BONNIER, JONAS: Helikopteriryöstö

Kustantaja: Tammi 2018

Alkuteos: Helikopterrånet

Suomennos: Kari Koski

Helikopteriryöstö-trilleri perustuu todelliseen tapahtumaan. Aamuhämärissä 23.9.2009 ryöstäjät iskivät Etelä-Tukholman Västbergassa sijaitsevaan rahavarastoon ja katosivat mukanaan 39 miljoonaa kruunua. Rahoja ei ole tähän päivään mennessä saatu takaisin. Kun Jonas Bonnieria pyydettiin kirjoittamaan aiheesta, hän ei kiinnostunut niinkään itse ryöstöstä vaan sen suunnitelleista ja toteuttaneista ihmisistä. Haastattelujen avulla Bonnier selvitteli neljän päätekijän taustoja, henkilökohtaisia suhteita ja tavoitteita. Kirja perustuu paljolti tosiasioihin, mutta on kuitenkin fiktiota.

Ryöstöä pohjustetaan jo joulukuussa 2008, mutta varsinainen suunnittelu alkaa pari kuukautta myöhemmin. Kyseessä on niin suuri juttu, etteivät osallistujat jaksa itsekään täysin uskoa sen toteutumiseen. Palat kuitenkin loksahtavat paikalleen pikkuhiljaa. Löytyy tekijöitä, löytyy tarvikkeita. Käytetään hyväksi suhteita ja rahaa. Välillisesti mukana on lopulta varsin iso joukko ihmisiä, joista suurin osa ei tiedä lainkaan, mihin osallistuu. Toki tulee mokia ja takapakkia, mutta suunnitelma kestää. Helikopterikin löytyy!

   ”Sinä siis sanot”, Sami yritti nopeasti tiivistää, ”että meidän täytyy löytää helikopteri. Ja lentäjä. Sitten meidän pitää räjäyttää reikä kattoon, mennä tikkaita alas ja ottaa rahat. Ja siihen saa kulua enintään kymmenen minuuttia. Ja samalla meidän pitää huolehtia siitä etteivät poliisihelikopterit pääse ilmaan.”

   ”Aivan, aivan”, Maloof nyökkäsi.

   Suunnilleen niin hän näki asian.

   ”Tuo kuulostaa… huomaat kai itsekin miltä se kuulostaa, vai mitä?” Sami kysyi. ”Ymmärrätkö mitä tarkoitan?”

   Maloof nauroi mutta ylpeänä. Hänen mielestään suunnitelma oli täynnä mahdollisuuksia, haasteita, suuruutta.

Bonnier esittää dramaattiset tapahtumat totuudenmukaisesti. Varaskoplan kuvauksessa hän sen sijaan on käyttänyt mielikuvitustaan. Jokainen lähtee ryöstöön mukaan omista syistään ja kokee sen eri tavalla. Kertomuksen edetessä kaikista muodostuu elävä ja monipuolinen kuva.

Irakilainen muslimi Sami Farhan on entinen nyrkkeilijä ja näöltään miltei pelottava. Hän on kuitenkin hyväluontoinen perheenisä, joka saapuu neuvotteluihinkin vauva kainalossaan. Pikkurötöksistä vankilassa istuneen Samin pitäisi Karin-vaimon vaatimuksesta aloittaa kunniallinen elämä, mutta muutosvaiheessa tarvitaan rahaa. Lisäksi on kunniavelkaa sukulaisille.

Libanonista saapunut Michel Maloof luuli toimivansa järkevästi tuhotessaan passinsa heti Ruotsiin päästyään, mutta jäikin maahan jumiin. Maalof on mies, josta on vaikea saada otetta. Hän hymyilee, myötäilee muita ja pitää omat näkemyksensä salassa. Toisaalta hän ei provosoidu helposti. Hän keksii koko ajan uusia rikastumiskeinoja, mutta päätyy usein menestyksen sijasta vankilaan.

Entisestä Jugoslaviasta kotoisin oleva Zoran Petrovic lähtee hankkeeseen mukaan lähinnä jännityksen vuoksi. Huomattavan varallisuutensa aina optimistinen Zoran on hankkinut epäilyttävin keinoin, mutta niin taitavasti ettei ole koskaan jäänyt kiinni. Hän on oikea manipuloinnin mestari, joka nuoresta asti on osannut etsiä kustakin ihmisestä tämän heikon kohdan.

Ruotsalainen Niklas Nordgren taas rakastaa teknisiä haasteita ja tekee korjaamollakin ylitunteja pelkästä mielenkiinnosta. Nuorena hän oli maailmanmatkaaja ja seikkailija, mutta nyt lähes alistunut värittömään elämään. Ei ehkä kuitenkaan ihan? Hän ei menetä malttiaan vastoinkäymisten tullessa, koska odottaa aina pahinta.

Rikollisryhmän vastapainona on joukko poliiseja. Näistä kärkihahmoksi nousee Caroline Thurn, erikoisryhmän johtaja keskusrikospoliisin rikosyksikössä. Lähes anorektinen Caroline valvoo yöt töitä tehden, mutta pystyy päivän mittaan ottamaan mikrounia vaikka autoa ajaessaan. Hän on eristäytyvä, mutta yhteistyökykyinen ja lämminsydäminen.

Ruotsin poliisille tihkuu jo hyvissä ajoin tietoa suunnitellusta ryöstöstä, muttei tarkkaa kohdetta eikä päivää. Eri osastojen pitäisi tehdä nyt yhteistyötä, mutta keskinäisen kilpailun vuoksi tiedonkulku ontuu ja syntyy arviointivirheitä.

   ”Puhutaanko nyt koko iskuryhmästä?” Berggren kysyi.

   ”Täysin aseistettuna”, Olsson vastasi. ”Ja heillä on käsky ampua helikopteri alas, jos on tarpeen.”

   ”Tässä on nyt kyse suunnitellusta ryöstöstä”, Thurn huomautti. ”Se on näyttävä isku ja mahdollisesti paremmin suunniteltu kuin mikään mitä Ruotsin maaperällä on ennen nähty. Mutta se on yhä ryöstö, ei vallankaappaus. Rikospoliisilla on resurssit hoitaa tämä omin voimin. Me emme ole avun tarpeessa…”

Lopullisesti tilanne luisuu käsistä siinä vaiheessa, kun poliisin oma helikopteri on poissa pelistä ja lainsäädäntö estää kutsumasta muuten varsin halukasta armeijaa mukaan poliisioperaatioon.

Helikopteriryöstö pitää lukijan otteessaan yllättävän tehokkaasti, vaikka ryöstön vaiheet ja sen lopputulos ovat yleisessä tiedossa. On siellä kirjan lopussa sentään yllätyskin. Kiinnostava kirja!

