OLSSON, LINDA: Kaikki hyvä sinussa

Keski-ikäinen Marion Flint ei jaksa enää työelämää eikä suurkaupunkihälinää, vaan eristäytyy syrjäiselle rannalle Uuteen-Seelantiin. On yksinkertainen mökki, autio meri ja hiljainen ranta. On aikaa ajatella, katsoa mennyttä, tehdä sovintoa itsensä kanssa.

Luulen, että omituiset mahdollisuudet ympäröivät meitä herkeämättä. Olimmepa niistä tietoisia tai emme, valitsimmepa niistä tai emme, ne ovat yhtä kaikki olemassa. Se matkan varrella vastaan tuleva, mitä ei valitse, putoaa tiensivuun, ja elämämme tie on täynnä hylättyjä, omaan arvoonsa jätettyjä ja huomaamatta jääneitä mahdollisuuksia, niin hyviä kuin huonoja. Satunnaisista kohtaamisista ja sattumista tulee merkittäviä vain silloin kun niihin tartutaan. Ne, joiden antaa mennä ohitseen, ovat ikiajoiksi poissa. Ei koskaan saa tietää, mihin ne olisivat johtaneet. En usko, että niiden olisi koskaan pitänytkään toteutua.

Sitten Marionin portaille ilmestyy pieni maoripoika. Hän on rääsyinen ja laiha, joten Marion tarjoaa keittoa. Hän on puhumaton ja kuin muissa maailmoissa, mutta pystyy soittamaan pianoa yhdeltä kuulemalta – jopa varioimaan ja improvisoimaan kappaleita. Suhde kehittyy torstaisia tapaamisia syvemmäksi, kun Marion pelastaa pojan hukkumasta ja rupeaa selvittelemään tämän sekavia perhetaustoja. Hän ei voi enää hylätä laiminlyötyä ja pahoinpideltyä lasta, mutta mitä hän voi tehdä?

Ika-pojan ongelmia selvitellessään Marion uskaltautuu muistelemaan omaa rikkinäistä lapsuuttaan Ruotsissa ja Ahvenanmaalla. Silloiset hirvittävät tapahtumat ovat alitajuisesti vaikuttaneet koko elämään, vaikka muistot onkin haudattu uuden nimen ja uuden turvallisen elämän taakse. Kaunis rakkauskin kaatui niiden takia, mutta ehkä uusi mahdollisuus tarjoutuu. Ainakin näin voi aavistella.

Olssonin kirja on lempeä ja toiveikas, vaikka käsitteleekin vaikeita asioita. Hieman liian monta uskomatonta yhteensattumaa siihen on laitettu, jotta sitä voisi lukea muuna kuin aikuisten satuna. Vähän imeläkin se on, mutta kaunis kieli ja taitava juonenrakentelu pelastavat tilanteen.

PALMGREN, REIDAR: Sudenmarja

Reidar Palmgren (s. 1966) on teatteritaiteen maisteri, freelance-näyttelijä ja tv-juontaja (Kirjamaa-ohjelma YLE Teemalla yhdessä toimittaja Anna Tuluston kanssa). Hän on myös varteenotettava kirjailija, jonka esikoisteos Jalat edellä sai vuonna 2001 sekä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon että Akateemisen kirjakaupan esikoiskirjapalkinnon. Palmgrenin toinen romaani Lentämisen alkeet ilmestyi vuonna 2004 ja kolmas teos Tunneli vuonna 2007. Kaikille teoksille on tyypillistä napakka teksti, rajattu henkilömäärä ja nopeasti vaihtuvat toiminnalliset kohtaukset – teatterialan ihmisen näkemystä kaikki.

Sudenmarja on selkeä puheenvuoro luonnon puolesta. Palmgren kuvaa vuodenaikojen vaihtelua raikkaasti, tarkasti ja elämän kiertokulun hyväksyen. Yhtä tärkeitä ovat muurahaiset ja sudenmarjat kuin ihmisetkin. Kuolema ei ole pelottava asia, vaan oleellinen osa olemassaolon ketjusta. Ihminen vain pikkumaisine pyrkimyksineen voi osoittautua luonnolle tuhoisaksi.

