TAMMINEN, PETRI: Suomen historia

Kustantaja: Otava 2017

Petri Tamminen haastatteli Suomen historiaansa varten yli viittäsataa ihmistä, sekä yksitellen että erilaisissa ryhmätapaamisissa. Esimerkiksi Raumalta haastatteluun osallistui Kansalaisopiston Ajankohtaista-ryhmä. Tuloksena on pieni ja nopealukuinen teos, joka sopii täydellisesti kunnioittamaan Suomen satavuotista itsenäisyyttä. Se nostaa suurten ja virallisten kuvioiden sijasta etualalle maan asukkaat, joiden kokemukset ja ajatukset historiallisista tapahtumista voivat olla arkisia ja pieniä, mutta samalla tosia ja koskettavia.

Tammisen Suomen historian ensimmäinen luku on vuodelta 1917 ja kertoo Ainosta, jonka rakkaus venäläiseen upseeriin kariutuu Suomen itsenäistymiseen ja jonka sydänsurua ei voinut lievittää mikään muu kuin se, että kylän naiset painelivat hänen rintojaan suurella lämpimällä silitysraudalla, eikä sekään lievittänyt kovin paljon.

Seuraa lukuja suomalaisten käymistä sodista lieveilmiöineen, jälleenrakennuksesta ja sotakorvauksista. Vuonna 1952 kohahduttavat Armi Kuusela ja Helsingin olympialaiset. Noottikriisi, jumalanpilkka, keskioluen vapautuminen ja Peyton Place 1960-luvulla. Saavutukset juoksumatkoilla, ETYK ja suomettuminen 1970-luvulla. Juha Miedon häviö, Kekkosen kauden loppuminen sekä Tšernobyl 1980-luvulla. Lama, Estonia-lautan uppoaminen, EU-kansanäänestys ja jääkiekon maailmanmestaruus 1990-luvulla. Ja 2000-luvulla doping-skandaali, euroon siirtyminen, euroviisuvoitto, Nokian romahdus ja pakolaiskriisi. Väliin on siroteltu myös yleisluontoisia aiheita koulukiusaamisesta ja yksinäisyydestä Tuntemattoman sotilaan lukemiseen. Viimeinen luku on vuodelta 2016 ja nimeltään Sahanpuru:

Poimin kouran pohjalle purua ja katselin sitä läheltä. Pieniä punertavia lastuja, kuivia ja oudon tietämättömiä sadan vuoden iästään, kuin ihan juuri pikkuruisella puukolla veistettyjä.

Suurimmalta osalta kirja koostuu lyhyehköistä toteamuksista. Tammisella on taito olla sanomatta liikaa, jättää ilmaa sanojen ympärille ja lukijalle mahdollisuus omien mielikuvien muodostamiseen. Huumori ei koskaan ole osoittelevaa ja kärjistettyä, mutta kyllä Tamminen hallitsee absurdin liioittelunkin. Esimerkiksi luku nimeltään Venäjä, missä kuvataan Suomen ja Venäjän rajaviranomaisten hyvässä yhteisymmärryksessä käymiä ”neuvotteluja” (= kalastusta, saunomista ja ateriointia). Jotkut luvut herättävät nostalgisia muistoja, jotkut pakottavat tarkistamaan omien muistojen oikeellisuutta. Millainen onkaan minun Suomen historiani? 

ROY, ARUNDHATI: Äärimmäisen onnen ministeriö

Kustantaja: Otava 2017

Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness

Suomennos: Hanna Tarkka

Arundhati Roy (s. 1961) nousi maailmanmaineeseen esikoisteoksellaan Joutavuuksien jumala (1997), jolla voitti Booker-palkinnon.  Sen jälkeen kirjailija on toiminut voimakkaasti kansalaisaktivistina ja pyrkinyt niin sanoin kuin teoin taistelemaan Intian yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan. Ennen kaikkea hän on taistellut Kashmirin itsenäistymisen puolesta; Kashmirin, josta osa kuuluu Intialle, osa Pakistanille ja osa Kiinalle; Kashmirin, jossa on käyty 1900-luvun aikana kolme sotaa. Näistä asioista kertoo myös Royn hartaasti odotettu toinen romaani, Äärimmäisen onnen ministeriö.

Miten

         voi

         kertoa

pirstaleisen

        tarinan?

                   Muuttumalla

                   hiljalleen

jokaiseksi.

                   Ei.

                   Muuttumalla hiljalleen kaikeksi.

Pirstaleisen tarinan keskeisimpiä henkilöitä on Aftab, jolla on syntyessään sekä miehen että naisen sukuelimet. Perhe yrittää kasvattaa hänestä poikaa, mutta lapsi itse kallistuu yhä enemmän naiseuden puolelle. Neljätoistavuotiaana Aftab hylkää kotinsa ja muuttaa muiden kaltaistensa luo Haaveiden taloon, Khwabgahiin. Hänestä tulee hijra Anjum. Välillä Anjum ja kumppanit näyttävät katoavan tarinasta, mutta eipä sentään: he palaavat takaisin hyvin tärkeässä roolissa. Kansan yhdistäjinä, opettajina ja ilahduttajina. Heidän mukanaan kirjaan saadaan tuulahdus huolenpitoa, lojaalisuutta ja rakkautta.

