VIIKILÄ, JUKKA: Akvarelleja Engelin kaupungista

Kustantaja: Gummerus 2016

Jukka Viikilä (s. 1973) on helsinkiläinen kirjailija ja dramaturgi. Hän on julkaissut kaksi runokokoelmaa, joista ensimmäinen oli ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirja- palkintoon vuonna 2008. Vuonna 2011 ilmestyi Viikilän yhdessä Janne Nummelan ja Tommi Nuopposen kanssa kirjoittama kaunokirjallinen tietosanakirja Ensyklopedia, joka sai Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon vuoden parhaana proosateoksena. Viikilän esikoisromaani Akvarelleja Engelin kaupungista on ehdolla vuoden 2016 Finlandia-kirjallisuuspalkintoon.

Maaliskuussa 1816 preussilaissyntyinen arkkitehti Johan Carl Ludvig Engel muuttaa perheineen Helsinkiin. Hän on ottanut vastuulleen tuon ulkosaariston kallioniemen kohottamisen Venäjän tsaarille sopivaan loistoon ja kenties jopa valtakunnan toiseksi pääkaupungiksi. Mieluiten hän olisi Berliinissä, mutta sieltä ei arkkitehdille töitä löydy eikä siis elantoakaan.

Vain kuusi vuotta, sanon Charlottelle. Onko arkkitehtia, joka kieltäytyisi kokonaisen kaupungin rakentamisesta, vaikka se nousisikin näin pimeään, kylmään ja syrjäiseen paikkaan?

Engel ei tosiaankaan näe Helsingissä paljon hyvää. Hän ei opi maan kieltä, vaan joutuu turvautumaan tulkkiin. Hän kärsii kaiken aikaa vilusta ja epämukavuudesta. Kodin lähellä saastunut kaivo levittää tautia ämpärinkantomatkan päähän, koleravaunut vierivät, perhe lukittautuu sisätiloihin. Vaimoa vaivaa suunnaton koti-ikävä. Pieni Emilie-tytär on alituiseen sairaana ja isän sydäntä kalvaa hätä. Osoittautuuko jäätävään Pohjolaan asettuminen kohtalokkaaksi virheeksi? Rakennustyötkään eivät etene toivotulla tavalla. Keisari muuttelee piirustuksia ja hylkää suunnitelmia, vaikka korostaa koko ajan, että rahaa olisi nyt käytettävä säästelemättä! Rakennusmiesten ja eläinten kuolemat työtapaturmissa koskettavat Engeliä tavattoman paljon. Lopulta arveluttavat itse rakennuksetkin: sopivatko ne ollenkaan Helsinkiin?

Ei tullut Helsinkiä, tuli keikkalainen kaupunki. Käytännössä Helsinkiä ei rakennettu, se kaivettiin maasta. Ajattelen rakastavaisia sadan vuoden kuluttua, tällä torilla, toisiaan kädestä pitäen. Mikä epävarmuuden ja lohduttomuuden monumentti.

Suunnitellut kuusi vuotta venyvät kahdeksikymmeneksineljäksi ja vasta sitten työ on valmis. Tänä aikana Engelin ainoat todelliset ilonaiheet tuntuvat olevan perhe ja puutarha, jonka kasvihuoneessa itse suunniteltujen uunien ansiosta kukoistavat talvellakin pelargoniat, oleanterit, alppiruusut, neilikat, hortensiat, sinisarjat, enkelinpasuunat ja kymmenet muut lajikkeet. Sitten kuolee Charlotte ja pari kuukautta ennen isäänsä myös Emilie.

Akvarelleja Engelin kaupungista koostuu Engelin öisin kirjaamista mietteistä, yöpäiväkirjasta. Osa teksteistä on lyhyitä arkisia huomioita, osa pitempiä periaatteellisia pohdintoja ja osa öisten painajaisten kuvauksia (mitähän symboloi Helsinkiin rantautuva valas?).  Näitä merkintöjä ei ole tarkoitettu nopeasti lukaistavaksi, sillä silloin saattaa tuntua jopa tylsältä – uuvuttaahan päiväkirjan toisteisuus Engeliä itseäänkin! Pitää lueskella hitaasti pieninä makupaloina ja syventyä runollisen kauniiseen kieleen. Näin tekstin läpi alkaa kuultaa kuin akvarellissa ikään yksinäisen ja surumielisen miehen hahmo.

Elämä on kiireinen harjoitus, kaikki asiat kohdataan vain kerran. Varsinaista kertaa ei tule.

SANDSTRÖM, PETER: Laudatur

Kustantaja: S & S 2016

Alkuteos: Laudatur

Suomennos: Outi Menna

Suomenruotsalaisen Peter Sandströmin (s. 1963) romaani Valkea kuulas sai vuonna 2015 Svenska litteratursällskapetin palkinnon ja oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Keski-ikäinen mies, runoilija, yrittää siinä tulkita omia tunteitaan ja menneisyyttään. Näin on myös Sandströmin viimeisimmässä romaanissa Laudatur, joka on ehdolla vuoden 2016 Finlandia-kirjallisuuspalkintoon.

