yhden ja saman onnellisen päivän ihanalta toisinnolta. Käydään kalastamassa ja saunomassa. Uidaan ja pelataan. Syödään rapuja.

Isä järjestää lapsille hauskutusta, esimerkiksi juhannusaattoisin pelattavan Coca-Cola Cupin, jossa isä toimii maalivahtina ja pojat saavat kukin ampua viisi laukausta. Jokaisesta osumasta saa palkinnoksi kokistölkin. Isä on olevinaan katkera osumista, mutta merkitsee tulokset tarkkaan ylös muistikirjaansa. Viimeinen kisa käydään vähän ennen isän kuolemaa sisätiloissa kotona.

Sekä isä että pojat yrittävät kaiken aikaa herättää äidin huomiota ja kertoa saavutuksistaan, mutta saavat sanaristikkoon syventyneeltä äidiltä usein vastaukseksi vain hajamielisen ”hienoa” tai ”ihanaa”. Alexia isän ja äidin välit hieman askarruttavat, koska äiti ei sano isälle koskaan rakastavansa tätä eikä suutelekaan, vaan korkeintaan tokaisee ”pusu”. Huumoria ei perheestä kuitenkaan puutu.

Vaikka Alex haluaakin korostaa isänsä kykyä rakastaa, ei hän voi jättää huomiotta tämän tapaa raivostua aivan suunnattomasti jostakin vastoinkäymisestä ja käyttäytyä jopa väkivaltaisesti. Puuska menee yleensä nopeasti ohi ja isä on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lapset häpeävät julkisia raivokohtauksia, vaikka jossain vaiheessa päättävätkin asettua vanhenevan isänsä rinnalle

Isälle on kova paikka jäädä eläkkeelle 65-vuotiaana. Tässä vaiheessa seitsemänvuotias Alex ottaa vastuulleen isän suojelun ja tukemisen. Hän ei esimerkiksi paljasta joutuneensa koulussa kiusatuksi isän iäkkyyden vuoksi, koska ei halua tuottaa pahaa mieltä. Aikuiseksi varttuneen ja kiireisen Alexin on vaikea torjua yksinäisyydestä kärsivän isänsä tiheästi toistuvia kontaktiyrityksiä.

Isän kuolema vaikuttaa voimakkaasti etenkin Alexiin. Hän ei missään nimessä halua romahtaa, vaan keskittyy hautajaisissakin ajattelemaan muita asioita. Silloinkin, kun pieni Linda laulaa Tove Janssonin sanoittaman Syyslaulun, josta isä kerran sanoi Alexille: Meidän on kiirehdittävä rakastamaan toisiamme, sillä meidänkään päivämme hetket eivät ole pitkät.

Vuosien mittaan Alex onnistuu yhä paremmin olemaan ajattelematta isää. Hän ymmärtää, että jotain on vialla siinä vaiheessa, kun ei edes pysty astumaan isän huoneen kynnyksen yli joutumatta paniikkiin. Vasta viisi vuotta isän kuoleman jälkeen hän antaa periksi surulleen, kun saa tietää olevansa itse tulossa isäksi.

Ja kun ajattelin itseäni isänä, koko julkisivu romahti. Isä oli jälleen lähellä. Ikävöin isää niin että sydäntä kouristi. Menin lukkojen taakse vessaan, istuin alas ja itkin ensimmäistä kertaa hänen kuolemansa jälkeen. Itkin tuntien ajan, siinä tulivat kerralla viiden vuoden kyyneleet.

Alex Schulman osaa rakentaa teoksiinsa lukemaan houkuttelevan kaaren. Kiirehdi rakkain -teoksessa vierailu mökillä nostaa kertojan mieleen muiston toisensa perään ja jokaisesta muistosta puolestaan purkautuu kokonainen tarina. Schulman on omimmillaan kuvatessaan maailmaa lapsen näkökulmasta; nähden mutta ei aina ymmärtäen. Päällimmäiseksi mieleen jää lämpö ja hellyys.

HAAHTELA, JOEL: Yö Whistlerin maalauksessa

Kustantaja: Otava 2023

Yö Whistlerin maalauksessa -pienoisromaanin minäkertoja työskentelee kirjastonhoitajana Kansalliskirjastossa ja elelee yksinään äidin jouduttua mielenterveyssyistä hoivakotiin ja isän mentyä uusiin naimisiin. Kertojalla on mielessä projekti, joka pitäisi saada nopeasti alulle ja myös päätökseen, sillä hän uskoo vuoden päästä olevansa jo kuollut.

Mies haluaa jättää jälkeensä jotain kaunista ja pysyvää. Siksi hän aikoo kaivertaa kuparilevyille parikymmentä kauneinta trooppista perhosta ja värittää kuvat käsin akvarellitekniikalla. Vuosia aiemmin hän tapasi eräällä perhosmatkalla itseään huomattavasti vanhemman venäläisen emigrantin, Sergein, jonka kanssa syntyi hyvä perhosveljeys. Ja Sergei omistaa merkittävän trooppisten perhosten kokoelman!

Vuonna 1998 kertoja sitten matkustaa Sergein luo Yorkshireen, Englantiin. Päivät vierivät pakottomina. Miehet puuhailevat omilla tahoillaan; kertoja maalaa pikkutarkkoja akvarelleja ja vaeltelee ihailemassa Yorkshiren lempeämuotoisia kukkuloita, Sergei hoitaa puutarhaa ja tekee ruokaa. Aina yöllä jääkaapista löytyy täydellinen kalkkunavoileipä siltä varalta, että vieraalla sattuisi herätessä olemaan nälkä.

Kertojan mielessä Sergein kanssa käydyt keskustelut ja omat ajatukset sulautuvat yhteen. Kummankin miehen vanhemmat ovat eri syistä vetäytyneet lapsensa elämästä ja sulkeutuneet omaan maailmaansa. Kummankin elämässä on ollut vain yksi tärkeä nainen, Sergeillä Olga ja kertojalla Saara. Onko kaikelle käyttämättä jääneelle rakkaudelle olemassa varasto, josta hänkin ehkä voisi vielä joskus ammentaa?

Miesten puheenaiheet liikkuvat puutarhanhoidosta Venäjän kansan sielunelämään. Pudotellaan kummallekin tärkeiden henkilöiden nimiä. On Maria Sibylla Merian, joka 1600-luvulla kuvasi maalauksissaan perhosten metamorfoosin. On perhosista innostunut kirjailija Vladimir Nabokov. On Albrecht Dürer ja kuvasarja Jeesuksen kärsimyshistoriasta. On valokuvaaja Josef Sudek yhä pelkistetyimpine kuvineen. On Milan Kundera, jonka romaanista kertoja omi yöseikkailuihinsa salanimen Tuomas.

Tärkeimmäksi nimeksi nousee kuitenkin 1800-luvulla elänyt taidemaalari James McNeill Whistler, jonka öistä Venetsiaa kuvaavaa maalausta eli nokturnoa Sergei on jaksanut tutkia yö toisensa perään. Löytyykö siitä vastaus yön todelliseen sisältöön; yön, jonka varjo piilee hänen itsensäkin sisällä? Kertoja sen sijaan päätyy siihen, että Whistlerin yön takana piilee rakkaus ja elämä, ihmisen vastalause katoamiselle.

Kirjailijaa askarruttaa eniten kauneuden olemus: missä kauneus näkyy, miten me sen koemme? Ajatus haarautuun tässä moneen suuntaan, ennen kaikkea pohdiskeluun Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Ihminen ei valitettavasti ole pystynyt toteuttamaan Jumalan häneen kohdistamia suuria suunnitelmia hyvyydestä ja kauneudesta.

