HADLEY, TESSA: Vapaa rakkaus

Kustantaja: Gummerus 2023

Alkuteos: Free Love

Suomennos: Marianne Kurtto

Vapaa rakkaus -romaanissa eletään Lontoossa vuosia 1967–1968. Mielenosoituksissa vastustetaan Vietnamin sotaa ja vaaditaan rauhaa ja tasa-arvoa,. Opiskelijat mellakoivat. Sukupolvien väliset erot asenteissa ja elämäntavoissa ovat suuremmat kuin koskaan.

Päähenkilö on nelikymppinen Phyllis (Phyl) Fischer, jolla periaatteessa kaikki on hienosti: hänellä on tyylikkäästi sisustettu koti hyvällä Otterleyn alueella, mukava ja luotettava aviomies Roger, yhdeksänvuotias kultapoju Hugh ja älykäs viisitoistavuotias tytär Colette. Hän itse on kaunis ja nuorekas, pitää flirttailusta ja höpöttelystä. Silti jokin ärsyttää.

Loppukesällä vuonna 1967 ulkoministeriössä työskentelevä Roger kutsuu illalliselle erään ystävänsä parikymppisen pojan, joka on juuri muuttanut Lontooseen. Phyllisiin epäsiisti ja kömpelö Nicky ei ensin tee vaikutusta, mutta jossain vaiheessa nuoruus ja hiomattomuus alkavatkin kiinnostaa. Nopeasti Phyllis päättää, että miehestä tulee hänen elämänsä ensimmäinen rakastaja avioliiton solmimisen jälkeen. Ja niinhän siinä sitten käy.

Phyllis uskoo voivansa täyttää samaan aikaan sekä vaimon että rakastajan roolit, mutta vähitellen elämä entisissä ympyröissä alkaa tuntua jäykältä ja rajoittuneelta. Rogerin ja Phyllisin välinen suhde ei ole koskaan ollut kiihkeä, vaan pikemminkin kummankin kannalta sovelias ja turvallinen. Lapset eivät enää juuri tarvitse äitiään. Jopa Hugh haluaa jo aloittaa opiskelut samassa sisäoppilaitoksessa kuin isänsä – tosin syistä, joita Phyllis ei aavista.

Jälkikäteen Phyllis yhdisti nuo ensimmäiset viikot pitkäksi venähtäneeseen intiaanikesään, jona valo ja lämpö olivat paksua kuin öljy. Myöhemmin koittivat kirkkaat, kireät ja viileät keskiviikot, joina puut saivat tuulettomallakin säällä tuntea vuodenaikojen vaihtumisen kouraisun, ja ne pudottivat ensimmäiset lehtensä, jotka lojuivat vetelinä ja epäuskottavan näköisinä kaupungin jalkakäytävillä. Phyllisillä kesti kauan myöntää, että suhteeseen Nickyn kanssa voisi liittyä vaikeuksia.

Kesken naapureiden järjestämien joulunalusjuhlien Phyllisin yli hyökyy niin suuri rakkauden kaipuu, että hänen on pakko lähteä. Rogerille jätetyssä lapussa hän kertoo olevansa pari päivää poissa; etsiä ei tarvitse. Nicky naureskelee myöhemmin naiselle, joka oli koputtanut hänen oveaan keskellä yötä, kunnes hän oli herännyt, ja joka ei ollut tuonut mukanaan yhtään mitään, ei edes hammasharjaa; joka oli jättänyt koko elämänsä taakseen. Eikä tuo nainen ollut itkenyt vaan nauranut omalle holtittomalle käytökselleen siitä täysin hämmästyneenä.

Nickyn luona asuessaan Phyllis tutustuu aivan uudenlaisiin ihmisiin: boheemeihin taiteilijoihin, vasemmistolaisiin aktivisteihin, vähemmistöryhmien edustajiin, maahanmuuttajiin. Ensi kertaa elämässään hän tajuaa, miten valtava epätasa-arvo vallitsee niin maailman maiden kuin yksittäisten ihmisten välillä. Hän suorastaan kihisee halusta tehdä jotain tilanteen parantamiseksi.

Mikään ei tietenkään voi jatkua ikuisesti samanlaisena. Phylliskin kokee elämässään joitakin suorastaan järisyttäviä käänteitä, mutta ei missään vaiheessa kadu tekemiään valintoja. Hän uskoo kaikkien asianosaisten selvinneen tilanteesta hyvin, mikä valitettavasti ei pidä paikkaansa ainakaan Hugh-ressukan kohdalla. Onko Phyllis sitten itsekäs odottaessaan uteliaana tulevaisuutta?

Hän ajatteli, ettei mikään ollut hänen osaltaan vielä ohi. Jos hän olisi jäänyt Otterleyyn, jokin olisi ollut ohi, mutta sen sijaan hän oli astunut kohtalostaan sivuun. Häntä odottivat uudet seikkailut, hän oli yhä elossa.

Vapaa rakkaus -romaani on erilainen kuin nimen ja alkuasetelman perusteella olettaisi, sillä se sisältää kepeytensä alla monia erilaisia yhteiskunnallisia ja psykologisia kerroksia. Ote on hienovaraisesti ironinen niin henkilöiden kuin tapahtumienkin kuvauksessa, mutta ei koskaan tuomitseva. Ihmiset tekevät valintoja, jotka saattavat olla joltakin osin oikeita, mutta joltakin osin myös vääriä.

Tessa Hadley (s. 1956) aloitti kirjailijan uransa vasta 46-vuotiaana, mutta on alkuun päästyään julkaissut kahdeksan romaania ja kolme novellikokoelmaa. Vapaa rakkaus on ensimmäinen häneltä suomennettu teos ja jatkossa tulee toivottavasti lisää.

SANDBERG, RIIKKA: Ørja

Kustantaja: Otava 2023

Kuusikymppinen Tine pyörittää Bergenissä mummultaan perimäänsä Bio bio -elokuvateatteria ja kiertää kesäisin Pohjois-Norjan syrjäisillä saarilla esittämässä elokuvia. Tinen aviomies Runar, kuvanveistäjä, haluaisi vaimonsa myyvän teatterin pois ja lähtevän kanssaan maailmalle uusien maisemien ja ihmisten pariin. Tine puolestaan toivoisi Runarin hankkivan verstaan Bergenistä ja pysyvän jatkossa enemmän paikallaan tutussa ympäristössä.

Ollakseen yhdessä miehensä kanssa Tine kuitenkin lopettaa vuoden 1976 kesäkierroksen Ørjan saariryhmälle, missä Runar on viettänyt kaikki kesänsä lapsuudesta asti aina vuoteen 1957 saakka. Nyt Runar on kuuluisa, kylällä riittää selkääntaputtajia ja joku on asettanut jopa Runarin kehystetyn valokuvan majatalon makuuhuoneen pöydälle. Jostain syystä Runar muuttuu sen nähdessään kovin vaisuksi.

Viedessään projektoreita ja muita varusteita majatalon vajaan Tine löytää vanhan vihertävän laukun, joka avattuna osoittautuu lankamagnetofoniksi eli lankuriksi. Löytyy myös kolmisenkymmentä äänitekelaa, joista ensimmäinen on paikallaan laitteessa. Tinen ei tarvitse muuta kuin kytkeä laite päälle ja alkaa kuunnella. Kela on äänitetty toukokuussa 1950 ja sillä puhuu kaksitoistavuotias tyttö, joka kertoo juuristaan ja elämästään. Myöhemmät kelat kattavat ajan vuoden 1957 kesäkuuhun saakka.