Laudatur -teoksen minäkertoja on nimeltään Peter – siis eräänlainen kirjailijan alter ego. Tarinassa liikutaan toisaalta vuodessa 2014, jota Peter elää yksinäisenä, erillään perheestään ja ystävistään. Isä on kuollut ja äiti happamen etäinen. Vaimo pistäytyy kotona lähinnä tuomassa pyykkiä pestäväksi ja lapset pysähtyvät vastaan tullessaan vaivautuneina vaihtamaan pari sanaa. Työpaikasta Peter on näkemyserojen takia lähtenyt ovet (tai paremminkin lasiruudut) paukkuen. Entinen pomo lahjoittaa hyvästiksi Gösta Ågrenin kirjan Tääl. Mikä on johtanut Peterin tällaiseen ahdinkoon? Voiko mahdollisia erehdyksiä vielä korjata?

Toisena aikatasona on vuosi tyhatyhdeksänsataa- kahdeksankymmentäkahdeksan (Sandström kirjoittaa vuosiluvut aina näin). Silloin Peter oli toiveikas runoilijanalku ja ihanan naisen poikaystävä. Silloin paljastui isän rakkausseikkailu. Silloin äiti menetti hermonsa. Silloin isä päätti opettaa Peteriä ampumaan revolverilla. Silloin Peterin tulevaa vaimoa ruvettiin kutsumaan Seepraksi.

Laudaturin perusidea on siinä, että menneisyys ja nykyisyys ovat kosketuksissa toisiinsa, kietoutuvat yhteen, vaikuttavat ihmisen toimintaan.

… aika teki hyppäyksen nostaessani kahvimukin huulilleni, ja samassa olin kahdeksanvuotias ja pelkäsin läikyttäväni kahvia pöytäliinalle, ja olin neljätoistavuotias ja välttelin katsomasta ketään silmiin, ja join kahviani, ja sitten olin taas kaksikymmentäviisivuotias ja yritin tavoitella isän katsetta viestittääkseni, että meidän pitäisi ruveta lähtemään. Sen jälkeen ikä menetti merkityksensä; olin yhtäkkiä irtautunut ajasta ja paljon viisaampi kuin seurassani istuvat ihmiset.

Sandström tarkastelee tapahtumia jollakin tapaa matkan päästä, viileästi. Tästä syystä kukaan henkilöistä ei nouse erityisen läheiseksi, vaikka heidän joukossaan monenmoista persoonaa onkin. Kirja etenee eleettömästi, mutta sisältää kyllä myös hervottoman hauskoja heittoja ja tilannekomiikkaa. Oman värinsä tekstiin tuo pohjalainen murre, jota etenkin Peterin Uudessakaarlepyyssä asuva isä käyttää. Muuten tapahtumapaikkana on suurelta osin Turku. Tyylikäs ja kieleltään kuulaan kaunis teos!

PUIKKONEN, EMMA: Eurooppalaiset unet

Kustantaja: WSOY 2016

Emma Puikkonen (s. 1974) on koulutukseltaan teatteri-ilmaisun ohjaaja ja filosofian maisteri ja työskentelee monipuolisesti kirjallisuuden ja teatterin parissa. Puikkosen neljäs romaani Eurooppalaiset unet on ehdokkaana vuoden 2016 Finlandia-kirjallisuuspalkintoon.

Eurooppalaiset unet on lähihistoriaan sijoittuva episodiromaani. Se koostuu luvuista, joissa esiintyy samoja henkilöitä eri aikakausina ja eri paikoissa, eri ihmisten parissa. Joku heistä saattaa olla yhdessä luvussa päähenkilö ja myöhemmin vain vilahtaa varjona ohi tai varjo saattaa kasvaa todelliseen mittaansa eläväksi ihmiseksi. Ihmisestä ihmiseen johtavat monenmoiset langat ja yhden tekemä ratkaisu vaikuttaa väistämättä johonkuhun toiseen.

Toinen huomio on se, että kirjassa tunnelma tummuu matkan varrella. Ensimmäisissä luvuissa voitolla on toiveikkuus. On tultu historialliseen käännekohtaan: Gdanskin telakalta alkaneet lakot muuttavat koko maan järjestelmää, Berliinin muurin kaatuminen yhdistää kauan erossa olleita perheenjäseniä, sotaa paennut somalinainen saa Ruotsissa uuden mahdollisuuden, Gornje Obrinjessa ei ehkä tapahdukaan verilöylyä. Sitten toiveikkuuden hautaavat alleen toisen ihmisen halventaminen, erilaisuuden pelko ja summittainen väkivalta. Ollaan pian maailmassa, jossa korkeaa palkkiota vastaan niin valtioita ja firmoja kuin yksityisiä ihmisiä koskevat negatiiviset uutiset voidaan käsikirjoittaa hengeltään myönteisiksi ja saada kyseiset tahot esiintymään edustavassa valossa.

-          Se on enemmän niin, että uutiset on niin kuin veden pintaa. Heijastuksia. Ne näkyy siinä ja me voidaan valita että mitä siinä näkyy, millainen maailma me nähdään… todellisuus on valintaa ja kertomuksia joka tapauksessa, JA on parempi että ihmisille valitaan vähän parempi maailman.

