ALAKOSKI, SUSANNA: Pumpulienkeli

Kustantaja: WSOY 2021

Alkuteos: Bomullsängeln

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Meitä työläisnaisia kutsutaan tupakkahuoriksi, tulitikkutytöiksi, pumpulitytöiksi. Täällä Vaasassa on kuitenkin aina olut vähän fiinimpiä. Täällä me olemme pumpulienkeleitä.

Susanna Alakosken äidin äiti teki viisikymmentä vuotta töitä tekstiilitehtaassa, mutta ei koskaan puhunut työstään. Tämä yllytti kirjailijaa tarttumaan aiheeseen, tutkimaan historian tapahtumia, yhteiskunnan muutoksia, työolojen kehitystä, naisen aseman paranemista... ”Suomi-kirjan” työnimellä ollutta teosta Alakoski kirjoitti yli kymmenen vuotta, kunnes hänelle selvisi, että tulossa ei ollutkaan yksi romaani vaan neljän kirjan sarja. Sarjan ensimmäinen osa Pumpulienkeli pohjautuu osittain kirjailijan isoäidin elämään.

Tarina alkaa 1910-luvulta. Kertomuksen alkaessa sen näkijä ja kokija Hilda on yhdeksänvuotias ja edustaa Sorolan tilan nuorinta polvea. Amerikkaan muuttaneesta isästään Hilda ei tiedä mitään eikä tuijotustautiin sairastuneesta Tyyne-äidistäkään ole paljon iloa. Määräysvaltaa talossa käyttää Tyynen vanhimman siskon leski, Viljo-isä. Lisäksi tilalla asustaa joukko Hildan tätejä ja heidän miehiään.

Hildalle tärkein ja läheisin ihminen on Sanna-täti, joka ei ole sukua, vaan syytingillä Sorolassa. Sanna-täti pyörittää taloutta taitavasti ja viihdyttää iltaisin puhdetöitä tekevää väkeä kertomuksilla vanhoista ajoista, tavoista, uskomuksista ja mielenkiintoisista henkilöistä. Sannalla on vahvat mielipiteet jopa naisasiasta ja luonnonsuojelusta ja varsin reipas tapa ilmaista ne.

Varttuessaan Hildasta tulee varsin sievä kiharatukkainen ja runsaspovinen neito, johon rippikoulun nuori pastorikin ihastuu. Syntyy pieni Emil, joka kuitenkin jaksaa elää vain muutaman päivän. Syntinen Hilda ajetaan pois kotoa, mutta läheisen Rikkolan talon hyväsydäminen emäntä ottaa hänet piiaksi. Työ on raskasta ja kuluttavaa ja sitä tehdään aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen seitsemänä päivänä viikosta.

Lypsää, separoi, kuumentaa padassa vettä. Pesee astiat, separaattorin. Kalevala lauloi Hildalle Kalevattaresta, joka orpoa opetti. Lähet astian pesohon, hulikkojen huuhtelohon: pese kannut korvinensa, tuopit uurtehuisinensa! Maljat huuho – muista laiat, lusikkaiset – muista varret!

Rikkolan toinen piika, Helli, houkuttelee Hildan mukanaan Vaasan Puuvillatehtaalle, jossa naisillakin on rahapalkka, sama työaika kuin miehillä ja joskus jopa vapaa sunnuntai. Asuinhuone on karu ja kylmä, tehdas likainen ja meluisa, työ tarkkuutta vaativaa toistoa. Silti vähään tyytyvä Hilda kiittää Jumalaa saamastaan hyvästä. Helli sen sijaan on perustamassa työläisnaisten unionia ja vaatimassa epäkohtiin korjausta. Naiset hieman paheksuvat toistensa elämänasennetta, mutta säilyvät silti ystävinä.

Kuinka vähän ihminen elämästä tiesikään. Se saattoi päättyä tuosta vain. Ja silti tehtaat jatkoivat niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. He hengittivät yhdessä, yhdellä keuhkolla. Ne tuottivat päivin öin, öin päivin. Ja työläinen työläisen perään raatoi itsensä loppuun jättämättä mitään jälkeä itsestään.

Rakkaudenkin Hilda saa kokea, kun hänen elämäänsä astuu Pietarsaaresta kotoisin oleva komea monttööri Arvo, joka soittaa kannelta ja harrastaa uimahyppyjä. Kaikki on avointa, rehellistä ja selvää. Pariskunta menee naimisiin ja saa kaksi lahjakasta lasta, Gretan ja Jonnin.

Ja Hilda painautui liki Arvoa ja Arvo painautui liki Hildaa. Hildan sysimiilu haukkoi henkeä. Hildan tuli oli jollain tavalla kuumempi kuin Arvon, ja kun miilusta uhkasi happi loppua, Hilda suuteli Arvon mukaan. Hehku kasvoi ja levisi ja pian löivät korkeat lieskat kohti kattoa.

Historia kulkee kulkuaan, suhdannevaihtelut ja sodat vaikuttavat puuvillatehtaankin toimintaan ja samalla myös työläisten elämään. Hildallakin on koettelemuksia, mutta sitkeästi hän jatkaa eteenpäin lastensa vuoksi ja uskollisten ystäviensä avulla. Jälkeläistensä rohkeaa ja optimistista elämänasennetta hän voi vain ihailla ja ihmetellä. Nuoret eivät enää tyydy kotimaahan, vaan hakevat parempaa elämää Ruotsista tai Englannista.

Ja elämän aikana lapsia syntyi ja lapsia kuoli ja rakennettiin rautateitä ja pystytettiin huviloita ja konserttisaleja rikkaille. Käytiin kaupassa, kehrättiin, kudottiin ja ommeltiin vanhasta uutta. Polkupyörä maksoi vieläkin yhtä paljon kuin lypsylehmä. Mutta samapa se. Palosaaren tiet olivat yhä sellaisessa kunnossa, ettei pyöräilyä voinut ajatellakaan. Ja eikö ollut niin, että vaikka elämä oli yhtä työtä ja vaivaa, huolta ja murhetta, masentua ei pitänyt.

Alakoski on kerännyt paljon lähdeaineistoa ja se näkyy. Yksityiskohtia asunnoista, töistä maaseudulla ja kaupungissa, työkaluista ja koneista on miltei liiaksikin, mutta toisaalta ne luovat oivallista ajankuvaa. Kirjan kielikin on hauskan vanhahtavaa, kun Hildan ajatuksissa Raamatun ja Kalevalan tekstit sekä murresanat lyövät railakkaasti kättä. Kerronnan rytmi vaihtelee kiinnostavasti: välillä lauseet takovat ja välillä sanalitaniasta ei ole tulla loppua.

Alakoski on tekemässä todella kiinnostavaa romaanisarjaa, jonka jatko-osia odottelee kiinnostuneena. Seuraavien sukupolvien vahvat naiset tulevat astumaan niissä vuorollaan esiin.