Syksyllä 1944 kelat äänittänyt tyttö oli kuusivuotias. Kotikylää lähestyivät tuhoa kylvävät saksalaiset ja asukkaiden oli paettava nopeasti turvaan. He onnistuivat piileskelemään vuonon perällä jäätikkövuoren tuntumassa seuraavan vuoden alkukevääseen saakka, mutta lopulta piilopaikka paljastui, kyläläiset vangittiin ja sullottiin veneisiin. Sekasortoisen tilanteen vielä jatkuessa jäätiköstä irtosi jättimäisiä lohkareita, joista yksi upotti tytön äitiä kuljettaneen veneen. Lapsen mielestä äiti muuttui silloin ihmisestä jäätiköksi.

Vaikka olen jo kaukana, en ole unohtanut, kenen tytär olen. Sinä puhallat iholleni kylmää ilmaa ja kasvatat jäätäsi kuin pitkiä valkoisia hiuksia

Norjan vapauduttua vuonna 1945 tyttö muutti isänsä kanssa Ørjan saarelle. Jälleenrakennustyöt alkoivat ja ilmapiiri oli toiveikas, mutta oli eräs ihmisryhmä, jota kohtaan asenteet pysyivät kovina: saksalaisten kanssa seurustelleet naiset, tyskertøs. Pahoinpidellyt ja häpäistyt naiset suljettiin yhteisön ulkopuolelle, samoin heidän ”vialliset” lapsensa. Luokkatoverit kertoivat tytölle kauhujuttuja Ørjan saariryppään viimeisestä saaresta, joka sijaitsi muista erillään.

Minä kuulin, että saaren erakko houkutteli rikollisia naisia piiloutumaan saaren luoliin. Mutta saarella oli niin kamalaa, että yksi naisista yritti uida pois, ja kaksi pisti kiviä taskuihin ja käveli veteen.

Varttuessaan tytöstä tuli kolhokasvoinen, pitkä ja huomiota herättävän leveähartiainen nainen, monia miehiäkin voimakkaampi. Ihmisten tahdittomat lausahdukset eivät tietenkään voineet olla haavoittamatta herkkää nuorta naista, mutta onneksi hän sai mahdollisuuden opetella pianonsoittoa ja todistaa lahjansa aina Bergenissä asti. Välttyisikö hän kuitenkaan katkeruudelta?

Tytön tarinaa kuuntelevalle Tinelle äänitteistä on tullut miltei pakkomielle, mutta sitten kertomuksessa alkaa esiintyä hänelle tuttuja henkilöitä puhuen ja toimien aivan odottamattomalla tavalla. Onko kaikki pelkkää tytön mielikuvituksen tuotetta? Onko tyttö (jonka hän nyt tunnistaa Isabellaksi eli Isaksi) tulkinnut ihailemiensa ihmisten sanoja ja tekoja vastaamaan omia unelmiaan? Vai onko se Tina, joka on rakentanut elämäänsä valheiden varaan? Ketä uskoa?

Ørja-romaanin henkilöistä sinällään ihan mielenkiintoiset miehet jäävät sivuosaan ja naiset nousevat esiin: surumielinen Liv, elämäniloinen Aili, kohtalon kolhima Isa. Kahdessa aikatasossa liikkuva juoni on toimiva ja sisältää jännitystä, suurta rakkautta ja suurta pahantahtoisuutta. Loppuratkaisussa on ehkä dramatiikkaa jo hieman liikaakin. Kirjan kuvaamaa Ørjan saarirypästä ei oikeasti ole olemassa, mutta tarkkanäköinen luonnon, ihmisten ja tunnelmien kuvaus tekee siitä hyvin todentuntuisen.

En ollut ikinä nähnyt mitään niin rouheaa ja kivistä. Erikokoisia kallioita ja kiviä oli levittäytynyt ja jähmettynyt joka suuntaan. Ørja oli kuin uppoamaisillaan oleva kallioiden maa, viimeiset kuivat kiviselät keskellä vesireittejä.

Kristiinankaupunkilainen Riikka Sandberg (s. 1989) kirjoitti esikoisromaaniaan Ørja pienen ja karun norjalaisen saaren kirjoittajamökissä. Saari tarjosi kirjan tarinalle sopivan ympäristön, mutta lisäksi tarvittiin vielä jäätikkövuonossa meloneen miehen muistelmat ja Porin Jazzfestivaalien taustakangas, jotta palaset alkoivat loksahdella paikoilleen.

GURNAH, ABDULRAZAK: Paratiisi

Kustantaja: Tammi 2023

Alkuteos: Paradise (1994)

Suomennos: Einari Aaltonen

Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2021 saanut Abdulrazak Gurnah syntyi 1948 Sansibarin sulttaanikunnassa, joka nykyisin on osa Tansaniaa. Maassa tapahtui vuonna 1964 vallankumous ja arabitaustainen Gurnah joutui kahdeksantoistavuotiaana pakenemaan vainoja Britanniaan, missä suoritti yliopistossa tohtorintutkinnon. Hän toimi Kentin yliopiston professorina eläköitymiseensä saakka, mutta on akateemisen uran rinnalla ollut myös tuottelias kirjailija ja kirjallisuuskriitikko. Englanninkielisen maailman tietoisuuteen hän tuli vuonna 1994 ollessaan ehdolla Booker- ja Whitbread-palkintoihin teoksellaan Paratiisi.

Paratiisi-romaani sijoittuu Itä-Afrikkaan juuri ennen ensimmäisen maailmansodan alkua. Alueesta kilvoittelivat silloin niin arabit ja intialaiset kuin saksalaiset ja englantilaisetkin. Lukija tietää hyvin, mitä tulee tapahtumaan, mutta kirjan henkilöt eivät vielä tiedä elävänsä maanosan tulevaisuuden kannalta merkittävässä taitekohdassa.

Näkökulma teoksessa on swahilipoika Yusufin, joka tarinan alkaessa on kaksitoistavuotias. Hänen kotonaan on usein puutetta ruoasta, mutta poika tietää kuitenkin olevansa rakastettu. Hänen ihailunsa kohde on hienostunut Aziz-setä, joka käy vierailulla harvakseltaan, mutta muistaa aina antaa pojalle lähtiessään kolikon. Yusuf ei vielä tajua, ettei Aziz ole suinkaan sukulainen, vaan kiertävä kauppias ja koronkiskuri, jota pitäisi kutsua arvonimellä sayyid.

Hänen matkantekoaan säestivät usein rummut, tamburit, pikkutorvet ja siwatorvi, ja kun hänen matkaseurueensa marssi kaupunkiin, eläimet pakenivat paikalta ja lapset villiintyivät.

Tällä kertaa Azizin vierailu muuttaa Yusufin koko elämän, sillä mies ottaa hänet mukaansa rannikolle. Vasta myöhemmin Yusuf ymmärtää olevansa pantti, joka voi palata kotiin vasta, kun isän velat kauppiaalle on kuitattu. Hänen paikkansa on Azizin talon etupuolella sijaitseva puoti, missä hallitsee muutamaa vuotta vanhempi Khalil, isänsä velkojen pantti hänkin.   