[Tuula] näki rastaan poikasten kuoriutuvan ja varttuvan alastomista, sokeista vaaleanpunaisen sikiön näköisistä olennoista ryppykasvoisiksi höyhenpalloiksi, kunnes orava vei ne pesästä. Hän seurasi oravan poikasten leikkiä heinäkuussa kuusen oksistossa, kunnes suurista metsistä tullut kanahaukka vei niistä jokaisen, yhden kerrallaan, yhden joka päivä poikasilleen.

Päähenkilö Tuula samaistuu luontoon; luonto on hänen kotinsa. Hän elää vaistojensa varassa, kiihkeästi ja ehdottomasti. Vastuulleen uskottua puistonosaa hän hoitaa hellästi kuin äiti, mahdollisimman pehmein menetelmin. Hän tuntee jokaisen kasvin, jokaisen linnunpesän. Välillä hän tuntuu itsekin muuttuvan eläimeksi, ehkä sudeksi: korvat painuvat luimuun, hampaat terottuvat ja nenä haistaa pienimmänkin hajujäljen. Ihmisten parissa Tuula sen sijaan on kömpelö. Hän vetäytyy omaan sisäiseen maailmaansa ja katkaisee kontaktin kanssaihmisiinsä, jolloin muut pitävät häntä vähintäänkin outona ja pahimmillaan jopa kehitysvammaisena. Tuulalle puhuminen merkitsee oleellisen tiedon välittämistä, ei huolimatonta jutustelua. Ensi alkuun Tuula vaikuttaa suorastaan tunteettomalta, mutta kyllä hänellä tunteita on: hellyyttä, surua, vihaa ja lopulta rakkauttakin.

Lapsi tarvitsee vanhempaa ja rakastaa tätä sen vuoksi. Aikuinen taas ei tarvitse lasta, mutta rakastaa siitä huolimatta. Se on rakkautta, mutta vajaata, yksipuolista.

Yksipuolinen rakkaus ei tavallaan ollut rakkautta ollenkaan, se oli rakkauden puolikas. Sellainen oli vain riippuvuutta, tai kiintymystä korkeintaan.

Kirjassa on myös jännittäviä sivuhaaroja: miten käy nuoren graffitimaalarin, miten hämäräbisneksiin sotkeutuneen Antin? Useimmat juonen haarat selittyvät lopussa, ehkä hieman yllättävästikin. Joissakin tapauksissa tulkinta jää kuitenkin lukijalle. Kirjan loppu ei ihan täytä alkupuolen herättämiä suuria odotuksia, mutta mielenkiintoinen ja kaunis kirja on silti.

JOKINEN, SEPPO: Hervantalainen

Seppo Jokinen ottaa dekkareissaan usein kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Hervantalainen – teoksessa hän puuttuu vanhustenhoitoon ja löytää siihen monta näkökulmaa. Moni vanhus haluaisi elää omassa kodissaan niin kauan kuin mahdollista – ja siihenhän myös yhteiskunta periaatteessa kannustaa. Todellisuus ei vain mene yksiin periaatteiden kanssa. Kotona asuva saattaa tarvita muutakin tukea kuin lääkkeiden annostelua ja ruokailun valvomista. Kotiavustajilla ja kotisairaanhoitajilla taas ei aika riitä seurusteluun tai kaupassa käymiseen, vaikka kuinka halua olisi – minuuttiaikataulu määrää kauanko yhden ihmisen luona saa viipyä.

