BERTELL, ANN-LUISE: Oma maa

Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: Heiman

Suomennos: Vappu Orlov

Ann-Luise Bertell (s. 1971) on suomenruotsalainen näyttelijä, kirjailija ja ohjaaja, joka tällä hetkellä toimii Wasa Teaterin johtajana. Bertellin romaani Heiman oli vuonna 2020 ehdolla sekä Finlandia- että Runeberg- kirjallisuuspalkintoon ja on nyt julkaistu suomeksi nimellä Oma maa. Teoksessa kirjailija on hyödyntänyt isänisänsä elämää ja kokemuksia, mutta fiktiosta on kuitenkin kyse.

Sukutarina sijoittuu pääosin pohjanmaalaiseen Kimon kylään ja kattaa ajanjakson 1930-luvulta 1980-luvun loppupuolelle. Mannerheimin palkitsema (joskin tekojaan katuva) sisällissodan sankari Ruben kuolee keuhkotautiin ja jättää orvoiksi kaksi poikaansa, kymmenvuotiaan Elofin ja nelivuotiaan Ivarin. Äidin vei sokeritauti jo vuotta aikaisemmin, mutta hänen naapurikylässä asuvat vanhempansa ovat nyt halukkaita huolehtimaan pojista. Elofin perimä Westerbackien maatila jää odottamaan parempia aikoja.

Talo näki toiset punaiset tuvat, naapuritalot. Aitat, ladot, jonkun vilahtamassa ohi. Miten kaikki saattoi näyttää niin tavalliselta? Talo seisoi siinä niin kuin aina ennenkin. Ihmiset tulivat ja menivät, elivät ja kuolivat. Talo ei välittänyt.

Äidinäiti Rika kuuluu uskonnolliseen yhteisöön ja puhuu suurelta osin raamatunlausein. Myös Elof innostuu tutkimaan Raamattua ja haaveilemaan papin urasta. Kouluaika kuitenkin osoittaa, ettei kurittomasta – joskin hyväntuulisuutensa vuoksi jopa opettajan pitämästä - pojasta taida lukumiestä tulla. Tie vie yhdeksäntoistavuotiaana sotaan, mutta Elofista ei ole sotilaaksi. Hän ei pysty tappamaan.

Elämä koettelee rajusti Elofin henkistä kanttia: isän ja etenkin äidin menetys lapsena, mummolassa Rafael-enon tragedia, nuoren sairaanhoitajan kuolema pommituksissa ja kaikkein pahimpana John-ystävän menetys sodan perääntymisvaiheessa. Elofista tuntuu, että hänen parhaatkin pyrkimykset ovat tuomittuja osumaan harhaan ja jättämään jälkeensä vain syyllisyyttä ja häpeää. Hän on pelkuriparka, vaikka näyttelee rempseää.

Sodasta palattuaan Elof ottaa vastuun rapistumaan päässeestä kotitilastaan. Vaimokseen hän saa fyysisesti ja henkisesti vahvan ja juurevan Olgan, jonka kanssa on hyvä ruveta rinta rinnan uurastamaan ja kasvattamaan perhettä. Silti onnikaan ei poista Elofin ahdistusta, jota hän suomalaiskansalliseen tapaan alkaa sotatoveriensa kanssa yhä enenevässä määrin turruttaa viinalla. Onneksi on Olga.

…elämä kulkee aina jollain tavoin eteenpäin, että vaikka pahin on tapahtunut, päivä seuraa kuitenkin toistaan.

Kotitila on Elofille kaikki kaikessa; se on hänen omaa maataan, jonka jokaisen kolkan hän tuntee. Siksi kaikki tilaa uhkaavat asiat ovat pelottavia. Siirteleekö joku rajapyykkejä? Pystyykö paras ystävä Viktor maksamaan lainansa vai kaatuuko kaikki takaajana toimineen Elofin maksettavaksi? Jääkö Sten-poika maatilalle vai lähteekö Ivar-setänsä lailla teknikoksi Kiirunan kaivoksille Ruotsiin? Entä Stenin lapset?

Tämä on hänen polkunsa, hänen maataan jolla hän kulki. Hän oli pitänyt maan käsissään, hän oli hoitanut sitä hyvin. Puut seisoivat paikoillaan, pellot olivat siinä missä pitikin, perattuina kivenjärkäleistä ja pajupuskista.

Oma maa kuvaa karhean realistisesti ihmisten köyhyyttä ja kurjuutta 1900-luvun alkupuoliskolla, sodan kauheutta ja sen jälkeensä jättämiä haavoja ja myöhemmin kovaa työtä maatilalla. On kuitenkin myös iloa ja toiveikkuutta: elintaso paranee vähän kerrassaan ja Westerbackien sukuun saadaan ensimmäinen ylioppilas. Pieni yliluonnollisuudenkin pilkahdus kirjassa on, kertomuksia henkiolennoista ja viikatemiehestä ja taitaapa jäniskin jotain symboloida.

Bertell kertoo löytäneensä kirjalle muodon työssään teatterin dramaturgina. Niinpä tarina etenee lyhyinä lukuina näytelmän tavoin kohtauksesta toiseen ja jättää osan asioista lukijan mietittäväksi. Eiväthän tarinan henkilötkään tiedä, ymmärrä tai muista kaikkea ympärillään tapahtuvaa, vaan kokonaisuus muodostuu heidän erilaisista näkökulmistaan. Hieno ja antoisa teos monikerroksisuudessaan!