Khalil kiusoittelee apulaistaan ja kutsuu tätä kifa urongoksi eli eläväksi kuolemaksi, mutta osaa myös lohduttaa. Kaunispiirteisestä Yusufista tulee pian etenkin naisasiakkaiden suosikki, vaikka hän yrittääkin kiusaantuneena torjua lähentelyjä. Mieluiten poika auttelisi vaiteliasta vanhaa puutarhuria, sillä kauppiaan rehevä puutarha suihkulähteineen ja peileineen on hänestä paratiisin veroinen.

Muutamaa vuotta myöhemmin Aziz ottaa Yusufin mukaansa sisämaahan suuntautuvalle kaupparetkelleen. Retkeen on panostettu paljon, mutta se osoittautuu tuskien tieksi. Luonto kurittaa matkalaisia, tauteja leviää ja ihmisiä kuolee. Kylissä seuruetta ei enää oteta avosylin vastaan, vaan Azizin on maksettava runsaasti lahjuksia voidakseen ylipäätään liikkua alueella. Välillä näyttää siltä, että matkalaiset menettävät tavaroiden lisäksi henkiriepunsakin.

Pitkän ja raskaan matkan aikana Yusufista varttuu komea ja vahva nuori mies, joka herättää tunteita niin miehissä kuin naisissa. Eniten hän kehittyy kuitenkin henkisesti. Hän oppii lukemaan ja alkaa ottaa enemmän vastuuta tapahtumista. Hän rakastuu. Kirjan loppu jättää kuitenkin Yusufin valintojen suunnan täysin avoimeksi: karkaako hän vapauteen vai valitseeko itselleen uuden isännän? 

Paratiisi-teos paljastaa sen, miten epäyhtenäinen Afrikka oli jo ennen eurooppalaisten saapumista. Keskenään nahistelevia heimoja oli lukuisia ja jokaista kylää hallitsi oma sulttaaninsa. Joka heimolla oli omat tapansa ja uskomuksensa, jotka aiheuttivat toisissa ennakkoluuloja ja joita pilkattiin. Rannikon asukkaiden mielestä sisämaassa asuvat olivat villejä, siis alempiarvoisia. Maahan rantautuvia eurooppalaisia vastaan ei käyty yhteisenä rintamana, vaikka joku ehkä tajusikin, mihin oltiin ajautumassa.

Eurooppalaiset ovat hyvin päättäväisiä, ja kun he alkavat taistella maan rikkauksista, he murskaavat meidät kaikki. Olisi typerää kuvitella, että he ovat täällä tekemässä jotain hyvää. Heitä ei kiinnosta kaupankäynti vaan itse maa. Ja kaikki, mikä siihen kuuluu… eli me.

Gurnahin kirjoitustyyli on tasaista ja kiihkotonta. Hän kuvaa henkilöitä ja tapahtumia kaihtamatta vaikeitakaan asioita, mutta liittää mukaan surumielistä hellyyttä ja yllättävää huumoria. Luontokuvaukset ovat upeita; miltei näkee silmissään majesteettisen vesiputouksen tai tuntee ihollaan oksien raapaisut ja hyönteisten puremat. Silmiä avaava lukuelämys!

SCHULMAN, ALEX: Kiirehdi rakkain

Kustantaja: Nemo 2023

Alkuteos: Skynda att älska (2009)

Suomennos: Jaana Nikula

Ruotsalaisen Alex Schulmanin (s. 1976) teoksista monet ovat selkeästi autofiktiivisiä. Suomeksi ovat ilmestyneet isovanhempien salattua kolmiodraamaa käsittelevä teos Polta nämä kirjeet, äidin alkoholismista puhuva Unohda minut ja hieman fiktiivisempi kolmen veljeksen lapsuudenmuistoihin perustuva Eloonjääneet.

Isästä kertova Kiirehdi rakkain on Alex Schulmanin esikoisromaani ja ilmestyi ruotsiksi jo vuonna 2009. Vanhaan aatelissukuun kuuluva suomenruotsalainen Allan Schulman (1919–2003) muutti Ruotsiin vuonna 1953 ja teki siellä merkittävän uran radio- ja tv-tuottajana. Hänellä on ensimmäisestä avioliitosta neljä lasta ja liitosta kolmisenkymmentä vuotta nuoremman Lisette Schulmanin (1951–2015) kanssa kolme poikaa. Alexin syntyessä isä oli jo 57-vuotias.

Kesät kuusivuotiaasta kahdeksantoista ikäiseksi ovat jääneet Alexin mieleen, sillä ne vietettiin koko perheen voimin mökillä Värmlannissa. Kaipa joskus satoikin, mutta enimmän aikaa mökki tuntui kylpevän auringossa. Nuo päivät vaikuttavat jälkikäteen yhden ja saman onnellisen päivän ihanalta toisinnolta. Käydään kalastamassa ja saunomassa. Uidaan ja pelataan. Syödään rapuja.

Isä järjestää lapsille hauskutusta, esimerkiksi juhannusaattoisin pelattavan Coca-Cola Cupin, jossa isä toimii maalivahtina ja pojat saavat kukin ampua viisi laukausta. Jokaisesta osumasta saa palkinnoksi kokistölkin. Isä on olevinaan katkera osumista, mutta merkitsee tulokset tarkkaan ylös muistikirjaansa. Viimeinen kisa käydään vähän ennen isän kuolemaa sisätiloissa kotona.

Sekä isä että pojat yrittävät kaiken aikaa herättää äidin huomiota ja kertoa saavutuksistaan, mutta saavat sanaristikkoon syventyneeltä äidiltä usein vastaukseksi vain hajamielisen ”hienoa” tai ”ihanaa”. Alexia isän ja äidin välit hieman askarruttavat, koska äiti ei sano isälle koskaan rakastavansa tätä eikä suutelekaan, vaan korkeintaan tokaisee ”pusu”. Huumoria ei perheestä kuitenkaan puutu.

Vaikka Alex haluaakin korostaa isänsä kykyä rakastaa, ei hän voi jättää huomiotta tämän tapaa raivostua aivan suunnattomasti jostakin vastoinkäymisestä ja käyttäytyä jopa väkivaltaisesti. Puuska menee yleensä nopeasti ohi ja isä on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lapset häpeävät julkisia raivokohtauksia, vaikka jossain vaiheessa päättävätkin asettua vanhenevan isänsä rinnalle

Isälle on kova paikka jäädä eläkkeelle 65-vuotiaana. Tässä vaiheessa seitsemänvuotias Alex ottaa vastuulleen isän suojelun ja tukemisen. Hän ei esimerkiksi paljasta joutuneensa koulussa kiusatuksi isän iäkkyyden vuoksi, koska ei halua tuottaa pahaa mieltä. Aikuiseksi varttuneen ja kiireisen Alexin on vaikea torjua yksinäisyydestä kärsivän isänsä tiheästi toistuvia kontaktiyrityksiä.