Lopulta nousee kuitenkin vahvimmaksi toive jostain maailmanlaajuisesta muutoksesta, heräämisestä ja uudesta ajatustavasta. Palataanko toivon aikakauteen?

Eurooppalaiset unet on sirpaleisesta rakenteestaan huolimatta nopealukuinen ja hyvin hallittavissa. Jotkut henkilöt jäävät mieleen paremmin kuin toiset – esimerkiksi Johannes, joka ensin tavataan seikkailunhaluisena liftarina, sitten perheenisänä ja vielä murheellisena potilaana. Hän kokee asioita, joita voisi pitää aistiharhoina tai sitten yliluonnollisen ilmentyminä. Muutakin maagista tapahtuu. Mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä teos!

NOUSIAINEN, MIIKA: Juurihoito : suku- ja hammaslääkäriromaani

Kustantaja: Otava 2016

Isä jätti minut kun olin kolmevuotias. Sanoi lähtevänsä kauppaan. Piti tuoda maitoa, leipää ja saunalimsa.

Pekka Kirnuvaaralla ei siis ole isää. Hänellä on katkera äiti, ihmishirviön nimellä kulkeva ex-vaimo, kaksi lasta joka toinen viikonloppu, työ mainostoimistossa ja nyt myös tulehtunut poskihammas. Yksityisellä lääkäriasemalla hänet ottaa vastaan hammaslääkäri Esko Kirnuvaara. Sukunimen lisäksi myös hampaat sen todistavat: Pekka ja Esko ovat veljeksiä – kummaltakin puuttuvat vitoset. Eskokin on isänsä hylkäämä, mutta muuta yhteistä velipuolilla ei tunnu olevan. Pekka on sujuvasanainen liitäjä ja Esko vakavamielinen erakko. Pekkaa kiinnostavat kaiken maailman asiat ja Eskoa vain hampaat. Pakka haluaa tietää isästä enemmän, Esko tahtoisi karttaa koko asiaa. Etsimään kuitenkin lähdetään ja vauhtiin päästyään nimenomaan Esko vie projektia eteenpäin. Ruotsista löytyy sisarpuoli Sari, hylätty. Thaimaasta sisarpuoli Fana, hylätty. Australiasta sisarpuoli Sunday, hylätty. Jokainen reagoi omalla tavallaan siihen, että on tullut lapsena isänsä jättämäksi. Johonkuhun on juurtunut syvä arvottomuudentunne, joku yrittää elää kokonaan vailla tunteita. Joku on kaunainen, joku anteeksiantava. Täyttävätkö uudet sisarukset jotain tyhjää kohtaa elämässä? Kasvaako usko tulevaisuuteen?

Nousiainen paisuttaa uskomatonta kertomusta äärimmilleen ja kertoo kaiken niin, että se vaikuttaa lähes uskottavalta. Tilannekomiikan lisäksi kirjassa on paljon sanallista nokkeluutta etenkin dialogeissa. Huumorin vastapainona on kuitenkin vakavaa asiaa ja hienoja mietelmiä elämästä ja ihmissuhteista.

   Ennen nypittiin päivänkakkarasta lehtiä ja sanottiin tykkää, ei tykkää, tykkää. Tuntui kohtalokkaalta, jos päivänkakkara osoitti nuoren rakkauden toivottomaksi. Mutta se oli harmitonta, nykyään tykkäykset ovat ihmisarvon mittari.

Nousiainen ehtii sujuvasti ja nopeasti etenevän tarinan lomassa pohtia vielä niin poliittisia eroja kuin turismin vaikutuksia, niin alkuperäiskansojen kohtelua kuin hampaiden hoitoa. Kaiken keskipisteessä on kuitenkin erilaisuuden hyväksyminen. Kirnuvaaran sisarukset joutuvat moneen otteeseen ihmettelemään ja naureskelemaan toistensa outouksia, mutta hyväksyntää se ei mitenkään estä. Samaa toivoisi koko maailmalle.

… Vihaa tuntiessa kannattaa usein pysähtyä miettimään onko se kateutta, yleensä on.

   Kateuttakin enemmän se liittyy erilaisuuteen. Onko kukaan koskaan halunnut todella ymmärtää ketään erilaista? Vai vain sillä tavalla kuin itselle ja omalle taloudelle ja omalletunnolle sopii.

TUULA-LIINA VARIS / MARJA BJÖRK

VARIS, TUULA-LIINA: Huvila

Kustantaja: WSOY 2016

Isän kanssa keskustellaan taiteesta ja suurista elämänkysymyksistä, äidin kanssa kyökkiasioista, muodista ja seurapiiritapahtumista. Ei tyttölapsen tarvitse äidin mielestä olla muuta kuin sievä, siisti, hyväkäytöksinen ja tanssitaitoinen.