Kirjan keskiosa käsittelee Kashmirin sotia. Kaunis turistien suosima Kashmir yrittää itsenäistyä, mutta Intian hallinnoimalla alueella yritys kukistetaan raa’asti. Alistamiseen käytetään mielivaltaisesti ja kylmän laskelmoivasti kidutusta, median manipulointia, valheita ja lavastettuja tilanteita, joiden yksityiskohdat ovat kauhistuttavia, suututtavia ja suorastaan oksettavia. Tuhansia ja tuhansia ihmisiä kuolee, mutta silti yhä uusia vapaustaistelijoita astuu heidän tilalleen.

   ”… Nykyään meillä on täällä kaikki. Koulutus, aseet… Ammukset ostetaan armeijalta. Kaksikymmentä rupiaa luoti, yhdeksänsataa-”

   ”Mitä, armeijalta?”

   ”Niin. He eivät halua, että taistelu päättyy. He eivät halua lähteä Kashmirista. He ovat tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen. Eri osapuolet tekevät rahaa nuorten kashmirilaisten ruumiilla…”

Näistä tapahtumista kerrotaan muutaman nuoruudesta asti yhteyttä pitäneen henkilön kannalta. Arkkitehti Musa taistelee aktiivisesti ase kädessä, toimittaja Naga rohkeita artikkeleita kirjoittamalla ja kiehtova Tilo heidän rakastettunaan ja uskottunaan. Pahuuden henkilöitymäksi nousee komentaja Amrik Singh, työtään leikkinä pitävä julmuri.

Roy kuvaa Intian hallitusta varsin ironisesti. On ”sanaseppopääministeri” ja on poliittiselta karismaltaan häkkikanin luokkaa oleva pääministeri. Korruptio ja takinkääntäminen ovat itsestäänselvyyksiä. Kokonaisia kyliä (ja kaupunkeja) tyhjennetään pilvenpiirtäjien ja terästehtaiden tieltä.

Teollisuusalueilla kaupungin laidoilla, neliökilometrien kokoisella tiiviisti pakattujen jätteiden ja värikkäiden muovipussien suolla, jonne häädetyt oli ”asutettu uudelleen”, ilma oli sakeanaan kemikaaleja ja vesi myrkyllistä. Sääskipilvet kohosivat lammikoista, jotka olivat paksua vihreää velliä. Ylijäämä-äidit nököttivät kuin varpuset jätekasoilla, jotka olivat ainoina jäljellä heidän kodeistaan, ja lauloivat ylijäämälapsensa uneen.

Yhtenä Intian kehityksen jarruna on tiukka kastijärjestelmä monine alahaaroineen. Yllättävää kyllä myös ihonvärillä on väliä: mitä vaaleampi iho, sen parempi! Toinen yhteiskuntaa nakertava asia on hindujen ja muslimien välinen epäluulo. Jompikumpi puoli tekee jotain ja seuraavaksi hurjistuneet ihmisjoukot vyöryvät kadulle tehden täysin holtittomia tekoja – kunnes palaavat kotiin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Royn tapa kertoa tarinaa on mielenkiintoinen. Monesta asiasta tai tapahtumasta kerrotaan lopputulos jo kirjan alkupuolella, mutta siihen johtaneet seikat kerrotaan vähitellen ja paljon myöhemmin. Äärimmäisen onnen ministeriö on äärimmäisen ahdistavaa luettavaa, koska väkivallan ja koston kierre ei tunnu koskaan loppuvan. Silti päällimmäiseksi jää pienen pieni toivonhiven.

PAASIO, LEENA: Menetetty tyttö

Kustantaja: Kosmos 2017

Kolmekymppinen Johanna Markkanen palaa Suomeen oltuaan pari vuotta vapaaehtoistyössä kenialaisen kyläkoulun opettajana. Afrikka oli hänelle kokemus: käsittämätön mittasuhteissaan, kunnioitettava arkisessa sitkeydessään, riipaiseva köyhyydessään. Oli luontoa ja eläimiä, värejä ja hajuja.

Savimajan löyhkään oli tottunut kahdessa vuodessa. Sen pystyi erittelemään ja pilkkomaan erivärisiksi hiukkasiksi, jotka pystyi nielemään, kun hengitti suun kautta. Virtsa haisi siniseltä, uloste punaiselta, pinttynyt hiki ruskealta, eläinten raadot keltaiselta ja jätteet majan takana oranssilta. Verellä ei ollut väriä. Sitä ei pystynyt pilkkomaan, vaikka olisi halunnutkin.

Koulu taas oli oma maailmansa, jossa oli selvittävä vanhanaikaisin opetusmenetelmin ilman oppikirjoja ja tietokoneita, mutta jossa sai vastapainoksi nauttia oppilaiden tiedonjanosta ja kurinalaisuudesta. Ennen pitkää Johannan huomiota alkoivat kuitenkin kiinnittää puuttuvat tytöt. Tytöt, jotka jäivät pois eivätkä enää palanneet. Tytöt, jotka joutuivat kantamaan vastuun kotitöistä. Tytöt, jotka naitettiin hädin tuskin teini-ikäisinä. Tytöt, jotka kuolivat joko ympärileikkauksen seurauksena tai synnytyksiin. Johannan aikaan Keniassa sisältyi rakkautta, mutta myös suurta surua ja kalvavaa syyllisyyttä. Suomeen palaa hauras nainen.