Isän kuolema vaikuttaa voimakkaasti etenkin Alexiin. Hän ei missään nimessä halua romahtaa, vaan keskittyy hautajaisissakin ajattelemaan muita asioita. Silloinkin, kun pieni Linda laulaa Tove Janssonin sanoittaman Syyslaulun, josta isä kerran sanoi Alexille: Meidän on kiirehdittävä rakastamaan toisiamme, sillä meidänkään päivämme hetket eivät ole pitkät.

Vuosien mittaan Alex onnistuu yhä paremmin olemaan ajattelematta isää. Hän ymmärtää, että jotain on vialla siinä vaiheessa, kun ei edes pysty astumaan isän huoneen kynnyksen yli joutumatta paniikkiin. Vasta viisi vuotta isän kuoleman jälkeen hän antaa periksi surulleen, kun saa tietää olevansa itse tulossa isäksi.

Ja kun ajattelin itseäni isänä, koko julkisivu romahti. Isä oli jälleen lähellä. Ikävöin isää niin että sydäntä kouristi. Menin lukkojen taakse vessaan, istuin alas ja itkin ensimmäistä kertaa hänen kuolemansa jälkeen. Itkin tuntien ajan, siinä tulivat kerralla viiden vuoden kyyneleet.

Alex Schulman osaa rakentaa teoksiinsa lukemaan houkuttelevan kaaren. Kiirehdi rakkain -teoksessa vierailu mökillä nostaa kertojan mieleen muiston toisensa perään ja jokaisesta muistosta puolestaan purkautuu kokonainen tarina. Schulman on omimmillaan kuvatessaan maailmaa lapsen näkökulmasta; nähden mutta ei aina ymmärtäen. Päällimmäiseksi mieleen jää lämpö ja hellyys.

HAAHTELA, JOEL: Yö Whistlerin maalauksessa

Kustantaja: Otava 2023

Yö Whistlerin maalauksessa -pienoisromaanin minäkertoja työskentelee kirjastonhoitajana Kansalliskirjastossa ja elelee yksinään äidin jouduttua mielenterveyssyistä hoivakotiin ja isän mentyä uusiin naimisiin. Kertojalla on mielessä projekti, joka pitäisi saada nopeasti alulle ja myös päätökseen, sillä hän uskoo vuoden päästä olevansa jo kuollut.

Mies haluaa jättää jälkeensä jotain kaunista ja pysyvää. Siksi hän aikoo kaivertaa kuparilevyille parikymmentä kauneinta trooppista perhosta ja värittää kuvat käsin akvarellitekniikalla. Vuosia aiemmin hän tapasi eräällä perhosmatkalla itseään huomattavasti vanhemman venäläisen emigrantin, Sergein, jonka kanssa syntyi hyvä perhosveljeys. Ja Sergei omistaa merkittävän trooppisten perhosten kokoelman!

Vuonna 1998 kertoja sitten matkustaa Sergein luo Yorkshireen, Englantiin. Päivät vierivät pakottomina. Miehet puuhailevat omilla tahoillaan; kertoja maalaa pikkutarkkoja akvarelleja ja vaeltelee ihailemassa Yorkshiren lempeämuotoisia kukkuloita, Sergei hoitaa puutarhaa ja tekee ruokaa. Aina yöllä jääkaapista löytyy täydellinen kalkkunavoileipä siltä varalta, että vieraalla sattuisi herätessä olemaan nälkä.

Kertojan mielessä Sergein kanssa käydyt keskustelut ja omat ajatukset sulautuvat yhteen. Kummankin miehen vanhemmat ovat eri syistä vetäytyneet lapsensa elämästä ja sulkeutuneet omaan maailmaansa. Kummankin elämässä on ollut vain yksi tärkeä nainen, Sergeillä Olga ja kertojalla Saara. Onko kaikelle käyttämättä jääneelle rakkaudelle olemassa varasto, josta hänkin ehkä voisi vielä joskus ammentaa?

Miesten puheenaiheet liikkuvat puutarhanhoidosta Venäjän kansan sielunelämään. Pudotellaan kummallekin tärkeiden henkilöiden nimiä. On Maria Sibylla Merian, joka 1600-luvulla kuvasi maalauksissaan perhosten metamorfoosin. On perhosista innostunut kirjailija Vladimir Nabokov. On Albrecht Dürer ja kuvasarja Jeesuksen kärsimyshistoriasta. On valokuvaaja Josef Sudek yhä pelkistetyimpine kuvineen. On Milan Kundera, jonka romaanista kertoja omi yöseikkailuihinsa salanimen Tuomas.

Tärkeimmäksi nimeksi nousee kuitenkin 1800-luvulla elänyt taidemaalari James McNeill Whistler, jonka öistä Venetsiaa kuvaavaa maalausta eli nokturnoa Sergei on jaksanut tutkia yö toisensa perään. Löytyykö siitä vastaus yön todelliseen sisältöön; yön, jonka varjo piilee hänen itsensäkin sisällä? Kertoja sen sijaan päätyy siihen, että Whistlerin yön takana piilee rakkaus ja elämä, ihmisen vastalause katoamiselle.

Kirjailijaa askarruttaa eniten kauneuden olemus: missä kauneus näkyy, miten me sen koemme? Ajatus haarautuun tässä moneen suuntaan, ennen kaikkea pohdiskeluun Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Ihminen ei valitettavasti ole pystynyt toteuttamaan Jumalan häneen kohdistamia suuria suunnitelmia hyvyydestä ja kauneudesta.

Kauneus oli maailman pelastus, koska se kantoi sisällään myös hyvyyttä. Kauneuden täytyi olla Jumalan alkuperäinen ajatus ihmisestä, jonka vapaat valinnat kuitenkin johtivat pahuuteen ja kuolemaan. Samalla kauneus haihtui kuoleman murhenäytelmän edessä, ja Luojan sinänsä mielenkiintoiset suunnitelmat raukesivat tyhjiin.

Täydellisin ja harmonisin kauneus löytyy luonnosta, mutta ihmiset ovat häirinneet luonnon mekanismia hävittämällä kukkaniittyjä ja metsiä sekä ajamalla neuroottisesti nurmikoitaan. Luonto pyrkii kuitenkin korjaamaan itseään, joten maaseudun tyhjeneminen ja autioituvat pihat saattavatkin lopulta kääntää tilanteen perhosten voitoksi. Toki mies tajuaa oman projektinsa ironisuuden: se lepää neulalla lävistettyjen kuolleiden perhosten varassa.

Haahtelan koko tuotannon läpi kulkee tunne pyhyydestä ja rauhasta, mutta ryppyotsaista julistusta niissä ei ole vaan välillä lukijan yllättää naseva ironinen oivallus. Ajatukset ovat välillä niin syvällisiä, että niitä pitää ajan kanssa mietiskellä päästäkseen niiden ytimeen. Silkkaa kauneuttahan tämä on!

Niityn takaa kajasti myöhäisen syksyn valoa, joka teki kaikesta kevyttä, kangastuksenomaista, kuin maisemaa olisi peittänyt hentoinen kuultopaperi.

Jokainen ihminen oli rajattoman ajatuksen kaiku, kuvitelma kuvitelman sisällä, heijastus siitä mitä ei koskaan tapahtunut mutta joka silti oli todellista. Jos ihmiskunta oli olemassa vain siksi, että se kykeni luomaan yhteisen kuvitelman, jotain mikä oli eli elämäänsä yksilöistä riippumatta. Eikä ajan päättyminen ollut muuta kuin kuvitelmasta luopumista, sen raukeamista tyhjiin.