Kauneus oli maailman pelastus, koska se kantoi sisällään myös hyvyyttä. Kauneuden täytyi olla Jumalan alkuperäinen ajatus ihmisestä, jonka vapaat valinnat kuitenkin johtivat pahuuteen ja kuolemaan. Samalla kauneus haihtui kuoleman murhenäytelmän edessä, ja Luojan sinänsä mielenkiintoiset suunnitelmat raukesivat tyhjiin.

Täydellisin ja harmonisin kauneus löytyy luonnosta, mutta ihmiset ovat häirinneet luonnon mekanismia hävittämällä kukkaniittyjä ja metsiä sekä ajamalla neuroottisesti nurmikoitaan. Luonto pyrkii kuitenkin korjaamaan itseään, joten maaseudun tyhjeneminen ja autioituvat pihat saattavatkin lopulta kääntää tilanteen perhosten voitoksi. Toki mies tajuaa oman projektinsa ironisuuden: se lepää neulalla lävistettyjen kuolleiden perhosten varassa.

Haahtelan koko tuotannon läpi kulkee tunne pyhyydestä ja rauhasta, mutta ryppyotsaista julistusta niissä ei ole vaan välillä lukijan yllättää naseva ironinen oivallus. Ajatukset ovat välillä niin syvällisiä, että niitä pitää ajan kanssa mietiskellä päästäkseen niiden ytimeen. Silkkaa kauneuttahan tämä on!

Niityn takaa kajasti myöhäisen syksyn valoa, joka teki kaikesta kevyttä, kangastuksenomaista, kuin maisemaa olisi peittänyt hentoinen kuultopaperi.

Jokainen ihminen oli rajattoman ajatuksen kaiku, kuvitelma kuvitelman sisällä, heijastus siitä mitä ei koskaan tapahtunut mutta joka silti oli todellista. Jos ihmiskunta oli olemassa vain siksi, että se kykeni luomaan yhteisen kuvitelman, jotain mikä oli eli elämäänsä yksilöistä riippumatta. Eikä ajan päättyminen ollut muuta kuin kuvitelmasta luopumista, sen raukeamista tyhjiin.

SCHLINK, BERNHARD: Jäähyväisvärit

Kustantaja: WSOY 2022

Alkuteos: Abschiedsfarben

Suomennos: Oili Suominen

Bernhard Schlinkin Jäähyväisvärit–kokoelman yhdeksän novellia kertovat ihmisistä tilanteissa, jotka ovat pakottaneet heidät pysähtymään ja pohtimaan elämänsä aikana tehtyjä valintoja. Näkökulma on yhtä tapausta lukuun ottamatta miehen ja tarkemmin sanottuna ikääntyneen miehen. Tapahtumapaikkana on enimmäkseen Saksa, mutta joskus myös Amerikka. Tällä ei kuitenkaan ole suurta merkitystä, sillä novellit ovat aikaa ja paikkaan sitoutumattomia.

Läheisen ihmisen kuollessa jäähyväiset ovat lopulliset ja tunteet saattavat silloin olla hyvin sekalaiset. Joissakin tapauksissa tutun ihmisen vakava sairastuminen tai kuolema saa kertojan tuntemaan suorastaan vahingoniloa ikään kuin olisi saanut kohtalolta hyvityksen jostakin. Toisinaan taas päällimmäiseksi tunteeksi jää sovinnollisuus, vapautuminen vanhasta painolastista.

Kirjan ensimmäisessä novellissa Tekoäly mies tuntee ensisijaisesti helpotusta kuullessaan pitkäaikaisen ystävänsä kuolemasta. Hän on vuosia kantanut syyllisyyttä siitä, että petti DDR:ssä asuessaan ystävänsä täysin itsekkäistä syistä, vaikka uskottelikin itselleen toimineensa vain tämän parhaaksi. Samalla mies on koko ajan pelännyt tekonsa paljastuvan. Nyt vaara tuntuu olevan ohi, jollei kohtalo sitten vielä puutu peliin…

Novellissa Daniel, my Brother kahdeksankymppinen mies tekee vaimonsa kanssa kaksoisitsemurhan ja jättää pikkuveljensä syvän surun ja hämmennyksen valtaan. Miksi veljekset jäivät niin etäisiksi toisilleen? Miksi isoveli tuntui suorastaan etsivän tapoja pilkata ja nöyryyttää? Ennen haikeaa tilanteeseen alistumista pikkuveli ennättää kokea polttavaa vihaakin.

Nöyryytykset, torjunta, pettymykset, veljesten läheisyys, kaikki se mitä olisi voinut olla mutta ei koskaan ollut, se mikä läheisissä suhteissa olisi voinut kukoistaa mutta ei ollut puhjennut kukkaan, oli viime päivinä usein surettanut häntä, mutta nyt se suututti, pelkästään suututti. Viha täytti hänen päänsä ja sisuskalunsa, se puistatti häntä. 

Joissakin kirjan novelleissa palataan johonkin kauniiseen hetkeen elämän varrella. Saaren kesä -novellissa kuvataan nuoren pojan kokemia raukeita ja aistillisia kesäpäiviä, joiden muisto ulottaa vaikutuksensa koko loppuelämään. Novellissa Vuosipäivä vanha mies tietää haikeana, että lempeä aika nuoren rakastetun kanssa lähenee jo loppuaan. Kummassakin tapauksessa epäsovinnaista suhdetta puolustellaan sanoilla: jos todella rakastaa, ei voi tehdä mitään väärin.

Jäähyväisiä voi heittää myös toteutumatta jäävälle roolille. Novellissa Sisarusmusiikkia mies kieltäytyy vastapuolen halveksunnasta huolimatta sitoutumasta suhteeseen, joka todennäköisesti veisi häneltä itsenäisyyden. Jäntevässä Rakas tytär -novellissa mies joutuu yleisen hyvän vuoksi tyytymään vaarin rooliin, vaikka arveleekin olevansa tosiasiassa lapsen isä.

Schlink kirjoittaa näennäisen asiallisesti ja hillitysti, mutta lauseissa on silti merkityksellisyyttä ja monikerroksellisuutta. Ulkonaisia tapahtumia ei ole paljonkaan, mutta ihmisen sisimmässä myllertää sitäkin enemmän – ja ne pienet nyanssit kirjailija onnistuu poimimaan ja tuomaan lukijan tietoisuuteen.

Suru leviää kaikkialle, väsyttää minua, se on kuin mustaa vettä, musta meri, johon minä hukun, vääjäämättä. (Amuletti)

Muisti on joki, jolla muistojen pieni laiva jatkaa matkaansa loputtomiin, kunhan olemme laskeneet sen vesille. (Daniel, my Brother)

Saksalainen Bernhard Schlink (s. 1944) on kuvannut kirjoissaan Saksan historian kipupisteitä, kuten kansallissosialismia ja 1970-luvun terrorismia. Hänen tunnetuin teoksensa on vuonna 1995 ilmestynyt Lukija, josta tehtiin myös Oscar-palkittu elokuva.

HUNTER, CARA: Vimma

Kustantaja: Otava 2023

Alkuteos: All the Rage

Suomennos: Sirpa Parviainen

Vimma jatkaa Hunterin Adam Fawley -sarjaa, jossa seurataan oxfordilaisen rikoskomisario Adam Fawleyn johtaman tutkintatiimin toimintaa ja myös tiimin jäsenten henkilökohtaista elämää iloineen, murheineen ja odotuksineen.

