RYTISALO, MINNA: Jenny Hill

Kustantaja: WSOY 2023

Viidenkympin ikärajaa lähestyvä Jenni Mäki on ollut kaksikymmentäneljä vuotta naimisissa Jussin kanssa ja saanut tämän kanssa kaksi lasta, mutta nyt Jussilla on uusi rakas ja tulossa uusi lapsi. Eräänä päivänä Jenni sitten pakkaa laukkunsa, jättää kotinsa ja muuttaa vuokra-asuntoon. Samalla Jenni Mäestä tulee Jenny Hill. Tämä taitaa olla hänen siihenastisen elämänsä rohkein teko.

… eikä Jenny enää ole kenenkään vaimo eikä juuri äitikään, tytär hän on ja sisko ja ehkä ystäväkin, ja hän on tässä ja hengittää. Yhtäkkiä on aivan rauhallista, ja joskus tällaisissa kohdissa jokin tarina alkaa kirjoittua uudelleen.

Jenny on ollut arka tyttö, joka on halunnut miellyttää kaikkia. Hän on ollut äärimmäisen tunnollinen, pikkutarkka ja ulkonäöltään huoliteltu perheenäiti ja työntekijä. Usein hänestä on kuitenkin tuntunut, ettei tiedä sääntöjä, jotka muille ovat itsestään selviä, ja on siksi vääränlainen ja ulkopuolinen. Ainoa asia, jossa Jenny on tuntenut olleensa pätevä, on ollut äitiys. Siksi hän olisikin halunnut vielä kolmannen lapsen, mutta Jussi kieltäytyi ehdottomasti…

Terapeutin luona Jenny on käynyt jo vuoden verran, mutta edistystä ei ole tapahtunut. Nyt hän on terapeuttinsa kehotuksesta alkanut kirjoittaa ajatuksiaan eräänlaisiin kirjeisiin, joita ei ole tarkoitus lähettää eteenpäin. Jenny osoittaa kirjeensä Brigitte Macronille, jonka rohkeutta ihailee, mutta jota toisaalta moitiskelee lastensa hylkäämisestä. Keino tuntuu tepsivän: vähitellen lyhyet, ynseähköt kirjeet muuttuvat pidemmiksi ja avoimemmiksi. Niissä kuuluu Jennyn oma ääni.

Keskusteluja Jenny käy myös vuotta nuoremman siskonsa Johannan kanssa, etenkin menneisyydestä, josta kummallakin on hieman erilaisia muistoja. Ovatko tapahtumista kerrotut tarinat muokanneet todellisuutta?  Johanna on saanut mainetta ”jumalatarkursseillaan”, joissa pyritään vapauttamaan naisten käyttämättä jääneitä voimavaroja. Jenny ei usko koskaan muuttuvansa jumalattareksi – mutta miksi pitäisikään? Eikö tavallinen riitä?

On vielä yksi taho, joka on kiinnostunut Jennyn hyvinvoinnista: ajattaret, joihin kuuluvat tutut satuhahmot Ruususesta Punahilkkaan. He eivät suinkaan ole mitään yksiulotteisia kiiltokuvaprinsessoja, vaan tavallisia naisia, jotka ovat kapinoineet ja joita on alistettu tai kohdeltu väkivaltaisesti. Myöhemmin heistä on tehty viihdettä tai sitten opettavaisia esimerkkejä – Punahilkkakin on tytöille suunnattu varoitus naiivin luottamuksen ja varomattomuuden vaaroista.

Kukin ajatar yrittää ohjailla Jennyä omalla tavallaan puuttuessaan johonkin naiseuden puoleen. Kerttu murehtii naisten ulkonäköpaineita, nuorekkuusvaatimuksia ja etenkin syömisen kontrollointia. Tähkäpää korostaa ilon ja nautinnon merkitystä ja Ruusunen itsenä hyväksymistä. Lumikki varoittaa toisen ihmisen varaan ripustautumisesta, sillä ihmisen voi pelastaa vain ihminen itse. Ei ole prinssiä tulossa.

