McFADDEN, FREIDA: Kotiapulainen

Kustantaja: Otava 2023

Alkuteos: The Housemaid

Suomennos: Jussi Tuomas Kivi

   Jos lähden tästä talosta, teen sen käsiraudoissa.

   Minun olisi pitänyt paeta, kun se oli vielä mahdollista. Nyt tilaisuuteni on mennyt. Nyt, kun poliisit ovat talossa ja he ovat löytäneet sen, mitä yläkerrassa on, en voi enää perääntyä.

Kotiapulainen-trillerin ensimmäisessä osassa kertojana on kaksikymmentäseitsemänvuotias Millie Calloway, joka on kymmenen vankilavuoden jälkeen päässyt ehdonalaiseen. Rikosrekisterissä oleva on heikoilla työelämässä - Milliekin on potkittu aiheetta työpaikastaan ja häädetty myös asunnostaan. Hän ei uskalla kertoa tästä ehdonalaisvalvojalleen, koska pienikin rike merkitsee välitöntä paluuta vankilaan. Sen sijaan hän yrittää asua pienessä autossaan.

Varakkaan Nina Winchesterin tarjous kotiapulaisen paikasta tuntuu Milliestä uskomattomalta onnenpotkulta. Häntä ei haittaa se, että hänen edellytetään asuvan talossa. Häntä ei haittaa ullakolla sijaitsevan huoneen pienuus, koska se tarjoaa omaa rauhaa. Hän huomaa kyllä outoja asioita: ovessa näkyy raapimisjälkiä, oven lukko on ulkopuolella ja pikkuriikkinen ikkuna on maalattu umpeen, mutta työntää asiat pois mielestään. Puutarhurin mutisema sana pericolo unohtuu sekin.

Millien töihin kuuluu siivous, ruoanlaitto ja huolehtiminen Ninan yhdeksänvuotiaasta tyttärestä Ceciliasta. Siivottavaa riittääkin, sillä aina valkoisiin pukeutuva nelikymppinen Nina tuntuu olevan melkoinen sottapytty. Nina alkaa ennen pitkää vaikuttaa myös täysin tasapainottomalta. Hän antaa käskyjä ja kieltää sitten koskaan antaneensa niitä. Hän syyttää Millietä olemattomista asioista, mutta saattaa seuraavaksi lahjoittaa tälle kassillisen vaatteita, koska ei enää itse mahdu niihin.

Ninan mielialat vaihtelevat täysin holtittomasti. Ensin hän saattaa halata minua ja kertoa, miten paljon arvostaa sitä, että olen heidän luonaan. Seuraavassa hetkessä hän saattaa haukkua minut lyttyyn, koska en ole suorittanut jotain tehtävää, josta hän ei ole koskaan edes kertonut minulle.

Oikukas on myös Cecilia-tyttö, joka komentelee kotiapulaista ylimielisesti ja keksii kaikenlaista kiusaa. Loppujen lopuksi Winchesterin perheen ainoa miellyttävä jäsen on talon isäntä, Andrew. Hän suhtautuu vaimoonsa suloisen hellästi ja rakastavasti, kohtelee Ceciliaa asiallisesti ja käyttäytyy Millietä kohtaan kunnioittavasti. Monimiljonääriksi hän on todella mutkaton mies. Millie suorastaan ihastuu.

Hänen hymynsä on lempeä ja hurmaava, ja minä olen sulaa vahaa. Ninan täytyi olla hullu päästääkseen tämän miehen käsistään.

Kirjan toisessa osassa tarina keikahtaa uuteen asentoon eikä enää noudatakaan odotettua suuntaa. Vaaran ja uhan tunne kasvaa kasvamistaan tarinan seuratessa nyt toista näkökulmaa ja samalla henkilöistä paljastuu uusia – eikä aina niin miellyttäviä - puolia. Seuraa yllätys ja vielä toinenkin. Yhdysvaltalainen Freida McFadden on aivovammoihin erikoistunut lääkäri, mutta hallitsee todella hyvin myös jännityskirjallisuuden niksit! Ei ihme, että kirjasta on jo tulossa elokuva.

LILJA SIGURÐARDÓTTIR: Jääkylmä aurinko

Kustantaja: Blue Moon 2023

Alkuteos: Helköld sól (2019)

Suomennos: Marjakaisa Matthíasson

Mies haki sopivaa jalansijaa terävässä laavakivikossa, saavutti tasapainon ja kurottautui tarttumaan matkalaukusta esiin työntyvään käteen. Se tuntui jäiseltä, ja vaikka hänen olisi totta kai pitänyt osata odottaa sitä, ihon kylmyys ja kumimaisuus järkyttivät häntä. Kyyneleet nousivat silmäkulmiin ja hän kuiskasi ”rakastan sinua” valoisaan kesäyöhön…

Kolmekymppinen Áróra on islantilaisen isän ja brittiläisen äidin nuorempi tytär. Hän on perheen jättiläistyttö eli vaalea, suuriluinen ja voimakas, kun taas kuusi vuotta vanhempi Ísafold on siro ja hauras haltiatyttö. Áróra viihtyy Skotlannissa, mutta Ísafold on valinnut kotipaikakseen Islannin.

Lapsuudessa Ísafold tuntui suorastaan vihaavan pikkusiskoaan, ällöttävää pentua, mutta myöhemmin välit tasaantuivat. Isä kehotti aikoinaan Áróraa suojelemaan isosiskoaan, koska oli sekä fyysisesti että henkisesti tätä moninkertaisesti vahvempi. Áróra alkoi peitellä Ísafoldin tekosia jo siinä vaiheessa, kun tämä oli vielä teini.

Tavattuaan komean islantilaisen Björnin Ísafold joutui täysin miehen pauloiihin. Kolmen vuoden aikana Áróra joutui useita kertoja lentämään Islantiin hoitamaan pahoinpideltyä siskoaan, mutta ei koskaan saanut tätä jättämään Björniä lopullisesti. Ísafold uskoi yhä uudestaan miehen kauniisiin puheisiin ja lupauksiin muutoksesta. Lopulta Áróra kyllästyi ja päätti jättää siskonsa oman onnensa nojaan. Välit katkesivat.

Hän oli liian väsynyt kuunnellakseen siskonsa valheita, kun tämä väittäisi innokkaasti, että kaikki olisi mitä parhain, parhain, parhain päin. Hän oli vain horjahtanut lämpöpatteria vasten ja murtanut leukansa eikä siksi pystynyt puhumaan puhelimessa tai hän oli vain kaatunut portaissa ja murtanut sormensa niin, ettei mitenkään pystynyt kirjoittamaan mitään Facebookiin, Áróra oli myös liian väsynyt kuunnellakseen Björnin piikittelyä, kun mies sanoisi, että Ísafold oli hänen puolisonsa eikä Áróran pitäisi puuttua asioihin, jotka eivät kuuluneet hänelle.