BARTON, FIONA: Leski

Kustantaja: Bazar 2018

Alkuteos: The Widow

Suomennos: Pirkko Biström

Kertomus alkaa keskiviikosta 9. kesäkuuta 2010. Glen Taylor -niminen mies on jäänyt bussin alle ja kuollut. Miksi se herättää poliisissa ja lehdistössä niin suurta kiinnostusta?

Palataan menneeseen, lokakuuhun vuoteen 2006. Kodin etupihalla kissan kanssa leikkinyt kaksivuotias Bella Elliott on siepattu. Talon takaosassa puuhailleen äidin mukaan lapsi oli valvomatta vain pari minuuttia, mutta siinä ajassako äiti ehti tehdä ruokaa ja laskostaa pyykitkin kuivausrummusta? Poissa Bella ainakin on ja ainoa johtolanka on puoliksi imeskelty Skittles-karamelli (jollaisia Dawn-äiti ei koskaan osta).

Poliisi Bob Sparkes joukkoineen etsii Bellaa ja tämän sieppaajaa yhä turhautuneempana. Suloisen pikkutytön on saattanut siepata yhtä hyvin pedofiili kuin ihminen, joka ei ole pystynyt saamaan omaa lasta. Tyttö voi yhtä hyvin olla jo kuollut kuin jonkun hoivissa hyvissä voimissa.

Viimein löydetään todisteita, jotka viittaavat selkeästi yhteen henkilöön: kuljetusfirman kuskiin Glen Tayloriin. Hän oli kyseisenä päivänä lähellä Bellan kotia, hänen käyttämästään autosta löytyy Skittles-karamellin käärepaperia ja oikeanlaista kissankarvasta – ja mikä raskauttavinta – hän on internetin lapsipornosivujen suurkuluttaja. Oikeus kuitenkin katsoo todisteet riittämättömiksi. Glen vapautetaan ja hänelle maksetaan suuret vahingonkorvaukset.

Kaiken aikaa Glenin vierellä seisoo hänen hiljainen ja huomaamaton vaimonsa Jean. Nainen vakuuttaa järkähtämättä uskovansa miehensä syyttömyyteen, mutta mitä hän oikeasti ajattelee? Luvuissa, joissa päästään Jeanin ajatuksiin, syntyy vaikutelma, että jotain salattavaa on. Glenillä on ”höpsötyksensä”, joista Jean ei halua tietää yhtään enempää, mutta piiloteltavaa on hänellä itselläänkin. Päällepäsmäri-Glen ei suinkaan pysty kaikkia vaimonsa tekoja ja ajatuksia valvomaan ja määräämään.

Minulla on Bellan kuvia sanomalehdistä ja hienoja värikuvia aikakauslehdistä. Päätin etten liimaa häntä leikekirjoihin, koska hän on todellinen ja ainutlaatuinen ja toivon, että jonain päivänä tapaan hänet. Kun hän tulee kotiin.

Leski on psykologinen trilleri, jossa kaikki jännitys rakentuu lukijan päässä. Raakuuksia ei kuvata missään vaiheessa. Kertojina vuorottelevat leski Jean Taylor, poliisi Bob Sparkes, Bella-tyttösen äiti Dawn Elliott ja toimittaja Kate Waters, mutta yksi puheenvuoro on myös Glen Taylorilta.

Henkilöistä Jean on kiinnostavin, eräänlainen epäluotettava todistaja. Tavallaan hän tietää asioista, mutta sulkee päättäväisesti silmänsä, korvansa ja ajatuksensa totuudelta viimeiseen asti. Myös sureva äiti Dawn saa vähitellen ulottuvuuksia. Tietenkin hän tekee kaikkensa saadakseen lapsensa takaisin, mutta rakastaakohan hän julkisuutta hieman liikaa? 

Fiona Barton (s. 1957) on työskennellyt pitkään toimittajana ja uutispäällikkönä Ison-Britannian suurimmissa sanomalehdissä. Nykyisin hän toimii kouluttajana. Esikoisromaani Leski syntyi toimittajantyön aikana heränneestä mielenkiinnosta: mitä tuntee syytettynä olevan miehen vaimo?

Suurissa oikeudenkäynneissä – kun rikos on ollut niin kuohuttavan kauhea, että on päässyt uutisotsikkoihin – olen huomannut tarkkailevani syytetyn aitioon joutuneen miehen vaimoa ja miettiväni, mitä hän on todella tiennyt tai suostunut tietämään…

   Halusin tietää, minun oli pakko tietää, kuinka tämä suhtautuu ajatukseen, että aviomies, hänen itse valitsemansa mies, saattaa olla hirviö.

Taustansa vuoksi Barton pystyy kuvaamaan lehtien välistä häikäilemätöntä kilpailua kohu-uutisista ja yksinoikeuksista haastatteluihin. Säälimätön ahdistelu kohdistuu niin syytettyyn kuin tämän omaisiin ja luhistaa täysin näiden normaalin elämän – joskus mielenterveydenkin. Leski on monipuolinen ja uskottava trilleri ja oikeussalidraama, joten Bartonin syksyllä ilmestyväksi ilmoitettua uutta romaania jää odottamaan kiinnostuneena.

FINN, A. J.: Nainen ikkunassa

Kustantaja: Otava 2018

Alkuteos: The Woman in the Window

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Nainen ikkunassa tuo jo nimensäkin puolesta mieleen Paula Hawkinsin menestysteoksen Nainen junassa. Jotain yhteistä saattaa löytyäkin juonen kehittelyssä ja ilmapiirissä, mutta Finnin teoksessa on silti omaleimaisuutta ja uusia ideoita.

New Yorkin Harlemissa asuva Anna Fox on linnoittautunut kotiinsa. Jonkin hirveän tapahtuman jälkeen hänelle on puhjennut avoimen paikan kammo eikä hän pysty astumaan ovesta ulos paria askelta pidemmälle edes avatun sateenvarjon suojissa. Siitäkin on tajunta mennä.

Voi kuinka toivoisinkaan, että voisin seistä sillalla. Tai helvetti sentään jonossa.

Kotiaan tai itseään Anna ei jaksa hoitaa jo siitäkin syystä, että on Merlot-viinin ja voimakkaiden psyykelääkkeiden holtittoman käytön vuoksi jatkuvasti enemmän tai vähemmän tokkurassa. Hän asuu yksin, mutta keskustelee säännöllisesti miehensä ja tyttärensä kanssa. Nämä ovat ”lähteneet pois”, mikä saattaa tarkoittaa montaakin asiaa.