Ja hyvinhän siinä käy: Jenny huomaa, ettei hänen tarvitsekaan yrittää miellyttää muita ja elää joidenkin näkymättömien sääntöjen mukaan sen paremmin ulkomuodoltaan kuin teoiltaankaan; hänellä on oikeus tehdä omat valintansa. Edessä on vielä ikäviä yllätyksiä ja raskaita aikoja, mutta Jenny on kyllin vahva kestämään ne itseensä ja tulevaisuuteensa luottaen.

Enää ei ole oikeastaan pettymystä eikä väsynyttä vihaakaan, ei alistumista eikä surua, voi katsoa taakseen ja nähdä, millainen itse silloin oli ja mitä vaille luuli jääneensä, ja sitten voi katsoa eteenpäin ja nähdä yllätyksiä, suloisia sattumia, kaikkea mitä vielä voi olla tulossa, ja paljon on.

Rytisalon teksti on kaunista, sujuvaa ja ajatuksia herättelevää. Millä tavoin sanat sukupuolittuvat? Avioliiton sanotaan pelastavan naisen, mutta miltä? Missä vaiheessa alkaa vanhempien luopumisprosessi – silloinko, kun lapsi alkaa kontata poispäin äidistä? Miksi vaihdevuosia elävä nainen otetaan vitsin kohteeksi? Kuinka moni – tai minkä tyyppinen – nainen kaipaa nimenomaan miehen katseen kohteena olemista? Ihan eri asiahan on haluta tulla nähdyksi ylipäätään – sitä kaipaavat kaikki.

Jenny Hill -romaanissa miellyttävät leikillisyys, monikerroksellisuus ja oivaltavat yksityiskohdat. Esimerkiksi Jennyn tuntemusten sekoittuminen, kun sukkahousut hiertävät ikävästi ja samaan aikaan suussa sulaa ylellinen suklaa. Tai Hill-sukunimellä leikittely: suora käännös Mäestä, muistuma vaihto-oppilasvuoden amerikkalaisesta isäntäperheestä ja viittaus seksistiseen koomikkoon Benny Hilliin.

Minna Rytisalo (s. 1974) työskenteli liki kaksikymmentä vuotta lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana, mutta irtisanoutui vuosi sitten oltuaan ensin työuupumuksen vuoksi sairauslomalla ja sitten apurahan turvin virkavapaalla. Irtisanoutumisen syynä oli työn luonteen muuttuminen: lukio ei enää ole yleissivistävä oppilaitos. Näistä asioista puhutaan elokuussa ilmestyvässä Huokauksia luokasta -teoksessa, joka perustuu Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen väliseen kirjeenvaihtoon.

 

McALLISTER, GILLIAN: Väärässä paikassa väärään aikaan

 Kustantaja: WSOY 2023

Alkuteos: Wrong Place Wrong Time

Suomennos: Riina Vuokko

Gillian McAllisterin romaani Väärässä paikassa väärään aikaan sijoittuu Liverpoolin lähelle ja alkaa lokakuun 30. päivästä vuonna 2022 hieman keskiyön jälkeen eli päivästä nolla. Kirjan kertoja Jen kovertaa kurpitsaa halloweenia varten ja odottelee kahdeksantoistavuotiasta poikaansa Toddia kotiin. Ikkunasta hän näkeekin Toddin lähestyvän, mutta myös toisen hahmon juoksevan tätä kohti.

Jenin alitajunta varoittaa vaarasta. Hän huutaa puolisoaan Kellyä apuun ja ryntää ulos poikaansa vastaan, mutta liian myöhään. Veitsi välähtää ja mies makaa maassa kuolleena. Todd ei puolustele tekoaan mitenkään, vaan sanoo tehneensä vain sen, mikä oli pakko tehdä. Kuka kuollut mies on? Tunsiko Todd hänet? Miksi Toddilla oli veitsi?

…Todd katsoo Jeniä isänsä olan yli. Ilme hänen kasvoillaan ei kerro mitään. Hän irrottaa otteensa veitsestä. Pudotessaan jäiselle jalkakäytävälle se soi kuin kirkonkello. Todd pyyhkäisee kädellä kasvojaan, ja niihin jää verinen tahra.