Nyt Áróra on kuitenkin taas Islannissa, koska äiti on huolissaan: Ísafold ei ole antanut itsestään mitään elonmerkkiä kahteen viikkoon. Áróra uskoo siskonsa vain piilottelevan jossain, mutta keskustelut Ísafoldin tunteneiden ihmisten kanssa saavat hänet kuitenkin lopulta aavistelemaan pahaa. Hän on juuri saanut kuulla Björnin huumetuomiosta, mutta onko siskokin sotkeutunut rikoksiin?

Niin täysin Ísafoldin etsintään ei Áróra kuitenkaan ole syventynyt, että jättäisi käyttämättä houkuttelevan tilaisuuden tehdä varsinaista työtään eli kaivaa esille huijareiden monien solmujen taakse piilottamia rahoja. Hänen hurmaava petikumppaninsa nimittäin osoittautuu Islannin tunnetuimmaksi talousrikolliseksi Hákon Haukssoniksi, joka miljoonaveloistaan huolimatta näyttää edelleen elävän yhtä huolettomasti ja loisteliaasti kuin ennen romahdustaan.

Eikä Áróra myöskään ole sokea sille, miten mukava ja hauska seuralainen on nelikymppinen Daníel-setä, Ísafoldin etsintöihin osallistuva rikoskomisario. Jotain lämmintä läikähtelee Áróran ja Daníelin välillä, mutta hetki ei ole nyt oikea syvemmän suhteen rakentamiselle.Ehkäpä tulevaisuudessa!

Jääkylmä aurinko esittelee päähenkilöiden lisäksi muitakin kiinnostavia hahmoja. Yksi heistä on ihokarvojaan pakkomielteisesti useita kertoja päivässä ajeleva Grímur, jolla tuntuu olleen Ísafoldin ystävä. On myös eläkeikää lähentelevä Olga, joka piilottelee luonaan etsintäkuulutettua pakolaispoikaa, Ómaria. Lapsensa menettäneelle Olgalle ahkera Ómar on kuin pojan korvike. Sitten on vielä filosofoiva dragkuningatar Lady Gúgúlú!

Jääkylmä aurinko on ensimmäinen osa Áróran tutkimuksia -dekkarisarjasta, josta tällä hetkellä on ilmestynyt islanniksi jo neljä osaa. Taidokkaasti rakennettu juoni on jännittävä ja kiehtova ja tunnelma synkänpuhuva. Näkökulma vaihtelee useasti, mutta lukija tietää koko ajan hieman enemmän kuin kirjan henkilöt. Pieniä tietoja Islannistakin saadaan: pitäisikö jatkossa olla kohtelias ja pyytää kahvia kymmenen tippaa?

PS. Áróran tutkimusten toinen osa Verenpunainen meri ilmestyy syyskuussa

GRIFFITHS, ELLY: Murhan käsikirjoitus

Kustantaja: Tammi 2023

Alkuteos: The Postscript Murders

Suomennos: Riina Vuokko

Yhdeksänkymmentävuotias Peggy Smith viihtyy hyvin senioritalossa Shorehamissa. Hän katselee erkkeri-ikkunastaan merta, tarkkailee ohi kulkevia ihmisiä ja kirjaa huomioitaan salaiseen tutkimuskirjaansa. Eräänä päivänä hän huomaa kahden miehen viipyvän epäilyttävän pitkään rannalla ja tarkkailevan salavihkaa senioritaloa. Miksi?

Seuraavana aamuna ukrainalaistaustainen kotihoitaja Natalka Kolisnyk löytää Peggyn kuolleena lempituolistaan. Kuoleman arvellaan johtuneen luonnollisista syistä, mutta tietyt seikat saavat Natalkan mietteliääksi: pöydällä oleva käyntikortti ROUVA M. SMITH. MURHAKONSULTTI, kirjahyllyssä olevat lukuisat Peggylle omistetut dekkarit ja yhden kirjan välistä löytyvä kortti Et pääse meitä pakoon.

Natalka kertoo epäilyistään rikosylikonstaapeli Harbinder Kaurille, mutta perustaa heti myös amatöörietsivien ryhmän. Siihen kuuluvat hänen lisäkseen kolmekymppinen rantakahvilan omistaja ja entinen munkki Benedict Cole, joka on usein keskustellut Peggyn kanssa murhista, ja kahdeksankymppinen Edwin Fitzgerald, joka on Peggyn naapuri ja entinen BBC:n toimittaja. Ryhmän epäilyt saavat lisäpontta, kun aseistautunut henkilö kaappaa Peggyn asunnosta erään harvinaisen teoksen aivan Natalkan ja Benedictin nenän edestä.

Tutkimustyönsä etsivätrio aloittaa haastattelemalla bestsellerkirjailija Dex Challoneria, joka tiedetään vastikään anelleen Peggyltä neuvoja jouduttuaan juonenkehittelyssä umpikujaan juuri ennen deadlinea. Dex ei myönnä, että Peggy olisi auttanut häntä mitenkään merkittävästi, mutta tunnustaa saaneensa tältä joitakin ideoita, koska vanha rouva oli mestari keksimään kammottavia tapoja, joilla ihmisen voi tappaa. Seuraavana aamuna Dex löydetään kotoaan kuoliaaksi ammuttuna. 

On tapahtunut murha, ja ainoat johtolangat ovat hataria ja epämääräisiä – sananmukaisesti paperinohuita.

Ovatko muutkin Peggyn konsultoimat kirjailijat vaarassa? Natalka, Benedict ja Edwin kiiruhtavat Skotlantiin Aberdeenin dekkarifestivaaleille etsimään lisää tietoa. Muutaman päivän aikana ennättääkin tapahtua paljon odotettua enemmän: jotkut rakastuvat, jotkut pelkäävät ukrainalaista mafiaa ja joku tulee murhatuksi. Lopulta myös Harbinder saapuu Aberdeeniin paikallisen poliisin avuksi.

Murhan käsikirjoitus on toinen osa Harbinder Kaur tutkii -sarjasta. Harbinder on 36-vuotias sinkku, joka asuu yhä vanhempiensa luona eikä uskalla tunnustaa näille olevansa lesbo. Hän on älykäs ja usein sarkastinen niin puheissaan kuin ajatuksissaan. Leppeämpää huumoria tarinaan tuovat hurmaavat amatöörietsivät.

Griffithsin kirjallisten dekkareiden sarjan ensimmäinen osa Muukalaisen päiväkirjat oli kyllä kiinnostava, mutta jäi hieman etäiseksi. Toinen osa Murhan käsikirjoitus sen sijaan on oikea hyvän mielen dekkari. Tarina etenee sujuvasti, huumoria on ja sopivassa määrin jännitystäkin. Murhatapausten ratkaisu on yllättävä, vaikka kirjailija tarjoaakin lukijan avuksi muutaman aivan selvän johtolangan. Sarjan jatkoa jää nyt ihan innostuneena odottelemaan!