Suomessakaan ei ole aluksi helppoa. Itsenäisyyteen tottunut aikuinen joutuu majoittautumaan lapsuudenkotiinsa isän ja äidin luo ja katsomaan vierestä ystäviään pyörittämässä lapsiperheen arkea.  Kokemukset Afrikassa ovat säikyttäneet Johannaa eikä hän uskalla sitoutua suhteeseen kenenkään kanssa, vaikka ympärillä pyörisi ennen pitkää parikin soveliasta ehdokasta. Kuvaamataidon opettajan pesti entisessä opinahjossa alkaa sekin monella tapaa myrskyisästi. Johannan valvottavaksi määrätty luokka 9a on pahamaineinen eivätkä sen ongelmaoppilaat jätä testaamatta uuden opettajan kurinpitotaitoja, huumorintajua ja kärsivällisyyttä. Luottamuksen rakentaminen vie aikansa, etenkin kun lasten vanhemmat puuttuvat turhan kärkkäästi tilanteisiin ja jotkut kollegat heitä vielä myötäilevät. Vanhat jäärät vastustavat jo periaatteessa ”monialaisia oppimiskokonaisuuksia” ja ”ilmiöviikkoja” ja kaikille muille niin ihana vararehtori Lauri yrittää nolata ja nöyryyttää tulokasta joka käänteessä. Lisää Johanna alkaa kantaa huolta niistä menetetyistä tytöistä, joita löytää tällä kertaa Suomesta: teiniäideistä, perheväkivallan uhreista, liian nuorina liian suurta taakkaa kantavista. Kevään koittaessa asiat alkavat kuitenkin loksahtaa paikoilleen ja ihmissuhteiden villi sekasotku selkiintyä.

Leena Paasio kirjoittaa niin vetävästi ja jouhevasti, että kirjan lukee hujauksessa. Suuremmin ei haittaa sekään, ettei ymmärrä mitään veneily- ja valokuvaussanastosta – pääasia, että kirjailija itse selvästikin tietää mistä puhuu. Tummia sävyjä kirjassa toki on ja painavaa asiaa, mutta on myös kevyttä viihteellisyyttä juonikuvioissa ja nokkelaa, leikkisää replikointia. Lisänsä kerrontaan tuovat Johannan näkemät unet ja Afrikassa kuullut sadut ja myytit sekä sähköpostit ja viranomaistekstien katkelmat, joita Johanna kapinallisesti mutisee joutuessaan Laurin läksytettäväksi. Menetetty tyttö herättää ajatuksia itse kunkin vastuusta, mutta jättää myös hyvän mielen. Ehkä toivoa on Afrikassakin.

Ja siellä ilon ja naurun, kyynelien ja unelmien keskellä annoin toivon valua ihohuokosiin, tulevan ja menneen syleillä sisintä. Ajattelin savannin auringonnousuja ja Talekin punaista savimaata, mökkirannan joutsenperhettä ja oranssia poijua tyynessä kevätillassa.

LINDHOLM, PAULIINA: Komendantti : Viapori 1748

Kustantaja: Otava 2017

Kustannusosakeyhtiö Otavan ja Otavan Kirjasäätiön Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan kunniaksi julistaman Suomi 2017 -romaanikilpailun voitti helsinkiläinen graafikko Pauliina Lindholm (s. 1962) esikoisteoksellaan Komendantti. Kirja kertoo Augustin Ehrensvärdistä, riikinruotsalaisesta sotamarsalkasta, joka saapuu Helsingin kaupunkipahaiseen johtamaan suurisuuntaisen puolustuslinnoituksen rakennustöitä. Ehrensvärd on maailman parhaissa yliopistoissa opiskellut valistusajan tiedemies, opettaja ja Kuninkaallisen Tiedeakatemian perustajajäsen, kirjailija ja kuvataiteilija. Hän on vastuuntuntoinen, työteliäs ja määrätietoinen. Häntä ei kannata yrittää vetää nenästä, mutta hänen oikeamielisyyteensä voi luottaa.

…minun tehtäväni on luoda tänne illuusio että Hänen Majesteetillaan on kaikkien asioiden langat hallussaan niin kauan, kunnes ne tosiasiassa ovat. Minä teen lehmänkauppaa, minä huijaan, minä viettelen, välillä huudankin jos sillä omieni asiaa edistän.

Komendantti on tolkun mies, joka pyrkii viemään asioita eteenpäin keskustelemalla ja kuuntelemalla, ei väkipakolla. On monenlaista vastusta ja ratkaistavaa asiaa: työntekijä-, materiaali- ja rahapula, levottomuutta lietsovat huhut ja juonittelut niin paikallisella tasolla kuin hovissa. Huolet tulevat komendantin uniinkin.

