PHILLIPS, JULIA; Katoava maa

Kustantaja: Siltala 2021

Alkuteos: Disappearing Earth

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Ollaan Petropavlovskin kaupungissa Kamtšatkan niemimaalla. Yksitoistavuotias Aljona ja kahdeksanvuotias Sofia ovat viettäneet elokuista päivää kaksistaan rannalla äidin ollessa töissä ja paluumatkalla keskikaupungille auttaneet jalkansa loukannutta nuorehkoa miestä. Kiitoksena avusta tämä on tarjoutunut viemään tytöt autollaan kotiin. Vain yksi ihminen on ohimennen pannut merkille kiiltävän puhtaan katumaasturin, isokokoisen valkoihoisen miehen ja kaksi keijukaiskasvoista tyttöstä arvaamatta, että se on viimeinen elonmerkki Golosovskajan sisaruksista.

Tämän jälkeen tarina etenee kuukausi kerrallaan lähes vuoden mittaisen jakson ja esittelee miltei joka kuukausi uusia ihmisiä elämäntarinoineen, näkökulmineen ja kumppaneineen. Useimmiten näkökulma on naisen. Naiset kuvaavat parisuhdeongelmiaan, kokemaansa henkistä ja fyysistä väkivaltaa, alistamista ja syrjimistä, mutta myös läheisyyden ja seksin kaipuutaan. Porukkaa riittää ja venäläiset nimet eri muodoissaan aiheuttavat hämmennystä, mutta onneksi kirjan alussa on luettelo keskeisimmistä henkilöistä.

Katoamisen jälkeen kuukaudet kuluvat ja ihmisten mielipiteet vaihtelevat: tytöt on siepattu, tytön on murhattu, tytöt ovat hukkuneet, tytöt on viety pois niemimaalta… Poliisin toimet tuntuvat jotenkin sattumanvaraisilta ja väärin suunnatuilta, kun kaikista oleellisista yksityiskohdista ei tiedoteta ollenkaan Petropavloskin alueen ulkopuolella. Aljonan ja Sofian äiti Marina yrittää hyödyntää kokemustaan tutkivana toimittajana, mutta silti toivo tyttöjen löytymisestä elossa hiipuu.

Marina oli kävellyt ympäri kaupunkia huudellen tyttäriään. Hän oli jyskyttänyt naapureiden ovia. Hän oli värvännyt kirjastonhoitajia etsimään arkistoista tietoja aikaisemmin kadonneista lapsista. Neljän hedelmättömän kuukauden ajan hän oli soitellut Moskovan sisäasiainministeriöön, huohottanut puhelimessa alempien virkamiesten kanssa puhuessaan ja kirjoitellut muistiin nimiä ja puhelin numeroita, jotka eivät olleet johtaneet mihinkään.

Aljona ja Sofia eivät kuitenkaan ole ainoat kadonneet Kamtšatkan niemimaalla. Kolme vuotta aikaisemmin sisämaan vuoristossa sijaitsevasta Essosta katosi Lilia-niminen tyttö, mutta poliisi ei vaivautunut tutkimaan hänen tapaustaan edes muodon vuoksi. Ensinnäkin Lilia oli jo kahdeksantoistavuotias, epäilyttävä maineeltaan ja lisäksi syntyperältään eveeni eli alkuperäiskansoihin kuuluva. Yksioikoisesti hänen pääteltiin vain karanneen.

… ne kaksi tyttöä, jotka katosivat kesällä… Tiedotusvälineissä kohutaan heistä herkeämättä. Näytetään poliiseja ja tyttöjen äitiä, niin että tunnen heidän kasvonsa paremmin kuin omien naapureiden kasvot pikkulapsena. Mutta miten on eveenitytön laita, joka katosi kolme vuotta sitten? Kuka siitä kohusi? Kuka edes muistaa häntä enää?

Katoava maa -teoksessa tulevat selvästi esiin venäläisten asuttajien ja alkuperäiskansojen väliset erot yhteiskunnallisessa asemassa ja kytevät ennakkoluulot toisiaan kohtaan. Alkuperäiskansoilla ovat omat kielensä ja omat kulttuurinsa ja monet saavat vielä elantonsa perinteisiltä aloilta kuten poronhoidosta. Venäläisten silmissä he ovat vitsailun kohteeksi sopivia takapajuisia juntteja, joiden on turha odottaa tasapuolista kohtelua.

Kamtšatkan eristäytyneisyys muusta maailmasta luo tapahtumiin oman leimansa. Niemimaalle pääsee vain meritse tai lentoteitse, sillä tulivuoret, tundrat ja vuoristot estävät pääsyn Venäjän mantereelle maata pitkin, ja lisäksi tiet eri alueiden välillä ovat muutenkin osan vuotta kulkukelvottomia. Niitäkin on, jotka yhä kaipailevat neuvostojärjestelmää.

Revmira oli kasvatettu turvallisessa kodissa, idyllisessä kyläyhteisössä, keskellä periaatteita noudattavaa kansaa, elävää eveenikulttuuria, suuria aikaan saaneessa sosialistisessa kansakunnassa. Se kansakunta oli romahtanut. Mitään ei ollut tullut sen tilalle.

Katoava maa on varmaotteisesti rakennettu esikoisteos. Phillips paljastaa jo alussa tärkeitä yksityiskohtia ja ujuttaa niitä mukaan jatkossakin. Jotkut satunnaiset tapaamiset saattavat olla hyvinkin merkityksellisiä juonen kannalta, mutta lukija sitä tuskin havaitsee ennen kuin kirjan lopussa viimein paljastuu tapahtumien koko kuvio. Symboliikkaakin teokseen varmaan sisältyy. Miten tulkita esimerkiksi kirjan alussa ja lopussa kerrottu tarina maa-alueesta, joka katoaa valtavan tsunamin iskiessä?

Julia Phillips (s. 1989) vietti vuoden Kamtšatkan niemimaalla saatuaan Fulbrightin apurahan vuonna 2011. Tuona aikana hän pyrki selvittämään, missä määrin ulkomaiset investoinnit ja turismi olivat vaikuttaneet aiemmin suljettuna sotilasalueena olleeseen niemimaahan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Tietoa alueesta hänellä siis on, mutta jossain määrin amerikkalainen ajattelutapa paistaa läpi. Silti ilahduttavaa tutustua romaanin välityksellä entisestään vieraaseen seutuun!