SUSI, PAULIINA: Yksityisalue

Kustantaja: Tammi 2023

Nelikymppinen Tuulia Raja on lentoemäntä ja nautiskeluihin taipuvainen sinkku. Lontoossa hänen petiinsä pääsee komistus, joka myöhemmin ilmaantuu Tuulian emännöimälle lennolle äitinsä kanssa. Vanha rouva on peloissaan ja tuntuu uskovan, että joku seuraa häntä tappamisaikeissa. Tuulia yrittää rauhoitella naista, mutta saa palkakseen kämmeneniskun poskelle. Eräs miesmatkustaja antaa tämän jälkeen Tuulialle käyntikorttinsa ja vihjaa tietävänsä naisesta jotain tärkeää.

Kotimaahan saavuttua lentokoneen miehistölle kerrotaan, että yhtiö on tehnyt konkurssin. Tuulialta menee siinä samassa sekä työpaikka että edullinen työsuhdeasunto. Kaikki säästönsä ja isältä saamansa perinnön hän on tuhlannut hetken mielitekoihin. Tuulian supertarmokas äiti alkaa heti järjestellä tyttärelleen sopivaa vuokra-asuntoa, mutta tätä ei todellakaan puhuttele joutuminen äitinsä seinänaapuriksi.

Seuraavana aamuna uutiset kertovat kahdeksankymmentävuotiaan teollisuusneuvos Eini Salkovaaran eli puhdistusaineita valmistavan Puhtox-perheyrityksen omistajan kuolleen yöllä. Tuulia tunnistaa kuvista edellisenä päivänä lennolla olleen pelokkaan rouvan. Hänet valtaa hirveä syyllisyys: hän ei ottanut naisen hätää vakavasti ja nyt tämä on kuollut! Ahdistuksissaan hän etsiytyy käyntikortin antaneen miehen puheille.

Mies osoittautuu Yrjö Rahkoseksi, joka omien sanojensa mukaan on Suomen paras yksityisetsivä. Tietoja Tuulia ei saa, vaan tuleekin palkatuksi Ykän avustajaksi, koska viehättävälle naiselle on yksityisetsivän töissä aina käyttöä. Tuulian tulee nyt käydä erilaisten syiden varjolla haastattelemassa Salkovaaran perhettä ja sen lähipiiriä, mutta varovaisuuteen Ykä kyllä häntä kehottaa: Perheissä, joissa on rahaa, on myös luurankoja kaapissa.

Niinpä Tuulia tapaa Lontoossa tutuksi tulleen Puhtoxin toimitusjohtaja Patrik Salkovaaran, itsekeskeisen naistenmiehen, joka todennäköisesti on Einin pääperijä. Hän tapaa Patrikin Amorella-avovaimon, terveysintoilijan. Hän tapaa Patrikin katkeroituneen sisaren Vivianin, joka talousjohtajana ahertaa paikkailemassa veljensä mokia, ja Vivianin nokkavan Jimi-pojan. Hän tapaa Einin ympärivuorokautisen kotiavun, Maijun, ja tämän kolmivuotiaan tyttären Aniksen. Lopuksi hän voi vain todeta: Ihan sairaan oudot välit siinä perheessä.

Monet ajatukset kieppuvat Tuulian mielessä. Kuoliko Eini luonnollisista syistä vai aiheuttiko joku henkilö tai ehkä jotkut henkilöt yhteistyössä hänen kuolemansa? Miksi Eini asui vanhassa ja vaatimattomassa rantamökissä aivan Patrikin modernin ökytalon vieressä? Kuka hyötyy Einin kuolemasta? Muuttiko Eini testamenttiaan juuri ennen kuolemaansa? Kuka on Anis-tyttösen isä?

Jos Einin kuolema osoittautuu luonnolliseksi niin kuin luultavinta on, yhdeksänkymmenenyhdeksän pilkku yhdeksän prosentin todennäköisyydellä, niin tutkimustuloshan sekin on. Sitä paitsi varsin ilahduttava. Eiköhän kelpaisi vanhalle rouvallekin, jos meitä pilvenreunalta katselee.

Yksityisalue-teos kuuluu lähinnä cozy crime -kategoriaan eli ei ole erityisen väkivaltainen. Kokenut kirjailija kuljettaa juonta taitavasti ja luo mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Esimerkiksi Tuulia ajautuu usein ajattelemattomuuttaan kiusallisiin tilanteisiin, mutta selviää niistä kuin ihmeen kaupalla. Ykä taas on hieman ketku eikä paljasta kenellekään kaikkia tietojaan. Henkilöiden välinen sanailu on nokkelaa ja hauskaa.

- Käsidesillä ovat rahansa tienanneet. Ja muistutan edelleen, että Patrik Salkovaara on naimisissa.

- Jalkavaimoksi käsidesihaaremiin.

- Hah hah, sanoin.

Toimittajana työskennellyt Pauliina Susi (s. 1968) voitti vuonna 2016 Vuoden johtolanka -palkinnon romaanillaan Takaikkuna.  Yksityisalue on ensimmäinen osa Tuulia Raja -sarjasta ja saa jatkoa jo elokuussa.

HOLLINGSWORTH, ANNA: Pastellien maantiede

Kustantaja: Aviador 2023

Alma on kirjallisuustieteen kandi, joka haaveilee näytelmäkirjailijan urasta. Koska opiskelupaikka ei aukea Suomessa, suuntaa Alma Lontooseen vuoden mittaiselle kurssille, joka lupailee varmoja tuloksia. Kurssi on kuitenkin kallis, joten Alman on hankittava työpaikka. Parhaalta vaihtoehdolta tuntuu au pairina toimiminen suomalaiselle sisällöntuottajalle Kristiina-Marialle ja hänen Miehelleen (jota Alma ei missään vaiheessa ilmeisesti tapaa).

Kristiina-Marian perhe asuu pastellinvärisessä talossa pastellinvärisellä alueella. Kaikki vaikuttaa miltei liian täydelliseltä, olipa sitten kyseessä asukkaiden ulkonäkö, asunnon sisustus tai pienintä piirtoa myöten ohjelmoitu elämä. Alma suhtautuu Kristiina-Mariaan ristiriitaisin tuntein: toisaalta alemmuudentuntoisesti ja kateellisesti ja toisaalta omasta älyllisyydestään ylpeänä. Onko emäntä feministisessä mielessä pelkkä klisee? Onko hänen keskiluokkainen elämänsä hyvinvointipornoa, josta kaikki ikävä on suljettu pois?

Näiden maahanmuuttajien ei tarvitse huolehtia vaikeutuvista oleskeluluvista, ikuisesti nousevista vuokrista, siitä, onko talossa komposiittiverhoilua vai ei, riittääkö raha lämmitykseen, onko oikeutta terveydenhuoltoon, jos on oikeus, että oikeus onkin vain tuhatvuotiseen jonoon. Heidän elämänsä on kauniimpaa ilma huolia.

Alman työnä on kaksivuotiaan Adan hoitaminen ja ennen kaikkea suomen kielen opettaminen pikku taaperolle, jolle vanhemmat puhuvat pelkästään englantia. Olisi important, että Adalla olisi yhteys omiin juuriinsa, where she’s come from. Suomen lisäksi Ada opettelee erään ikätoverinsa kanssa tämän kiinalaisen au pairin johdolla mandariinikiinaa, koska mandariinikiina on tulevaisuus ja suomi nostalgiaa, joka sopii sisältöihin hirsimökeistä ja mustikkapiiraista.