Taiteilijana Ehrensvärd rakastaa kauneutta. kukkia ja lintuja – häntä saammekin kiittää kaikkialle Suomeen levinneestä syreenistä. Kauneudenjanoon liittyy myös ihastuminen kalastajatyttö Annaan, jonka säteilevään ulkonäköön käheä nauru tuo viekottelevan lisän. Toki Ehrensvärd on myös yksinäinen kaukana kotoaan ja perheestään. Poikaansa hän ikävöi tavattomasti, mutta Catrin-rouva muistuu mieleen lähinnä vain omantunnon kolkuttaessa. Vaikka maalaismainen Helsinki ei ihan aatelismiehen vaatimuksia vastaakaan, voittaa se kuitenkin hovielämän – ja ruoka on keittiömestarin ansiosta erinomaista täälläkin.

Ehrensvärdin ohella keskeiseksi henkilöksi nousee kalastaja ja kansanparantaja Kalle Andersson. Hän ei juuri luota ruotsinmaalaisiin herroihin, jotka venäläisten hyökätessä kuitenkin todennäköisesti pakenevat laivoillaan ja jättävät suomalaiset ottamaan vastaan tuhon, hävityksen ja kuoleman. Koettelemusten kautta hän on oppinut tyytymään tilanteeseen:

Kun herkeää pelkäämästä, uskaltaa kellua elon antajan mukana, hänen virroissaan ja vesissään. Ei passaa laittaa Luojalle vastaan, vaan kellua vain ja hymyillä.

Kirja koostuu toisaalta kaikkitietävän kertojan välittämistä kuvauksista ja toisaalta Ehrensvärdin kuvitteellisesta päiväkirjasta ja hänen kirjoittamistaan kirjeistä. Kieli on paikoin hyvin maalailevaa – voi hyvinkin uskoa piirustuksesta ja etsauksesta kiinnostuneen miehen nähneen näin:

Jäätyvän veden ääni oli kuin lasin helinää, ja veden yllä kulki hiljaisuuden siniharmaa viiva. Sen ihmissilmä kykenee näkemään, mutta ihmiskäsi ei koskaan piirtämään. Se on lännen taivaanranta, sininen ja harmaa kuin karoliinin univormu, sen yllä jumalan oranssi tuli, joka polttaa meidän kaikkien sisintä ja saa meidät kulkemaan maan ääriin. Se on ikuisen ikävän viiva, suuren kaipauksen viiva, sen suuren hiljaisuuden raja.

Komendantti on hyvä historiallinen romaani, mutta kärsii jonkin verran vertailussa Jukka Viikilän romaaniin Akvarelleja Engelin kaupungista, joka voitti Finlandia-palkinnon viime vuonna. Komendantin ja kalastajatytön haikea suhde ei oikein vakuuta, mutta korostaa kyllä Ehrensvärdin jaloutta muiden miesten karkeutta ja kiimaisuutta vasten. Oli ihan pakko tehdä kuvahaku Ehrensvärdistä, kun häntä koko ajan niin kauniiksi kehuttiin. Totta on.

AHAVA, SELJA: Ennen kuin mieheni katoaa

Kustantaja: Gummerus 2017

Selja Ahavan (s. 1974) esikoisromaani Eksyneen muistikirja (2010) oli ehdolla Helsingin Sanomien jakamaan esikoisteospalkintoon. Toinen romaani Taivaalta tippuvat asiat (2015) sai EU:n kirjapalkinnon ja oli ehdolla sekä Finlandia-palkintoon että Tulenkantajat-vientikirjapalkintoon. Ennen kuin mieheni katoaa perustuu kirjailijan omaan elämään, mikä antaa sille sen totuudenmukaisen ja vivahteikkaan sävyn. Mistään tympeästä paljastelusta ei ole kyse.

”Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen”, sanoo nelikymppinen mies vaimolleen ja lopettaa samalla kokonaisen aikakauden. Vaimo käy läpi ristiriitaisia tunteita. On hämmennys. Kenen kanssa oikein menin naimisiin? Tunsinko tuota miestä laisinkaan? Onko hän nyt eri ihminen? On suru. Miten tehdä miehen ruumiista kartta, ennen kuin sen tutut ja rakkaat piirteet katoavat? On raivo. Miksi mies ei vihjannut mitään? Miksi salasi taipumuksensa niin pitkään? On taistelu. Eikö mies huomaa, miten miehinen hän joka suhteessa on? On halu tukea. Millaista kasvorasvaa, luomiväriä ja vaatteita miehen olisi käytettävä? Miten kertoa yhdessä asiasta ystäville ja tuttaville? Mies itse on tyyni ja järkähtämätön, päätöksensä tehnyt. Hän on nyt Lili. Hän on kotelosta kuoriutunut sudenkorento. Vaimo viettää hautajaisia, kaivaa miehen paidat perunamaahan.

Tämän tarinan rinnalla purjehtii Kristoffer Kolumbus länteen etsimään meritietä tarunomaiseen Intiaan. Kolumbus on hämmentävä. Hänen nimestään on lukuisia eri muotoja: Cristoforo Colombo, Cristoväo Colom, Christophorus Columbus, Cristóbal Colón… Hänen syntymäkaupungikseen on tarjolla lähes kaksikymmentä Italian kaupunkia. Hänen hautansa on vaihtanut paikkaa useaan otteeseen eivätkä haudassa olevat luut kenties ole Kolumbuksen itsensä laisinkaan. Avustuksia saadakseen löytöretkeilijä tarjoili muunneltua totuutta mennen tullen, koska tosissaan uskoi tulleensa oikeaan paikkaan vielä neljännen matkan jälkeenkin. Kuinka Kuuban ja Hispaniolan saarten todellisuus saattoi hänen mielestään vastata Marco Polon kuvauksia loistavista palatseista, puutarhoista, mausteista ja rikkauksista? Tietenkin jo lähtökohta oli väärä. Marco Polohan kuvasi Kiinaa ja Mongoliaa, ei Intiaa. Väärä oli myös Kolumbuksen kartta, johon hän niin kovin luotti. Ihan niin kuin aviovaimon kartta miehestään.