Vanhanaikaset odotukset eivät tyydytä Raakelia. Hän opiskelee yliopistossa suomen kieltä ja sukukieliä sekä kirjallisuutta. Uraksi ehkä lehtoraatti Turussa – joka tapauksessa itsenäisen naisen elämää. Perhe kuuluu seurapiireihin, rahasta ei ole pulaa. Sitten Raakel tutustuu taiteilija Aksel Korkeakorpeen, erikoisten maalausten ja kielellisten teorioiden mieheen. Kokenut Aksel kiinnostuu Raakelista - näkee ehkä viattoman pinnan alle kätkeytyvää tulta - ja hurmaa pian suojeltua elämää viettäneen neitokaisen. Mennään avioon ja asetutaan Akselin komeaan Korpivillaan asumaan. Nuori rouva on jo raskaana.

Raakel kuvittelee tulevansa elämään hienona rouvana ja suuren taiteilijan muusana, mutta ennen pitkää hän huomaakin puurtavansa kasvimaalla, kotieläinten hoidossa ja keittiössä. Avuksi otetaan naapurista terhakka Selma, joka myöhemmin osoittautuukin kultaa kalliimmaksi.  Leea-tyttären synnyttyä Aksel alkaa viipyä matkoillaan Helsingissä yhä pitempään ja yhä salaperäisempänä. Kansallissosialismi on vallannut taiteilijan mielen. Hitler on hänen sankarinsa ja Saksa ihannemaansa. Ratkaisevan askelensa Aksel ottaa, kun Raakelin syntyperä selviää hänelle:

Minä olen nainut naisen, jolla on juutalainen verenperintö ja ryssänkirkkolaiset sukujuuret. Olen siittänyt lapsen, jonka suonissa virtaa juutalaista verta.

Toista maailmansotaa edeltävä aika elää tässä kirjassa. Mainitaan tunnettuja henkilöitä: Minna Craucher epäilyttävine salonkeineen, Mika Waltari, Urho Kekkonen ja etenkin Raakelin ihailema runoilija Katri Vala. Maailmalla tapahtuu asioita, joita ei voi Suomessakaan jättää huomiotta. Yhdysvalloissa pörssi romahtaa. Mussolini nousee valtaan Italiassa, Franco Espanjassa ja Hitler Saksassa. Suomessa Lapuan liike saa kannattajia. Syttyy sota. Miehet taistelevat, naiset hoitavat työt kotona. Miehet palaavat sodasta arkussa tai muuten särkyneinä. Kukaan ei ole entisellään.

Varis käyttää taidokkaasti vanhahtavaa kieltä, mikä sitoo teosta kuvaamaansa aikaan. Näkökulma on suurimmalta osalta Raakelin, mutta kirjan lopussa puheenvuoronsa saavat jo aikuiseksi kasvanut Leea-tytär ja aina yhtä tarkkanäköinen ja luotettava Selma. Heidän kerrottavakseen jää Raakelin tarinan viimeinen vaihe. Surumielestään huolimatta Huvila ei ahdista, vaan kuljettaa vauhdilla mukanaan.

BJÖRK, MARJA: Lainaa vain

Kustantaja: Like 2016

Kirja sijoittuu 1990-luvun alkuun, pankkikriisin ja laman aikakauteen. Eeva opiskelee tuomariksi Helsingissä, mutta työskentelee Visulahden Postipankissa loma-aikoinaan. Hänen käsiensä kautta kulkevat lainahakemukset, kauppakirjat, kiinnitettävät velkakirjat ja panttaukset sekä vekselit. Erityisesti yksi vakituinen vekselinuusija alkaa kiinnostaa: boheemi Sakari Rahula, puulintujen veistäjä. Pian ollaankin jo aviossa, ostetaan lainarahoilla entinen kyläkauppa maalta ja odotetaan lasta.

Arki astuu kuvioihin. Talo on huonosti remontoitu. Kaivo on saastunut. Rotta jyrsii tiskikoneen letkut ja uunissa asustaa hiiriperhe. Sakari ei menesty itsenäisenä yrittäjänä, koska pikkutarkan harkinnan ja sisukkuuden sijasta uskoo asioiden järjestyvän rukouksen ja Jumalan avulla. Koriste-esineiden sorvaaminen hidastuu ja vaivojen valittelu alkaa. Rahat loppuvat kerta kaikkiaan. Lainoja pitäisi lyhentää ja taloudellista tukea antaa myös Sakarin alkoholisoituneelle ex-vaimolle ja syömishäiriöiselle tyttärelle. Joko alkaa rakkaus hiipua?

Rakkaus oli kuin hääkakku. Siitä otettiin pala kerrallaan ja lopulta siitä oli jäljellä vain muruja ja likainen pitsipaperi. Murut pantiin roskiin ja paperi poltettiin.

Ainoan turvan tarjoaa Anja-täti, äidin sijaisena jo Eevan lapsuudesta asti toiminut ronski baarinpitäjä. Hän on koko kirjan mielenkiintoisin hahmo. Anja on itse joutunut raatamaan ankarasti pärjätäkseen eikä hyväksy saamattomuutta tai tarjottujen mahdollisuuksien tuhlaamista. Hän näkee kaiken tarkasti ja sanoo armottomasti mielipiteensä. Räväkän pinnan alle kätkeytyy kuitenkin lämmin ja auttavainen sydän.  