Anna oli ennen sairastumistaan kunnioitettu ja menestyksekäs lastenpsykologi. Nyt hän tarjoaa apuaan internetissä agorafobiasta kärsiville. Tämän lisäksi Annan päivät kuluvat lähinnä mustavalkoisten trilleriklassikkojen katselussa ja naapureiden tarkkailussa. Ikkunasta on hyvä seurata omin silmin ja tarvittaessa kameran zoomin välityksellä, mitä lähiympäristössä tapahtuu. Naapureiden mielestä Anna on lähinnä harmiton hullu, jota lapset toisinaan käyvät pilkkaamassa oven takana.

Eräänä päivänä kadun vastakkaiselle puolelle numeroon 207 muuttaa Russellin perhe: konsulttifirmassa työskentelevä Alistair, vaimo Jane ja teini-ikäinen poika Ethan. Alkaa tapahtua. Ensin Annan luona vierailee 16-vuotias mukava ja aika herkältä vaikuttava Ethan. Seuraavana päivänä rouva Russell osuu paikalle, kun lapset pommittavat Annan taloa raaoilla kananmunilla. Hän ajaa lapset pois ja hoivailee pihalle pyörtynyttä Annaa. Tässä olisi mahdollisuus ystävyyteen, mutta jo paria päivää myöhemmin Anna todistaa ikkunastaan murhaa.

Janen käsivarsi painuu ikkunaan. Hänen silmänsä ovat suuret, anovat. Hänen suunsa sanoo jotakin, mitä en kuule, en ymmärrä. Ja sitten, ajan hidastuessa, lähes pysähtyessä, hän painaa kätensä ikkunaan ja kaatuu sivulle niin että ruutuun jää kädestä suuri leveä veritahra.

Tosin osoittautuu, että Alistairin vaimo Jane Russell on ihan eri nainen ja erittäin vahvasti elossa. Kuka siis oli murhattu nainen? Vai tapahtuiko edes mitään murhaa? Poliisit ainakin arvelevat, että Anna kuvitteli kaiken lääketokkurassaan tai että hän haki yksinäisyydessään huomiota ja seuraa.

Nainen ikkunassa on juoneltaan johdonmukainen ja pysyy jännittävänä loppuun saakka, vieläpä ilman raakuutta ja verisiä yksityiskohtia. Annan menneisyys avautuu pikku hiljaa ja syyt sairauteen saavat selityksensä. Hän on tavanomaisesta poikkeava sankaritar, jonka puheisiin ja havaintoihin ei aina pysty luottamaan - epäileehän hän itsekin itseään tilanteen kääntyessä yhä kummallisemmaksi ja uhkaavammaksi. Samalla hämääntyy lukijakin. Joitakin asioita saattaa arvata, mutta kyllä yllätyksiäkin tulee. Hyvää viihdettä kesään!

A. J. Finn on pseudonyymi, jonka takaa löytyy New Yorkissa asuva kustantaja Daniel Mallory (s. 1979). Nainen ikkunassa on hänen esikoisteoksensa.

MACKINTOSH, CLARE: Minä näen sinut

Kustantaja: Gummerus 2018

Alkuteos: I see you

Suomennos: Päivi Pouttu-Delère

Lontoolainen Zoe Walker noudattaa joka arkipäivä samoja rutiineja. Hän kulkee aina samaa reittiä juna-asemalle, antaa aina lantin katusoittajalle, nousee aina junan ensimmäiseen vaunuun, yrittää aina päästä suosikkipaikalleen istumaan. Vaihtaa metroon, kulkee aina samaa reittiä työpaikalle. Pukeutuminenkin on paljolti samanlaista päivästä toiseen.

Rutiini tuntuu sinusta rauhoittavalta. Se on tuttu ja turvallinen.

Rutiini tuo sinulle turvallisen olon.

Rutiini tappaa sinut.

Eräänä päivänä Zoe silmäilee puolihuolimattomasti sanomalehteä kotimatkansa aikana ja sydän miltei pysähtyy. Seksilinjojen ja seuralaispalveluiden mainosten joukossa on hänen oma kuvansa. Rakeinen ja huonolaatuinen kylläkin, mutta Zoen silmin aivan tunnistettava. Perheenjäsenet ja ystävät eivät suostu yhtäläisyyttä näkemään.

Zoe on ensin vain ihmeissään, mutta säikähtää kohta. Nainen, jonka kuvan hän on löytänyt aiemmasta lehdestä ja täsmälleen samanlaisesta mainoksesta, on löydetty murhattuna. Mitä oikein on tekeillä? Onko Zoe vaarassa?

   Sitä luulee tapaavansa jonkun sattumalta. Voit kuvitella, että joku nyt vain sattui pitelemään ovea auki juuri sinulle, että hän poimi huivisi maasta vahingossa tai ettei hänellä ollut mitään käsitystä siitä, että kävelisit sitä kautta.

   Ehkä niin olikin, ehkä ei.

Zoen kertomus limittyy poliisikonstaapeli Kelly Swiftin kertomukseen. Kelly on erotettu rikospoliisista virkavirheen takia ja määrätty määräaikaisesti työskentelemään maanalaisen taskuvarkausryhmässä. Eräs varkaustapaus linkittää lopulta hänet Zoeen ja seuralaispalvelumainoksiin. Omista henkilökohtaisista syistään Kelly paneutuu asiaan koko sydämestään.

Juoni on taitavasti rakennettu. Zoen pakokauhu kasvaa koko ajan ja tarttuu lukijaankin. Tuleeko joku tungoksessa liian lähelle? Katsooko joku junassa liian pitkään ja liian usein? Seuraako joku tunnelissa tai hiljaisella katuosuudella?

   Voisin olla muutakin kuin parittaja. Voisin auttaa asiakkaitani toteuttamaan himoja, jotka ovat ihmisessä niin syvällä, että niiden olemassaoloa tuskin tunnustetaan. Kuka meistä voi rehellisesti väittää, ettei ole koskaan kuvitellut, miltä tuntuisi satuttaa jotakuta? Miltä tuntuisi mennä pidemmälle kuin on soveliasta ja tuntea toisen pakottamisen aiheuttama tunnekuohu?

  Kuka meistä ei tarttuisi tilaisuuteen, jos se ojennettaisiin meille?

  Tilaisuuteen tappaa joku?

Monesta henkilöstä paljastuu kertomuksen edetessä epäilyttäviä piirteitä, joten ehdokkaita syylliseksi kyllä löytyy. Loppuratkaisu on yllätys, vaikka ajatusten laitamilla on puolittainen epäilys jossain vaiheessa häilähtänytkin. Jotenkin jää paha mieli: millaisia ovat nämä ihmiset, jotka pystyvät näin sydämettömiin tekoihin läheisiään kohtaan?