Ennen kuin mieheni katoaa välittää lukijallekin kirjoittajan kokeman tunnemyrskyn, mutta pysyy silti kauniina ja hienostuneena. Välillä kieli puhkeaa runoksikin:

Hän oli mies, hänessä eli nainen.

Hän kuoli pois, hän alkoi syntyä.

Hän tiesi mutta salasi, hän ei tiennyt salaavansa.

Hän oli niin avoin kuin osasi, hän ei kertonut itsestään mitään.

Meillä oli rakkautta, me elimme valheessa.

Me elimme yhdessä, me emme koskaan tunteneet toisiamme.

Hän petti ja valehteli, hän rakasti.

Hän oli ja meni, häntä ei ehkä koskaan ollutkaan.

Kirjasta vielä sellainen huomio, että sivunumerointia ei ole, mutta jako lukuihin ja kappaleisiin kyllä. Ajoittain muutamat avainsanat täyttävät sivun suurina ja painavina. Painava on tämä kirjakin pienestä koostaan huolimatta. Ehdottomasti lukemisen arvoinen!

TREMAYNE, S. K.: Tulilapsi

Kustantaja: Otava 2017

Alkuteos: The Fire Child

Suomennos: Jaana Iso-Markku

Rachel tuntee elävänsä sadussa. Hän on lähtöisin alimpaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvasta ongelmaperheestä, mutta on omin avuin hankkinut koulutusta ja raivannut tietään ylöspäin. Nyt hän on naimisissa karismaattisen liikejuristin David Kerthenin kanssa ja ihastuttavan kahdeksanvuotiaan Jamie-pojan äitipuoli. Kotina on Länsi-Cornwallissa sijaitseva Carnhallowin kartano, joka on ollut suvun omistuksessa tuhat vuotta ja jonka sokkeloista löytyy seitsemänkymmentäkahdeksan huonetta. Vähitellen Rachelin mieleen alkaa kuitenkin hiipiä pelko ja epäilys, kun hän tutustuu paikkakunnalla liikkuviin juoruihin ja Kerthenien menneisyyteen liittyviin epäselvyyksiin. Davidin ensimmäisen vaimon Ninan hauta on kirkkomaalla, mutta miten Nina oikein kuoli? Kammottavan onnettomuuden seurauksena? Itsemurhan tehneenä… murhattuna? Vai onko hän kuollut lainkaan? Rachelin hämmennystä lisää Jamie-pojan varma usko siihen, että hänen äitinsä on tulossa kotiin ja nimenomaan jouluna. Lähtölaskentaa käydään kirjan lukujen otsikoissakin: 178 päivää jouluun, 162, 149…

David ja Rachel eivät kumpikaan ole alistujia, vaan taistelijoita miltei häikäilemättömyyteen saakka. Kummankin menneisyydessä on salaisuuksia, jotka alkavat vähitellen paljastua kaikista peittely-yrityksistä ja uusiutuvista valheista huolimatta. Vainoharhaisuus kasvaa kasvamistaan uhaten viedä terveen järjen mennessään. Mikä on totta ja mikä valhetta? Entä onko valhe oikeutettu, jos sen avulla saavutetaan hyvää?  Ja kenen kannalta hyvää?

Tulilapsi on goottilaista kauhua parhaimmillaan. On rappeutuva kartano, jyrkkiä kallioita vasten jymähtelevät aallot, salakuljettajien luolat, kuolemansakin jälkeen itsestään muistuttava nainen, enneunia näkevä lapsi. Ovat myös hylätyt kaivokset ja synkät kuilut, jotka kertovat siitä, miten mahtisukujen rikkaudet ansaittiin köyhien työläisten terveyden ja hengen kustannuksella.

Jopa pilvettömänä kesäkuun päivänä, sellaisena kuin tänään, Morvellanin rauniot näyttävät epämääräisen surullisilta tai oudon syyttäviltä. On kuin ne yrittäisivät kertoa minulle jotain, mutta eivät pysty siihen eivätkä siis kerro. Ne ovat ilmeikkäästi vaiti. Kaikki ääni tulee mekastavasta Atlantista, jylisevistä aalloista, jotka kiirivät vuoroveden tuomina tunnelien yläpuolella.

Aluksi voi uumoilla jonkinlaisia muistumia vaikkapa Daphne du Maurierin Rebekasta, mutta Tremayne kuljettaa tarinaansa sittenkin aivan omia teitään.  Kaikki ei ole ihan uskottavaa, mutta hällä väliä! Tunnelma on käsinkosketeltavan tiivis ja ja juoni kuin kiemurteleva polku Cornwallin sumussa. Jos hetken luuleekin olevansa vakaalla maaperällä, niin seuraava käänne jo suistaa lukijan hetteikköön. Hyvää viihdettä!