Adam Fawleyn elämässä on juuri nyt jännittävä vaihe, sillä hänen vaimonsa Alex odottaa lasta. Pariskunnan tunteet ovat tietysti iloiset ja odottavat, mutta samalla myös huolestuneet ja surumieliset sillä heidän esikoispoikansa kärsi pienestä pitäen mielenterveysongelmista ja teki lopulta itsemurhan. Työnsä takia Adam ei ennätä olla vaimonsa tukena lainkaan siinä määrin kuin haluaisi.

Adamin tiimin uusin rikostutkimus lähtee liikkeelle taksikuskin ilmoituksesta: hän on ottanut kyytiin nuoren naisen, joka on selvästikin pahoinpitelyn uhri, mutta ei silti halua tehdä poliisille ilmoitusta eikä mennä sairaalaan tutkittavaksi. Poliisien ottaessa perheeseen yhteyttä sama linja jatkuu. Nuori nainen, Faith Appleford, toistaa yhä uudestaan, että kyseessä oli vain aprillipila, mitään rikosta ei tapahtunut.

Poliisit yrittävät joka tapauksessa tutkia tapausta vammantuottamuksena, vaikka heillä onkin kovin vähän mitään, mihin tarttua. Sitten tulee ilmi viisitoistavuotiaan Sasha Blaken katoaminen, joka lopulta paljastuu brutaaliksi murhaksi. Faithilla ja Sashalla ei tunnu olevan muuta yhteyttä kuin se, että he molemmat ovat hyvin kauniita ja lahjakkaita sekä muodista kiinnostuneita.

Fawleylle tapaukset kuitenkin muuttuvat painajaiseksi, sillä tietyt piirteet yhdistävät ne selkeästi parinkymmenen vuoden takaiseen Tienvarsiraiskaajaan. Gavin Parrie -niminen mies joutui silloin vankilaan seitsemän naisen raiskauksesta tai raiskauksen yrityksestä, vaikka vakuutti olevansa syytön ja joutuneensa lavastuksen uhriksi. Vankilavuosien aikanakaan mies ei ole tunnustanut tekoja eikä osoittanut katumusta. Erehtyikö silloinen rikosylikonstaapeli Fawley vai valehteliko oikeudessa tietoisesti?

Poliisin työ on yksitoikkoista puurtamista, valvontakameroiden nauhoitusten tuijottelua, somepäivitysten seuraamista ja alibien tarkistamista. Lupaavat johtolangat eivät vie mihinkään. Ihmiset vaikenevat, muistavat väärin tai valehtelevat tietoisesti. Kun lopulta paljastuu, miten yksityiskohtia myöten huolellisesti suunniteltu rikos on kyseessä, on se järkytys kokeneille poliiseillekin. Erityisen riipaisevaa on tapauksiin liittyvien äitien tuska, olipa äidin lapsi sitten uhri tai syyllinen.

Hiljaisuutta on monta erilaista, tässä työssä. On vihan ja kyvyttömyyden hiljaisuutta, kun meillä on varma tieto, mutta ei minkäänlaisia todisteita, emmekä mahda asialle mitään. On säälivää hiljaisuutta niiden kauheiden asioiden vuoksi, joita ihmiset joutuvat kestämään jopa – ja varsinkin – niiden käsissä, joiden pitäisi rakastaa heitä. Ja sitten on epäonnistumisen ja katumuksen hiljaisuutta, kun olemme tehneet kaikkemme, mutta se ei vain riitä.

Vimma-teoksessa huomiota kiinnittää se, miten tärkeäksi ihmisen ulkonäkö siinä nostetaan. Kauniit ja lahjakkaat vetävät ihmisiä puoleensa, mutta huomio ei aina ole myönteistä, vaan kääntyy vainoamiseksi, kateudeksi tai jopa vihaksi. Ulkonäöltään tavanomaiset tai väärällä tavalla poikkeavat taas joutuvat kokemaan pilkkaa ja syrjintää. Tämä ei suinkaan koske ainoastaan nuoria, vaan asenteet ovat yleisiä koko yhteiskunnassa, poliisissakin.

Jos perustaa tutkimuksensa omiin henkilökohtaisiin oletuksiinsa, joutuu todennäköisesti pahemman kerran kuseen.

Myös somemaailman negatiiviset puolet nousevat teoksessa esille. Huhut nimeltä mainituista henkilöistä leviävät kulovalkean tavoin joko aidosti huolestuneiden tai pelkkää harmia tavoittelevien viesteissä kenenkään piittaamatta siitä, tahrataanko siinä viattomien ihmisten maine tai tehdäänkö heidän elämänsä muuten kestämättömäksi. Jotkut yllyttävät toisiaan jopa väkivaltaan.

Vimma-romaanissa esiintyy pääasiassa kaikkitietävä kertoja, mutta nimihenkilö Adam Fawley kertoo omista näkemyksistään minämuodossa. Kyseessä on hyvin kirjoitettu dekkari, jossa juonen monet kerrokset pysyvät johdonmukaisina ja helposti seurattavina. Lukija pidetään teokseen liimautuneena, kun sopivin välein vihjataan yllättävistä paljastuksista, mutta varsinainen selitys tarjotaan vasta myöhemmin. Kirjan järkyttäville tapahtumille löytyy valitettavasti vastinetta ihan elävästä elämästäkin.

 

TOEWS, MIRIAM: Pidä puolesi, Swiv!

Kustantaja: S&S 2023

Alkuteos: Fight Night

Suomennos: Kaisa Kattelus

Vuonna 2021 suomeksi ilmestyneessä teoksessaan Naiset puhuvat Miriam Toews kuvasi bolivialaista mennoniittasiirtokuntaa, josta osa naisista pakeni jouduttuaan yhteisön miesten hyväksikäyttämiksi. Teoksessa Pidä puolesi, Swiv! Toews kertoo Elvirasta ja tämän ystävistä, jotka nuorina elivät mennoniittayhteisössä Kanadan maaseudulla, mutta asuvat nyt Torontossa. Tosin he yhä käyttävät vanhanaikaisia alasaksilaisia lausahduksia, joita Elviran tyttärentytär luulee salakieleksi. Na oba!

Tarinan alkaessa Elvira-mummi on muuttanut tyttärensä Mooshien luokse, koska on jo iäkäs ja kärsii moninaisista vaivoista. Reuman ja sydänsairauden vuoksi hänen liikkumisensa on lähinnä hengästynyttä laahustusta, synnynnäisesti huonoon kuuloon ei kuulolaitekaan tunnu enää auttavan ja nesteenpoistolääke aiheuttaa hätäisiä ongelmatilanteita. Mummi elää kuitenkin täysillä ja kuittaa kipunsa ja vaivansa makealla naurulla suostumatta synkistelemään. Ilo on vastarintaa!

Taisteleminen merkitsee eri ihmisille eri asioita. Itse tietää minkä puolesta on taisteltava. Mummi sanoi että taisteleminen voi olla rauhan rakentamista. Se sanoi että joskus mennään eteenpäin katsomalla taaksepäin ja joskus taas eteneminen voi tarkoittaa että tietää milloin pitää pysähtyä.

Toki mummilla on aihetta itkuunkin. Hän ikävöi sisartaan, jonka sairautta lääkärit eivät pystyneet parantamaan. Hän kaipaa miestään ja Momo-tytärtään, jotka pitkään taistelivat mielenterveysongelmiensa kanssa, kunnes eivät enää jaksaneet. Kumpikin teki itsemurhan polvistumalla raiteille lähestyvän junan eteen. Torontossa Elviran ystävien piiri pienenee vauhdilla.

