WHITEHEAD, COLSON: Maanalainen rautatie

Kustantaja: Otava 2021

Alkuteos: The Underground Railroad

Suomennos: Markku Päkkilä

…orja on ihminen vain hetken kerrallaan orjuuden ikuisuudessa.

Maanalainen rautatie oli nimitys salaisten kulkuyhteyksien ja turvatalojen muodostamalle verkostolle, joka 1700-luvun lopulta sisällissotaan asti auttoi orjia pakenemaan Yhdysvaltain eteläosista pohjoisvaltioihin tai Kanadaan. Romaanissa Vesitanssija Ta-Nehisi Coates kuvasi tätä toimintaa hieman mystiikkaa mukaan ripottaen. Whitehead puolestaan lähtee kuvitelmasta, että maan alla todellakin kulki salainen juna osavaltiosta toiseen.

Maanalainen rautatie -teoksen tapahtumat alkavat Georgiassa sijaitsevalta puuvillaplantaasilta. Päähenkilö on Cora-niminen tyttö, orja jo kolmannessa polvessa. Hänen äitinsä Mabel onnistui tekemään jotain ainutlaatuista Coran ollessa kymmenvuotias: pakenemaan farmilta jäämättä missään vaiheessa kiinni. Miksi hän jätti tyttärensä isännän ja toisten orjien armoille eikä myöhemminkään yrittänyt pelastaa tätä? Cora ei voi lakata vihaamasta äitiään.

Elämä plantaasilla on hirveää, etenkin kun suhteellisen lempeän isännän tilalle tulee tämän ahne ja sadistinen veli. Caesar-niminen orja on jo pyytänyt Coraa pakenemaan kanssaan, mutta tyttö suostuu vasta tultuaan pahoinpidellyksi ja ruoskituksi. Tunteja kestävät ruoskimiset ovat valkoisille viihdykettä, jota voi seurata ruokailun ohella.

Caesar ja Cora pääsevät kuin pääsevätkin junaan, vaikka ovat pakonsa aikana joutuneet kahakkaan valkoisten kanssa ja ehkä aiheuttaneet nuoren miehen kuoleman. Perillä Etelä-Carolinassa olo tuntuu aluksi turvalliselta ja huolettomalta, mutta lopulta Cora tajuaa, ettei ole vieläkään vapaa suunnittelemaan tulevaisuuttaan. Täällä valkoihoiset eivät käytä voimakeinoja, mutta mustien määrää maassa hekin pyrkivät rajoittamaan.

He nukkuivat siinä uskossa, että valkoihoisilla ei enää ollut valtaa valvoa ja määrätä sitä, mitä he olivat ja tekivät. Että he päättivät asioistaan itse. Todellisuudessa heitä paimennettiin ja koulittiin koko ajan. Ei kauppatavarana niin kuin ennen vaan karjana: heitä jalostettiin ja kastroitiin, heitä pidettiin asuntoloissa, jotka olivat kuin kanakoppeja tai karsinoita.

Coran turvallisuutta uhkaa myös maineikas palkkiometsästäjä Ridgeway, joka kokee henkilökohtaisena loukkauksena sen, ettei ole saanut aikoinaan kiinni Mabelia. Palkkiometsästäjä ja musta tyttö tapaavatkin lopulta, mutta heidän välilleen syntyvä suhde on erikoinen. Mies tuntuu kunnioittavan Coran sanavalmiutta ja ärhäkkyyttä eikä Cora puolestaan missään vaiheessa osoita pelkäävänsä. Kirjan lopussa selviävät niin Coran ja Caesarin kuin Mabelinkin kohtalot – pääseekö kukaan heistä lopulta turvaan?

Whiteheadin teos sisältää kaunistelemattoman todenmukaisia kuvauksia siitä, miten julmasti itseään kristittyinä pitävät ihmiset voivat kohdella toisia ainoastaan siksi, että näiden ihonväri tai rotu on toinen. Kehenkään ei voi luottaa, sillä orja voi kavaltaa toisen orjan palkkion toivossa ja valkoihoinen pettää orjia auttavat tuttavansa joko vakaumuksen tai hautomansa kaunan vuoksi.

Se oli vastaansanomatonta rotulogiikkaa. Jos neekerit olisi tarkoitettu vapaiksi, ne eivät olisi ikinä joutuneet kahleisiin. Jos punanahat olisi tarkoitettu maan herroiksi, se kuuluisi niille tänäkin päivänä. Jos valkoihoisten kohtalona ei olisi ollut vallata uutta maailmaa, he eivät olisi hallinneet sitä.

Whiteheadin romaani on palkittu muun muassa National Book Awardilla vuonna 2016 ja Pulitzerilla vuonna 2017. Kirja on tunteita herättävä, koska sen raaimmatkin kuvaukset perustuvat tosiasioihin, mutta samalla sujuvan tyylinsä ansiosta yllättävän vetävä. Taitava kirjailija osaa sirottaa tekstiin huumoria ja myös toivoa.