AUSTER, PAUL: 4 3 2 1

Kustantaja: Tammi 2017

Alkuteos: 4 3 2 1

Suomennos: Ilkka Rekiaro

Sukutarun mukaan Fergusonin isoisä saapui New Yorkiin 1900-luvun ensimmäisenä päivänä. Täällä juutalainen Isaac Reznikoff oli aikonut ottaa nimekseen aitoamerikkalaisen Rockefellerin, mutta vahingossa hänestä tulikin skotlantilaissävyinen Ichabod Ferguson.

…Ferguson kääntäisi idean päälaelleen eikä kirjoittaisikaan yhdestä henkilöstä, jolla on kolme nimeä, vaan keksisi kolme versiota hänestä itsestään ja kertoisi heidän tarinansa oman tarinansa rinnalla (jossain määrin oman tarinansa, sillä hänestäkin tulisi sepitteinen versio), ja hän kirjoittaisi kirjan neljästä identtisestä mutta erilaisesta ihmisestä, joilla olisi sama nimi, Ferguson.

Archibald Isaac Ferguson kertoo siis neljä eri versiota itsestään. Yhteistä on sukutausta ja syntymä, mutta sen jälkeen eri versioiden pojat alkavat ajautua yhä etäämmälle toisistaan. Joku pojista ei saavuta aikuisikää, joku menettää isänsä kuoleman tai avioeron vuoksi, joku vammautuu pahasti, joku viettää homoeroottista elämää, joku joutuu uskonnolliseen kriisiin. Kullakin Fergusonilla on omat ystävänsä ja omat petikumppaninsa, joskin joka versiossa esille nousee yksi nimi: Amy. Kukin Ferguson rakastaa kirjallisuutta, elokuvia ja urheilua, mutta rakkaimpien kirjojen listat eroavat toisistaan, kiintymys elokuviin on erilaista ja urheilulajit vaihtelevat. Fergusonit ovat kiinnostuneita myös lehtityöstä; onpa yhdellä nuorella Fergusonilla koulussa oma lehtikin. Näin Auster saattaa vyöryttää lukijan eteen tietoa ja analyyseja todella laajassa mittakaavassa.

4 3 2 1 on myös kertomus Yhdysvalloista 1950-1970-luvuilla. Tuona ajanjaksona tapahtui monia poliittisesti ja historiallisesti merkittäviä asioita: Kuuban kriisi, salamurhat, avaruusohjelma, rotumellakat, opiskelijaprotestit, Vietnamin sota… Ferguson itse on joka versiossa melko tavalla sivustakatsojana. Aikuisuuden kynnyksellä hän ei vastusta sotaa yleensä, vaan nimenomaan Vietnamin sotaa, koska ei näe sille oikeutusta. Mellakoimaan hän ei ryhdy, mutta päättää mennä mieluummin vankilaan kuin armeijaan.

Austerin kirja tuo väistämättä mieleen Kate Atkinsonin upean romaanin Elämä elämältä. Sen runollisuuden ja huumorin rinnalla 4 3 2 1 vaikuttaa hieman tasapaksulta. Siinä on monia kiinnostavia, hauskoja ja osuvia kuvauksia, mutta myös paljon toistoa. Fergusonien eri versiot eivät poikkea toisistaan mitenkään ratkaisevasti, vaikka joku heistä kapinoikin hieman enemmän kuin toinen ja joku menestyy paremmin kuin toinen. Kirja on kerta kaikkiaan liian laaja, 1141 sivua on liikaa. Kenties hahmottaminen olisi ollut helpompaa, jos olisi lukenut jokaisen Ferguson-version erikseen alusta loppuun eikä kirjan tarjoamina pätkinä. Pääteema tulee kyllä selväksi:

…me emme koskaan saa tietää, valitsimmeko oikein vai väärin. Siitä voisi olla varma vain, jos kaikki tosiasiat olisivat tiedossa, ja ne voi saada selville vain olemalla kahdessa paikassa yhtä aikaa, mikä on mahdotonta.

DOERR, ANTHONY: Davidin uni

Kustantaja: WSOY 2016

Alkuteos: About Grace

Suomennos: Hanna Tarkka

Anthony Doerr (s. 1973) nousi maailmanmaineeseen teoksellaan Kaikki se valo jota emme näe. Menestyksen vanavedessä suomennettiin myös Doerrin esikoisromaani Davidin uni.

Alaskalainen David Winkler on sääilmiöistä ja etenkin lumihiutaleista kiinnostunut ujo nuori mies. Hänellä on myös erikoislahja (tai vitsaus), sillä hän näkee enneunia tulevista tapahtumista. Ainakin David itse uskoo uniinsa, koska jotkut ovat toteutuneet viimeistä piirtoa myöten – vaimon tapaamista myöten. Pariskunnalle syntyy Grace-niminen tytär ja perheonni kukoistaa, kunnes David alkaa nähdä toistuvasti unta valtavasta tulva-aallosta, jonka kurimuksesta hän itse pelastuu mutta johon Grace menehtyy. Davidin reaktio on aika erikoinen: hän pakenee toiselle puolelle maailmaa, jottei hänen läsnäolonsa vaarantaisi tyttären henkeä. Vaimo ei tietenkään tätä ymmärrä, joten perhe hajoaa.