Todd vangitaan ja järkyttyneet vanhemmat joutuvat palaamaan kotiin odottelemaan aamua. Juristina toimiva Jen yritti kyllä jo yölläkin tavoitella tuntemiaan rikosasianajajia saadakseen jonkun poikansa tueksi, mutta Todd ilmoitti poliisien välityksellä, ettei halua ketään.

Aamulla Jen muistaa heti herätessään illan kauheudet, mutta yllättäen Todd onkin kotona ja käyttäytyy niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Päinvastoin: hänen mielestään äiti puhuu ja käyttäytyy kummallisesti. Vähitellen Jenille selviää, että menossa on vasta perjantai 28. lokakuuta. Kuinka se on mahdollista? Onko Jen tullut hulluksi?

Onko tulevaisuus jatkanut ilman häntä. Onko jossakin toinen Jen. Unessa, tai shokissa, täysin toimintakyvyttömänä? Siinä maailmassa, jossa Todd on luultavasti vangittu, pidätetty, saanut syytteen, tuomittu. Yksin.

Päivän mittaan Jen miettii elämäänsä, avioliittoaan ja äitiyttään aivan uudelta kannalta. Tästä näkökulmasta katsottuna monet aikoinaan pitkäveteisiltä tuntuneet ja päivästä toiseen samankaltaisina toistuneet hetket ovatkin oikeasti olleet arvokkaita. Mitä Jenin pitäisi tehdä saadakseen vanhan elämänsä takaisin? Selvittää, miksi Todd teki murhan ja estää se? Miten?

Seuraavana aamuna Jen toteaa siirtyneensä taas vuorokauden verran kauemmas menneisyyteen ja jatkossa sama toistuu. Jossain vaiheessa siirtymä on jo useamman päivän mittainen, sitten jo kuukausia ja lopulta vuosia. Koti vaihtuu ja vanhanaikaisten esineiden käyttötapaa tuskin enää muistaa. Jen itse nuortuu nuortumistaan. Viimein päädytään vuoteen 2003, jolloin Jen ja Kelly tapasivat ensi kertaa Jenin isän omistamassa asianajotoimistossa.

Vähitellen Jen oivaltaa, että jokainen hänen uudelleen elämistään päivistä on jollakin tavalla merkityksellinen murhan ymmärtämisen ja ehkä estämisenkin kannalta. Hän havaitsee nyt enemmän yksityiskohtia ja osaa paremmin tulkita niitä. Hän puuttuu tapahtumien kulkuun aktiivisemmin ja tarvittaessa hyödyntää tietojaan tulevaisuudessa tapahtuvista asioista.

”Niin, kaikkina niinä päivinä, jotka olen elänyt uudestaan, ainakin tähän saakka, olen saanut jotain selville, kun olenkin itse toiminut eri tavalla kuin tavallisesti… olen seurannut jonkun perässä ja nähnyt sellaista, mitä en ensimmäisellä kerralla nähnyt. Kiinnittänyt huomiota pieniin merkkeihin.”… ”No, sitten on kai perusteltua ajatella, että jokainen päivä, johon heräät, on rikoksen kannalta jollakin tavalla merkittävä.”

Tässä uudelleen eletyssä elämässä Jen ymmärtää sekin, että on ollut niin kiireinen, ettei ole osallistunut riittävästi poikansa elämään. Onko Todd ajautunut tekemään murhan, koska Jen on ollut huono äiti? Tällä kertaa Jen on enemmän läsnä ja yrittää ymmärtää poikansa tiedeharrastustakin, mutta muuttaako tämä tulevaisuutta mitenkään?

Lukija saa uusia tietoja ja törmää yllätyksiin yhdessä Jenin kanssa. Samat henkilöt alkavat tuntua epäilyttäviltä. Lukija joutuu myös ihmettelemään, mikä merkitys on Jenin kokemusten väliin lomitetuilla kuvauksilla vastavalmistuneen poliisin Ryan Hilesin ensiaskelista käytännön töissä. Entä tarina kadonneesta vauvasta?