SCHLINK, BERNHARD: Jäähyväisvärit

Kustantaja: WSOY 2022

Alkuteos: Abschiedsfarben

Suomennos: Oili Suominen

Bernhard Schlinkin Jäähyväisvärit–kokoelman yhdeksän novellia kertovat ihmisistä tilanteissa, jotka ovat pakottaneet heidät pysähtymään ja pohtimaan elämänsä aikana tehtyjä valintoja. Näkökulma on yhtä tapausta lukuun ottamatta miehen ja tarkemmin sanottuna ikääntyneen miehen. Tapahtumapaikkana on enimmäkseen Saksa, mutta joskus myös Amerikka. Tällä ei kuitenkaan ole suurta merkitystä, sillä novellit ovat aikaa ja paikkaan sitoutumattomia.

Läheisen ihmisen kuollessa jäähyväiset ovat lopulliset ja tunteet saattavat silloin olla hyvin sekalaiset. Joissakin tapauksissa tutun ihmisen vakava sairastuminen tai kuolema saa kertojan tuntemaan suorastaan vahingoniloa ikään kuin olisi saanut kohtalolta hyvityksen jostakin. Toisinaan taas päällimmäiseksi tunteeksi jää sovinnollisuus, vapautuminen vanhasta painolastista.

Kirjan ensimmäisessä novellissa Tekoäly mies tuntee ensisijaisesti helpotusta kuullessaan pitkäaikaisen ystävänsä kuolemasta. Hän on vuosia kantanut syyllisyyttä siitä, että petti DDR:ssä asuessaan ystävänsä täysin itsekkäistä syistä, vaikka uskottelikin itselleen toimineensa vain tämän parhaaksi. Samalla mies on koko ajan pelännyt tekonsa paljastuvan. Nyt vaara tuntuu olevan ohi, jollei kohtalo sitten vielä puutu peliin…

Novellissa Daniel, my Brother kahdeksankymppinen mies tekee vaimonsa kanssa kaksoisitsemurhan ja jättää pikkuveljensä syvän surun ja hämmennyksen valtaan. Miksi veljekset jäivät niin etäisiksi toisilleen? Miksi isoveli tuntui suorastaan etsivän tapoja pilkata ja nöyryyttää? Ennen haikeaa tilanteeseen alistumista pikkuveli ennättää kokea polttavaa vihaakin.

Nöyryytykset, torjunta, pettymykset, veljesten läheisyys, kaikki se mitä olisi voinut olla mutta ei koskaan ollut, se mikä läheisissä suhteissa olisi voinut kukoistaa mutta ei ollut puhjennut kukkaan, oli viime päivinä usein surettanut häntä, mutta nyt se suututti, pelkästään suututti. Viha täytti hänen päänsä ja sisuskalunsa, se puistatti häntä. 

Joissakin kirjan novelleissa palataan johonkin kauniiseen hetkeen elämän varrella. Saaren kesä -novellissa kuvataan nuoren pojan kokemia raukeita ja aistillisia kesäpäiviä, joiden muisto ulottaa vaikutuksensa koko loppuelämään. Novellissa Vuosipäivä vanha mies tietää haikeana, että lempeä aika nuoren rakastetun kanssa lähenee jo loppuaan. Kummassakin tapauksessa epäsovinnaista suhdetta puolustellaan sanoilla: jos todella rakastaa, ei voi tehdä mitään väärin.

Jäähyväisiä voi heittää myös toteutumatta jäävälle roolille. Novellissa Sisarusmusiikkia mies kieltäytyy vastapuolen halveksunnasta huolimatta sitoutumasta suhteeseen, joka todennäköisesti veisi häneltä itsenäisyyden. Jäntevässä Rakas tytär -novellissa mies joutuu yleisen hyvän vuoksi tyytymään vaarin rooliin, vaikka arveleekin olevansa tosiasiassa lapsen isä.

Schlink kirjoittaa näennäisen asiallisesti ja hillitysti, mutta lauseissa on silti merkityksellisyyttä ja monikerroksellisuutta. Ulkonaisia tapahtumia ei ole paljonkaan, mutta ihmisen sisimmässä myllertää sitäkin enemmän – ja ne pienet nyanssit kirjailija onnistuu poimimaan ja tuomaan lukijan tietoisuuteen.

Suru leviää kaikkialle, väsyttää minua, se on kuin mustaa vettä, musta meri, johon minä hukun, vääjäämättä. (Amuletti)

Muisti on joki, jolla muistojen pieni laiva jatkaa matkaansa loputtomiin, kunhan olemme laskeneet sen vesille. (Daniel, my Brother)

Saksalainen Bernhard Schlink (s. 1944) on kuvannut kirjoissaan Saksan historian kipupisteitä, kuten kansallissosialismia ja 1970-luvun terrorismia. Hänen tunnetuin teoksensa on vuonna 1995 ilmestynyt Lukija, josta tehtiin myös Oscar-palkittu elokuva.

HUNTER, CARA: Vimma

Kustantaja: Otava 2023

Alkuteos: All the Rage

Suomennos: Sirpa Parviainen

Vimma jatkaa Hunterin Adam Fawley -sarjaa, jossa seurataan oxfordilaisen rikoskomisario Adam Fawleyn johtaman tutkintatiimin toimintaa ja myös tiimin jäsenten henkilökohtaista elämää iloineen, murheineen ja odotuksineen.

Adam Fawleyn elämässä on juuri nyt jännittävä vaihe, sillä hänen vaimonsa Alex odottaa lasta. Pariskunnan tunteet ovat tietysti iloiset ja odottavat, mutta samalla myös huolestuneet ja surumieliset sillä heidän esikoispoikansa kärsi pienestä pitäen mielenterveysongelmista ja teki lopulta itsemurhan. Työnsä takia Adam ei ennätä olla vaimonsa tukena lainkaan siinä määrin kuin haluaisi.

Adamin tiimin uusin rikostutkimus lähtee liikkeelle taksikuskin ilmoituksesta: hän on ottanut kyytiin nuoren naisen, joka on selvästikin pahoinpitelyn uhri, mutta ei silti halua tehdä poliisille ilmoitusta eikä mennä sairaalaan tutkittavaksi. Poliisien ottaessa perheeseen yhteyttä sama linja jatkuu. Nuori nainen, Faith Appleford, toistaa yhä uudestaan, että kyseessä oli vain aprillipila, mitään rikosta ei tapahtunut.

Poliisit yrittävät joka tapauksessa tutkia tapausta vammantuottamuksena, vaikka heillä onkin kovin vähän mitään, mihin tarttua. Sitten tulee ilmi viisitoistavuotiaan Sasha Blaken katoaminen, joka lopulta paljastuu brutaaliksi murhaksi. Faithilla ja Sashalla ei tunnu olevan muuta yhteyttä kuin se, että he molemmat ovat hyvin kauniita ja lahjakkaita sekä muodista kiinnostuneita.