Kirjan lukeminen saa myös mietiskelemään omia tapojaan ja omaa turvallisuuttaan. Mitä tietoja minusta löytyy Facebookissa? Pitäisikö minun tiukentaa yksityisyysasetuksiani? 

ANYURU, JOHANNES: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Kustantaja: S&S 2018

Alkuteos: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar

Suomennos: Outi Menna

Ugandalaisen isän ja ruotsalaisen äidin lapsi Johannes Anyuru (1979) on kirjailija ja runoilija, jolta on julkaistu kaksi romaania ja kaksi runokokoelmaa. Anyurun romaani Myrsky nousee paratiisista oli ehdolla August-palkintoon vuonna 2012 ja vuonna 2013 Ruotsin ehdokkaana Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon. August-palkinto Anyurulle tuli vuonna 2017 teoksesta He hukkuvat äitinsä kyyneliin.

Helmikuun seitsemännentoista päivän ilta Göteborgissa. Kirjakaupassa yleisötilaisuus, jossa on tarkoitus keskustella kiistellyn sarjakuvataiteilijan satiirisista profeetta Muhammed -karikatyyreistä ja sananvapaudesta. Kolme Daesh-jihadistijärjestön kannattajaa: kaksi nuorta miestä aseineen ja tyttö videoimassa kännykällä tapahtumia. Panttivankeja. Laukauksia.

Kirjan minäkertoja, islaminuskoinen kirjailija, saa kaksi vuotta kirjakauppaiskun jälkeen kutsun oikeuspsykiatriseen sairaalaan. Siellä on hoidossa terroristikolmikon ainoa elossa oleva jäsen, joka on tunnistettu belgialaiseksi Annika Isegeliksi, mutta jota kirjailija alkaa kutsua Tundra-tytöksi. Tyttö antaa kirjailijalle luettavaksi muistiinpanot, jotka on laatinut elämästään.

Tundra-tyttö uskoo todellisuudessa eläneensä Göteborgissa viidentoista vuoden päässä nykyhetkestä. Jostain syystä hänen sielunsa kuitenkin poistui sieltä, matkusti ajassa taaksepäin, asettui belgialaisen Annikan ruumiiseen ja sekaantui siten helmikuun seitsemännentoista päivän tapahtumiin.

   Sairaalassa hänen väitettiin, että hän oli joku muu. Häntä kutsuttiin nimellä, joka ei ollut hänen, ja hänelle puhuttiin kieltä, jota hän ei ymmärtänyt.

   Hän oli yksi tuhansista syyskuun yhdennentoista jälkeisistä sieppausten ja kidutusten uhreista. Sen verran hän tietää.

   Sen verran hän arvelee tietävänsä.

Tulevaisuuden maailmassaan tytön elämä oli melko huoletonta, kunnes vanhemmat alkoivat suunnitella pakoa pois Ruotsista. Maahanmuuttajilta oli viety asema ja turvallisuus, koska heidät ruotsalaisten arvojen valossa nähtiin pelkästään uhkatekijöinä, ei ihmisinä. Kaduilla partioivat täysillä valtuuksilla ritarisydämiksi kutsutut kiihkoisänmaalliset joukkiot. Valtion virallisen kansalaissopimuksen allekirjoittamatta jättäneet joutuivat Kaningårdenin rangaistusleirille, jossa nääntyivät nälkään elleivät suostuneet syömään sianlihaa. Teloituksiakin tapahtui. 

  

Tämä tulevaisuuden uhkakuva nousee tytön mieleen kesken terrori-iskun. Hän muistaa nähneensä tuhansia kertoja videon, jossa sarjakuvataiteilija murhataan ja iskuun osallistunut nainen laukaisee räjähdeliivin. Paljon kuolleita. Viha-aalto muslimeja kohtaan. Sitä tyttö ei voi sallia, vaan muuttaa tapahtumien kulun ampumalla Aminin, rakastettunsa ja puolisonsa.

Hän sulkee silmänsä ja tuntee jomottavan päänsäryn kohoavan pintaan ohuina säikeinä ja painuvan takaisin. Hän on jättänyt kertomatta Aminille että sen jälkeen, kun Hamad kertoi mitä he tekisivät, hän on nähnyt mielessään otsikoita. Ikään kuin hän muistaisi mitä tapauksesta tullaan kirjoittamaan jälkeenpäin.

Mitä ajatella tytön tarinasta? Hän on oikeuspsykiatrisessa sairaalassa, koska hänellä on diagnosoitu monimuotoinen skitsofrenia, johon liittyy psykoottisia jaksoja ja hallusinaatioita. Koko tarina voisi siis olla sairaiden aivojen tuotosta. Toisaalta Annika Isagelin tiedetään joutuneen Belgian tiedustelupalvelun sieppaamana pahamaineiseen al-Miiman vankilaan Jordaniaan. Jotain hirveää siellä varmasti tapahtui, koska tyttö oli kuukausikaupalla täysin katatonisessa tilassa vapautumisensa jälkeen. Kolmas mahdollisuus on sitten se, että tyttö todellakin tuli meidän maailmaamme tulevaisuudesta.

Monella kirjan tapahtumista on esikuvansa nykytodellisuudessa. Terrori-isku kirjakauppaan tuo mieleen Charlie Hebdo -lehden toimitukseen tehdyn hyökkäyksen vuonna 2015. Al-Miiman kuvaukseen kirjailija on varmasti saanut vaikutteita niin Abu Ghraibin vankilan kidutusskandaalista kuin Guantanamon vankileiristä. Kammoksuttu Kaningårdenin alue puolestaan viittaa Ruotsissa 1960-luvulla rakennettuihin lähiöihin, joista on tullut maahanmuuttajien asuttamia slummeja. Kirjan tarkoitus onkin varoittaa siitä, millaiseen maailmaan saatamme ajautua, jollemme ole varuillamme. Oikea tie löytyy, jos emme sulje silmiämme emmekä pakene vastuutamme.

En usko enää että aika on suora jatkumo. En usko, että tällä tarinalla, tai millään ihmisen kertomalla tarinalla, on vain yksi alku, vaan alkuja on monta. Eikä mikään niistä koskaan lopu.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on kieleltään kaunista ja hyvää, paikoin suorastaan runollista. Nuorten puheessa esiintyy sellaisia arabiankielisiä sanoja kuin yani, wallah ja balagan muistutuksena heidän muslimitaustastaan.

Kertomus muistuttaa jännittävyydessään trilleriä ja vie mukanaan niin, että uskomattomimmatkin asiat on valmis hyväksymään. Monet kuvaukset ovat päällekäyvän realistisia, mutta mukana on myös ripaus mystiikkaa. Mitä symboloivat tytön kaikkialla näkemät yöperhoset? Mikä merkitys on lumisateella? Anyuru kieputtaa tarinaa kiehtovasti niin, ettei lopultakaan tiedä mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Ajatuksia jää kytemään.