Väärässä paikassa väärään aikaan -dekkarin juoni on mielenkiintoinen ja hyvin toteutettu. Liikaa ei kannata asettua pohtimaan sen realistisuutta eikä kiinnittää huomiota mahdollisiin epäloogisuuksiin, vaan antaa vain tarinan viedä. Leppoisaa kesälukemista!

SIMOLA, JUSSI: Haudatut haaveet

Kustantaja: Myllylahti 2023

Ne ihmiset, joiden pää on sekaisin ja jotka tappavat toisen ihmisen, heillä on helpompaa kuin minulla. Sillä minun päässäni ei ole mitään vikaa. Joudun tappamaan olosuhteiden pakosta. Voisi luulla, ettei sellaisia olosuhteita ole olemassakaan, mutta on. Minulla on.

Haudatut haaveet -teoksen alussa tapaamme henkilön, joka on kuristamassa nuorta naista. Hän ei nauti teostaan, mutta kokee sen ainoaksi vaihtoehdokseen: naista ei saa päästää kertomaan kenellekään tiedoistaan – mitä ne tiedot sitten ovatkin.

Seuraavaksi ollaankin rikoskomisario Lara Hongan tiimin mukana tutkimassa nuoren, kauniin Julia Rantavaaran kuolemaa. Aalto-yliopistossa kolmatta vuosikurssia suorittava Julia asuu minimalistisen siistissä vuokra-asunnossa Helsingin keskustan kerrostalossa ja seurustelee poikaystävänsä Santeri (Santiago) Väärämäen kanssa. Ystävien mielestä yleensä iloluontoinen Julia on viime aikoina ollut oudon mietteliäs tai jopa alakuloinen.

Varakkaat vanhemmat pitävät ilman muuta Julian poikaystävää syyllisenä tyttärensä murhaan. Isä suorastaan uhkaa ryhtyä itse toimiin, jollei poliisi ota kiinni epämääräistä tyyppiä, joka ei tee töitä eikä opiskele, vaan elää tukien varassa. Poikansa Eliaksen he taas yrittävät pitää poliiseista erossa, ilmeisesti peläten tämän hauraan mielenterveyden järkkyvän kuulustelun seurauksena.

Poliisit haastattelevat Julian naapureita, sukulaisia ja ystäviä ja monenlaista persoonaa tuleekin vastaan. On kivijalkakaupan pakko-oireinen omistaja Jouko-Iivari. On kauppiaan oikea käsi Henrik, jonka alibina toimii kiihkeä seurustelu tyttöystävän kanssa. On yhdeksänkymppinen Hilma, joka luulee yhä elävänsä sota-aikaa. On kaikille vierailijoille kahvia ja pullaa tyrkyttävä Tyyne, joka paljastuu Julian vuokraemännäksi. Entä kuka on Valtonen?

Poliisit puurtavat, palapelin kuviot eivät tunnu mitenkään asettuvan paikoilleen. Aivan pienistä yksityiskohdista saattaa lopulta tulla hyvinkin merkittäviä, kuten esimerkiksi kissankarvoista, lohenpunaisista ruusuista ja Spotifyn soittolistasta. Sitten tulee tieto uudesta murhasta ja kuvio menee uusiksi.

Laralle oli jo uran alkuvaiheessa muodostunut tavaksi peilata tutkintaa yhtenä suurena palapelinä. Siinä he aluksi saivat haalittua pienen hajanaisen kasan erimuotoisia, -värisiä ha -kokoisia paloja pöydälleen. Paloja oli tietenkin mahdollisuus käännellä, pyöritellä ja sovitella, ja tutkimuksen edetessä niitä tulla tupsahteli lisää. Kokonaiskuva saattoi alkaa hahmottua jo varhain, varsinkin kun samaan aikaan kävi selville, että osa paloista ei kuulunut tähän palapeliin lainkaan ja ne voitiin poistaa joukosta.