Fawleylle tapaukset kuitenkin muuttuvat painajaiseksi, sillä tietyt piirteet yhdistävät ne selkeästi parinkymmenen vuoden takaiseen Tienvarsiraiskaajaan. Gavin Parrie -niminen mies joutui silloin vankilaan seitsemän naisen raiskauksesta tai raiskauksen yrityksestä, vaikka vakuutti olevansa syytön ja joutuneensa lavastuksen uhriksi. Vankilavuosien aikanakaan mies ei ole tunnustanut tekoja eikä osoittanut katumusta. Erehtyikö silloinen rikosylikonstaapeli Fawley vai valehteliko oikeudessa tietoisesti?

Poliisin työ on yksitoikkoista puurtamista, valvontakameroiden nauhoitusten tuijottelua, somepäivitysten seuraamista ja alibien tarkistamista. Lupaavat johtolangat eivät vie mihinkään. Ihmiset vaikenevat, muistavat väärin tai valehtelevat tietoisesti. Kun lopulta paljastuu, miten yksityiskohtia myöten huolellisesti suunniteltu rikos on kyseessä, on se järkytys kokeneille poliiseillekin. Erityisen riipaisevaa on tapauksiin liittyvien äitien tuska, olipa äidin lapsi sitten uhri tai syyllinen.

Hiljaisuutta on monta erilaista, tässä työssä. On vihan ja kyvyttömyyden hiljaisuutta, kun meillä on varma tieto, mutta ei minkäänlaisia todisteita, emmekä mahda asialle mitään. On säälivää hiljaisuutta niiden kauheiden asioiden vuoksi, joita ihmiset joutuvat kestämään jopa – ja varsinkin – niiden käsissä, joiden pitäisi rakastaa heitä. Ja sitten on epäonnistumisen ja katumuksen hiljaisuutta, kun olemme tehneet kaikkemme, mutta se ei vain riitä.

Vimma-teoksessa huomiota kiinnittää se, miten tärkeäksi ihmisen ulkonäkö siinä nostetaan. Kauniit ja lahjakkaat vetävät ihmisiä puoleensa, mutta huomio ei aina ole myönteistä, vaan kääntyy vainoamiseksi, kateudeksi tai jopa vihaksi. Ulkonäöltään tavanomaiset tai väärällä tavalla poikkeavat taas joutuvat kokemaan pilkkaa ja syrjintää. Tämä ei suinkaan koske ainoastaan nuoria, vaan asenteet ovat yleisiä koko yhteiskunnassa, poliisissakin.

Jos perustaa tutkimuksensa omiin henkilökohtaisiin oletuksiinsa, joutuu todennäköisesti pahemman kerran kuseen.

Myös somemaailman negatiiviset puolet nousevat teoksessa esille. Huhut nimeltä mainituista henkilöistä leviävät kulovalkean tavoin joko aidosti huolestuneiden tai pelkkää harmia tavoittelevien viesteissä kenenkään piittaamatta siitä, tahrataanko siinä viattomien ihmisten maine tai tehdäänkö heidän elämänsä muuten kestämättömäksi. Jotkut yllyttävät toisiaan jopa väkivaltaan.

Vimma-romaanissa esiintyy pääasiassa kaikkitietävä kertoja, mutta nimihenkilö Adam Fawley kertoo omista näkemyksistään minämuodossa. Kyseessä on hyvin kirjoitettu dekkari, jossa juonen monet kerrokset pysyvät johdonmukaisina ja helposti seurattavina. Lukija pidetään teokseen liimautuneena, kun sopivin välein vihjataan yllättävistä paljastuksista, mutta varsinainen selitys tarjotaan vasta myöhemmin. Kirjan järkyttäville tapahtumille löytyy valitettavasti vastinetta ihan elävästä elämästäkin.

 

TOEWS, MIRIAM: Pidä puolesi, Swiv!

Kustantaja: S&S 2023

Alkuteos: Fight Night

Suomennos: Kaisa Kattelus

Vuonna 2021 suomeksi ilmestyneessä teoksessaan Naiset puhuvat Miriam Toews kuvasi bolivialaista mennoniittasiirtokuntaa, josta osa naisista pakeni jouduttuaan yhteisön miesten hyväksikäyttämiksi. Teoksessa Pidä puolesi, Swiv! Toews kertoo Elvirasta ja tämän ystävistä, jotka nuorina elivät mennoniittayhteisössä Kanadan maaseudulla, mutta asuvat nyt Torontossa. Tosin he yhä käyttävät vanhanaikaisia alasaksilaisia lausahduksia, joita Elviran tyttärentytär luulee salakieleksi. Na oba!

Tarinan alkaessa Elvira-mummi on muuttanut tyttärensä Mooshien luokse, koska on jo iäkäs ja kärsii moninaisista vaivoista. Reuman ja sydänsairauden vuoksi hänen liikkumisensa on lähinnä hengästynyttä laahustusta, synnynnäisesti huonoon kuuloon ei kuulolaitekaan tunnu enää auttavan ja nesteenpoistolääke aiheuttaa hätäisiä ongelmatilanteita. Mummi elää kuitenkin täysillä ja kuittaa kipunsa ja vaivansa makealla naurulla suostumatta synkistelemään. Ilo on vastarintaa!

Taisteleminen merkitsee eri ihmisille eri asioita. Itse tietää minkä puolesta on taisteltava. Mummi sanoi että taisteleminen voi olla rauhan rakentamista. Se sanoi että joskus mennään eteenpäin katsomalla taaksepäin ja joskus taas eteneminen voi tarkoittaa että tietää milloin pitää pysähtyä.

Toki mummilla on aihetta itkuunkin. Hän ikävöi sisartaan, jonka sairautta lääkärit eivät pystyneet parantamaan. Hän kaipaa miestään ja Momo-tytärtään, jotka pitkään taistelivat mielenterveysongelmiensa kanssa, kunnes eivät enää jaksaneet. Kumpikin teki itsemurhan polvistumalla raiteille lähestyvän junan eteen. Torontossa Elviran ystävien piiri pienenee vauhdilla.

Mooshie on toista maata: hän syntyi kiukkuisena ja on kiukkuisena pysynyt. Nyt hän odottaa Gord-vauvaa ja on tavallista ailahtelevampi joutuessaan kantamaan taloudellista vastuuta perheestä aviopuolison kadottua teille tietymättömille. Mooshie on ammatiltaan näyttelijä ja on uransa aikana kokenut asioita, joihin #metoo-liikkeellä olisi paljon sanottavaa. Myönteistä kerrottavaa ei ole näytelmän harjoituksista nytkään.

Äiti inhoaa melkein kaikkea. Mummi sanoo ettei tajua, miten äiti on onnistunut vaahtoamisensa lomassa panemaan Gordin alulle. Mummin mielestä äidin hedelmöittäminen on melkein sama kuin hiippailisi toiminnassa olevan tulivuoren reunalla siinä uskossa että se on sammunut. Mummi sanoo, että äiti tekee tunnetyöt koko perheen puolesta, kokee kaikki tunteet kymmenkertaisina niin että me muut voidaan toimia normaalisti.