Lapset, etenkin tyttäret, joutuvat ottamaan vastuuta, vaikka kaikille ei omaishoitajan rooli sovi. Etenkin muistisairaan vanhuksen kohdalla kärsivällisyys joutuu joka päivä koetukselle. Lisäksi on niitä, jotka vielä aikuisiälläkin katsovat vanhempien olevan velvollisia elättämään ja tukemaan heitä, ja vievät rahaa tai tavaraa joko fyysistä tai henkistä väkivaltaa käyttäen.

Jokisen kirjojen sympaattinen päähenkilö komisario Koskinen joutuu jälleen kerran palamaan kesken kesäloman töihin, koska Tampereella alkaa tapahtua. Ihmisiä pahoinpidellään käsittämättömän raa’asti ja joku uhreista kuoleekin. Onko tekojen takana aina sama henkilö? Mitkä ovat hänen motiivinsa? Uhreille ei ensi alkuun löydy muuta yhdistävää tekijää kuin ikä eli kyseessä on keski-ikäisiä miehiä ja naisia eri sosiaaliluokista. Lukijalla on pienoinen etulyöntiasema Koskiseen nähden, koska hän pääsee seuraamaan mm. kotisairaanhoitaja Mirkun työpäivää. Yllätyksellinen loppuratkaisu silti on.

Seppo Jokisen teksti miellyttää lämmöllään. Tutuksi tulleiden henkilöiden elämää seuraa mielellään, esimerkiksi onko Koskinen palaamassa yhteen ex-vaimonsa kanssa? Koskinen yrittää kovasti olla karski ja miehekäs, mutta on silti pohjimmaltaan herkkä ja tunteellinen. Kirjassa on myös huumoria:

- Karhunpoika sairastaa. Semmostahan sä hoilasit ja mä funtsin aina, missä kummassa se karhunpenikka oli koheltanut häntänsä kipeäksi.

- Koheltanut?

- No kun se laulu meni jotenkin niin, että häntää helliikäämme.

CAPUS, ALEX: Léon ja Louise

Alex Capus (s. 1961) asuu Sveitsissä ja kirjoittaa kirjansa saksaksi. Kuitenkin teoksessa Léon ja Louise on selkeästi ranskalainen henki eli elegantisti yhdisteltyä vakavuutta ja kepeyttä, surumielisyyttä ja toiveikkuutta. Se selittynee ainakin osittain sillä, että kirja perustuu Capusin ranskalaisen isoisän elämänvaiheisiin ja sijoittuu osittain Normandiaan ja osittain Pariisiin. Tosipohjaisuus lisää teoksen kiinnostavuutta.

Pitkän elämän eläneen Léonin hautajaisiin ilmaantuu tuntematon vanha nainen. Omaisten hämmästyneiden silmien edessä hän suutelee vainajan otsaa, rimaputtaa kaksi kertaa polkupyörän kelloa (jonka laittaa sitten arkkuun), naurahtaa ja kipittää pois. Nainen on Louise. Kirja kertoo siitä, miten hän ja pyöränkello liittyivät Léonin elämään.

Léon lähti ensimmäisen maailmansodan loppupuolella suoraan koulunpenkiltä pienen normandialaisen kylän lennätinapulaiseksi. Louise puolestaan joutui kylän pormestarin sihteerinä viemään suruviestejä kaatuneiden omaisille. Lähinnä vanhusten asuttamassa kylässä nuoret löysivät pian toisensa. Heidän rakkaudentäyteinen kesänsä pyöräretkineen ja piknikeineen oli kuin eri planeetalla taisteluhaudoissa kärsiviin miehiin nähden, mutta ei sota loppujen lopuksi säästänyt heitäkään. Léon ja Louise joutuivat eroon toisistaan moneksi vuodeksi ja rakensivat oman elämänsä tahoillaan, kunnes kohtalo toi heidät taas yhteen. Miten yhdistää vanha rakkaus ja uudet sitoumukset?