Björk tuntee asiansa. Kuvaus pankkikriisiin johtaneista toimintatavoista ja kriisin vaikutuksista ihmisten elämään on tarkka ja viiltävä. Pankit ohjeistetaan antamaan lainoja mahdollisimman paljon,välittämättä lainanottajan tai takaajien maksukyvystä. Kierteeseen suistuneen vuodet kuluvat kituuttaessa ja velkoja lyhentäessä. Eeva aikoo Roope-poikansa vuoksi selvitä, edetä suunnitelmallisesti askel kerrallaan. Hän on vastuunkantaja.

DICKER, JÖEL: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Kustantaja: Tammi 2016

Alkuteos: Le Livre des Baltimore

Suomennos: Kira Poutanen

Sveitsiläinen Joël Dicker (s. 1985) singahti julkisuuteen vuonna 2012 romaanillaan Totuus Harry Quebertin tapauksesta (suomennos 2014). Siinä nuori amerikkalainen kirjailija Marcus Goldman hakee neuvoja ja innoitusta oppi-isältään ja ystävältään Harry Quebertilta jäätyään jumiin toisen teoksensa kirjoittamisessa. Matka muuttuu kuitenkin murhamysteerin selvittelyksi. Baltimoren sukuhaaran tragedia kertoo Marcus Goldmanin aiemmista vaiheista, lapsuudesta ja nuoruudesta. Se kertoo alemmuudentunteesta, kateudesta ja mustasukkaisuudesta, mutta myös kaiken voittavasta rakkaudesta ja ystävyydestä.

Marcus ihaili lapsena suunnattomasti Baltimoressa asuvaa Saul-setäänsä ja tämän perhettä. Baltimorelaisilla kaikki tuntui olevan suurempaa ja loisteliaampaa. Oli enemmän rahaa, enemmän vaikutusvaltaa, enemmän mahdollisuuksia. Saul-setä oli kaikkitietävä ja kaikkivoipa, mutta silti lempeä ja huolehtiva. Anita-täti oli kaunis ja suurenmoinen, Hillel-serkku varhaiskypsä ja epätavallisen älykäs. Jopa perheen kasvattipoika Woody oli sankariainesta komeutensa ja liikunnallisen lahjakkuutensa ansiosta. Montclairin Goldmanit eli Marcus vanhempineen olivat heidän rinnallaan avuttomia ja keskinkertaisia, suorastaan hävettäviä.

Baltimoren suvun ihailu kuului jopa isovanhempieni intonaatiossa: heidän suussaan sana ”Baltimore” kuulosti kuin kullasta valetulta, kun taas ”Montclair” kuulosti siltä kuin se olisi kirjoitettu limakirjaimin. Baltimoreja kehuttiin, Montclaireja moitittiin. Jos Baltimorien televisio ei toiminut, se johtui siitä, että minä olin säätänyt sen väärin, jos heidän leipänsä ei ollut tuoretta, se johtui siitä, että isäni oli ostanut sen. Saul-sedän tuomat limput olivat aina erinomaisen herkullisia, ja jos televisio alkoi taas toimis, se johtui varmasti siitä, että Hillel oli korjannut sen.

Kirja limittää jännittävällä tavalla nykyhetkeä ja mennyttä. Nykyhetkessä Marcus on kuuluisa kirjailija, varakaskin. Hänen pitäisi keskittyä uuden teoksen kirjoittamiseen, mutta hän alkaakin elää muistoissaan. Joskus syynä on jokin keskustelu, joskus jokin tietty tapahtuma tai paikka, joskus jopa koira. Eräänlainen kronologinen järjestys tapahtumissa onneksi on niin nykyhetkessä kuin menneisyydessäkin – kärryillä pysyy melko hyvin, kun apuna ovat vielä lukujen alussa olevat tiedot tapahtumapaikasta ja -ajasta. Näistä palasista alkaa rakentua tarina Baltimoren sukuhaaran Tragediasta, johon kertoja viittailee salaperäisesti ja kohtalonkaikuisesti pitkin matkaa. Salaisuudet paljastuvat ja monet Marcuksen hellimistä uskomuksista osoittautuvat vääriksi. Marcus ymmärtää tehtäväkseen näiden asioiden taltioinnin, hänelle rakkaiden henkilöiden muiston säilyttämisen.

Miksi kirjoitan? Koska kirjat ovat voimakkaampia kuin elämä. Ne ovat paras mahdollinen kosto elämälle. Ne kertovat mielen muureista, muistin tuhoutumattomasta linnakkeesta.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on hyvä lukuromaani. Juoni on taidokas: menneisyys ja nykyisyys kulkevat rinnakkain ja punoutuvat yhteen ja kummankin aikatason suhteen riittää jännitettävää. Paljon ei haittaa, vaikka kertomus välillä hieman junnaa ja henkilöhahmot jäävät melko ohuiksi. Dickerin tapa kertoa asioita on kevyt ja vauhdikas, minkä Kira Poutanen onnistuu siirtämään suomennokseensa täydellisesti.