Kolmatta sukupolvea tässä naisten perheessä edustaa yhdeksänvuotias Swiv, joka kirjoittaa tapahtumista isälleen puhutellen tätä sanalla ”sinä” - tosin puhuttelu esiintyy tekstissä niin harvoin, että siitä joka kerta hieman hämmästyy. Swivin kohdallaan tarina alkaa tilanteesta, jossa hän on saanut väliaikaiset potkut koulusta tapeltuaan liian hanakasti paikasta koulupihan kukkulan kuninkaana. Tämä on kylläkin mummin syytä:

… se sanoi, että joskus ihmisiä vain pitää motata elleivät ne muuten lopeta kiusaamista, mutta vasta sitten kun on yrittänyt yli kymmenen kertaa puhumalla eivätkä ne ole sittenkään jättäneet rauhaan, eikä enää koskaan sen jälkeen kun on täyttänyt kymmenen tai yksitoista.

Laiskottelemaan Swiv ei pääse kotonakaan, sillä mummi antaa hänelle tehtäviä omaan persoonalliseen tyyliinsä. Swivin pitää esimerkiksi laskea, milloin puoli senttiä vuodessa lyhenevä mummi ja viitisen senttiä kasvava Swiv ovat samanmittaisia. Tyttö myös auttaa mummia peseytymään ja ottamaan lääkkeensä ja poimii lattialta tämän pudottamat pillerit, paristot, pastat ja palapelinosat.

Swivin ajatukset ovat joskus kypsempiä kuin yhdeksänvuotiaalta odottaisi. Ehkä tämä johtuu siitä, että hän on nuoresta asti joutunut ottamaan perheessä paljon vastuuta tai siitä, että hän on viettänyt aikansa lähinnä aikuisten parissa. Huoliakin Swivillä on. Kuoleeko mummi? Menettääkö äiti järkensä ja päätyy isänsä ja siskonsa tavoin itsemurhaan? Miten käy vielä syntymättömän Gord-vauvan? Mummin kyky ymmärtää ja lohduttaa tyttöä on kuvattu kauniisti.

Ajoittain Swiv nolosteleekin mummiaan ja äitiään ja ihmettelee, miksi hänen perheensä ei pysty toimimaan normaalien ihmisten tavoin. Mummi ja äiti nimittäin puhuvat julkisilla paikoilla kovaan ääneen jopa suolen toiminnasta ja seksistä. ja ottavat estottomasti kontaktia muihin ihmisiin. Etenkin mummi on avoimen kiinnostunut ihmisistä, tutustuu näihin nopeasti ja saa kaikkialla auliisti apua.

Sitten Swiv saa kokea seikkailun, sillä hän pääsee mummin mukana Kaliforniaan tapaamaan sukulaisiaan. Suvun ominaislaatuun kuuluvasti matkaan sisältyy monenlaista hässäkkää, mutta myös hiljaista haikeutta. Lukija on kyllä alusta asti varautunut siihen, että kirjan lopussa tapahtuu jotain sydäntä riipaisevaa, ja jännittääkin lähinnä sitä, ennättääkö mummi vielä tapaamaan uuden lapsenlapsensa. Toewsin hienovarainen ote kantaa lempeästi loppuun saakka.

Pidä puolesi, Swiv! -teoksessa on paljon huumoria, joka ajoittain repeää absurdiksi tilannekomiikaksi, mutta iloon kietoutuneena on myös tummempia sävyjä. Kirjan naiset ovat joutuneet kokemaan elämässään vaikeuksia antamatta niiden kuitenkaan lamaannuttaa. He ovat sisukkaita, omapäisiä ja rakastettavia naisia, joista kertova kirja kannattaa kyllä lukea.

KANTO, ANNELI: Haihtuneet

Kustantaja: Crime Time 2023

Haihtuneet on ensimmäinen osa Anneli Kannon uudesta aluevaltauksesta eli Näkijä-dekkaritrilogiasta. Sarja edustaa ns. cosy crime -tyyliä eli siinä ei revitellä väkivallalla, mutta toisaalta arvoitusdekkarikin olisi sarjalle hyvä määre, sillä vastaukset mysteereihin piiloutuvat hämäävän monimutkaisen juonen sisälle.

Kirkkojärven kylään saapuu bussilla komea, suoraryhtinen ja tyylikäs punatukkainen nainen. Marketin kassatyttö Selina kokee elämänsä yllätyksen, kun nainen ostokset tehtyään esittäytyy Noora Näkijäksi, meedioksi: yhteys henkimaailmaan ja vainajiin, unien tulkintaa, tarotkortteja… Kaiken lisäksi nainen asettuu asumaan kymmenisen vuotta autiona olleeseen rintamamiestaloon kylän keskustan ulkopuolelle.

Onko naisella jokin erityinen syy tulla juuri Kirkkojärvelle? Hän sanoo saaneensa siihen käskyn ylhäältä ja mainitsee useampaan otteeseen tehtävän, jota on tullut suorittamaan. Mikään todellinen selvännäkijä hän ei kaiketikaan ole, vaan perustaa vakuuttavuutensa lähinnä taitoon tehdä päätelmiä ihmisistä näiden ympäristön, käytöksen ja puheiden perustella ja ohjata näitä sitten itse päätymään ratkaisuihinsa.

Näkijä hymyili itsekseen. Asiat lähtivät liikkeelle aina. Kun niille antoi sopivan sysäyksen.

Pian Näkijään ottaakin yhteyttä Hanna Silvennoinen, joka haluaisi tietää mitä hänen liki kuusi vuotta aiemmin kadonneelle miehelleen Jounille tapahtui. Onko mies kuollut vai vielä elossa jossain päin maailmaa? Onko hänen katoamisellaan jokin yhteys kahden samaan aikaan haihtuneen nuoren tytön kohtaloihin? Kylällä monet uskovat, että katoamisissa oli kyse jonkinlaisista luvattomista suhteista, jotka sitten johtivat murhiin tai itsemurhiin.

Haihtuivat kuin tuhka tuuleen. Perheet olivat ymmällään ja onnettomia. Kenestäkään ei ole kuultu sen jälkeen eikä yhtäkään ole löydetty, ei elävänä eikä kuolleena.

Kadonneiden kohtaloon saattaisi liittyä jotenkin myös Pintura-väritehdas, jonka omistaja Jouni Silvennoinen oli. Tehdas oli paikkakunnan talouden veturi, jonka palveluksessa oli ollut kyläläisiä useammassakin sukupolvessa. Johtajan katoamisen jälkeen tehtaan toiminta vähitellen hiipui ja loppui Jounin kuolleeksi julistamisen jälkeen kokonaan. Hannan ja hänen poikapuolensa käsiin jäi rapistuva tehdaskiinteistö.

Seuraavaksi Näkijän juttusille saapuu nuori kunnanjohtaja Emilia Laiho, joka haluaisi nostaa Kirkkojärven taas jaloilleen ja saada samalla itselleen ovet auki isompiin kuvioihin. Yhdessä Hanna Silvennoisen kanssa hän on valmistellut Kultalampi-projektia, jossa tehdaskiinteistö remontoitaisiin toimisto- ja asuintiloiksi ja sen edessä oleva Pyhälampi ruopattaisiin uintikelpoiseksi. Miten Emilia saisi puolelleen hanketta eri syistä vastustavat henkilöt?