ST AUBYN, EDWARD: Loistava menneisyys : Patrick Melrosen tarina I-III

Kustantaja: Otava 2018

Alkuteokset: Never Mind, Bad News ja Some Hope

Suomennos: Markku Päkkilä

Yläluokkaisesta perheestä lähtöisin oleva brittikirjailija Edward St Aubyn (s. 1960) oli lapsena kaltoin kohdeltu ja nuorena pahasti huumeriippuvainen. Kaksikymmentäviisivuotiaana St Aubyn turvautui psykoterapiaan, minkä seurauksena hänestä tuli ammattikirjailija. Nykyisin hän asuu kahden lapsensa kanssa Lontoossa.

St Aubynin viisiosainen Patrick Melrose -romaanisarja (1922-2012) perustuu paljolti kirjailijan omiin kokemuksiin. Suomeksi sarjan kolme ensimmäistä osaa on nyt julkaistu yksissä kansissa nimellä Loistava menneisyys ja loput kaksi osaa ilmestyvät syksyllä 2018 yhtenä teoksena nimellä Toivoa sopii. Romaanien pohjalta on tehty tv-sarja, jossa nimiosaa näyttelee loistava Benedict Cumberbatch.

Loistava menneisyys -teoksen ensimmäinen osa (tai oikeammin romaanisarjan ensimmäinen kirja) on nimeltään Mitäs pienistä. Se kertoo kesäisestä päivästä viisivuotiaan Patrickin elämässä Etelä-Ranskassa. Isän tausta takaa perheelle sijan yläluokkaisissa piireissä ja amerikkalaisen äidin ansiosta sillä on varaa ylelliseen elämään. Ulkokuori on siis loistava, mutta sisus mätä.

Isä, David, on alkoholisti ja sadisti, joka jostain syystä katsoo olevansa kaikkien muiden yläpuolella ja siksi oikeutettu muiden loukkaamiseen ja manipulointiin. Vaimonsa Eleanorin David on onnistunut muuttamaan alkoholi- ja pillerihumalassa hortoilevaksi nukeksi, joka ei jaksa enää välittää edes pienestä pojastaan. Tuona kesäisenä päivänä David löytää Patrickista uuden uhrin ja uuden tavan lievittää sisimmässään kiehuvaa kiukkua. Patrickin elämän se vinouttaa vuosikausiksi.

"Minusta kasvatuksen tulee olla luonteeltaan sellaista", David sanoi, "että aikanaan lapsi voi todeta: jos minä selvisin siitä, selviän mistä tahansa."

Kirjan toisen osan nimi on Ikävä juttu. Onko Davidin kuolema tuo ikävä juttu? Patrick, nyt jo 22-vuotias, joutuu lentämään New Yorkiin hakeakseen sieltä isänsä tuhkat. Korskea isä on viimeiset vuotensa elänyt köyhyydessä ja vakavasti sairaana, menettänyt kuuluisan ilkeytensäkin. Patrickin vihaa se ei ole liennyttänyt.

Nyt se vihdoin koitti, suuri hetki: hänen päävihollisensa ruumis, hänen luojansa jäännökset, hänen kuolleen isänsä tomumaja; kaiken sanomatta jääneen ja sanomattomaksi tarkoitetun raskas taakka; paine sanoa se kaikki nyt kun ketään ei ollut kuulemassa…

Patrick itse ei ole enää aikoihin selvää päivää nähnyt. Ääniä mellastaa pään sisällä ja ulkopuolinen maailma vääristyy kummalliseksi. Olo tuntuu tyhjältä. Patrick tiedostaa kyllä vaarat, mutta kyseessä onkin flirttailu kuoleman kanssa.

Paitsi että kuolema huokui uhmakasta dekadenssiaan tässä loputtomassa nuoruuden varieteessa, paitsi että se viekoitteli tutuilla väkivallan ja itsetuhon mielikuvilla, siitä oli lisäksi tullut jossain määrin hyvätapainen, vähän niin kuin työpaikka perheyrityksessä. Sillä oli totisesti tarjottavanaan kaikki mahdolliset edut.

Kolmannessa osassa Toivon mukaan Patrick on kolmekymppinen. Omaisuus on huvennut huumeisiin ja vieroitushoitoihin, mutta Patrick on lopultakin kuivilla. Taistelu himoa vastaan on kuitenkin jatkuvaa ja olo usein alakuloinen ja uupunut. Auttaisiko, jos päättäisi vihdoinkin lakata vihaamasta isää? Hämmentävä ajatus: maailma saattaa oikeasti olla olemassa!

Vasta kun hän saisi vihansa ja tukahdutetun rakkautensa jonkinlaiseen tasapainoon, kun hän ei enää suhtautuisi isään jojo säälien tai kauhuissaan vaan näkisi tämän ihmisenä, joka ei ollut ollut kovin hyvin sinut persoonallisuutensa kanssa; vasta kun hän oppisi sietämään sitä ristiriitaa, ettei voisi ikinä antaa anteeksi isän rikoksia mutta antautuisi silti kosketuksiin sekä rikosten taustalla olevan epätoivon että niiden aikaansaaman toivottomuuden kanssa, vasta sitten hän kenties vapautuisi elämään uutta elämää, sen sijaan että pelkästään oli elossa. Kukaties hän oppisi jopa nauttimaan elämästään.

Romaanisarjassa on kyse Patrickin elämästä ja kehityksestä, mutta näkökulma ei suinkaan ole aina hänen itsensä. Toisinaan Patrick on vain varjo taustalla ja etualalle nousevat henkilöt, joiden välityksellä nähdään millaisessa maailmassa Patrick elää ja mitkä tavat ja asenteet häntä muokkaavat.

Sarja on melko häijy kuvaus brittiläisen yläluokan elämästä. Snobismi elää yhä rappiosta huolimatta. Elostelijat, erikoisuuden tavoittelijat ja vetelykset katsovat voivansa halveksia kaikkia ulkopuolisia ja pilkata armotta niitä, jotka haksahtavat kirjoittamattomissa (mutta kaikkien yläluokkaan kuuluvien tietämissä) säännöissä. Ironialta ei säästy kuningasperhekään. Eikä Patrick itse, jonka ylimielistä asennetta tavallista kadunmiestä kohtaan ei yhteinen huumekeikkakaan lievitä – eli onko hän juuri isäänsä parempi?