Poliisin rikostutkintatiimissä on monenlaista persoonaa, joista kukin auttaa omilla erityistaidoillaan ratkaisun löytämisessä ja joista kullakin on myös oma henkilökohtainen elämänsä iloineen ja suruineen. Ilmapiiri on yleisesti ottaen rento ja myönteinen, vaikka pientä naljailua harrastetaankin. Lara itse on kunnioitettu ja tasapuolinen pomo, jolle saattaa tiiminsä johtamisessa olla hyötyä aiemmasta työstään lukion aineenopettajana.

Raumalla vuonna 1971 syntyneen Jussi Simolan esikoisteos Haudatut haaveet on sujuvasti etenevä dekkari, jossa ei mässäillä verisillä yksityiskohdilla. Huumoria on sopivasti ja lopussa vielä aikamoinen yllätys. Kivaa luettavaa kesäksi siis!

STUART, DOUGLAS: Nuori Mungo

Kustantaja: WSOY 2023

Alkuteos: Young Mungo

Suomennos: Laura Jänisniemi

Douglas Stuartin (s. 1976) esikoisromaani Shuggie Bain voitti Booker-palkinnon vuonna 2020. Nyt suomeksi on ilmestynyt Stuartin toinen romaani Nuori Mungo. Teoksissa on paljon yhtäläisyyksiä: tapahtumapaikkana lähiö Skotlannin Glasgow’ssa ja samankaltainen perheyhteisö eli poissaoleva isä, alkoholisoitunut äiti, kovapintainen isoveli, älykäs ja huolehtiva sisko ja herkkä pikkuveli, jonka kautta asioita katsotaan. Silti kyseessä on ihan omanlaisensa tarina.

1990-luvun Glasgow'ta jakavat kahtia niin varallisuuserot kuin uskontokin. Hamiltonin perhe on köyhä; käytettävissä ovat vain äidin työttömyyskorvaukset ja jotkin satunnaiset tulolähteet. Uskonnoltaan perheenjäsenet ovat protestantteja, mutta uskonsuunta on vain nimeke, jolla he voivat puolustella katolilaisia kohtaan tuntemiaan ennakkoluuloja ja joka oikeuttaa perheen esikoisen Ha-Han (Hamishin) johtamien joukkojen veriset tappelut katolilaisia nuoria vastaan.

Perheen äiti Mou-Mou (Maureen) sai ensimmäisen lapsensa viisitoistavuotiaana ja oli yhdeksäntoistavuotiaana jo kolmen lapsen äiti. Nyt hän on 34-vuotias ja katsoo ansainneensa sen, että voi omistautua vain itselleen. Se tarkoittaa reipasta ryyppäämistä ja halukkaan miehen etsimistä. Lapset joutuvat pitämään huolen itsestään ja kärsimään välillä nälkääkin.

Niinä päivinä kun Mou-Mou alkoi juoda, riivaaja ehkä vaikeni hetkeksi. Mutta joskus hän joi itsensä niin humalaan, että hänestä tuli ihan eri ihminen, ihan eri olento. Ensimmäinen merkki oli ihon veltostuminen, ikään kuin hänen oikeat kasvonsa olisivat liukuneet sivuun ja paljastaneet pinnan alla vaanivan vieraan naisen. Mungo ja hänen veljensä ja siskonsa kutsuivat tätä velttoa versiota Variksenpelätiksi, se oli kuin sydämetön, hitaasti laahustava linnunpelätin.

Mou-Mou käy kyllä AA-kokoontumisissa, vaikkei yritäkään tosimielessä raitistua, sillä elämä ilman alkoholia on hänen mielestään tylsää. Tärkeintä hänelle on tavata ihmisiä. Erotuksena muista Maureen-nimisistä osanottajista hänen kutsumanimensä on Maanantai-torstai-Maureen.

Kirjan nimihenkilö Mungo on viisitoistavuotiaana huomiota herättävän kaunis. Hänellä on kuitenkin joitakin ongelmia: Touretten oireyhtymä, vaikeus ymmärtää ihmisten puheiden todellista sisältöä ja ahdistuneisuus, joka saa pureskelemaan pyyhkeitä, ikkunankarmeja, kaukosäädintä… Kiusantekoon koulutoverien taholta riittäisi jo sekin, että poika on saanut nimensä Glasgow’n suojeluspyhimyksen mukaan!