Toisen maailmansodan aikana Louise osallistui sotatoimiin yllättävässä tehtävässä, joka vei hänet Afrikkaan saakka. Léon puolestaan joutui pariisilaiseen laboratorioon tutkimaan mahdollisia myrkytystapauksia. Kirjan kuvaus saksalaisten vaivihkaisesta saapumisesta Pariisiin on mielenkiintoinen: mikään ei varsinaisesti tuntunut ihmisten arjessa muuttuvan ja silti uhka leijui kaiken yllä. Léoninkaan pieni kapinointiyritys ei kauan välttänyt saksalaisen valvontajärjestelmän tehokkuutta.

Léon ja Louise -kirjassa tapahdu mitään tavatonta ja uskomatonta eikä se sisällä suurta syvällistä pohdintaa. Kaikki on kuitenkin kerrottu niin viehättävästi ja huumorintajuisesti, että lukijalle jää hyvä mieli.

Léon oli jo ottanut tyynesti vastaan tiedon, ettei tällä kertaa ollut luvassa eläimellistä himoa. Hänellä oli jo jonkin verran elämänkokemusta, ja viiden avioliittovuoden jälkeen hän tiesi, että naisen sielu on salaperäisellä tavalla yhteydessä tähtien ja vuoroveden liikkeisiin ja naiskehon sykleihin, kenties myös maanalaisiin laavavirtauksiin, muuttolintujen lentoreitteihin ja Ranskan valtionrautateiden aikatauluun, mahdollisesti jopa Bakun öljykenttien tuotantolukuihin , Amazon-virran kolobrien sydämen lyöntitaajuuksiin ja kaskelottien lauluun Antarktiksen ahtojään alla.

PS. Kirjan kansi on todella kaunis.

JAMES, PETER: Kuolema peittää jäljet

Kuolema peittää jäljet on neljäs osa Peter Jamesin Roy Grace –sarjasta. Sarja on ollut alusta lähtien hyvin suosittu ja tuntuu vain paranevan osa osalta. Kuolema peittää jäljet -teoksessa kirjailija kuljettaa rinnakkain neljää näennäisesti irrallista juonikuviota ja loksauttaa lopussa palaset taitavasti yhteen. Lukijakin voi leikkiä salapoliisia, sillä vinkkejä jaellaan anteliaasti pitkin matkaa.

Ronnie Wilson on suuria suunnitteleva, mutta jatkuvasti toimissaan epäonnistuva liikemies. Hän sattuu olemaan varojenkeruumatkalla New Yorkissa syyskuun yhdentenätoista päivänä vuonna 2001 ja matkalla World Trade Centeriin. Terroristi-isku näyttää tuhoavan hänen mahdollisuutensa – tai kenties vievän uuteen alkuun? Puille paljaille jäänyt vaimo tekee itsemurhan hyppäämällä laivamatkan aikana mereen.

Seuraavaksi siirrytään kuusi vuotta eteenpäin. Brightonilaisesta poistoviemäristä löytyy pitkälle maatunut naisen ruumis ja ruumiinavaus osoittaa kuolinsyyn olleen kuristaminen. Samaan aikaan nuori nainen, Abby, piileskelee lukkojen takana ja uskaltautuu ulos vain pimeällä. Joku vainoaa häntä julmasti ja armottomasti, mutta miksi? Vielä yksi nainen liittyy ketjuun mukaan, kun Australiasta murhattuna löytyneen naisen henkilöllisyys paljastuu. Kuljetaanko nyt kuolleen miehen jalanjäljissä?

Rikostarkastaja Roy Gracesta on helppo pitää. Hän on käytännönläheinen tutkija, jota turhauttaa jäykkä byrokratia ja esimiesten harrastama poliittinen peli. Esimiehenä Grace on oikeudenmukainen ja kannustava. Kovasti toivoisi hänen viimeinkin saavan selville jäljettömiin kadonneen vaimonsa kohtalon, mutta antaako kirjan loppu viitteitä siihen suuntaan?