Tulipalossa tuhoutunut Torni on se kohde, joka kiehtoo oudosti Alman mieltä ja jonka luo hän tekee toivioretkiä. Onko hän siis katastrofituristi kuten tuhannet muut paikalla vierailevat? Onko hän köyhyyspornon kuluttaja, joka hetken voi tuohtua Tornissa asuneiden maahanmuuttajien ja vähävaraisten puolesta ja palata sitten omiin ongelmiinsa? Kyllähän Alma tapaa kodittomia ja kerjäläisiä, mutta kuinka usein hän hyvistä päätöksistään huolimatta heitä auttaa?

Kahdenkymmenenneljän kerroksen kuolemanloukku, koti ja muistomerkki seisoo vasten epäsovinnaisen pilvetöntä taivasta. Odotin luurankoa, mutta Torni kohoaa ylpeänä ja kokonaisena alistumatta sanomalehtien pelkoihin romahtamisesta. Se on mustunut ylhäältä alas, kuin tuhkasade olisi yllättänyt sen ilman sateenvarjoa. Torni nostaa nokiintuneita helmojaan ja vilauttaa keimaillen palosta kastumattomia alakerroksiaan: Katsokaa, tällainen minä olin! Katsokaa, näin kauniit ulkoseinät paikallishallitus osti minulle, että sopisin maisemaan! Katsokaa tätä palonarkaa muovikomposiittiverhoilua! A look to die for!

Viiden kuukauden jälkeen Alman pastellinen elämä Kristiina-Marian luona päättyy ja hän siirtyy aivan toisenlaiseen ympäristöön ja toisenlaiseen työhön. Hänellä ei ole ystäviä - on vain hetken tuttavuuksia, jotka kaikki tuntuvat esittävät jotain roolia ja joiden taustakuorolaisena Alma saa toimia. Materiaalia omaa näytelmätekstiä varten hänelle näistä kaikista kokemuksista kyllä kertyy kiitettävässä määrin..

Pastellien maantiede -romaanin sävy on satiirinen. Kritiikin kärki kohdistuu niin brittiläisen yhteiskunnan rakenteisiin kuin keskiluokkaisiin ihmisiin, jotka taiteilevat kodittomien, huumeidenkäyttäjien, huonokuntoisten rakennusten ja ilmansaasteiden keskellä. Toistoa kirjassa käytetään monin eri tavoin, oivaltavasti ja tehokkaasti.  Mielenkiintoinen teos suomalaiselta kielitieteilijältä, joka työkseen tarkistaa suomalaisten sosiaalisessa mediassa levittämiä virheellisiä väittämiä!

DUSAPIN, ÉLISA SHUA: Sokcho talvella

Kustantaja: Siltala 2023

Alkuteos: Hiver á Sokcho (2016)

Suomennos: Anu Partanen

Sokcho on pieni eteläkorealainen kaupunki kuudenkymmenen kilometrin päässä Koreoiden rajasta. Kesällä sinne saapuu turisteja nauttimaan uimarannoista tai tekemään pyhiinvaellusmatkan paikkaan, jossa filmattiin kuuluisan miesnäyttelijän tähdittämä tv-sarja. Talvella Sokcho on autio ja kylmä. Suolainen tuuli pyyhkii sähköpiikkilanka-aitojen repimää rantaa. Neonvalot välkkyvät tyhjillä kaduilla.

Sokcho odotti tihkuen talvea ja kalaa.

Sokcho ei tehnyt muuta kuin odotti. Turisteja, laivoja, ihmisiä, kevättä.

Kirjan minäkertoja on 23-vuotias nainen, joka tietää isästään vain sen, että tämä oli työmatkallaan Etelä-Koreassa poikennut ranskalainen. Korealainen äiti on kasvattanut tytön yksinään ansaiten elantonsa myymällä kalatorilla mereneläviä ja niistä tekemiään herkkuja. Äidin taidot ovat saaneet tunnustusta: kaupungin kalakauppiaista ainoastaan hän saa valmistaa pallokalaa, jonka sisäelimet ovat tappavan myrkyllisiä.

Nuoren naisen ja hänen äitinsä välit vaikuttavat ongelmallisilta. Äiti haluaisi takertua tyttäreensä ja nukkua tämä vierellään. Tytär taas on alkanut kaihtaa kosketusta, mikä nakertaa myös suhdetta poikaystävään. Tämän lisäksi naisella on ongelmia syömisen suhteen. Äidin seurassa hän kyllä pakottautuu syömään etovasta tunteesta huolimatta, koska se ilahduttaa äitiä: ”Olet niin kaunis kun syöt, oma tyttäreni.” Koko ajan nainen kuitenkin tuntee itsensä jotenkin ulkopuoliseksi ja vääränlaiseksi.

Kertoja työskentelee vaatimattomassa pensionaatissa, joka uusien hotellien valmistuessa alkaa olla taloudellisissa vaikeuksissa. Nyt talvisydännä asiakkaita on vain muutama: kasvojen kauneusleikkauksesta pääseudulta toipumaan tullut nuori nainen ja hänen poikaystävänsä sekä japanilainen vuorikiipeilijä. Sitten saapuu Yan Kerrand, ranskalainen sarjakuvataiteilija, jonka harmaasävyisissä töissä arkeologi-sankari kiertelee eri maissa.

Kerrand piristää mukavasti nuoren naisen tylsää arkea. Jo avustaminen paperin ja musteen hankkimisessa on mielenkiintoista: mies ei ainoastaan hypistele eri paperilaatuja, vaan koskettelee niitä myös kielellään ja suullaan. Pensionaatissa kertoja tarkkailee salaa oven raosta, miten mies yrittää luoda uuteen teokseensa naishahmoa. Hänen tarinoissaan ei ole aiemmin juuri naisia ollut ja nyt hahmon luominen on työn ja tuskan takana. Yritykset päättyvät usein kuvan suttaamiseen.

Hän oli piirtänyt parkettilattian ja futonin yksityiskohtaisesti, kuin vältelläkseen naista, mutta tämän kasvoton vartalo halusi elää. Kun lyijykynällä piirretty ympäristö tuli valmiiksi, hän tarttui mustekynään antaakseen naiselle silmät. Nainen nousi istumaan. Selkä suorana. Hiukset taakse vedettyinä. Leuka odotti suuta. Kerrandin hengitys tiheni kynän vetojen kiihtyessä, kunnes vitivalkoinen hammaspari räjähti paperilla nauruun. Ääni oli naiselle liian matala. Kerrand kaatoi mustepullon, nainen horjahteli, yritti vielä huutaa mutta mustetta valui hänen suuhunsa kunnes hän katosi.