St Aubynin romaanisarjan herättämät tunteet ovat sekavat. Toisaalta siinä on kuivaa brittihuumoria ja lähes absurdeja kuvauksia esimerkiksi hautaustoimistosta tai kartanon juhlista. Toisaalta kirja kuvaa pahuutta, petollisuutta ja rappiota liiankin kouriintuntuvasti. Kahdenlaisia tunteita herättää myös päähenkilö Patrick. Toisaalta säälii ja ymmärtää lasta, joka menettää viattomuutensa ja turvallisuudentunteensa kaikkein lähimpien ihmisten vastuuttomuuden vuoksi. Toisaalta ärtyy päihteiden kanssa sekoilevaan nuoreen mieheen, joka ei välitä sen enempää lähimmäisistään kuin itsestäänkään. St Aubyn osaa sukeltaa ihmissielun syövereihin ja kuvata sieltä löytämäänsä muutamalla osuvalla sanalla ja lauseella. Tyyli on lennokasta; kaunista ja rujoa.

Jatkoa jää odottamaan kiinnostuneena. Olisiko Patrickilla loistavan menneisyyden lisäksi vielä loistava tulevaisuuskin?

HONEYMAN, GAIL: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Kustantaja: WSOY 2018

Alkuteos: Eleanor Oliphant is Completely Fine

Suomennos: Sari Karhulahti

Kolmekymppinen Eleanor hoitaa myyntireskontraa graafisessa suunnittelufirmassa ja on tunnettu tehokkuudestaan. Kevyt kahvitaukojutustelu ei ole Eleanoria varten, sillä hän ottaa kaiken kirjaimellisesti, on äärimmäisen pikkutarkka ja saattaa pitää pitkän luennon sanojen oikeista merkityksistä ja käyttötavoista. Lisäksi hän on armottoman rehellinen ja sanoa paukauttaa mielipiteensä vasten kuulijan kasvoja. Eleanorin itsensä mielestä tosin kaikki muut ovat uskomattoman tietämättömiä, hidasälyisiä ja vailla alkeellisiakin käytöstapoja. Hän on erakko, yksinäinen.

Kai minä olen olemassa? Epäilen usein, etten ole, että olen oman mielikuvitukseni tuotetta. Joinakin päivinä tuntuu, että minua pitävät kiinni tässä planeetassa säikeet, jotka ovat ohuita kuin hämähäkinseitti ja hauraita kuin kehrätty sokeri. Kova tuulenpuuska saattaisi katkaista ne, minkä jälkeen nousisin ilmaan ja ajautuisin pois kuin voikukan hahtuvat.

Käy ilmi, että Eleanorin kasvojen toinen puoli on tulipalon jäljiltä arpeutunut. Sekin selviää, että hän on kulkenut sijoituskodista toiseen, sieltä laitoksiin ja taas sijoituskoteihin. Yliopistosta valmistuttuaan hän on työskennellyt pelkästään yhdessä ja samassa firmassa. Jokainen arkipäivä sisältää täsmälleen samanlaiset rutiinit, viikonloput menevät nukkuen ja votkaa ryypäten ja keskiviikkoisin äiti ottaa puhelimitse yhteyttä. Eleanorin kuulemien lauseiden perusteella ymmärtää kyllä, miksi hänellä ei ole rohkeutta hakeutua muiden ihmisten seuraan. 

”Halusin vain sanoa, että olemassaolosi on silkkaa inhimillisten kudosten haaskausta. Ei muuta. Hei sitten, kulta!”

Mutta sitten yhtäkkiä tapahtuu jotain: Eleanor löytää elämänsä miehen! Pubissa esiintyvän bändin laulusolisti Johnnie Lomond on komea ja lahjakas, varmasti myös luonteeltaan jalo ja hienostunut. Eleanorin tarvitsee nyt vain muokata itsensä jumalaista Johnnieta miellyttäväksi. On saatava uusi kampaus, on opittava pukeutumaan uudella tavalla ja jopa meikkaamaan. On opittava käyttäytymään uusissa tilanteissa ja uusissa ympäristöissä. Sitten kaikki onkin taivaassa kirjoitettua…

Eleanorin elämään hivuttautuu kyllä toinenkin mies, työtoveri Raymond. Raymond ei Eleanoria innosta – mies on nuhjuinen ja vetelä, polttaa tupakkaa, syö roskaruokaa ja on kielellisiltä taidoiltaan vallan surkea. Raymondin ansiosta Eleanor kuitenkin ensi kertaa elämässään kohtaa pyyteetöntä ystävyyttä.

Onko tässä nyt eräänlainen versio Bridget Jonesista? Ehkä hieman, mutta tarinan ydin on kuitenkin siinä, että jokainen tarvitsee elämässään ainakin yhden turvallisen ihmissuhteen ja hyviä kokemuksia kanssakäymisessä toisten kanssa. Koskaan ei tiedä, miten suuri merkitys parilla ystävällisellä sanalla tai pienellä avunannolla voi olla. Eleanorillekaan ei aluksi kuulu ollenkaan hyvää, mutta jatkossa toivottavasti jo paljon parempaa.

JALONEN, OLLI: Taivaanpallo

Kustantaja: Otava 2018

Eletään vuotta 1679 Saint Helenan saarella. Kuolleenpuun-Angus on seitsemänvuotias. Pari vuotta aikaisemmin nuori lupaava tähtitieteilijä Edmond Halley vieraili tutkijakollegansa Clarken kanssa saarella, tutustui Anguksen perheeseen (ehkä liiankin intiimisti) ja antoi innokkaalle Angus-pojalle luottamustehtävän lintujen ja tähtien tarkkailijana (vai kokeiliko, miten ajatuksiltaan pilaamaton lapsi oppisi asioita?). 

Herra Halleyltä nopeaälyinen Angus oppi yhteenlaskun, vähennyslaskun ja lopulta kertolaskunkin ja sai samalla palavan tiedonhalun. Sen tyydyttämiseen Angus tarvitsisi nyt luku- ja kirjoitustaitoa.

Lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole tietämistä vaan niin kuin tie tai hevoskyyti että niitä pitkin ja niitten mukaan. Niitten kautta tulee tietäminen jota on kahdenlaista. Ympärillä on näkyvää ja mitattavaa mutta ajatuksissa on näkymätöntä jota ei voi mitata. Uuden keksiminen on sellaista minkä voi mitata sitten kun löytää mittaamisen tavan. Sillä lailla tietäminen kasvaa pelkistä ajatuksista kokeitten tekemiseen ja laskemiseen numeroilla ja laskumerkeillä paperille.

Kylän lempeä pastori suostuu opettajaksi – etenkin kun saa samalla nauttia Anguksen äidin vieraanvaraisuudesta (monessakin suhteessa). Catherine-äiti on leski, muuttanut saarelle Lontoon suuren tulipalon jälkeen. Hän on viisas ja järkevä nainen, mutta saaren hierarkiassa vailla asemaa. Suojelija tulee tarpeeseen.