Mooshie on toista maata: hän syntyi kiukkuisena ja on kiukkuisena pysynyt. Nyt hän odottaa Gord-vauvaa ja on tavallista ailahtelevampi joutuessaan kantamaan taloudellista vastuuta perheestä aviopuolison kadottua teille tietymättömille. Mooshie on ammatiltaan näyttelijä ja on uransa aikana kokenut asioita, joihin #metoo-liikkeellä olisi paljon sanottavaa. Myönteistä kerrottavaa ei ole näytelmän harjoituksista nytkään.

Äiti inhoaa melkein kaikkea. Mummi sanoo ettei tajua, miten äiti on onnistunut vaahtoamisensa lomassa panemaan Gordin alulle. Mummin mielestä äidin hedelmöittäminen on melkein sama kuin hiippailisi toiminnassa olevan tulivuoren reunalla siinä uskossa että se on sammunut. Mummi sanoo, että äiti tekee tunnetyöt koko perheen puolesta, kokee kaikki tunteet kymmenkertaisina niin että me muut voidaan toimia normaalisti.

Kolmatta sukupolvea tässä naisten perheessä edustaa yhdeksänvuotias Swiv, joka kirjoittaa tapahtumista isälleen puhutellen tätä sanalla ”sinä” - tosin puhuttelu esiintyy tekstissä niin harvoin, että siitä joka kerta hieman hämmästyy. Swivin kohdallaan tarina alkaa tilanteesta, jossa hän on saanut väliaikaiset potkut koulusta tapeltuaan liian hanakasti paikasta koulupihan kukkulan kuninkaana. Tämä on kylläkin mummin syytä:

… se sanoi, että joskus ihmisiä vain pitää motata elleivät ne muuten lopeta kiusaamista, mutta vasta sitten kun on yrittänyt yli kymmenen kertaa puhumalla eivätkä ne ole sittenkään jättäneet rauhaan, eikä enää koskaan sen jälkeen kun on täyttänyt kymmenen tai yksitoista.

Laiskottelemaan Swiv ei pääse kotonakaan, sillä mummi antaa hänelle tehtäviä omaan persoonalliseen tyyliinsä. Swivin pitää esimerkiksi laskea, milloin puoli senttiä vuodessa lyhenevä mummi ja viitisen senttiä kasvava Swiv ovat samanmittaisia. Tyttö myös auttaa mummia peseytymään ja ottamaan lääkkeensä ja poimii lattialta tämän pudottamat pillerit, paristot, pastat ja palapelinosat.

Swivin ajatukset ovat joskus kypsempiä kuin yhdeksänvuotiaalta odottaisi. Ehkä tämä johtuu siitä, että hän on nuoresta asti joutunut ottamaan perheessä paljon vastuuta tai siitä, että hän on viettänyt aikansa lähinnä aikuisten parissa. Huoliakin Swivillä on. Kuoleeko mummi? Menettääkö äiti järkensä ja päätyy isänsä ja siskonsa tavoin itsemurhaan? Miten käy vielä syntymättömän Gord-vauvan? Mummin kyky ymmärtää ja lohduttaa tyttöä on kuvattu kauniisti.

Ajoittain Swiv nolosteleekin mummiaan ja äitiään ja ihmettelee, miksi hänen perheensä ei pysty toimimaan normaalien ihmisten tavoin. Mummi ja äiti nimittäin puhuvat julkisilla paikoilla kovaan ääneen jopa suolen toiminnasta ja seksistä. ja ottavat estottomasti kontaktia muihin ihmisiin. Etenkin mummi on avoimen kiinnostunut ihmisistä, tutustuu näihin nopeasti ja saa kaikkialla auliisti apua.

Sitten Swiv saa kokea seikkailun, sillä hän pääsee mummin mukana Kaliforniaan tapaamaan sukulaisiaan. Suvun ominaislaatuun kuuluvasti matkaan sisältyy monenlaista hässäkkää, mutta myös hiljaista haikeutta. Lukija on kyllä alusta asti varautunut siihen, että kirjan lopussa tapahtuu jotain sydäntä riipaisevaa, ja jännittääkin lähinnä sitä, ennättääkö mummi vielä tapaamaan uuden lapsenlapsensa. Toewsin hienovarainen ote kantaa lempeästi loppuun saakka.

Pidä puolesi, Swiv! -teoksessa on paljon huumoria, joka ajoittain repeää absurdiksi tilannekomiikaksi, mutta iloon kietoutuneena on myös tummempia sävyjä. Kirjan naiset ovat joutuneet kokemaan elämässään vaikeuksia antamatta niiden kuitenkaan lamaannuttaa. He ovat sisukkaita, omapäisiä ja rakastettavia naisia, joista kertova kirja kannattaa kyllä lukea.

KANTO, ANNELI: Haihtuneet

Kustantaja: Crime Time 2023

Haihtuneet on ensimmäinen osa Anneli Kannon uudesta aluevaltauksesta eli Näkijä-dekkaritrilogiasta. Sarja edustaa ns. cosy crime -tyyliä eli siinä ei revitellä väkivallalla, mutta toisaalta arvoitusdekkarikin olisi sarjalle hyvä määre, sillä vastaukset mysteereihin piiloutuvat hämäävän monimutkaisen juonen sisälle.

Kirkkojärven kylään saapuu bussilla komea, suoraryhtinen ja tyylikäs punatukkainen nainen. Marketin kassatyttö Selina kokee elämänsä yllätyksen, kun nainen ostokset tehtyään esittäytyy Noora Näkijäksi, meedioksi: yhteys henkimaailmaan ja vainajiin, unien tulkintaa, tarotkortteja… Kaiken lisäksi nainen asettuu asumaan kymmenisen vuotta autiona olleeseen rintamamiestaloon kylän keskustan ulkopuolelle.

Onko naisella jokin erityinen syy tulla juuri Kirkkojärvelle? Hän sanoo saaneensa siihen käskyn ylhäältä ja mainitsee useampaan otteeseen tehtävän, jota on tullut suorittamaan. Mikään todellinen selvännäkijä hän ei kaiketikaan ole, vaan perustaa vakuuttavuutensa lähinnä taitoon tehdä päätelmiä ihmisistä näiden ympäristön, käytöksen ja puheiden perustella ja ohjata näitä sitten itse päätymään ratkaisuihinsa.

Näkijä hymyili itsekseen. Asiat lähtivät liikkeelle aina. Kun niille antoi sopivan sysäyksen.

Pian Näkijään ottaakin yhteyttä Hanna Silvennoinen, joka haluaisi tietää mitä hänen liki kuusi vuotta aiemmin kadonneelle miehelleen Jounille tapahtui. Onko mies kuollut vai vielä elossa jossain päin maailmaa? Onko hänen katoamisellaan jokin yhteys kahden samaan aikaan haihtuneen nuoren tytön kohtaloihin? Kylällä monet uskovat, että katoamisissa oli kyse jonkinlaisista luvattomista suhteista, jotka sitten johtivat murhiin tai itsemurhiin.

Haihtuivat kuin tuhka tuuleen. Perheet olivat ymmällään ja onnettomia. Kenestäkään ei ole kuultu sen jälkeen eikä yhtäkään ole löydetty, ei elävänä eikä kuolleena.

Kadonneiden kohtaloon saattaisi liittyä jotenkin myös Pintura-väritehdas, jonka omistaja Jouni Silvennoinen oli. Tehdas oli paikkakunnan talouden veturi, jonka palveluksessa oli ollut kyläläisiä useammassakin sukupolvessa. Johtajan katoamisen jälkeen tehtaan toiminta vähitellen hiipui ja loppui Jounin kuolleeksi julistamisen jälkeen kokonaan. Hannan ja hänen poikapuolensa käsiin jäi rapistuva tehdaskiinteistö.