Kertoja tutustuttaa Kerrandia paikallisiin nähtävyyksiin. Keskustelut käyvät vähitellen melko henkilökohtaisiksi ja synnyttävät lähes eroottista väreilyä. Silti mies aina lopulta etääntyy. Torjunnalta tuntuu sekin, ettei mies suostu syömään naisen tekemiä ruokia, vaan tyytyy kaupasta ostettuihin nuudeleihin ja kekseihin. Etsiikö Kerrand ehkä naisesta jotain piirrettä, joka innottaisi häntä työssä? Nainen ei muuta haluaisikaan kuin elää hänen kynänsä piirtämässä viivassa, hänen musteessaan, kylpeä siinä, ja hän unohtaisi kaikki muut.

Vierailunsa viimeiset päivät Kerrand viettää huoneeseensa sulkeutuneena, lähes maanisesti työhönsä syventyneenä. Hän torjuu naisen, joka huoneita erottavan ohuen seinän takana kuuntelee yöllä ahdistuneena ja harmissaan mustekynän tauotonta rapinaa.Tarina päättyy haikeasti ilman jäähyväisiä, mutta Kerrand jättää naiselle kuitenkin lahjan: kuvan naisesta ja arvesta, jota tämä on aina yrittänyt peitellä.

Ja tuo mies meren yllä, talvessa hapuilemassa, hän antautui aalloille ja hänen vanavetensä sai naisen hahmon, olkapää, vatsa, rinta, alaselkä, oheni sitten pelkäksi viivaksi, mustejuomuksi reidessä missä näkyi pitkä, kapea

   arpi,

   siveltimen viilto

   kalan suomussa

Sokcho talvella -romaani sisältää vain 148 sivua. Teksti on samalla kertaa tiivistä ja ilmavaa ja vetoaa kaikkiin aisteihin kuvatessaan kalatorin hajuja ja ääniä, ruoka-aineiden käsittelyä, radiosta virtaavaa K-pop-musiikkia, lunta kansallispuistossa, valuvaa mustetta. Kulttuurin erilaisuus heijastuu esimerkiksi kuvauksessa kuukalenterin mukaisesta uudenvuodenjuhlasta tai ihmisten asiallisessa suhtautumisessa kauneusleikkauksiin. On myös jatkuva pelko sodasta. Kirjan nimi ei siis viittaa vain vuodenaikaan, vaan ihmisten elämään välitilassa - talvessa joka ei ikinä pääty.

Ranskalaisen isän ja eteläkorealaisen äidin tytär Élisa Shua Dusapin syntyi 1992 Ranskassa, mutta opiskelee ja asuu Sveitsissä. Vuonna 2016 ranskaksi ilmestynyt esikoisteos Sokcho talvella palkittiin Sveitsissä ja Ranskassa, mutta herätti laajempaa kansainvälistä kiinnostusta vasta, kun kirjan englanninnos voitti vuonna 2021 parhaan käännöskirjan National Book Awardin.

GENBERG, IA: Yksityiskohdat

Kustantaja: Johnny Kniga 2023

Alkuteos: Detaljerna

Suomennos: Jaana Nikula

Kirjan kertoja – ehkä Ia Genberg itse – kärsii kovasta kuumeesta, mikä tuo hänen mieleensä ensin vuosia aiemmin sairastetun pahan malarian ja sen jälkeen mielleyhtyminä muutamia henkilöitä, jotka ovat olleet hänelle aikoinaan hyvin tärkeitä. Nyt nämä henkilöt ovat poissa. He ovat jättäneet kertojan tavalla tai toisella, mutta ovat silti yhä osa häntä, kiinni hänessä kuin tatuoinnit.

Olen kadottanut niin monia, sekä lyhyeksi että pidemmäksi aikaa, etsinyt heitä tunteja tai koko ihmisiän, joskus kiihkeästi ja epätoivon vimmalla viikon tai kaksi, joskus hajamielisesti ja ikään kuin kroonisesti vuosikymmenten ajan.

Ensimmäiseksi muisti poimii esiin Johannan, joka uskollisesti hoiti kumppaniaan malarian jyllätessä. Johanna oli vastuuntuntoinen ja päämäärätietoinen nainen, jolta eivät opiskelut ja tehtävät jääneet kesken vaan tie vei kohti merkittävää uraa. Hän nautti lahjojen antamisesta; kalliiden, tarkkaan mietittyjen ja kauniisti paketoitujen lahjojen. Mahtoikohan Johanna itse asiassa tuntea saaneensa näin yliotteen kumppanistaan?

Kertojaa ja Johannaa yhdistivät kirjat ja niistä käydyt pitkät keskustelut. Suhde tuntui vakaalta ja ensi kertaa elämässään kertoja oli varma siitä, että hänellä oli joku. Vastaavanlaisen tunteen hän koki seuraavan kerran vasta tyttärensä synnyttyä. Mutta Johannassa oli myös koleutta ja hän pystyi uuden suhteen alkaessa jättämään kumppaninsa nopeasti ja raa’asti.

Minusta hänen taitonsa panna tunteet päälle ja sammuttaa ne oli sekä ihailtavaa että huolestuttavaa. Se kertoi, että hänellä oli homma hanskassa, mikä oli kypsän ihmisen merkki, mutta samalla se vaikutti jotenkin epäinhimilliseltä, lämpötila oli epäinhimillinen.

Seuraavaksi kertoja muistaa Nikin, jonka kanssa oli suhteessa paljon ennen Johannan tapaamista. Niki oli taitava valehtelija, joka täysin tyynesti eli ”kauheiden” vanhempiensa kustannuksella. Hän rakasti asioita, joita muut yleensä inhoavat: likaa, jätteitä, mätäneviä raatoja. Hänen tunteensa ja suhtautumisensa ihmisiin heilahtelivat äkkinäisesti laidasta laitaan.

Oivalsin heti alkuunsa, että sellaisia hänen ihmissuhteensa olivat, pelkkää vihaa tai rakkautta, taivasta tai helvettiä, mustaa tai valkoista eikä mitään siltä väliltä.

Nikin kanssa kertoja kävi polveilevia ja yllätyksellisiä keskusteluja, katsoi televisio-ohjelmia etsien niistä vinkkejä nykyhetkestä, kutsui vieraita nauttimaan kotitekoisesta ”kusiviinistä” ja viinasta. Samaan aikaan Niki aloitti yhä uusia kirjaprojekteja, jotka kaikki jäivät lopulta kesken. Kertojan alusta asti ennakoima ero tuli ennakoidulla tavalla – huutamalla.

Kolmas kertojan muistoista nouseva henkilö on Alejandro, elektrojazzia soittavan bändin jäsen. Mies oli huono soittaja, mutta osasi hypnotisoida ihmisiä liikkeillään, kykeni ilmaisemaan musiikin rytmiä antaumuksellisesti koko vartalollaan. Hän lumosi muiden kuulijoiden mukana myös kertojan ja niin syntyi miltei taianomainen suhde, jonka kumpikin tiesi alun alkaen jäävän lyhyeksi.