Kirjassa liikutaan vuorotellen viiden kuukauden päässä toisistaan olevissa aikatasoissa. Ensimmäiseksi Mungo tavataan toukokuussa, kun hän on lähdössä kalastamaan Loch Lomondin rannoille kahden aikuisen miehen kanssa, jotka Mou-Mou on tavannut AA:n kokouksessa.  Mou-Mou ei tiedä miehistä yhtään mitään, mutta uskoo näiden pystyvän tarjoamaan Mungolle tosimiehen mallia ja opettamaan oikeanlaisia miehisiä taitoja. Jos hän olisi vaivautunut tutkimaan taustoja, Mungo olisi säästynyt paljosta!

Tämä oli Mungon omaksi parhaaksi, ja silti hän kehtasi tuijottaa äitiään murheellisen näköisenä. Oli niin kuuma ettei Mou-Mou jaksanut moista hölynpölyä. Mungo kävi hänen hermoilleen. Ala mennä! äiti toisti äänettömästi ja otti kulauksen kylmää teetä.

Syy siihen, miksi Mungoa halutaan niin epätoivoisesti miehistää, selittyy saman vuoden tammikuussa alkaneista tapahtumista. Mungo oli silloin hyvin turhautunut toisaalta isoveljen johtamien jengiläisten tuhoamisvimmaan ja toisaalta jengiläisten poliisien taholta saamaan kohteluun, toisaalta äidin selittämättömiin poissaoloihin ja toisaalta Jodie-siskon äitiin kohdistamiin parjauksiin, toisaalta isoveljen jakelemiin selkäsaunoihin ja toisaalta omaan pelkuruuteensa. Kyyhkysiä hoitelevan Jamesin tapaaminen oli jotain, mitä hän tarvitsi jaksaakseen.

Nuorukaiset olivat kuin löytöretkellä; täynnä kokeilunhalua, hellyyttä ja toiveikkuutta. Muutaman kuukauden Mungoa vanhempi James oli jo valmistautunut etsimään maailmalta jotakin suvaitsevaisempaa paikkaa, mutta odottaisiko hän, kunnes Mungokin täyttäisi kuusitoista vuotta? Pystyisikö Mungo jättämään äitinsä, jota rakasti täydestä sydämestään ja josta tunsi olevansa vastuussa?

Mungon rakkaus ei ollut epäitsekkyyttä; hän ei vain mahtanut sille mitään. Mou-Mou tarvitsi niin vähän, ja Mungo rakasti niin paljon, että se tuntui hirveältä haaskaukselta. Se oli satoa, jota kukaan ei ollut kylvänyt, ja se kukoisti köynnöksessä, jota kukaan ei hoitanut.

Mungoa ei häirinnyt se, että James on katolilainen, mutta perheessä syntyi paniikki, kun nuorukaisten ystävystyminen paljastui ja syntyi myös epäilyksiä suhteen laadusta. Mungon lähettäminen kalastusreissulle pohjoiseen oli hätäratkaisu, mutta loppujen lopuksi se johti aivan yllättäviin ja toivoa herättäviin käänteisiin.

Douglas Stuartilla on taito yhdistää yhteiskunnallista näkemystä henkilöidensä yksityiselämään. On järkyttävää ja yllättävää, miten köyhää ja näköalatonta on joidenkin ihmisten elämä ollut 1990-luvun Skotlannissa. Eikä uskontojen välistä ennakkoluuloisuuttakaan yhdistäisi Skotlantiin vaan Pohjois-Irlantiin.

LEMAITRE, PIERRE: Loistavat vuodet

Kustantaja: Minerva 2023

Alkuteos: Le Grande Monde

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Pierre Lemaitre (s. 1956) on ranskalainen psykologi ja kirjailija, jonka trilogia kahden maailmansodan välisestä Ranskasta oli myyntimenestys ja joka palkittiin trilogian aloitusosasta Näkemiin taivaassa arvostetulla Goncourt-palkinnolla. Nyt kirjailija on aloittanut uuden, maailmansotien jälkeiseen aikaan sijoittuvan Suuri maailma -sarjan, jonka ensimmäinen osa Loistavat vuodet käsittelee ajanjaksoa maaliskuusta marraskuuhun vuonna 1948. Tapaamme myös aiemmasta sarjasta tuttuja henkilöitä.