DORRESTEIN, RENATE: Lainaa vain

Nettie saa lapsen 16-vuotiaana ja tulee isoäidiksi 32-vuotiaana. Lapsenlapsensa viralliseksi holhoojaksi hän joutuu 48-vuotiaana, kun tytär sortuu huumeisiin eikä enää pysty itse huolehtimaan kehitysvammaisesta pojastaan (mikä ei tarkoita sitä, että lapsesta luopuminen olisi hänelle helppoa). Igor on siinä mielessä vaikea tapaus, että hänellä kaiken pitäisi olla järjestyksessä ja suoraviivaisen selkeää. Epävarmuus saattaa laukaista hallitsemattoman väkivaltakohtauksen, mikä isokokoisen ja vahvan nuoren miehen kohdalla on jo osoittautunut kohtalokkaaksi. Nettien on siis oltava jatkuvasti valppaana tasoittamassa tilanteita. Hän huomaa pian, että Igor rauhoittuu parhaiten makeilla leivonnaisilla ja jälkiruoilla ja alkaa opiskella alaa. Vähitellen Igorista paisuu aikamoinen pullukka, mutta Nettielle uusi oppi saattaa merkitä uutta uraa. Nyt hän ansaitsee elantonsa yleisen käymälän valvojana – ei erityisen inspiroivaa…

Hetken aikaa asiat näyttävät olevan mallillaan. Igor pääsee työkeskukseen harjoittelemaan, löytää itselleen sopivan tehtävän ja tapaa uusia ihmisiä. Tytötkin alkavat kiinnostaa. Sitten hänen seuraansa lyöttäytyy miltei väkisin Lisa, joka Igorin tavoin kärsii jonkinasteisesta aivovauriosta. Kotoaan karannut Lisa toimii mielenjohteidensa mukaan ja sepittää koko ajan tarinoita itsestään ja elämästään. Niin nokkela hän on, että muut jäävät vastuuseen Lisan tempauksista. Mutta entä sitten, kun Lisa poimii puistosta mukaansa vauvan ja esittelee sitä omanaan?

Hollantilainen Renate Dorrestein kirjoittaa vakavista asioista, mutta mustaa huumoria viljellen. Lainaa vain -teos on paikoin todella hauska ja samalla osuva kuvaus erityislapsen kanssa elämisestä. Luvut on nimetty ruokareseptien mukaan.

BOO, KATHERINE: Kätkössä kauniin ikuisen : Mumbain slummien toivo ja toivottomuus

Yhdysvaltalainen Katherine Boo (s. 1964) on voittanut kodittomista ja vähäosaisista kertovilla sosiaaliraporteillaan useita journalistipalkintoja, mm. arvostetun Pulitzer-palkinnon. Kätkössä kauniin ikuisen on hänen ensimmäinen kaunokirjallinen teoksensa. Sekin on raportti siinä mielessä, että kaikki tapahtumat ovat tosia ja kaikki henkilöt esiintyvät siinä omilla nimillään. Boo tallensi slummin asukkaiden elämää muistiinpanoin, kuva- ja ääninauhatallentein sekä valokuvin marraskuusta 2007 aina maaliskuuhun 2011. Lisäksi hän käytti hyväkseen mm. poliisin, kansanterveysministeriön, opetusvirkamiesten, vaaliviranomaisten, sairaaloiden, ruumishuoneiden ja tuomioistuinten asiakirjoja, joita kertyi luettavaksi kaiken kaikkiaan yli kolmetuhatta. Teos ei ole kuitenkaan kuivaa asiatekstiä, vaan lakonisuudessaan vivahteikasta ja vauhdikasta. Lauseet ovat lyhyitä, mutta onnistuvat luonnehtimaan henkilöitä ja tilanteita. Paatoksellisuuteen kirjailija ei sorru.