Saint Helenan saari on miltei paratiisimainen, mutta luontoa aletaan vähitellen raiskata. Englannista tulleet uudet vallanpitäjät näkevät saarelaiset alempana rotuna, tietämättömänä ja alkeellisena joukkiona. Mahdolliset kapinahankkeet kuvernööriä vastaan tukahdutetaan jo etukäteen mielivaltaisilla kotietsinnöillä ja raaoilla rangaistuksilla. Samaan aikaan huhutaan myös katolilaisuutta kannattavista salaseuroista – virallisestihan uskonto on protestanttinen.

Kuvernöörin käskystä kaikki kirjeet sensuroidaan. Miten saarelaiset saisivat viestitettyä Kauppakomppanialle ja kuninkaalle sekasortoisesta tilanteesta? Vastaus: lähetetään nyt jo kaksitoistavuotiaaksi varttunut Angus salaa laivan mukana Lontooseen herra Halleyn luo. Matka märssykoriin piiloutuneena ja kiinnijäämisen jälkeen palkattomana apulaisena pistää pojan kestävyyden ja neuvokkuuden koetukselle.

Lontoon suurkaupunki on saarelaispojalle hämmentävä (eikä aina myönteisellä tavalla), mutta Angus löytää kuin löytääkin herra Halleyn. On eri asia, haluaako tämä toimittaa saarelta tullutta viestiä eteenpäin, sillä tilanne Lontoossa on jännittynyt. Protestanttista uskoa kannattavan kuningas Kaarle II:n jälkeinen hallitsija saattaa hyvinkin olla katolilainen ja nostaa virkoihin omat suosikkinsa. 

Tutkimusmatka Walesiin kuitenkin järjestyy ja Anguskin pääsee mukaan. Pojan vakaumus tulevaisuuden suhteen vahvistuu: hänkin haluaa tutkia maailmaa, kartoittaa tuntematonta.

Maailma on täynnä asioita joita kukaan ei ole vielä löytänyt. Ensin pitää miettiä mitkä sellaisia ovat, sitten voi alkaa tehdä niihin sopivia selityskokeiluja. Ja sitten taas täytyy ajatella uudestaan samat asiat että onko kokeillut oikein vai väärin.

Päähenkilö Angus on ihastuttava. Äitinsä opetuksista hän on lujasti omaksunut sen, että aina pitää olla rehellinen, kohtelias ja maltillinen, vaikka vastapuoli käyttäytyisi kuinka loukkaavasti (ja nimittelisi Jamssikepiksi, kuten Clarke). Hänen tiedonjanonsa ja oppimishalunsa ovat rajattomat. Ajatukset ovat suuria ja aina löytyy uutta pohdittavaa:

… onko varjolla korkeuden ulottuvaisuutta ollenkaan? Vai onko sillä vain leveytensä ja pituutensa mitat? Ja kuinka sen mittaisimme ja osoittaisimme mittatuloksilla että korkeutta sillä ei ole? Ja miten punnitsemme sen painon, ja onko valo raskaampaa kuin varjo, ja kuinka paljon valo painaa ja kuinka paljon varjo?

Taivaanpallo on tyyliltään mielenkiintoinen ja hieno, vaikka siihen ensi alkuun olikin hieman vaikea päästä sisälle. Tämä johtui osittain siitä, että pääasiallisena kertojana toimivan Anguksen päässä poukkoilevat omien ajatusten lisäksi myös toisten ihmisten puheet. Tarinan edetessä Angus kehittyy ja ajatusmaailmakin selkiytyy. Kaikkia aikuisten asioita hän ei ymmärrä, mutta kuulee ja näkee paljon. Hänen huomioidensa avulla lukijakin muodostaa sitten käsityksensä tapahtumista ja henkilöistä (ja toteaa etteivät ihaillutkaan henkilöt välttämättä ole hyväntahtoisia ja hyveellisiä).

Kirjan nimi Taivaanpallo viittaa tähtitieteelliseen kuvaan, jossa kaikki taivaankappaleet on sijoitettu havaitsijaa ympäröivän kuvitellun pallon sisäpinnalle. Herra Halley selittää:

 Ei taivas ole reikäinen pallo Angus, ei katto eikä huonosti tilkitty seinä jonka läpi pilkottaa valoja. Taivas on astia jossa tähtiä kelluu eri syvyyksillä. Kaikki lähellä meitä oleva ainakin alituiseen kiertää ja liikkuu, siitä meillä on varmuus ja laskelmat että toimivat kuin kellon hyvä koneisto.

PORTER, MAX: Surulla on sulkapeite

Kustantaja: Gummerus 2018

Alkuteos: Grief is the Thing with Feathers

Suomennos: Irmeli Ruuska

Ted Hughesin kulttimaineen saavuttanut runokokoelma The Crow kertoo röyhkeästä ja yritteliäästä variksesta, joka yrittää hallita maailmaa kielen avulla ja uhittelee itse Jumalallekin. Max Porterin esikoisteoksessa Surulla on sulkapeite leskeksi jäänyt mies kirjoittaa kirjaa Hughesin runoista otsikolla Ted Hughesin Varis terapeutin sohvalla : villi analyysi. Ei liene yllättävää, jos vaimon ja äidin menettämisen aiheuttama suru näyttäytyy perheelle variksen hahmossa. Ehkä osittain myös siksi, että mies on aikoinaan saanut vaimolta lahjaksi muovivariksen?

Kirjan ensimmäisissä merkinnöissä on äidin äkillisestä kuolemasta kulunut vasta viisi päivää. Pienet kaksospojat ovat ymmällään, mutta alkoholista lohtua hakeva isä ei ole kykeneväinen auttamaan. Siksi tarvitaan Varista. Se on valtavan kokoinen – silmäkin yhtä suuri kuin miehen kasvot. Se hautaa ihmiset höyheniinsä, latelee päättömiä loruja, on välillä aika inhottavakin. Kaikki kuuluu hoitosuunnitelmaan.

Osaamme sellaista mitä muut eivät, kuten syödä surua, niistää salaisuudet sammuksiin ja käydä teatraalista kamppailua kielen ja Jumalan kanssa. Minä olin ystävä, veruke, deus ex machina, vitsi, oire, mielikuvitusolento, aave, kainalosauva, lelu, kummitus, kepponen, psykoanalyytikko ja lapsenvahti.

Varis on linnuista viisaimpia. Se on uskollinen parilleen ja puolustaa poikasiaan kiivaasti kaikkea uhkaa vastaan. Suruvariskin pitää huolta perheen pojista ja taistelee näiden vuoksi jopa paholaista vastaan. Kuten se itse selittää: äidittömät lapset ovat silkkaa varista.