Karibialaisella St. Vincentin saarella David viettää kaksikymmentäviisi vuotta hotellin yleismiehenä. Tänä aikana hän ystävystyy Chilen poliittisia vainoja paenneen pariskunnan kanssa ja kiintyy syvästi perheen tyttäreen Naaliyahiin – ehkäpä tiedostamattomana korvikkeena omalle lapselle. Sitten David alkaa jälleen nähdä unia kuolemasta…

Kirjassa liikutaan Alaskan paukkupakkasista St. Vincentin trooppiseen lämpöön. Doerr havainnoi ja kuvaa yksityiskohtia taitavasti ja onnistuu välittämään lukijallekin erilaisia tunto-, haju- ja näköaistimuksia. Tosin hän vie paikoin kuvauksensa liian pitkälle ja lukija väsyy vyörytyksessä.

Silti hänellä oli muutaman kerran elämässään ollut myös kokonaisempia näkyjä: kokemukset olivat olleet tarkkarajaisia ja äärettömän todentuntuisia – kuin olisi herätessään todennut seisovansa vasta pinnaltaan jäätyneellä järvellä ja kuullut syvältä jalkojensa alta risahtelua – ja ne olisivat säilyneet mielessä pitkään muistuttaen itsestään vielä myöhemminkin monena päivänä, ikään kuin pian tuleva ei olisi malttanut odottaa muuttumistaan menneisyydeksi, tai nykyisyys olisi syöksynyt jo tulevaan, innoissaan siitä mitä oli luvassa. Nimenomaan näitä unia oli mahdotonta kuvailla sanoin: ne olivat unennäköä syvempiä unia, jossakin muistamisen tuolla puolen. Ne olivat tietämistä.

Kirjan luettuaan voi pohdiskella vaikkapa sitä, ovatko Davidin unet todellakin enteitä tulevasta, jolloin kaikki olisi tavallaan väistämätöntä. Vai tapahtuvatko asiat, koska David uneksuu niistä? Vai ovatko unet ja tapahtumat täysin toisistaan riippumattomia ja uniin uskominen pelkkää taikauskoa?

Davidin uni on kaiken kaikkiaan pienoinen pettymys. Siinä on liikaa tieteellistä pohdintaa lumesta ja vedestä ja liikaa filosofointia. Itse tarina on kyllä mielenkiintoinen ja mukana on monia tutustumisen arvoisia henkilöitä, mutta jotenkin tuntuu, että olisi kannattanut tyytyä laajaan novelliin eikä yrittää muodostaa aineksista romaania. 

OGAWA, YOKO: Professori ja taloudenhoitaja

Kustantaja: Tammi 2016

Alkuteos: Hakase no Aishita Sûshiki

Suomennos: Antti Valkama

Japanilainen Yoko Ogawa (s. 1962) on kotimaassaan erittäin arvostettu kirjailija – ja tuottelias myös, sillä vuodesta 1983 lähtien hän on julkaissut yli 40 teosta. Tunnetuin niistä on Professori ja taloudenhoitaja, joka on myös ensimmäinen Ogawalta suomennettu romaani.

Professorin luona taloudenhoitajat eivät viihdy. Viimeisimpänä vaihtoehtona välitystoimisto lähettää sinne nuorehkon yksinhuoltajaäidin, jolla on iästään huolimatta jo paljon kokemusta ja hyvä maine. Kyllä hänkin hämmästyy ensitapaamisellaan asiakkaansa kanssa.

”Mikä mahtaa olla kengännumerosi?” Kun olin ilmoittanut olevani uusi taloudenhoitaja, Professori ei ensimmäiseksi tiedustellut nimeäni vaan jalkani kokoa…

Professori oli kansainvälisestikin tunnettu matemaattinen nero joutuessaan auto-onnettomuuteen vuonna 1975. Tuossa onnettomuudessa saamansa päävamman vuoksi Professorin muisti kestää enää vain 80 minuuttia. Vuoteen 1975 asti hänellä on muistissaan kaikki: matemaattisset kaavat ja teoriat, baseball-ottelutilastot ja suuri rakkautensa, mutta sen jälkeinen elämä on hänelle outoa ja jäsentäytymätöntä. Pukuun ripustettujen muistilappujen avulla hän yrittää edes hieman hallita tilannetta, mutta silti jok’ikinen aamu taloudenhoitajan tapaaminen on hänelle kuin ensimmäinen kerta.

Työskenneltyäni jonkin aikaa Professorin luona minulle selvisi, että hänellä oli tapana ottaa puheeksi jokin luku tilanteissa, joissa ei tiennyt mitä sanoisi. Luvut olivat kuin oikea käsi, jonka hän ojensi toiselle kättelyä varten. Samalla ne olivat häntä itseään suojaava päällystakki…

Professorin palava rakkaus matematiikkaa kohtaan saa pian taloudenhoitajankin innostumaan ja ennen pitkää samaan taikapiiriin sujahtaa myös taloudenhoitajan kymmenvuotias poika, jota Professori alkaa kutsua Juureksi. Pojan tasainen päälaki nimittäin tuo hänen mieleensä neliöjuuren merkin. Kolmikon kesken syttyy innostuneita keskusteluja alkuluvuista, ystävällisistä lukupareista ja suoraselkäisistä luvuista – Professori kun löytää luvusta kuin luvusta jotain merkityksellistä.