RYTISALO, MINNA: Lempi

Kustantaja: Gummerus 2016

Sodankylässä syntynyt ja nykyisin Kuusamossa asuva Minna Rytisalo (s. 1974) on lukion äidinkielenopettaja. Kaksikymmentä vuotta hän haaveili kirjan kirjoittamisesta ja nyt se on totta – esikoisteos Lempi ilmestyi kesällä. Sen tapahtumapaikkana on syrjäinen kylä Lapissa ja tapahtuma-aikana jatkosodan viimeiset vuodet, jolloin syrjäisyyskään ei säästä tuholta ja hävitykseltä.

Lempi on kauppiaan tytär, ylioppilas ja hyvään elämään tottunut. Miksi hän nai yhtäkkiä Viljamin, joka on kyllä tilanomistaja, mutta kovin ujo ja kömpelö? Kaikki näyttää kuitenkin menevän hyvin. Lempi ottaa tilan työt haltuunsa ja rakkaus kukoistaa. Sitten Viljami joutuu lähtemään sotaan ja esikoista odottava Lempi jää hoitamaan asioita yksinään, vain aputyttö seuranaan. Mitä tapahtuu siinä vaiheessa, kun saksalaiset eivät enää olekaan aseveljiä, vaan Lappia tuhoavia vihollisia? Lähteekö Lempi tosiaan saksalaisten matkaan ja jättää niin pienen kasvattipoikansa kuin juuri syntyneen vauvansa aputyttö Ellin hoiviin? Viljami ei tätä jaksaisi mitenkään uskoa, mutta poissa Lempi kuitenkin on ja vain muistot satumaisesta rakkaudesta jäljellä. Viljami kertoo tapahtumista tunteikkaasti, sydän vereslihalla.

Yksi kesä. Yksi sellainen kesä ja puolikas vuosi, joka meillä oli, ja senkö pitäisi riittää koko elämäksi. Minun on parempi ajatella sitä kuin mitään muuta, se on ainoa mitä minulla on.

Seuraavaksi tunteitaan vuodattaa Elli, aputyttö. Hänen kuvauksensa Lempistä ei ole kovinkaan imarteleva: emäntä vain laiskottelee ja huokailee kun hän itse hoitaa kaikki työt lehmän poikimisesta leipomiseen. Ilkeäkin Lempi on ja rahanahne. Mutta Ellillä on haaveensa.

Kyllä, minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskekkanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli. Pahinta oli, miten Viljami katsoi sinua palavasti, vaikka olit laiska ja aikaansaamaton, silmän välttäessä palveltavaksi painuva.

Viimeisen puheenvuoron käyttää Lempin kaksonen, muutaman minuutin nuorempi Sisko. Sisarukset ovat juuri kaksosuutensa vuoksi toisilleen tavallista läheisempiä, vaikka muuten hyvin erilaisia. Sisko on järkevä ja tasainen, ei suuremmin tunteile vaan ottaa asiat sellaisenaan. Suhde saksalaiseen Maxiinkin on enemmän harkinnan kuin rakkauden tulosta. Lempi on eri maata.

Sinunlaisesi virvatuli saattaisi kiinnittyä hetkeksi aloilleen, mutta mitä kun pitäisi rikkoa jääkansi avannon päältä, että saa karjalle vettä, sellainenkin asia. Se kysyisi paljon kestävämpää rakkautta kuin sinulla olisi antaa,

Siskon mukana koetaan matka haaveen perässä Saksaan, haaveen murskaantuminen ja elämä sodan jälkeisessä Suomessa ”saksalaisen morsiameksi” leimattuna. Sisko myös asettaa paikalleen viimeiset palat Lempin, Ellin ja Viljamin tarinassa.

Rytisalo hallitsee hienovaraisen kerronnan taidon. Asioita ei tarvitse sanoa suoraan, vaan lukija saa ilon oivaltaa niitä itse pienien vihjeiden perusteella. Mielenkiinto pysyy hyvin yllä loppuun saakka, koska viimeiset palaset annetaan vasta siellä. Kieli on kaunista ja kuvailevaa ja lauseiden rytmi vie mukanaan. Kullakin henkilöllä on oma äänensä, joista etenkin Elli tuo mieleen Katja Ketun kätilön. Lapin luonto puhuttelee kaikkia aisteja, mutta toimii myös pohjana mielialoille ja tunteille.

Miten voi olla niin, että samalla tavalla sammal kasvaa, elävä niin kuin aina, miksi siihen ei mikään vaikuta, vaikka miten ihmiset tappavat toisiaan, kärsivät, kuolevat, katoavat, ja sammal pysyy samanlaisena, vihreänkosteana, pehmeänä ryijynä.

Lempi on hieno romaani, jonka lukeminen tuottaa suurta nautintoa ja iloa. Sille voi povata vielä suurta menestystä.

MORTON, KATE: Salaisuuden kantaja

Kustantaja: Bazar 2016

Alkuteos: The Secret Keeper

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Eräänä helteisenä kesäpäivänä Suffolkissa vuonna 1961: kuusitoistavuotias Laurel piileskelee puuhun rakennetussa majassa haaveksimassa. Muu perhe on mennyt joen rantaan syntymäpäiväpiknikille. Sitten äiti, Dorothy, palaa hakemaan unohtunutta kakkuveistä, tapaa pihalla vieraan miehen, veitsi välähtää ja mies on kuollut. Mikä sai hellän ja lumoavan naisen tekemään murhan?