Annawadi on Mumbain lentokentän liepeille vaivihkaa noussut slummi, jonka vain muuri ja tie erottavat kansainvälisistä viiden tähden hotelleista. Alue kuhisee rottia, saastunut vesi levittää sairauksia ja jätemateriaaleista kyhätyt hökkelit romahtavat sadekaudella. Lentokentän tienoo tarjoaa kuitenkin jätteenkerääjille ja –lajittelijoille tulolähteen, sillä Intiassa kaikki hyödynnetään uudestaan pienintäkin muovinpalaa myöten. Suomalaisen näkökulmasta slummin asukkaiden elämä on sietämättömän köyhää ja epäoikeudenmukaista, mutta silti ihmisten sydämissä elää toivo paremmasta.

Kun Intia alkoi vaurastua, vanhat asenteet elämän hyväksymisestä sellaisenaan kastin perusteella tai jumalkäsityksen mukaan alkoivat väistyä maallisten näkemysten tieltä. Annawadilaiset puhuivat jo luontevasti paremmasta elämästä aivan kuin onni olisi sunnuntaina saapuva serkkupoika eikä tulevaisuus muistuttaisi lainkaan mennyttä.

Toiveet eivät ole pilviä hipovia: pääsy loistohotellin henkilökuntaan tai slummin johtajaksi, muurattu seinä kankaisen sijaan, laattalattia… Yksi kirjan päähenkilöistä on nuori Abdul, joka hankkii varoja perheen omaan maapalstaan.

Huippusesongin kierrätystavara ja kukoistavat maailmanmarkkinat olivat suoneet perheelle tulot, joita vain harvat annawadilaiset kykenivät edes käsittämään. Abdul oli tehnyt päivittäin voittoa viisisataa rupiaa, yksitoista dollaria.

Menestyjät joutuvat kuitenkin helposti kateuden uhriksi, etenkin jos kuuluvat johonkin vähemmistöryhmään (Abdul on muslimi). Kateellinen henkilö ei kiihkossaan kaihda edes itsensä vahingoittamista, jos pystyy sillä tavoin romahduttamaan naapurinsa pyrkimykset. Viranomaiset puolestaan ajavat vain maksukykyisten asiaa. Boo ihmettelee, miksi slummien asukkaat eivät nouse yhdessä kapinaan mielivaltaa vastaan, vaan etsivät syntipukkia toisiaan. Ilmeisesti korruptoituneessa yhteiskunnassa elävällä ihmisellä rappeutuu myös moraali ja itsekkyys mielletään itsesuojeluksi.

Kirjassa on niin paljon henkilöitä, että heidän sukulaisuussuhteitaan ja vaiheitaan on joskus vaikeaa muistaa. Tietenkin tämä on puolustettavissa sillä, että slummissa todella kuhisee väkeä tuhatmäärin. Kirjan nimi tulee muuriin kiinnitetyistä mainoksista, joissa mainostetaan italialaistyylisiä lattialaattoja sanoilla IKUISESTI KAUNIS.

WENNSTAM, KATARINA: Turman lintu

Katarina Wennstam ottaa kantaa seksuaalista väärinkäyttöä koskeviin kysymyksiin Madeline Edwards –trilogiassaan. Ensimmäinen osa Tahra käsitteli prostituutiota ja toinen osa Turman lintu naisen alistettua asemaa eri kulttuureissa. Toisaalla on islaminuskoinen kulttuuri, jossa kunniakäsite saattaa vaatia ”pakotettua itsemurhaa” eli joko perheen tyttären tai epätoivotun kosijan uhkailua sellaisella väkivallalla, että oman hengen riistäminen tuntuu helpommalta tavalta kuolla. Tästä aiheesta on jo kirjoitettu paljon, eikä se olekaan teoksen mielenkiintoisin osa. Sen sijaan ajatuksia herättää se, että myös länsimaisessa perheessä saatetaan nainen ahdistaa henkisen tai fyysisen väkivallan avulla katkeamispisteeseen saakka.