Hän eli vailla lupauksia ja suunnitelmia ja lukkoon lyötyä tulevaisuutta, hän pelkäsi ”arjen hirmuhallintoa” ja koska minä puolestani olin niin auttamatta jumissa tuohon arkeen, saattoi tarinamme lopun arvata jo heti alussa, se oli ennalta määrätty.

Ero Alejandrosta oli selkeä ja mutkaton. Myöhemmin kertoja kyllä olisi halunnut ottaa mieheen yhteyttä, mutta kukaan bändin jäsenistäkään ei tiennyt hänen olinpaikkaansa tai edes hänen oikeaa nimeään. Silti kertoja tuntee olevansa pysyvästi kietoutunut kiinni mieheen, joka on tuottanut uuden taivutusmuodon kaikille myöhemmille teonsanoilleni.

Neljäs ja viimeinen kertojan muistelemista henkilöistä on Birgitte, oma äiti. Birgitte oli varttunut perheessä, jossa kipeistä asioista vaiettiin eikä voinut siksi koskaan käsitellä edes teini-iässä kokemaansa raiskausta. Ahdistus ja pelko kuormittivat häntä koko loppuelämän eikä hän jaksanut olla tyttärensä tukena, koska hänellä oli täysi työ tarkkailla vaaroja ja estää maailmaa keikahtamasta nurin. Kuolema vei hänet ihan liian varhain.

Pyrkimys sopeutua joukkoon ja vältellä kahnauksia hävitti hänestä kaiken luonteikkuuden eikä hänellä ollut selkärankaa, sisua tai omaa tahtoa. Niiden tilalla oli vain pinnalla väreilevää jäytävää ahdistusta, muuta hänestä ei ulospäin näkynytkään.

Toki kertojan elämässä on muitakin tärkeitä henkilöitä, mutta harva pysyy pitkään hänen rinnallaan. Myös lapset kasvavat ja muuttavat pois, vaikka suhde heihin säilyykin. Vauvasta asti tytärtään hoitanut isä on kuitenkin aina lähellä ja ystävänä on jo vuosikymmenten ajan pysynyt Sally. Sallyn kanssa on ruodittu elämän eri vaiheita, itketty, naurettu ja juhlittu.

Ystävyytemme alkuaikoina olimme miettineet, olisimmeko ehkä rakastavaisia, mutta se tunne oli pian häipynyt ja tilalle oli tullut jotakin paljon kestävämpää, vuosien mittainen keskustelu, joka jatkui jatkumistaan, se oli aitoa rakkautta vailla omistamista, kuin vahvistava liitto ennen jokaista uutta vaihetta meidän molempien elämässä.

Ruotsalainen Ia Genberg (s. 1967) voitti Yksityiskohdat-teoksellaan vuoden 2022 kaunokirjallisuuden August-palkinnon. Kirja on sivumäärältään suppea, mutta tarjoaa silti kaikki oleellisimmat palaset lukijan koottavaksi. Kertoja muistelee hänet hylänneitä henkilöitä niin luotettavasti kuin pystyy, mutta kuitenkin vailla katkeruutta, miltei koko touhusta huvittuneena. Kaipa hän on joka suhteesta saanut itselleen jotakin arvokasta. Lukija puolestaan saa jotain arvokasta tästä kirjasta!

HADLEY, TESSA: Vapaa rakkaus

Kustantaja: Gummerus 2023

Alkuteos: Free Love

Suomennos: Marianne Kurtto

Vapaa rakkaus -romaanissa eletään Lontoossa vuosia 1967–1968. Mielenosoituksissa vastustetaan Vietnamin sotaa ja vaaditaan rauhaa ja tasa-arvoa,. Opiskelijat mellakoivat. Sukupolvien väliset erot asenteissa ja elämäntavoissa ovat suuremmat kuin koskaan.

Päähenkilö on nelikymppinen Phyllis (Phyl) Fischer, jolla periaatteessa kaikki on hienosti: hänellä on tyylikkäästi sisustettu koti hyvällä Otterleyn alueella, mukava ja luotettava aviomies Roger, yhdeksänvuotias kultapoju Hugh ja älykäs viisitoistavuotias tytär Colette. Hän itse on kaunis ja nuorekas, pitää flirttailusta ja höpöttelystä. Silti jokin ärsyttää.

Loppukesällä vuonna 1967 ulkoministeriössä työskentelevä Roger kutsuu illalliselle erään ystävänsä parikymppisen pojan, joka on juuri muuttanut Lontooseen. Phyllisiin epäsiisti ja kömpelö Nicky ei ensin tee vaikutusta, mutta jossain vaiheessa nuoruus ja hiomattomuus alkavatkin kiinnostaa. Nopeasti Phyllis päättää, että miehestä tulee hänen elämänsä ensimmäinen rakastaja avioliiton solmimisen jälkeen. Ja niinhän siinä sitten käy.

Phyllis uskoo voivansa täyttää samaan aikaan sekä vaimon että rakastajan roolit, mutta vähitellen elämä entisissä ympyröissä alkaa tuntua jäykältä ja rajoittuneelta. Rogerin ja Phyllisin välinen suhde ei ole koskaan ollut kiihkeä, vaan pikemminkin kummankin kannalta sovelias ja turvallinen. Lapset eivät enää juuri tarvitse äitiään. Jopa Hugh haluaa jo aloittaa opiskelut samassa sisäoppilaitoksessa kuin isänsä – tosin syistä, joita Phyllis ei aavista.

Jälkikäteen Phyllis yhdisti nuo ensimmäiset viikot pitkäksi venähtäneeseen intiaanikesään, jona valo ja lämpö olivat paksua kuin öljy. Myöhemmin koittivat kirkkaat, kireät ja viileät keskiviikot, joina puut saivat tuulettomallakin säällä tuntea vuodenaikojen vaihtumisen kouraisun, ja ne pudottivat ensimmäiset lehtensä, jotka lojuivat vetelinä ja epäuskottavan näköisinä kaupungin jalkakäytävillä. Phyllisillä kesti kauan myöntää, että suhteeseen Nickyn kanssa voisi liittyä vaikeuksia.

Kesken naapureiden järjestämien joulunalusjuhlien Phyllisin yli hyökyy niin suuri rakkauden kaipuu, että hänen on pakko lähteä. Rogerille jätetyssä lapussa hän kertoo olevansa pari päivää poissa; etsiä ei tarvitse. Nicky naureskelee myöhemmin naiselle, joka oli koputtanut hänen oveaan keskellä yötä, kunnes hän oli herännyt, ja joka ei ollut tuonut mukanaan yhtään mitään, ei edes hammasharjaa; joka oli jättänyt koko elämänsä taakseen. Eikä tuo nainen ollut itkenyt vaan nauranut omalle holtittomalle käytökselleen siitä täysin hämmästyneenä.