Kirkkojärven todellinen voimatekijä on karismaattisen Luukas Markussonin johtama erikoinen uskonlahko, veripuhtaat. Veripuhtaisiin kuuluvat eivät syö valmisruokia eivätkä mitään eläintä, jolla on räpylät. He eivät käytä tekokuituja. Asema yhteisössä perustuu veriryhmään: O-veriryhmäläiset ovat alinta kastia, AB-ryhmäläiset ylintä ja arvokkainta. Taloudellista menestystä lupaillaan kaikille lahkoon kuuluville, mutta onko saarnaajalla puhtaat jauhot pussissaan?

Kolmen kadonneen tapaus painaa Näkijää raskaasti ja hän paiskii toden teolla töitä heidän kohtalonsa selvittämiseksi. Hän jututtaa erilaisin tekosyin esimerkiksi koulun rehtoria, kylässä työskennellyttä lääkäriä, Jouni Saukkolan ensimmäistä vaimoa ja Markus Markussonia, josta Luukas-isä väkisin yrittää kasvattaa itselleen seuraajaa. Vähän kerrassaan päivänvaloon nousee monenlaisia menneisyyden salaisuuksia, mutta myös uusia alkuja.

Paikkakunta oli täynnä haudattuja salaisuuksia ja menneisyyden murhenäytelmiä. Niiden vuoksi näkijän oli pitänyt saapua tänne. Hän oli oikeudenmukaisuuden asialla, puntit piti saada tasan.

Kanto kuljettaa monikerroksista juonta varmaotteisesti ja sujuvasti. Sisäänpäinlämpiävä kylä poliittisine ja taloudellisine salasuhteineen ja lehmänkauppoineen on kuvattu miltei farssimaisesti, mutta lempeä ironia osuu myös kylän ihmisiin. Haihtuneet ei edes yritä olla uskottava, vaan keskittyy tarjoamaan lukijoille kepeää ja kotoisaa viihdettä. Syksyllä saamme siihen jatkoa, kun sarjan toisessa osassa tapaamme Näkijän laskettelukeskuksessa Lapissa.

NG, CELESTE: Kadonneet sydämemme

Kustantaja: Gummerus 2023

Alkuteos: Our Missing Hearts

Suomennos: Taina Helkamo

Bird oli yhdeksänvuotias, kun hänen äitinsä jätti perheensä ja katosi. Sen jälkeen Birdin isä menetti työnsä yliopisto-opettajana ja siirtyi hyllyttämään kirjoja yliopiston kirjastoon. Bird itse joutui vaihtamaan koulua ja käyttämään Noah-nimeään. Puutarhan ympäröimä kotitalo jäi taakse ja Bird muutti isänsä kanssa kampuksen asuntolassa sijaitsevaan pieneen kaksioon.

Birdin perheen kokemien asioiden taustalla kummittelee Yhdysvaltain historian pahin taloudellinen Kriisi, joka joitakin vuosia aiemmin oli romahduttaa koko yhteiskunnan. Kun muutakaan selkeää selitystä kriisille ei keksitty, pääteltiin sen olevan Kiinan tekosia. Tietysti Kiina halusi tuhota Yhdysvallat ja vallata sen – kenties saaden aikeilleen apua maan sisältä!

Nopealla tahdilla hyväksyttiin PACT eli amerikkalaisen kulttuurin suojeluasetus, jonka tarkoituksena oli kitkeä pois kaikki kansakuntaa kalvavat epäamerikkalaiset elementit. Asetus tuntui takaavan kaikkien turvallisuuden, mutta vähän kerrassaan siihen lisättiin uusia epäisänmaallisina pidettäviä asioita ja lopulta PACT oikeutti tähän: aasialaiset piirteet omaavien ihmisten pahoinpitelyyn, lasten siirtämiseen sijaisperheisiin pois epäilyttävistä ympäristöistä, aasialaisperäisten tekstien ja Aasiaa koskevien teosten poistamiseen kirjastoista.

Ehei, emme me polta kirjoja. Tämähän on Amerikka. Eikö niin?...

Emme me polta kirjoja, nainen toistaa. Niistä tehdään kuitumassaa. Paljon sivistyneempää, eikö totta? Ne jauhetaan ja niistä tehdään vessapaperia. Niillä kirjoilla pyyhittiin jonkun takapuoli jo ajat sitten.

Ja tämä oli syynä Birdin äidin lähtöön: hän on kiinalaistaustainen runoilija Margaret Miu, jota viranomaiset pitävät PACTin toimintaan kohdistuvien mielenosoitusten lietsojana. Näin ainoastaan siksi, että pakkohuostaanottoja vastustavat mielenosoittajat käyttävät iskulauseenaan Margaretin runonsäettä: Kaikki kadonneet sydämemme / ympäriinsä sirotellut, itävät toisaalla. Margaretin oli siis lähdettävä, jotta hänen valkoihoinen miehensä voisi pitää huolta yhteisestä lapsesta. Se oli rakkautta, mutta Bird kokee sen hylkäyksenä.

Mitä isä pelkäsi: että jonakin päivänä joku näkee Birdin kasvot ja niissä vihollisen. Että joku näkee Birdin äitinsä poikana, joko geneettisesti tai käytöksensä puolesta, ja vie hänet pois.

Varsinaisen tarinan alkaessa Bird on koulukiusattu kaksitoistavuotias, jonka ainoa ystävä, sijaisperheestä toiseen kiertänyt ärhäkkä Sadie, on paennut etsimään oikeita vanhempiaan. Ja silloin Bird saa kirjeen! Kuoresta hän tunnistaa äitinsä käsialan, mutta itse viesti on tarkastajien varalta laadittu niin, että vain Bird pystyy sen tulkitsemaan. Nyt hän vihdoinkin tietää, missä äiti on, ja voi matkustaa tämän luo.

Ng korostaa yhä uudestaan sitä, miten suuri merkitys on kielellä, suullisesti kerrotuilla tarinoilla ja saduilla, kirjoilla ja kirjastoilla. Sanoissa on voimaa ja tarpeeksi usein toistettuina niistä jää jälki ihmisen mieleen – niin hyvässä kuin pahassa. Kumpikin Birdin vanhemmista ohjaa poikaa niiden pariin; isä luennoimalla sanojen alkuperästä ja historiasta, äiti kertomalla tarinoita.

Bird. Miksi minä kerroin sinulle niin paljon tarinoita? Koska minä halusin, että sinä ymmärtäisit maailmaa. Koska halusin tästä maailmasta sinulle ymmärrettävän. Koska halusin, että maailmaa voisi ymmärtää.

Kadonneet sydämemme on sujuvasti kirjoitettu dystopia, hieman yllätyksetön kylläkin. Se sijoittuu tulevaisuuteen, mutta sen kuvaamia asioita on esiintynyt maailmanhistoriassa ennenkin. Kuinka usein yhteiskunnalliset ja taloudelliset ongelmat onkaan sysätty jonkin rajatun ryhmän syyksi! Kuinka usein lapsia onkaan otettu pois vanhemmilta etnisyyteen vedoten! Toisaalta kirja todistaa myös sen, että aina on olemassa rohkeita ihmisiä, jotka taistelevat oman vapautensa tai jopa henkensä uhalla vääryyksiä vastaan. Aina on äitejä, jotka rakastavat, kärsivät ja toivovat.