Professori ja taloudenhoitaja -romaanissa esitellään monenlaisia matemaattisia teorioita, kaavoja ja lukuja, mutta kyllä matematiikkaa harrastamatonkin pystyy kirjasta nauttimaan ja ehkä oppimaankin jotain. Ennen kaikkea kirja kertoo kuitenkin lämpimästä ystävyydestä, jollainen saattaa syntyä hyvin erilaisten ihmisten välille hyvin epäotollisissa olosuhteissa. Se myös opettaa sen, että kannattaa elää täysillä tässä hetkessä ja nauttia siitä avoimin mielin. Kaiken kaikkiaan hyvin viehättävä teos.

MAI, JIA: Koodinmurtaja

Kustantaja: Aula & Co 2017

Alkuteos: Jie mi

Suomennos: Rauno Sainio

Mai Jia on kirjailijanimi, jonka taakse kätkeytyy vuosia Kiinan tiedustelupalvelussa työskennellyt toimittaja Jiang Benhu (s. 1964). Kotimaassaan hyvin suosittu Mai on kirjoittanut neljä romaania, joista on myös tehty tv- ja elokuvasovituksia. Koodinmurtaja on ensimmäinen suomennos hänen teoksistaan. Sitä mainostetaan trillerinä, mutta vauhdikasta toimintaa odottava pettyy kyllä pahasti. Suurin osa jännityksestä tapahtuu pään sisällä. On kyse nerouden ja hulluuden rajaviivasta, voimakkaista pakkomielteistä, unista ja niiden tulkinnasta. Kyvyttömyydestä sosiaalisiin kontakteihin, mutta myös kiintymyksestä ja lojaalisuudesta.

Koodinmurtaja on Rongin suvun tarina. Kuparikyläläisestä vauraasta suolakauppiassuvusta alkaa löytyä hämmästyttäviä matemaattisia lahjakkuuksia, joista tärkein tulee olemaan kirjan päähenkilö Rong Jinzhen. Poika on syrjitty ja yksinäinen äpärälapsi, jota kutsumanimetkään eivät paljon mairittele (Piru tai Isopäinen Hyönteinen). Ilman opetusta hän pystyy kuitenkin kehittelemään monimutkaisia matemaattisia kaavoja, jotka saavat vierailulle tulleen yliopiston rehtorin nappaamaan pojan mukaansa pääkaupunkiin. Samalla nimikin vaihtuu: virallisesti Jinzhen, perheen piirissä Helmiveli ja koulutovereiden keskuudessa Koppanero. Nero hän on, sen oivaltaa myös matematiikan laitoksen professori ja kansainvälisen tason šakkimestari Jan Liseiwicz. Vaikka opettajan ja oppilaan tiet ennen pitkää eroavat, vallitsee heidän välillään ystävyyden, luottamuksen ja epäilyksen sekainen suhde tarinan loppuun saakka. Liseiwicz lähtee Yhdysvaltoihin ja Jinzhen joutuu koodinmurtajaksi äärimmäisen salaperäiseen Erikoisyksikkö 701:een. Hänen tehtävänsä on selvittää vihollisen murtamattomana pidetty Purppura-koodi ja sen hän myös tekee. Itseluottamuksen ja uteliaisuuden riivaamana hän sukeltaa myös Purppura-koodin seuraajan, Mustan, syövereihin, vaikka kaikki henkistä turvallisuutta tukevat säännöt sen kieltävät. Väärä ratkaisu!

Koodinmurtaja-romaani on laadittu elämäkerran muotoon. Elämäkerran kirjoittaja kulkee ympäri Kiinaa etsimässä totuutta Jinzhenin kohtalosta, haastattelemassa ihmisiä ja tutustumassa tapahtumapaikkoihin. Hyvin usein hän puhuttelee lukijaa suoraan ja selittelee tekemisiään ja vaikutelmiaan.

Ajattelin ennen, että tarinaa kerrottaessa sen luotettavuus lukijan näkökulmasta ei ole ehdoton tavoita, sellainen jota ei missään nimessä saisi ylenkatsoa. Tällä tarinalla on kuitenkin omat erikoisvaatimuksensa, sillä niin kiistämättömän totuuden se kertoo… Siksi muistutan, että mikäli tarinalla on lukijan mielestä ollut omat sitkeät vikansa, syitä ei kannata etsiä tarinan kertojasta, vaan sen henkilöhahmoista tai jopa elämän itsensä mekanismeista.

Jinzhenin tarina liittyy saumattomasti Kiinan poliittiseen historiaan. On japanilaisten pirujen valta-aika, hallitusten vaihtuessa vaihtuva suosio, kommunismin kasvava ote kansalaisten elämässä, kulttuurivallankumous, Kiinan ja Yhdysvaltojen suhde. Koodinmurtaja on monimuotoinen kirja, jonka voi lukea nopeasti seikkailukertomuksena tai hitaasti sen ulottuvuuksia mietiskellen.