Nickyn luona asuessaan Phyllis tutustuu aivan uudenlaisiin ihmisiin: boheemeihin taiteilijoihin, vasemmistolaisiin aktivisteihin, vähemmistöryhmien edustajiin, maahanmuuttajiin. Ensi kertaa elämässään hän tajuaa, miten valtava epätasa-arvo vallitsee niin maailman maiden kuin yksittäisten ihmisten välillä. Hän suorastaan kihisee halusta tehdä jotain tilanteen parantamiseksi.

Mikään ei tietenkään voi jatkua ikuisesti samanlaisena. Phylliskin kokee elämässään joitakin suorastaan järisyttäviä käänteitä, mutta ei missään vaiheessa kadu tekemiään valintoja. Hän uskoo kaikkien asianosaisten selvinneen tilanteesta hyvin, mikä valitettavasti ei pidä paikkaansa ainakaan Hugh-ressukan kohdalla. Onko Phyllis sitten itsekäs odottaessaan uteliaana tulevaisuutta?

Hän ajatteli, ettei mikään ollut hänen osaltaan vielä ohi. Jos hän olisi jäänyt Otterleyyn, jokin olisi ollut ohi, mutta sen sijaan hän oli astunut kohtalostaan sivuun. Häntä odottivat uudet seikkailut, hän oli yhä elossa.

Vapaa rakkaus -romaani on erilainen kuin nimen ja alkuasetelman perusteella olettaisi, sillä se sisältää kepeytensä alla monia erilaisia yhteiskunnallisia ja psykologisia kerroksia. Ote on hienovaraisesti ironinen niin henkilöiden kuin tapahtumienkin kuvauksessa, mutta ei koskaan tuomitseva. Ihmiset tekevät valintoja, jotka saattavat olla joltakin osin oikeita, mutta joltakin osin myös vääriä.

Tessa Hadley (s. 1956) aloitti kirjailijan uransa vasta 46-vuotiaana, mutta on alkuun päästyään julkaissut kahdeksan romaania ja kolme novellikokoelmaa. Vapaa rakkaus on ensimmäinen häneltä suomennettu teos ja jatkossa tulee toivottavasti lisää.

SANDBERG, RIIKKA: Ørja

Kustantaja: Otava 2023

Kuusikymppinen Tine pyörittää Bergenissä mummultaan perimäänsä Bio bio -elokuvateatteria ja kiertää kesäisin Pohjois-Norjan syrjäisillä saarilla esittämässä elokuvia. Tinen aviomies Runar, kuvanveistäjä, haluaisi vaimonsa myyvän teatterin pois ja lähtevän kanssaan maailmalle uusien maisemien ja ihmisten pariin. Tine puolestaan toivoisi Runarin hankkivan verstaan Bergenistä ja pysyvän jatkossa enemmän paikallaan tutussa ympäristössä.

Ollakseen yhdessä miehensä kanssa Tine kuitenkin lopettaa vuoden 1976 kesäkierroksen Ørjan saariryhmälle, missä Runar on viettänyt kaikki kesänsä lapsuudesta asti aina vuoteen 1957 saakka. Nyt Runar on kuuluisa, kylällä riittää selkääntaputtajia ja joku on asettanut jopa Runarin kehystetyn valokuvan majatalon makuuhuoneen pöydälle. Jostain syystä Runar muuttuu sen nähdessään kovin vaisuksi.

Viedessään projektoreita ja muita varusteita majatalon vajaan Tine löytää vanhan vihertävän laukun, joka avattuna osoittautuu lankamagnetofoniksi eli lankuriksi. Löytyy myös kolmisenkymmentä äänitekelaa, joista ensimmäinen on paikallaan laitteessa. Tinen ei tarvitse muuta kuin kytkeä laite päälle ja alkaa kuunnella. Kela on äänitetty toukokuussa 1950 ja sillä puhuu kaksitoistavuotias tyttö, joka kertoo juuristaan ja elämästään. Myöhemmät kelat kattavat ajan vuoden 1957 kesäkuuhun saakka.

Syksyllä 1944 kelat äänittänyt tyttö oli kuusivuotias. Kotikylää lähestyivät tuhoa kylvävät saksalaiset ja asukkaiden oli paettava nopeasti turvaan. He onnistuivat piileskelemään vuonon perällä jäätikkövuoren tuntumassa seuraavan vuoden alkukevääseen saakka, mutta lopulta piilopaikka paljastui, kyläläiset vangittiin ja sullottiin veneisiin. Sekasortoisen tilanteen vielä jatkuessa jäätiköstä irtosi jättimäisiä lohkareita, joista yksi upotti tytön äitiä kuljettaneen veneen. Lapsen mielestä äiti muuttui silloin ihmisestä jäätiköksi.

Vaikka olen jo kaukana, en ole unohtanut, kenen tytär olen. Sinä puhallat iholleni kylmää ilmaa ja kasvatat jäätäsi kuin pitkiä valkoisia hiuksia

Norjan vapauduttua vuonna 1945 tyttö muutti isänsä kanssa Ørjan saarelle. Jälleenrakennustyöt alkoivat ja ilmapiiri oli toiveikas, mutta oli eräs ihmisryhmä, jota kohtaan asenteet pysyivät kovina: saksalaisten kanssa seurustelleet naiset, tyskertøs. Pahoinpidellyt ja häpäistyt naiset suljettiin yhteisön ulkopuolelle, samoin heidän ”vialliset” lapsensa. Luokkatoverit kertoivat tytölle kauhujuttuja Ørjan saariryppään viimeisestä saaresta, joka sijaitsi muista erillään.

Minä kuulin, että saaren erakko houkutteli rikollisia naisia piiloutumaan saaren luoliin. Mutta saarella oli niin kamalaa, että yksi naisista yritti uida pois, ja kaksi pisti kiviä taskuihin ja käveli veteen.

Varttuessaan tytöstä tuli kolhokasvoinen, pitkä ja huomiota herättävän leveähartiainen nainen, monia miehiäkin voimakkaampi. Ihmisten tahdittomat lausahdukset eivät tietenkään voineet olla haavoittamatta herkkää nuorta naista, mutta onneksi hän sai mahdollisuuden opetella pianonsoittoa ja todistaa lahjansa aina Bergenissä asti. Välttyisikö hän kuitenkaan katkeruudelta?

Tytön tarinaa kuuntelevalle Tinelle äänitteistä on tullut miltei pakkomielle, mutta sitten kertomuksessa alkaa esiintyä hänelle tuttuja henkilöitä puhuen ja toimien aivan odottamattomalla tavalla. Onko kaikki pelkkää tytön mielikuvituksen tuotetta? Onko tyttö (jonka hän nyt tunnistaa Isabellaksi eli Isaksi) tulkinnut ihailemiensa ihmisten sanoja ja tekoja vastaamaan omia unelmiaan? Vai onko se Tina, joka on rakentanut elämäänsä valheiden varaan? Ketä uskoa?