Suffolkissa vuonna 2011: arvostettu näyttelijä Laurel istuu yhdeksänkymppisen äitinsä kuolinvuoteen äärellä.  Vanhan kirjan välistä löytynyt valokuva äidistä ja tämän ystävästä Vivienistä sekä äidin puolihorteessa huokailemat sanat saavat Laurelin uteliaisuuden heräämään. Viidenkymmenen vuoden takainen muisto palaa mieleen. Olisiko valokuvalla ja äidin surmaamalla miehellä jotain tekemistä keskenään? Laurel ryhtyy etsimään tietoja äitinsä aiemmasta elämästä, etenkin ajasta Lontoossa 1940-luvun alussa. Onko Dorothykin ollut seikkailunhaluinen ja kuriton nuori nainen, vaikka tyttären mielestä hän on aina ollut tyytyväinen rauhalliseen elämäänsä maalla ja osaansa suurperheen äitinä?

Vuoden 2011 hetkiin limittyy nuoren Dorothyn elämää 1930-luvun lopulta vuoteen 1941. Työväenluokkainen Dolly tuntee olevansa tarkoitettu paljon loistokkaampaan elämään ja rakentelee mielikuvituksessaan houkuttelevia tarinoita. Mahtaako varattoman Jimmyn, valokuvaajan, rakkauskaan hänelle kelvata? Toisaalta seurataan orvon perijättären ja seurapiirikaunotar Vivienin elämää, joka alkaa oudosti kietoutua yhteen Dorothyn elämän kanssa.

Salaisuuden kantaja on aluksi hieman hämmentävä, henkilöistä ei ole saada otetta. Sitten kirjan idea alkaa selvetä ja juoni vetää. Henkilöiden oudoksuttavat teot saavat selityksensä. Monenlaisia yllätyksiä on luvassa ja aika taitava saa olla, jos ne kaikki arvaa etukäteen. Tämä on herkkupala romanttissävyisestä jännityksestä pitäville!

STATOVCI, PAJTIM: Tiranan sydän

Kustantaja: Otava 2016

Pajtim Statovci (s. 1990) muutti Suomeen kaksivuotiaana Jugoslavian Serbiaan kuuluneesta Kosovosta, kun albaanienemmistöisessä maakunnassa ylin valta annettiin serbeille. Statovcin perhe nimittäin kuului albaaneihin. Statovcin esikoisromaani Kissani Jugoslavia tarkasteli näitä kirjailijalle läheisiä asioita: maahanmuuttoa, sen mukanaan tuomia ongelmia ja henkilöiden välisten suhteiden muutoksia. Teos palkittiin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2014. Se on käännetty useille kielille ja siitä on tekeillä näytelmäsovitus Kansallisteatteriin.

Tiranan sydän kertoo kahdesta ystävästä, Bujarista ja Agimista. He elävät Albaniassa aikana jolloin maan itsevaltainen johtaja Enver Hoxha on kuollut ja maa suistunut sekasortoon ja kurjuuteen. Poikia ahdistavat kotiolotkin: Bujarin äiti on välinpitämätön ja tahdoton menetettyään sekä miehensä että tyttärensä ja Agim joutuu isänsä pahoinpitelemäksi pukeutuessaan naiseksi. Pojat karkaavat kotoa suurin toivein, mutta joutuvat elämään kadulla, kokemaan kuolettavaa kylmää ja nälkää sekä karkeaa hyväksikäyttöä. Italian onnela olisi kiusoittelevan lähellä, mutta miten päästä sinne?

Eurooppa oli meidän Amerikkamme, kaikki halusivat olla eurooppalaisia, kuulua eurooppalaisten joukkoon, seisoa näkymättömän mutta ylittämättömän aidan toisella puolella, siellä missä ihmiset olivat ihmisiä, ihmisyyden etunenässä.

Seuraavaksi kuljetaan nimettömän kertojan mukana Roomasta Berliiniin, Berliinistä Madridiin, Madridista New Yorkiin, New Yorkista Helsinkiin ja viimein Helsingistä Tiranaan. Tämä henkilö on milloin nuori mies, milloin nuori nainen, ja hänen kertomuksensa elämänvaiheista ja kokemuksista vaihtelevat jokaisen uuden henkilöllisyyden myötä. Hän toisaalta etsii omaa paikkaansa maailmassa, mutta toisaalta pakenee itseään ja tekojensa seurauksia. Hänellä on kyky vedota ihmisten tunteisiin, muttei pitää suhteita yllä.

Minun tekee mieli sanoa, että ei, ihminen ei voi kuolla suruun sillä surun minä tunnen, mutta minusta tuntuu että ihminen voi kuolla tylsyyteen, koska suru eli tekemisen halun menettäminen ei ole mitään verrattuna tekemisen puutteeseen. Se tekee ihmisestä raunion.