Seuraavaksi Näkijän juttusille saapuu nuori kunnanjohtaja Emilia Laiho, joka haluaisi nostaa Kirkkojärven taas jaloilleen ja saada samalla itselleen ovet auki isompiin kuvioihin. Yhdessä Hanna Silvennoisen kanssa hän on valmistellut Kultalampi-projektia, jossa tehdaskiinteistö remontoitaisiin toimisto- ja asuintiloiksi ja sen edessä oleva Pyhälampi ruopattaisiin uintikelpoiseksi. Miten Emilia saisi puolelleen hanketta eri syistä vastustavat henkilöt?

Kirkkojärven todellinen voimatekijä on karismaattisen Luukas Markussonin johtama erikoinen uskonlahko, veripuhtaat. Veripuhtaisiin kuuluvat eivät syö valmisruokia eivätkä mitään eläintä, jolla on räpylät. He eivät käytä tekokuituja. Asema yhteisössä perustuu veriryhmään: O-veriryhmäläiset ovat alinta kastia, AB-ryhmäläiset ylintä ja arvokkainta. Taloudellista menestystä lupaillaan kaikille lahkoon kuuluville, mutta onko saarnaajalla puhtaat jauhot pussissaan?

Kolmen kadonneen tapaus painaa Näkijää raskaasti ja hän paiskii toden teolla töitä heidän kohtalonsa selvittämiseksi. Hän jututtaa erilaisin tekosyin esimerkiksi koulun rehtoria, kylässä työskennellyttä lääkäriä, Jouni Saukkolan ensimmäistä vaimoa ja Markus Markussonia, josta Luukas-isä väkisin yrittää kasvattaa itselleen seuraajaa. Vähän kerrassaan päivänvaloon nousee monenlaisia menneisyyden salaisuuksia, mutta myös uusia alkuja.

Paikkakunta oli täynnä haudattuja salaisuuksia ja menneisyyden murhenäytelmiä. Niiden vuoksi näkijän oli pitänyt saapua tänne. Hän oli oikeudenmukaisuuden asialla, puntit piti saada tasan.

Kanto kuljettaa monikerroksista juonta varmaotteisesti ja sujuvasti. Sisäänpäinlämpiävä kylä poliittisine ja taloudellisine salasuhteineen ja lehmänkauppoineen on kuvattu miltei farssimaisesti, mutta lempeä ironia osuu myös kylän ihmisiin. Haihtuneet ei edes yritä olla uskottava, vaan keskittyy tarjoamaan lukijoille kepeää ja kotoisaa viihdettä. Syksyllä saamme siihen jatkoa, kun sarjan toisessa osassa tapaamme Näkijän laskettelukeskuksessa Lapissa.

NG, CELESTE: Kadonneet sydämemme

Kustantaja: Gummerus 2023

Alkuteos: Our Missing Hearts

Suomennos: Taina Helkamo

Bird oli yhdeksänvuotias, kun hänen äitinsä jätti perheensä ja katosi. Sen jälkeen Birdin isä menetti työnsä yliopisto-opettajana ja siirtyi hyllyttämään kirjoja yliopiston kirjastoon. Bird itse joutui vaihtamaan koulua ja käyttämään Noah-nimeään. Puutarhan ympäröimä kotitalo jäi taakse ja Bird muutti isänsä kanssa kampuksen asuntolassa sijaitsevaan pieneen kaksioon.

Birdin perheen kokemien asioiden taustalla kummittelee Yhdysvaltain historian pahin taloudellinen Kriisi, joka joitakin vuosia aiemmin oli romahduttaa koko yhteiskunnan. Kun muutakaan selkeää selitystä kriisille ei keksitty, pääteltiin sen olevan Kiinan tekosia. Tietysti Kiina halusi tuhota Yhdysvallat ja vallata sen – kenties saaden aikeilleen apua maan sisältä!

Nopealla tahdilla hyväksyttiin PACT eli amerikkalaisen kulttuurin suojeluasetus, jonka tarkoituksena oli kitkeä pois kaikki kansakuntaa kalvavat epäamerikkalaiset elementit. Asetus tuntui takaavan kaikkien turvallisuuden, mutta vähän kerrassaan siihen lisättiin uusia epäisänmaallisina pidettäviä asioita ja lopulta PACT oikeutti tähän: aasialaiset piirteet omaavien ihmisten pahoinpitelyyn, lasten siirtämiseen sijaisperheisiin pois epäilyttävistä ympäristöistä, aasialaisperäisten tekstien ja Aasiaa koskevien teosten poistamiseen kirjastoista.

Ehei, emme me polta kirjoja. Tämähän on Amerikka. Eikö niin?...

Emme me polta kirjoja, nainen toistaa. Niistä tehdään kuitumassaa. Paljon sivistyneempää, eikö totta? Ne jauhetaan ja niistä tehdään vessapaperia. Niillä kirjoilla pyyhittiin jonkun takapuoli jo ajat sitten.

Ja tämä oli syynä Birdin äidin lähtöön: hän on kiinalaistaustainen runoilija Margaret Miu, jota viranomaiset pitävät PACTin toimintaan kohdistuvien mielenosoitusten lietsojana. Näin ainoastaan siksi, että pakkohuostaanottoja vastustavat mielenosoittajat käyttävät iskulauseenaan Margaretin runonsäettä: Kaikki kadonneet sydämemme / ympäriinsä sirotellut, itävät toisaalla. Margaretin oli siis lähdettävä, jotta hänen valkoihoinen miehensä voisi pitää huolta yhteisestä lapsesta. Se oli rakkautta, mutta Bird kokee sen hylkäyksenä.

Mitä isä pelkäsi: että jonakin päivänä joku näkee Birdin kasvot ja niissä vihollisen. Että joku näkee Birdin äitinsä poikana, joko geneettisesti tai käytöksensä puolesta, ja vie hänet pois.

Varsinaisen tarinan alkaessa Bird on koulukiusattu kaksitoistavuotias, jonka ainoa ystävä, sijaisperheestä toiseen kiertänyt ärhäkkä Sadie, on paennut etsimään oikeita vanhempiaan. Ja silloin Bird saa kirjeen! Kuoresta hän tunnistaa äitinsä käsialan, mutta itse viesti on tarkastajien varalta laadittu niin, että vain Bird pystyy sen tulkitsemaan. Nyt hän vihdoinkin tietää, missä äiti on, ja voi matkustaa tämän luo.

Ng korostaa yhä uudestaan sitä, miten suuri merkitys on kielellä, suullisesti kerrotuilla tarinoilla ja saduilla, kirjoilla ja kirjastoilla. Sanoissa on voimaa ja tarpeeksi usein toistettuina niistä jää jälki ihmisen mieleen – niin hyvässä kuin pahassa. Kumpikin Birdin vanhemmista ohjaa poikaa niiden pariin; isä luennoimalla sanojen alkuperästä ja historiasta, äiti kertomalla tarinoita.

Bird. Miksi minä kerroin sinulle niin paljon tarinoita? Koska minä halusin, että sinä ymmärtäisit maailmaa. Koska halusin tästä maailmasta sinulle ymmärrettävän. Koska halusin, että maailmaa voisi ymmärtää.

Kadonneet sydämemme on sujuvasti kirjoitettu dystopia, hieman yllätyksetön kylläkin. Se sijoittuu tulevaisuuteen, mutta sen kuvaamia asioita on esiintynyt maailmanhistoriassa ennenkin. Kuinka usein yhteiskunnalliset ja taloudelliset ongelmat onkaan sysätty jonkin rajatun ryhmän syyksi! Kuinka usein lapsia onkaan otettu pois vanhemmilta etnisyyteen vedoten! Toisaalta kirja todistaa myös sen, että aina on olemassa rohkeita ihmisiä, jotka taistelevat oman vapautensa tai jopa henkensä uhalla vääryyksiä vastaan. Aina on äitejä, jotka rakastavat, kärsivät ja toivovat.