Beirutissa asuva Pelletierin perhe on ansainnut varallisuutensa saippuatehtaalla, jonka jatkuva kehittäminen on Louis-isälle todellinen intohimo. Herra ja rouva Pelletier ovat yksituumaisia ja rakastavia ja haluaisivat pitää perheensä mahdollisimman tiukasti koossa. Lapset kuitenkin hajaantuvat maailmalle kuka mistäkin syystä.

Perheen esikoinen Jean eli Pullero on jo syntymästä määrätty isänsä työn jatkajaksi, mutta hänellä ei ole lahjoja eikä intohimoa, joten yritys osallistua tehtaan toimintaan epäonnistuu surkeasti. Jean pakenee vaimonsa kanssa Pariisiin, mutta valitettavasti hän on epäonnistunut myös puolison valinnassa. Avioliittoonsa pettynyt Geneviéve nolaa ja pilkkaa miestään salakavalasti, hymyssä suin, mutta kuinkahan paljon hän tietää miehensä synkemmästä puolesta?

Lahjakas François puolestaan lähtee Pariisiin muka pyrkiäkseen arvostettuun oppilaitokseen ja valmistuakseen opettajaksi, mutta oikeasti hänen mielessään on vain sanomalehden toimittajan ura. Vanhemmilleen hän kertoilee suurenmoisesta opintomenestyksestään, vaikka tosiasiassa raataa lehden pakkaamossa.

Äidin suosikki Étienne suuntaa Saigoniin, kun hänen muukalaislegioonaan liittyneestä Raymond-rakkaastaan ei ole kuulunut mitään muutamaan viikkoon. Étienne ymmärtää numeroita, joten työ valuuttavirastossa sopii hänelle hyvin ja tarjoaa samalla mahdollisuuden etsiä tietoja Raymondista. Sotatoimiin liittyvää salailun muuria on kuitenkin vaikea murtaa.

Perheen kuopus, kahdeksantoistavuotias Hélène, kärsii jäätyään yksinään vanhempiensa luo Beirutiin ja etenkin jouduttuaan eroon sielunkumppanistaan Étiennestä. Hän karkaa alaikäisenä Pariisiin toivoen löytävänsä turvapaikan joko Jeanin tai Françoisin luona, mutta äkkipikaisena ja omapäisenä neitosena harhautuu pian ihan omille teilleen.

Herra Pelletier ei olisi koskaan myöntänyt sitä, mutta Étiennen lähtö oli tuntunut hänestä pahemmalta kuin hän tahtoi myöntää. Hän suri salaa yhtä paljon kuin Hélène, sillä hän ikävöi kovasti, todella kovasti, nuorimman poikansa sukkeluutta, hänen niin sydämeen käyvää elämäniloaan. Kotoa puuttui nyt jotain. Vielä enemmän kuin Pulleron tai Françoisin lähdön jälkeen.

Pierre Lemaitre kertoo todellisen tarinankertojan otteella Pelletierin suvusta ja etenkin sen sekoilevasta nuorisosta. Kunkin sisaruksen elämästä ja kokemuksista lähtee oma säikeensä, joka kietoutuu lopulta yhteen toisten säikeiden kanssa ja paljastaa samalla epäpätevyyttä, juonittelua ja kaksinaamaisuutta niin politiikassa ja taloudessa kuin oikeuslaitoksessa ja sanomalehtimaailmassa. Odottamattomat sattumat nostattavat jännitystä. Yllätyksiä on luvassa.