Statovci yllättää tälläkin teoksellaan. Siinä ei ole esikoisteoksen maagisuutta, vaan kaikuja antiikin draamoista – yksinäinen kulkija tuomittuna loputtomaan vaellukseen maasta toiseen.

Muutin Saksaan, ja Saksasta Espanjaan ja Espanjasta Yhdysvaltoihin, ja olin vuosien ajan niin yksinäinen, että olin vähällä riistää henkeni, enkä tiennyt mitä tekisin kaikella sillä yksinäisyydellä, enkä päässyt siitä eroon sillä se oli ilmaa, minun ja minua vastapäätä istuvan ihmisen väliin jäävä rako, se oli kaikkien niiden ihmisten kasvot joita katsoin ja jotka eivät katsoneet minuun, se oli jokainen loittoneva selkä ja jokainen sana, jota ei ollut kohdistettu minulle.

Kirja käsittelee arkaluontoista aihetta, josta ei juuri ole kirjoja ilmestynyt eli transsukupuolisuutta. Suhtautuminen asiaan on suvaitsevainen ja lempeä; ihminen on sitä mitä on.  Kuten Agim kysyy: eikö ole suorastaan rajoittunutta ajatella, että maailmassa on vain kaksi sukupuolta, kahdenlaisia ihmisiä, miehiä ja naisia?

Tiranan sydän kertoo myös Albanian eli Shqipërian historiasta. Sitä värittävät kansantarinat ja kertomukset uljaista sankareista, etenkin legendaarisesta Skanderbegistä. Näin lisääntyy lukijan tietous tästä Euroopan laitamilla sijaitsevasta maasta, joka avautumisensa jälkeenkin on jäänyt tuntemattomaksi ja miltei unohdetuksi.

PS. Kuvia vuonna 1984 Albaniaan tehdyltä matkalta.

TÓIBÍN, COLM: Nora Webster

Kustantaja: Tammi 2016

Alkuteos: Nora Webster

Suomennos: Kaijamari Sivill

Ollaan Irlannissa 1960-luvulla. Nora Websterin mies on kuollut ja Nora jäänyt 40-vuotiaana neljän lapsen yksinhuoltajaksi. Rahaa on vähän ja vaikeita ratkaisuja tehtävänä, mutta musertava suru syö voimia ja lamaannuttaa. Nora kaipaisi nyt ennen kaikkea yksinäisyyttä ja lepoa.

Oli niin helppoa sanoa: ”Otan osaa” tai ”Otan osaa menetykseesi”. Kaikki käyttivät samoja lauseita, mutta vastaukseen ei ollut kaavaa. ”Niin” tai ”Kiitos” kuulosi kylmältä, suorastaan ontolta. Ja siinä surunvalittelijat sitten seisoisivat häntä katsellen kunnes hän ei malttaisi odottaa että pääsisi pois heidän luotaan. Siinä, miten he pitelivät hänen kättään tai katsoivat silmiin, oli jotain nälkäistä.

Nora on sisukas, ennen kaikkea kahden kouluikäisen poikansa vuoksi. Lasten turvallisuudentunne on järkkynyt ja se näkyy käytöksessä, vaikka pojat yrittävätkin peitellä suruaan äidiltä. Norakaan ei yritä lähestyä poikiaan eikä puhua heille tapahtuneesta, joten ei ole oikeastaan yllättävää, että nämä alkavat luottaa enemmän myötätuntoiseen tätiinsä. Nora hoitaa kuitenkin varsinaiset taistelut niin itsensä kuin lastensa puolesta. Epäoikeudenmukaisuuteen törmätessään hän on yllättävän tehokas: malttinsa säilyttävä, jäätävän vaitonainen toisten raivotessa ja loppuiskussaan musertava. Monen mielestä Nora on niin kylmä ja pelottava, ettei hänelle uskalla puhua aroista asioista. Mieluummin toimitaan selän takana.

Tóibínin kirja kertoo varsin tavallisen tarinan varsin tavallisesta naisesta. Kirjan arkiseen ja pikkutarkkaan tyyliin on ensin päästävä sisälle, mutta vauhtiin päästyä tarina kyllä alkaa kantaa. Kaikkea seurataan Noran ajatusten kautta ja nähdään, miten hän vähitellen kasvaa uuteen elämäntilanteeseen ja rohkaistuu ajattelemaan itseäänkin. Kaiken takana heijastuu Irlannin poliittinen tilanne mellakoineen ja mielenosoituksineen. Kirjailija ei kommentoi eikä arvota tapahtumia, vaan kertoo kaiken kronologisessa järjestyksessä ja antaa lukijan muodostaa omat mielipiteensä. Toibinin lauseet ilmaisevat lakonisuudessaan paljon, kuvaa hän sitten luontoa, ihmisten välistä viestintää tai hiljaisia tuntoja.

Nora polvistui ja syötti kirjeet verkkaisesti tuleen yhden kerrallaan. Hän mietti, miten paljon oli tapahtunut sen jälkeen kun ne oli kirjoitettu ja miten ne kuuluivat aikaan, joka oli mennyt eikä palaisi. Niin olivat asiat, niin oli elämä edennyt.