HAAPALA, VESA: Alexis : elämänkertomus

Kustantaja: Otava 2023

Vesa Haapalan teos Alexis on Alexis Stenvallin eli kirjailija Aleksis Kiven (1834–1872) fiktiivinen päiväkirja ajalta 12.1.1866–7.6.1870. Päiväkirja etenee kronologisesti, mutta muistojen ja mietteiden avulla luodataan myös mennyttä. Viinaanmenevän kraatarin poika Alexis oli niin hyväpuheinen, että hänestä toivottiin pappia ja hänen koulutukseensa uhrattiin rahaa. Kirjailijanura ei todellakaan ollut perheen unelma!

Kirjan tapahtuma-aikaan Alexis on jo julkaissut mm. palkitut näytelmänsä Kullervo ja Nummisuutarit sekä runokokoelman Kanervala. Hän on muuttanut Siuntioon ja saanut asunnon Fanjunkarsin torpassa Charlotta Lönnqvistin luona. Parikymmentä vuotta Alexista vanhempi mamselli pitää vuokralaisestaan äidillisesti huolta, maksaa tämän velkojakin niin että on itse joutua ahdinkoon. Ehkä hän on toivonut läheisempää suhdetta, mutta Alexis pelkää liiallista sitoutumista.

Toki Alexis kaipaa rakkautta. Helsinkiläisissä kulttuuripiireissä tavattujen neitosten pienikin ystävällisyys nostattaa hänessä suuria unelmia ja jopa kosimahaluja, mutta eihän köyhä maalaispoika aviokumppaniksi kelpaa. Haapalan teoksessa Alexis saa kuitenkin hetken kokea naisen läheisyyttä ja perhe-elämän lämpöä yrittäessään pitää huolta nuorena leskeksi jääneestä Hiljasta ja tämän pojasta, mutta loppu on traaginen. Niinpä nuori mies joutuu keventämään oloaan toisin keinoin.

Siuntiossa Alexis aloittaa rohkeasti aivan uudenlaisen työn, suomenkielisen romaanin seitsemästä veljeksestä. Valmista mallia tai kieltä romaanille ei ole, vaan alusta on luotava kaikki. Kansan elämän kuvaus ei suinkaan ole helppoa miehelle, joka ei itse kuulu rahvaaseen, mutta ovat kuitenkin ihmisten puheet teillä, metsissä ja pelloilla ja krouveissa kerrotut kaskut. Henkilöille esikuvaa löytyy eri puolilta, omasta perheestäkin. Versioita tarinasta syntyy, korjauksia toisensa perään.

Hauskaa on asioita sanoiksi saada ja antaa niille uusi elämä, mutta työstä väsyn, loputonta on kappaleiden hionta ja sovittaminen. On oltava kaskua, sanontaa, arjen kieltä ja toimintaa, oikeassa järjestyksessä. On oltava leikkiä ja vakavuutta ja näiden yhteenpanoa, silloin kun monta asiaa kootaan peräkkäin ja veljesten touhu ja puhe vaihtuvat kertojan sanoiksi.

Katovuodet koettelevat Suomea 1860-luvulla. Valtio ryhtyy hankkimaan viljaa ulkomailta aivan liian myöhään ja tuhannet ihmiset joutuvat lähtemään kodeistaan ruokaa kerjäämään. Fanjunkarsissa nälkäisiä autetaan niin paljon kuin pystytään ja Alexis pääsee mielipuuhiinsa eli kalastamaan ja metsästämään. Hän ei kuitenkaan halua kirjoittaa näkemästään kurjuudesta, vaikka omatunto pisteleekin.

Sitä kurjuutta, joka on kuolemana Suomen teillä vaeltanut, silmiin piirtynyt laihoina ja elämänsä menettäneinä naisina ja lapsina, sitä en ole tahtonut kertomukseeni juuri tuoda, sillä yhtään suurempaa taakkaa en tahdo lyödä tämän kansan harteille, iloa pikemminkin ja huumoria ja toivoa paremmasta.

Kerjäläisten mukana etenevät myös taudit ja Alexis sairastaa lavantaudin useampaan kertaan. Muitakin tauteja ehkä on. Henkistä kanttia puolestaan rapauttavat monet huolet. Kirjat eivät mene kaupaksi, velat kasautuvat. Ystäviltä saatuja vippejä Alexis ei hyvistä päätöksistään huolimatta osaa käyttää järkevästi. Hän sortuu viinaan yhä uudestaan, häpeää humalassa tekemiään tyhmyyksiä ja haihduttaa ahdistusta juomalla lisää.

Vaikka Alexis on saanut vaikutusvaltaisia ja uskollisia ystäviä mm. Uno Cygnaeuksesta ja Kaarlo Bergbomista, on hänellä myös voimakkaita arvostelijoita. Etenkin oikeakielisyysauktoriteettina esiintyvän August Ahlqvistin kritiikki Seitsemän veljestä -romaanin ilmestymisen jälkeen on murskaava: kirja on yksiselitteisesti huono! Tämän jälkeen teos vedetään pois myynnistä ja kirjailija jää ilman niitäkin tuloja.

Viimeisinä vuosinaan Alexis on hyvin ihmisarka ja masentunut. Usko omiin kirjailijankykyihin horjuu, mutta olisiko hänestä mihinkään muuhunkaan? Alkoholinkäyttö riistäytyy käsistä, kunnes seurauksena on juoppohulluuskohtaus. On kipua ja vaivaa ja öisiä painajaisia. Silti miehen mielessä itää toive jostain tulevasta ajasta, jossa hänen sanojansa viimeinkin arvostettaisiin.

Vain hetken säkeet viipyvät kuvitelmassa, jonka esiin loihdin. Mutta jos ne sanoiksi saan ja julkaisen, jos siinä onnistun, niin ehkä jokin aika minut löytää ja minä muutun olevaksi ja elän, vaikkei se kaikkien tahto olisi ja vaikka he tahtoisivat minun peräti peräksi antavan.

Kirjallisuudentutkija ja kirjailija Vesa Haapala (s. 1971) on onnistunut luomaan hyvin uskottavan kuvan Aleksis Kivestä ja hänen elämästään. Teokseen on upotettu Kiven tekstejä useista eri lähteistä, mutta Haapalan oma kieli mukailee Kiven tyyliä niin hyvin, etteivät ne pomppaa esiin. Hieman olisi joitakin mietelmiä voinut karsia, mutta Haapalan luonnonkuvaukset ovat hienoja ja runoilijan taito näkyy kauniisti monikerroksissa lauseissa.

Muistot seisovat ajan virrassa – niistä jää sydämeen kipu, ja kaikki muu on ääntä, veden soutua.

ALEKSIJEVITŠ, SVETLANA: Sinkkipojat

Kustantaja: Tammi 2023

Alkuteos: Tsinkovyje maltšiki (1991, 2013)

Suomennos: Pauli Tapio

Vuoden 2015 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš (s. 1948) päätyi erilaisten tyylilajikokeilujen jälkeen laatimaan sitaattitekniikkaa hyödyntäviä reportaasikirjoja, jollainen on myös kirjailijan omiin päiväkirjoihin ja satoihin Afganistanin sotaan osallistuneiden tai heidän omaistensa haastatteluihin perustuva Sinkkipojat. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1991, mutta 2013 Aleksijevitš kirjoitti siihen lisäluvun kuvatakseen, millaisen vainon kohteeksi joutui teoksensa ilmestymisen jälkeen.