Toimittaja Maria Allenden ja miehensä Tobiaksen ostamassa omakotitalossa on outo tunnelma, jonka tosin vain Maria aistii. Käy ilmi, että siellä on kuollut nainen väkivaltaisesti. Naisen mies, poliisi, on tuomittu vankilaan vaimonsa murhasta, vaikka hän on jatkuvasti vakuuttanut syyttömyyttään. Louisen kohtalo ei jätä Mariaa rauhaan, vaan hän penkoo tapauksen taustoja Tobiaksen vastustuksesta huolimatta. Paljastuu puistattavaa julmuutta. Mutta miksi Louise alistui kaikkeen ja palasi yhä uudestaan väkivaltaisen miehensä luo? Miksi kukaan ei puuttunut asiaan aikaisemmin – siksikö että mies oli poliisi? Marian kiihkomielinen syventyminen asiaan kärjistää avioparin välejä.

Toinen juonen säie seuraa, miten apulaissyyttäjä Madeline Edwards ja komisario Mats Hjörne selvittelevät nuoren kurdimiehen kuolemaa. Ensi alkuun tapaus näyttää hirttäytymällä tehdyltä itsemurhalta, mutta jokin siinä arveluttaa. Vai onko poliisi epäluuloinen vain siksi, että on kyse kurdiperheestä? Madeline paneutuu työhönsä niin täysillä, että suhde teini-ikäiseen tyttäreen alkaa kärsiä. Mikä on tärkeysjärjestys elämässä?

Missionsa vuoksi Wennstamin teksti saattaa vaikuttaa hieman kärjistetyltä, mutta jännitys säilyy ja loppu yllättää. Ihan hyvä trilleri siis!

HIETAMIES, EVE: Tarhapäivä

Toimittaja Antti Pasanen jää täysin valmistautumattomana yksinhuoltajaksi, kun vaimo lähtee suoraan synnytyslaitokselta omille teilleen. Tästä kerrottiin Hietamiehen teoksessa Yösyöttö, joka ilmestyi vuonna 2010. Tarhapäivä-teos jatkaa tarinaa. Nyt Paavo-poika on viisivuotias ja pienperheen elämä on löytänyt tutut raiteensa: aamuherätys ja aamupuuhat, Paavo tarhaan ja Antti töihin juttuja tekemään, Paavo tarhasta, ruokailu, iltapuuhat ja nukkumaanmeno. Ovat tietyt kirjat, tietyt lelut ja tietyt rutiinit. Välillä isä ja poika ottavat yhteen kiivaasti ja itkevätkin, mutta luottavat silti keskinäiseen kiintymykseen. Välillä Antti ahdistuu vastuun määrästä ja omasta riittämättömyydestään: miten ihmeessä hän pystyy kasvattamaan lapsestaan terveen ja itsetunnoltaan vahvan ihmisen? Suurin ristiriita Paavon ja Antin välillä syntyy suhteessa ex-vaimoon, jota Antti kutsuu Pia-Perkeleeksi. Mielenterveydeltään horjuvassa Piassa herää välillä äidintunteita ja hän haluaa osallistua lapsensa elämään, muttei tosipaikassa jaksakaan pitää huolta tai kantaa vastuuta. Paavo kuitenkin antaa anteeksi kaikki hylkäämiset ja laiminlyönnit ja kaipaa jatkuvasti äitinsä luo. Hänen mielestään isä on TY (= tyhmä) rajoittaessaan tapaamisia.

Antin elämä mutkistuu entisestään, kun hän yhtäkkiä on vastuussa myös ystävänsä Ennin Terttu-tyttärestä. Miten tilanteessa voi pärjätä mies, joka ei tiedä edes mekon ja tunikan eroa? Terttu taas on supernaisellinen pieni tyylitaituri.

Tarvitsin tonniviisisataakuutioisia prätkiä, laskuvarjojääkäreiden selviytymisleirejä, raskasta rokkia, nahkartosin, sylitanssin, lautasellisen makkaraa, pihviä ja pekonia, hävittäjän… Sen sijaan sain osakseni pinnejä, pompuloita, prinsessoja, perhosia, hileitä, hamstereita mekoilla ja hamstereita ilman mekkoja.