Pojat surevat lapsen tavalla. He tekevät kaikenlaisia äidin kieltämiä asioita, koska voivat silloin muistaa ja kaivata. Erään kerran kumpikin askartelee kuvan äidistä sen toiveen vallassa, että kuva voisi herätä henkiin ja äiti palata takaisin. Ajatukseen kuolemasta totuttaudutaan myös kertomusten avulla. Isä tarinoi sodista ja kuoloon ajautuneista henkilöistä, pojat taas tappavat ja kuolevat mielikuvitusleikeissään.

Perheen isä on pitkään täysin surun lamauttama. Työn alla olevan kirjan otsikotkin hän vetää nyt yli ja johdannosta loppusanoihin toistuu vain yhä uudestaan teksti ”kaipaan vaimoani”. Varis alkaa kuitenkin nokkia isää yhä kiivaammin. Välillä tuntuu, että Variksen ja isän välillä käydään oikea Jaakobin paini, jossa höyhenet pöllyävät ja suru purkautuu karjahduksina ja nyyhkeenä.

Kirjan lopussa on kuolemasta kulunut jo vuosia. Raskas olo alkaa helpottaa, kaikki ovat valmiita menemään eteenpäin. Variksen työ on tehty.

Tuhka liikehti, innokkaana, niin luulen, joten kallistin uurnaa ja kiljuin tuuleen:

MINÄ RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA

ja se kohosi pilvenä ilmaan, haihtui pilvien lailla, tieteellisen äkkiä ja toivottomasti, niin näytti… Ja pojat olivat takanani, naurava, kiljuva tulvamuuri, halasivat jaloista, kamppasivat ja tarrasivat, loikkivat, pyörivät, kompastelivat, ulvoivat, rääkyivät, ja pojat huusivat:

MINÄ RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA

ja heidän äänensä oli heidän äitinsä elämä ja laulu. Keskeneräinen. Kaunis. Kaikki kaikessa.

Kirjassa vuorottelevat isän, Variksen ja poikien puheenvuorot. Pojat puhuvat aina yhdessä, eivät yksilöinä – he ovat erottamattomia. Monesti kommentit menevät ristiin toistensa kanssa: isä kommentoi poikien tekemisiä ja pojat isän tai isä toteaa saman asian, mitä Varis on jo sanonut. Kyseessä on oppiminen, asioiden uusi omaksuminen. Suremisen eri vaiheista muodostuva kaari.

Teksti vaihtelee muodoltaan suorasta proosasta ja lausahduksista loruun ja runoon. Se puhuu syvästä ja lamaannuttavasta surusta, mutta liukuu keveästi heti perään huumoriin. Tässä leikitellään niin kielellä kuin mielikuvillakin. Ehkä teksti olisi auennut vielä enemmän, jos sellaiset runoilijat kuin Ted Hughes, Emily Dickinson ja Edgar Alan Poe olisivat tutumpia. Silti todella ihastuttava pieni kirja, joka jättää päällimmäiseksi elämänuskon.

AIDT, NAJA MARIE: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin : Carlin kirja

Kustantaja: S&S 2018

Alkuteos: Har døden taget noget fra dig så giv det tilbage – Carls bog

Suomennos: Katriina Huttunen

Kesken hauskan illanvieton puhelin soi. Perheen toiseksi vanhin poika, 25-vuotias Carl, on nauttinut hallusinogeenistä sientä, joutunut psykoosiin ja hypännyt viidennen kerroksen ikkunasta. Hän on sairaalassa hengityskoneessa. Vähäisintäkään toivetta toipumisesta ei ole.

Carl: miehen etunimi, merkitsee aikuista mieshenkilöä, pojan vastakohtaa, etenkin nuorta miestä, joka ei enää ole lapsi mutta on kuitenkin vielä naimaton; nuorukainen

Carlin äiti, Grönlannissa syntynyt tanskalainen runoilija ja kirjailija Naja Marie Aidt, muistelee mennyttä. Mieleen juolahtaa sekalaisessa järjestyksessä Carliin liittyviä asioita. Syntymä, näky tiikerinpennusta. Kasvuvuodet, lempeä nuorukainen. Miehuuden alku, lahjakkuus kokkauksessa ja elokuvien leikkaamisessa. Carl liittymässä vain viikkoa ennen kuolemaansa suvun perinteeseen ja tekemässä elämänsä ensimmäisen šamaanimatkan.

Yhä uudestaan, uudestaan ja uudestaan se hetki, kun puhelin soi ja painajainen alkaa. Kun pitää päättää, milloin hengityskone suljetaan. Kun pitää päättää, mitkä Carlin elimistä luovutetaan. Sydäntä ei, ei missään tapauksessa sydäntä! Hautajaiset, muistopuheet. Asunnon tyhjentäminen.

Yllätyksekseen Aidt löytää Carlin jäämistöstä tämän kirjoittamia runoja, jotka hyvin usein käsittelevät kuolemaa. Valmistautuiko hän jollakin tapaa? Entä Aidtin oma runo, jonka hän kirjoitti Carlin ollessa 16-vuotias?

Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin

anna se takaisin

anna takaisin se

minkä sait kuolleelta

kun seisoitte sateessa lumessa

auringossa ja kuollut oli elävä

ja käänsi kasvonsa sinua kohti

kuin haluaisi kysyä jotakin

mitä et enää muista ja myös hän

on unohtanut sen ja siitä on

ikuisuus

nyt jo ikuisuus

Aidtin omien mietteiden väliin lomittuu tekstejä muilta kirjailijoilta kuten Walt Whitman, Inger Christensen, Stephane Mallarmé, Emily Dickinson, C. S. Lewis ja Jacques Roubaud. Nämä kaikki ovat kokeneet surun omakohtaisesti ja löytäneet sanat sen kuvaamiseen. Niistä on apua, kun oma kyky katoaa. Erilaiset fontit erottavat toisistaan erilaiset mietteet, tekstikatkelmat ja määritelmät.

USEIN EN POISTU ASUNNOSTA KOKONAISEEN PÄIVÄÄN NÄEN AURINGON NOUSEVAN NÄEN SEN LASKEVAN ISTUN PIMEÄSSÄ EN LUE EN KIRJOITA EN KUUNTELE MUSIIKKIA AJATTELEN HALVEKSIEN IHMISIÄ JOTKA KIRJOITTAVAT KUOLEMASTA

Aidtin pieni kirja on syvästi vaikuttava kirja suuresta surusta. On vahvoja tunteita: ulvotaan tuskasta, heittäydytään kiljuen lattialle, raivotaan koko maailmalle, mykistytään. Toisaalta teksti on kiehtovan kaunista ja kuulasta. Yksityiskohdat osuvat suoraan sydämeen: äiti suutelemassa lapsensa kylmenevää kättä!