Joulukuussa 1975 neuvostojohto päättää joukkojen siirtämisestä Afganistaniin, koska ensinnäkin pelkää Iranissa alkaneen islamilaisen vallankumouksen leviämistä ja toisekseen estääkseen Yhdysvaltoja saamasta Afganistanissa jalansijaa. Tehtävää luonnehditaan maan eteläisen rajan turvaamiseksi ja poikien pyhäksi tehtäväksi. Joka tapauksessa helpoksi ja nopeasti hoidetuksi operaatioksi.

Moni nuori innostuukin ilmoittautumaan ”rajattuihin erityisjoukkoihin” joko ainutkertaisen seikkailun toivossa tai nähdäkseen ensi kertaa elämässään maailmaa kotiseudun ulkopuolella. Omaiset ovat ylpeitä lähtijöistä ja joissakin tapauksissa äiti jopa yllyttää poikaansa matkaan siinä toivossa, että tämä hieman miehistyisi. Miten lohduton onkaan sitten äitien suru siinä vaiheessa, kun rakas ihminen palaakin kotiin sinkkiarkussa!

Moni lähtee Afganistaniin aatteellisista syistä, koska tehtävää kuvaillaan valtion taholta valheellisesti. Nuoret lähtevät suorittamaan ”kansainvälistä velvollisuuttaan”, koska luulevat auttavansa Afganistanin kansaa irtautumaan feodalismista ja rakentamaan valoisaa sosialistista tulevaisuutta. He lähtevät rakentamaan veljeskansalle lastentarhoja, auttamaan sadonkorjuussa ja istuttamaan puita. Naisia lähtee toimimaan lääkäreinä, sairaanhoitajina tai siviilivirkailijoina, mutta moni heistä päätyy miesten viihdyttäjäksi.

Sotatilanne osoittautuu aivan muuksi kuin virallisesti on annettu ymmärtää. Vaikeudet alkavat jo omassa leirissä, missä taudit riehuvat ja ihmiset kärsivät nälkää. Sotaa jo kokeneet ”papat” simputtavat uusia tulokkaita, vievät heiltä kaiken viemisen arvoisen, nöyryyttävät ja hyvin usein käyttävät jopa väkivaltaa. Kaiketikin vain siksi, että heillä on siihen mahdollisuus. Julkisuudessa nämä miehet kuvataan aina sankareina, ”internationalistisotureina”, jotka toistavat Suuren isänmaallisen sodan urotekoja.

Tuossa makaa ”pappa”, hän on palvellut puoli vuotta, pötsi ylöspäin ja saappaat jalassa, ja hän kutsuu minut: ”Nuole minun saappaat, nuole ne puhtaiksi. Viisi minuuttia aikaa.”

Kaikki komentajista rivimiehiin käyvät kauppaa omilla ja varastetuilla tavaroilla ensinnäkin voidakseen hankkia ruokaa tai huumeita ja toisekseen ostaakseen kotiin tuomisina tavaroita, joita Neuvostoliitosta ei saa: kelsiturkkeja, farkkuja, kasettinauhureita. Äidille huivi, tyttöystävälle meikkejä, itselle uimahousut. Kaupaksi menee kaikki ravintolan aterimista sairaalatarvikkeisiin ja kunniamerkkeihin asti.

Ja aseetkin he möivät, patruunat, jotta heidät sitten myöhemmin tapettaisiin niillä samoilla aseilla ja patruunoilla. Ostivat sillä rahalla suklaata… piirakoita…

Jotkut sotilaista nauttivat taistelun tiimellyksessä ja varsin moni ainakin turtuu ensijärkytyksen jälkeen. Toverin kaatuminen tai loukkaantuminen kostetaan hävittämällä kokonaisia afgaanikyliä eikä juuri kukaan haastatelluista tunnu ajattelevan, että afgaanit taistelevat puolustaakseen isänmaataan, kun neuvostosotilaat puolestaan ovat toisten maille tunkeutuneita miehittäjiä. On helpointa olla ajattelematta ja tehdä, mitä käsketään.

Kertaakaan ei sanottu, ettei sodassa saa tappaa. Ne tuomitaan, jotka tappavat rauhan aikana. He ovat murhaajia, mutta sodassa siitä käytetään toista nimitystä: ”poikien velka synnyinmaalle”, ”pyhä miehinen työ” ”isänmaan puolustaminen”.

Sodasta palaa kotiin monella tavoin rikkoontuneita ihmisiä. He lähtivät Afganistaniin sankareina, mutta palatessaan kuulevatkin osallistuneensa häpeälliseen sotaan, jonka kunniamerkeillä ei ole mitään arvoa. Kokemuksista on vaiettava. Vammautuneet eivät voi odottaa myötätuntoa eivätkä toverinsa menettäneet osoittaa surua. Tappelun rytmiin tottuneilla turhautuminen saattaa purkautua väkivallantekoina tai itsemurhina. Omaiset surevat taas.

Ei ihminen sodassa muutu vaan vasta sodan jälkeen. Hän muuttuu, kun katsoo täkäläistä elämää niillä samoilla silmillä, joilla on nähnyt, millaista oli sodassa.

Kirjan tietojen mukaan vuodesta 1979 vuoteen 1989 kestäneessä sodassa Afganistanissa kävi yli puoli miljoonaa neuvostosotilasta, joista 15051 kuoli ja 417 katosi tietymättömiin tai jäi vangiksi. Afganistanilaisia miehiä, naisia ja lapsia puolestaan tapettiin toista miljoonaa ja kuusi miljoonaa joutui pakenemaan maasta. Myöhemmin neuvostojohto kuittaa sodan ”laskuvirheeksi”.

Sinkkipojat-teoksen teksteissä veteraanit ja äidit puhuvat varmastikin niin kuin haastatteluhetkellä oikeasti ovat ajatelleet, mistä todistaa sanojen hapuilua merkitsevien kolmen pisteen suuri määräkin. Vuonna 1992 Minskin kansantuomioistuimeen jätetään kuitenkin kannekirjelmän, jossa Svetlana Aleksijevitšia syytetään Afganistanissa kaatuneiden sotilaiden maineen likaamisesta. Kaatuneista pitää kirjoittaa kauniisti – muuten he ovat kuolleet turhaan.

Kirjailija hyödyntää jälleen sitaattitekniikkaa kuvatessaan oikeudenkäyntiä. Selostuksen lomaan on liitetty sanomalehtiartikkeleita, sanomalehdissä julkaistuja mielipidekirjoituksia ja lukijoiden kirjeitä sekä erilaisten kirjailijaliittojen kannanottoja. Niissä pohditaan muun muassa sitä, onko kirjailijalla oikeus editoida haastattelutekstejä eli muuttaa ja tavallaan tulkita niitä.

Oikeudenkäynti lähentelee farssia. Kanteissa ei ole päiväyksiä eikä allekirjoituksia, todistajat väittävät ensin yhtä ja sitten toista. Monia tuntuu karvastelevan ennen kaikkea se, että Sinkkipojat on julkaistu myös sellaisissa länsimaissa kuin Ranska ja Yhdysvallat - kirjailija on siis ansainnut rahaa haastateltaviensa kustannuksella samaan aikaan kun he itse ovat joutuneet taistelemaan toimeentulostaan. Huhun mukaanhan kirjailijalla on kaksi Mersuakin!

Tuomioistuin lopulta hylkää kaikki Aleksijevitšia koskeva kanteet aiheettomina, mutta kirjailija joutuu silti maksamaan eräälle asianomistajalle korvausta kunnianloukkauksesta. Voi vain kysyä kuten eräs kirjailijaa puolustaneista henkilöistä: ”En ymmärrä, mistä hänet halutaan nyt tuomita. Totuudestako?”