Enni on Antille rakas ja läheinen kuin sisar – vai olisiko sittenkin kehittymässä ihan muunlainen suhde? Epäröintiä ja väärinymmärtämistä riittää.

Hietamies osaa kirjoittaa arkipäivän asioista niin hauskasti ja vetävästi, että teos pitää otteessaan loppuun saakka. Kaikki tapahtumat ovat lapsiperheessä ihan mahdollisia, joten kirjailijan ei tarvitse turvautua liioitteluun eikä turhaan dramatisointiin. Henkilöhahmoista jää mieleen vaikkapa lehtikuvaaja Peippo, joka tuntuu kaiken aikaa elävän jossain muussa ulottuvuudessa, mutta osoittautuu silti kullan arvoiseksi perheen elämässä.

STEN, VIVECA: Syvissä vesissä

Ruotsin dekkaritaivaan uusin tähti Viveca Sten on ammatiltaan lakiasiainjohtaja ja työskennellyt useissa eri yrityksissä, viimeksi tanskalais-ruotsalaisessa PostNordissa. Hän on julkaissut lainopillisia tietokirjoja ja kirjoittanut tähän mennessä neljä osaa suosittuun Sandhamn-dekkarisarjaan. Sarjan ensimmäinen osa Syvissä vesissä ilmestyi ruotsiksi vuonna 2008. Siitä on tehty jo tv-sarjakin, mikä ehkä innosti kääntämään teoksen myös suomeksi.

Kirjasarjan päähenkilöitä ovat rikosylikonstaapeli Thomas Andreasson ja tukholmalaisjuristi Nora Linde. He ovat olleet sydänystäviä lapsuudesta saakka ja kasvaneet kiinni perinteiseen saaristolaiselämään. Heitä yhdistävät myös nykyhetken ongelmat. Thomas on toipumassa suuresta surusta ja Nora puolestaan on kokemassa murroskautta niin työ- kuin avioelämässäkin. Heidän yhteistyötään tarvitaan kun Sandhamnin rantaan ajautuu miehen ruumis. Mies on sotkeutunut kalaverkkoon, joten kuolemaa voisi pitää kalastusonnettomuutena, mutta miksi miehen ympärillä on köysisilmukka? Tapaus muuttuu entistä epäilyttävämmäksi, kun miehen serkku löytyy pahoinpideltynä ja kuolleena majapaikastaan. Miksi serkukset ovat puuhanneet? Kuka on halunnut heidän kuolevan? Poliisilla on aluksi hyvin vähän johtolankoja. Itse asiassa lukija tietää asiasta huomattavasti enemmän, koska kirjailija on päästänyt hänet hetkittäin seuraamaan eri henkilöiden ajatuksia ja puuhia.

Viveca Sten jatkaa ruotsalaisten naisdekkaristien saarelaislinjaa eli vertailukohteena voisivat olla Mari Jungstedt (Gotlanti), Camilla Läckberg (Fjällbacka) ja Ann Rosman (Marstrand). Sandhamn on Viveca Stenille tuttua seutua, mikä antaa paikalliskuvaukseen väriä ja uskottavuutta. Tukholman saaristossa sijaitseva hiekkasaari vetää puoleensa yhä enemmän turisteja ja vanhat talot ovat niin hinnakkaita, etteivät saarelaiset enää pysty niitä itse ostamaan. Yhteiskunnallinen teema ei ole kärjistetty, mutta vastakkainasettelu saaren alkuperäisten asukkaiden ja ökyrikkaiden ulkopuolisten välillä on kuitenkin selvä. Sieltä löytyy ehkä syy murhiinkin? Juoni on näppärästi rakennettu, mutta syyllisen pystyy kyllä arvaamaan melko varhaisessa vaiheessa. Noran ja Thomaksen elämä alkaa tarinan edetessä kiinnostaa siksi paljon, että jatkoa jää odottamaan.