Ørja-romaanin henkilöistä sinällään ihan mielenkiintoiset miehet jäävät sivuosaan ja naiset nousevat esiin: surumielinen Liv, elämäniloinen Aili, kohtalon kolhima Isa. Kahdessa aikatasossa liikkuva juoni on toimiva ja sisältää jännitystä, suurta rakkautta ja suurta pahantahtoisuutta. Loppuratkaisussa on ehkä dramatiikkaa jo hieman liikaakin. Kirjan kuvaamaa Ørjan saarirypästä ei oikeasti ole olemassa, mutta tarkkanäköinen luonnon, ihmisten ja tunnelmien kuvaus tekee siitä hyvin todentuntuisen.

En ollut ikinä nähnyt mitään niin rouheaa ja kivistä. Erikokoisia kallioita ja kiviä oli levittäytynyt ja jähmettynyt joka suuntaan. Ørja oli kuin uppoamaisillaan oleva kallioiden maa, viimeiset kuivat kiviselät keskellä vesireittejä.

Kristiinankaupunkilainen Riikka Sandberg (s. 1989) kirjoitti esikoisromaaniaan Ørja pienen ja karun norjalaisen saaren kirjoittajamökissä. Saari tarjosi kirjan tarinalle sopivan ympäristön, mutta lisäksi tarvittiin vielä jäätikkövuonossa meloneen miehen muistelmat ja Porin Jazzfestivaalien taustakangas, jotta palaset alkoivat loksahdella paikoilleen.

GURNAH, ABDULRAZAK: Paratiisi

Kustantaja: Tammi 2023

Alkuteos: Paradise (1994)

Suomennos: Einari Aaltonen

Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2021 saanut Abdulrazak Gurnah syntyi 1948 Sansibarin sulttaanikunnassa, joka nykyisin on osa Tansaniaa. Maassa tapahtui vuonna 1964 vallankumous ja arabitaustainen Gurnah joutui kahdeksantoistavuotiaana pakenemaan vainoja Britanniaan, missä suoritti yliopistossa tohtorintutkinnon. Hän toimi Kentin yliopiston professorina eläköitymiseensä saakka, mutta on akateemisen uran rinnalla ollut myös tuottelias kirjailija ja kirjallisuuskriitikko. Englanninkielisen maailman tietoisuuteen hän tuli vuonna 1994 ollessaan ehdolla Booker- ja Whitbread-palkintoihin teoksellaan Paratiisi.

Paratiisi-romaani sijoittuu Itä-Afrikkaan juuri ennen ensimmäisen maailmansodan alkua. Alueesta kilvoittelivat silloin niin arabit ja intialaiset kuin saksalaiset ja englantilaisetkin. Lukija tietää hyvin, mitä tulee tapahtumaan, mutta kirjan henkilöt eivät vielä tiedä elävänsä maanosan tulevaisuuden kannalta merkittävässä taitekohdassa.

Näkökulma teoksessa on swahilipoika Yusufin, joka tarinan alkaessa on kaksitoistavuotias. Hänen kotonaan on usein puutetta ruoasta, mutta poika tietää kuitenkin olevansa rakastettu. Hänen ihailunsa kohde on hienostunut Aziz-setä, joka käy vierailulla harvakseltaan, mutta muistaa aina antaa pojalle lähtiessään kolikon. Yusuf ei vielä tajua, ettei Aziz ole suinkaan sukulainen, vaan kiertävä kauppias ja koronkiskuri, jota pitäisi kutsua arvonimellä sayyid.

Hänen matkantekoaan säestivät usein rummut, tamburit, pikkutorvet ja siwatorvi, ja kun hänen matkaseurueensa marssi kaupunkiin, eläimet pakenivat paikalta ja lapset villiintyivät.

Tällä kertaa Azizin vierailu muuttaa Yusufin koko elämän, sillä mies ottaa hänet mukaansa rannikolle. Vasta myöhemmin Yusuf ymmärtää olevansa pantti, joka voi palata kotiin vasta, kun isän velat kauppiaalle on kuitattu. Hänen paikkansa on Azizin talon etupuolella sijaitseva puoti, missä hallitsee muutamaa vuotta vanhempi Khalil, isänsä velkojen pantti hänkin.   

Khalil kiusoittelee apulaistaan ja kutsuu tätä kifa urongoksi eli eläväksi kuolemaksi, mutta osaa myös lohduttaa. Kaunispiirteisestä Yusufista tulee pian etenkin naisasiakkaiden suosikki, vaikka hän yrittääkin kiusaantuneena torjua lähentelyjä. Mieluiten poika auttelisi vaiteliasta vanhaa puutarhuria, sillä kauppiaan rehevä puutarha suihkulähteineen ja peileineen on hänestä paratiisin veroinen.

Muutamaa vuotta myöhemmin Aziz ottaa Yusufin mukaansa sisämaahan suuntautuvalle kaupparetkelleen. Retkeen on panostettu paljon, mutta se osoittautuu tuskien tieksi. Luonto kurittaa matkalaisia, tauteja leviää ja ihmisiä kuolee. Kylissä seuruetta ei enää oteta avosylin vastaan, vaan Azizin on maksettava runsaasti lahjuksia voidakseen ylipäätään liikkua alueella. Välillä näyttää siltä, että matkalaiset menettävät tavaroiden lisäksi henkiriepunsakin.

Pitkän ja raskaan matkan aikana Yusufista varttuu komea ja vahva nuori mies, joka herättää tunteita niin miehissä kuin naisissa. Eniten hän kehittyy kuitenkin henkisesti. Hän oppii lukemaan ja alkaa ottaa enemmän vastuuta tapahtumista. Hän rakastuu. Kirjan loppu jättää kuitenkin Yusufin valintojen suunnan täysin avoimeksi: karkaako hän vapauteen vai valitseeko itselleen uuden isännän? 

Paratiisi-teos paljastaa sen, miten epäyhtenäinen Afrikka oli jo ennen eurooppalaisten saapumista. Keskenään nahistelevia heimoja oli lukuisia ja jokaista kylää hallitsi oma sulttaaninsa. Joka heimolla oli omat tapansa ja uskomuksensa, jotka aiheuttivat toisissa ennakkoluuloja ja joita pilkattiin. Rannikon asukkaiden mielestä sisämaassa asuvat olivat villejä, siis alempiarvoisia. Maahan rantautuvia eurooppalaisia vastaan ei käyty yhteisenä rintamana, vaikka joku ehkä tajusikin, mihin oltiin ajautumassa.

Eurooppalaiset ovat hyvin päättäväisiä, ja kun he alkavat taistella maan rikkauksista, he murskaavat meidät kaikki. Olisi typerää kuvitella, että he ovat täällä tekemässä jotain hyvää. Heitä ei kiinnosta kaupankäynti vaan itse maa. Ja kaikki, mikä siihen kuuluu… eli me.

Gurnahin kirjoitustyyli on tasaista ja kiihkotonta. Hän kuvaa henkilöitä ja tapahtumia kaihtamatta vaikeitakaan asioita, mutta liittää mukaan surumielistä hellyyttä ja yllättävää huumoria. Luontokuvaukset ovat upeita; miltei näkee silmissään majesteettisen vesiputouksen tai tuntee ihollaan oksien raapaisut ja hyönteisten puremat. Silmiä avaava lukuelämys!