Sinkkipojat tuntuu ajankohtaiselta nyt, kun Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan on kulunut lähes vuosi. Sotia ei tietenkään voi verrata toisiinsa, mutta ahdistavalta tuntuu se, miten samanlaisin sanankääntein niitä viralliselta taholta puolustellaan ja miten totuutta pimitetään maan kansalaisilta. Maan nimi ja johtajat vaihtuvat, mikään muu ei.

PS. Kiitos Pauli Tapiolle hienosta ja sujuvasta suomennoksesta! 

NIVUKOSKI, PAULA: Kerran valo katoaa

Kustantaja: Otava 2022

Paula Nivukosken Kerran valo katoaa -romaani on jatkoa esikoisteokselle Nopeasti piirretyt pilvet (2019), jossa nuori Liisa joutui isänsä kuoltua ottamaan vastuun isokyröläisestä Koskiluhdan tilasta ja kehittyi koettelemusten myötä sisukkaaksi ja vahvaksi voimanaiseksi. Jatko-osassa keskeisessä roolissa on Liisan tytär Kerttu.

Heinäkuussa 1941 alkaa Suomen jatkosota, jonka taisteluihin joutuvat myös Kertun isoveli Toivo ja pikkuveli Taisto. Pelko asettuu ihmisten sydämiin: toisaalta rintamalla olevien läheisten puolesta ja toisaalta kotiseudullekin ulottuvien pommitusten ja desanttien toiminnan vuoksi. Kerttukin näkee toistuvasti painajaisia ja ajattelee silloin Amerikkaan lähtenyttä isäänsä, josta ei ole kahteenkymmeneen vuoteen kuultu mitään – tietääkö isä edes, että Suomessa on sota?

Ennen pitkää Kertun ajatukset kuitenkin ohjautuvat muualle. Rintamalta saapuu kirje, jossa eräs oman kylän pojista, Korven Johannes, pyytää muodolliseen sävyyn Kerttua kirjeenvaihtokumppanikseen. Hän on saanut luvan tähän Kertun isoltaveljeltä eikä Kerttu tietenkään epäröi. Aluksi nuoret totuttautuvat toisiinsa, kertoilevat tapahtumista ympärillään; Kerttu kylän asioista ja Johannes hyvästä toverihengestä tai luontohavainnoistaan.

Hyvin nopeasti aletaan jo puhua tunteista ja yhteisestä tulevaisuudesta. Johannes tunnustaa, että ajatus Kertusta lievittää hänen pelkojaan ja hiljentää hetkeksi ympärillä kaikuvat taistelujen äänet – Kertun ajatteleminen on niin helluusta. Kerttu puolestaan kietoutuu unelmiinsa hoitaessaan lehmiä, pakatessaan sukkia ja leipää rintamalle lähetettäviin paketteihin ja istuessaan ompeluseuroissa naisten juoruilua kuuntelemassa.

Sovitan Johanneksen unelmaan. Pellon laidalle, juurikasvimaalle, tuvan pitkän pöydän ääreen. Kamarin kapealle sivustavedettävälle. Siihen Johannes sopisi oikein hyvin, minun viereeni. Rakennan kirjeestä paperisen talon, Johannes on jo kirjoittanut nimensä minun huoneisiini. Muutamista riveistä minä olen kuvitellut koko elämän.

Sitten tulee pelätty tieto: moni kylän pojista on kaatunut, Toivo heidän joukossaan. Omaisten tuskaa lisää se, että ruumiit voidaan tuoda kotiin vasta talvipakkasilla. Liisa-äitee yrittää kovasti pitää itsensä kasassa, mutta lopulta voimat murenevat ja hän putoaa tyhjyyteen. Kertun tehtäväksi jää järjestää äiti hoitoon ja ottaa vastuuta kodinhoidosta, kunnes äiti jaksaa taas.

Äiti säntää pellolta pihaan, säntää pitkin pihaa, tuskin hengittää, hengittää hätää, surua, tuskaa, kipua ikävää, hengittää niin kiivaasti sisään, ettei sielu enää mahdu tilaansa.

Rintamalta saapuvat kirjeet lievittävät Kertun surua ja Johanneksen lomien aikana nuoret tapailevat muka salaa, vaikka kaikki kyläläiset ovatkin jo kauan tienneet, missä mennään. Viimein koittaa Johanneksen kolmen päivän loma, koruton vihkiminen pappilassa, pienet pidot kotona, yksi luvallinen tanssi ja yksi yhteinen yö. Muutama kirje saapuu vielä rintamalta ja sitten tieto: Johannes on kuollut, mutta ”jäänyt kentälle”.  Hautaan lasketaan tyhjä arkku.

Odotan jonkin loppuvan ja alkavan. Mutta aika ei kulje kuoleman yli. Sekunnit putoilevat hiekkaiseen maahan eikä mikään muutu. Minä en ole menossa minnekään. Sieluni on haljennut niin monta kertaa, että jäljellä on vain ohut kaistale surua, pinttynyt ihoon kiinni.

Omaiset ja kyläläiset eivät ehkä osaa lohduttaa Kerttua sanallisesti, mutta lämpö välittyy pienistä eleistä ja ymmärtävistä katseista. Elämä jatkaa kulkuaan ja puuhaa riittää – onhan naisten hoidettava nyt metsä- ja peltotyötkin, kunnes myös Koskiluhdan tilalle otetaan avuksi venäläisiä sotavankeja. Siinäpä jälleen ristiriitaisia ja vahvoja tunteita herättävä tilanne! Tarina päättyy kuitenkin toiveikkaasti rauhan koittaessa lokakuussa 1944.

Kerran valo katoaa -romaanissa tapahtumia seurataan Kertun näkökulmasta, mutta hänen rinnallaan kulkee myös mainioita hahmoja. On tiukka mumma, jonka silmiltä mikään ei jää salaan. On löytölapsi Lahja, joka iloisena ja rohkeana omistaa elämänsä muiden auttamiseen. On avarasydäminen Antero, Kertun isäpuoli. Ovat varttuva pikkusisko Aili ja hellyydenkipeä pikkuveli Matti.

Teos on rakennettu taidokkaasti ja murteen käyttö antaa siihen aivan oman ulottuvuutensa. Useimmat sanat ymmärtää kyllä asiayhteydestä, mutta jotensakin hupaisa ankkastukki paljastuu vasta googlaamisen jälkeen pullapitkoksi. Etenkin ihmisiä raastavia tunteita kirjailija kuvaa oivaltavasti laidasta laitaan; murheesta iloon, lempeydestä häijyyteen, epäluulosta myötätuntoon. Ja kauniita lauseita riittää makusteltavaksi!

Puhutaan varovaisia sanoja. Pelon mitta toistuu kutimilla, kiertyy tiukkaan silmukkaan, jatkuu, jatkuu.

Hetket kapenevat paperinhauraiksi. Ajatuksia pinotaan hitaasti päällekkäin. Suru rinnassa loimahtaa taas laajemmalle kuin sillä on ollut lupa.

Ikävä tuoksuu huivinkulmassa eikä irtoa tuuleen.

Ajattelen puolikkaita ajatuksia, elämän ja kuoleman rajapintaa. Pimeyden taipumista valoksi. Yötä, joka piiloutuu ihon alle ja pinttyy sieluun.

Kypsyvän viljan tuoksu kellottuu helmaksi ympärilleni. Annan taivaan kohota korkeammalle, asettua kauas pilvien yläpuolelle. Tänään en sure aikaa enkä pelkää työtä. Vielä heinäntekoaikaan kesä tuntuu loppumattomalta.