Loistavat vuodet -teoksen tiedollisesti kiinnostavin osuus sijoittuu Ranskan Indokiinaan eli siirtomaa-alueelle, johon kuuluivat vuosina 1887–1954 nykyiset Vietnamin, Laosin ja Kambodžan valtioiden alueet. Vuonna 1941 perustettu Vietminh-liike ajoi Vietnamin vapauttamista ja jopa julisti maan itsenäiseksi vuonna 1945, mutta Ranska ei luopunut siirtomaaherruudestaan. Kirjassa kerrotaan kaunistelematta julmuuksista, joita sodan aikana tehtiin puolin ja toisin. Entäpä alueelle syntyneet lukuisat lahkot – olivatko ne niin merkittäviä kuin kirjassa annetaan ymmärtää?

Loistavat vuodet on monitahoinen romaani, jonka kohdalla paksuus on plussaa! Sen voi lukea sukutarinana, historiallisena romaanina, trillerinä tai yhteiskunnallisena satiirina – juoni pitää kyllä otteessaan! Jatko-osia ei malttaisi millään odottaa.

SALMENNIEMI, HARRY: Varjotajunta

Kustantaja: Siltala 2023

Varjotajunta on autofiktiivinen teos, jonka alussa tavataan jyväskyläläinen mies nimeltä Harry Salmenniemi odottelemassa junaa Pasilan asemalla. Aikaa tappaakseen mies syö ja kahvittelee, tekee havaintoja ympäristöstään ja mietiskelee mennyttä ja tulevaa. Minäkertojan tilalle astuu välillä häntä tarkkaileva kaikkitietävä kertoja ja miehen tajunta vaihtuu samalla eräänlaiseksi varjotajunnaksi. Mielenkiintoista kerrontatekniikalla leikittelyä!

Mies on tullut Helsinkiin haastateltavaksi juuri ilmesyneen novellikokoelmansa vuoksi. Eilen asialla oli Helsingin Sanomien äidillinen toimittaja ja erikoisia poseerauksia harrastanut kuvaaja (Olen kirjoittanut kirjan, novelleja, se julkaistiin, ja nyt seison lätäkössä…). Tänään vuorossa oli suora haastattelu YLE Radiossa, jossa kirjailija pelkäsi puhuvansa liikaa / sekavasti / aiheen vierestä / asiattomasti. Toimittajat rakensivat kyllä taitavasti yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta eiväthän tukien varassa elävä kirjailija ja kuukausipalkkainen kulttuuritoimittaja todellakaan ole samalla viivalla.

Miehellä on paljon pelkoja, jotka saavat koko ajan uusia muotoja. Hän tuntee olevansa mieheksi liian avuton ja herkkä pelätessään, mitä muut ihmiset hänestä ajattelevat ja miten etenkin miehet häntä katsovat (toksinen katse). Taiteilija saattaa olla ihmisten silmissä erikoinen kuin sirkuseläin, mutta joutuuko kirjailijan pieni poika vielä joskus kiusatuksi isänsä työn takia? Sana ”mahdoton” toistuu; asiat ovat mahdottomia, mies itse on mahdoton.

Kaipaan olemassaoloa ilman olemassaolon vaivaa, ja se taas on mahdotonta. Olen mahdoton ja olemassa.

Onneksi on myös asioita, jotka lisäävät miehen turvallisuudentunnetta - esimerkiksi Osamu Dazain Ei enää ihminen -teoksen lukeminen. Oma kirjailijantyö puolestaan on kasvattanut vähitellen hieman paksumpaa kuorta herkän sisimmän suojaksi ja mahdollistanut myös vapauden jäykistä arkirutiineista. Ehkä eniten ahdistusta on vähentänyt perhe, joka on tuonut elämään tasapainoa, pehmeyttä ja lämpöä.

Varjotajunta -teoksessa on jotenkin hellyttävää se, miten yksityiskohtaisesti kertoja taltioi jokaisen mielenliikahduksensa ja havaitsemansa asian. Se saattaisi olla uuvuttavaa, mutta tyylinvaihdokset piristävät; höpöttely vaihtuu lyhyisiin virkkeisiin ja välillä singahtaa jokin terävä oivallus tai täydelliseksi hioutunut lause. Itseironia keventää tunnelmaa - sanoopa kirjailija jossain vaiheessa sellaistakin, ettei novellikokoelmansa jälkeen tule kirjoittamaan romaania eikä missään nimessä miestä, joka päättää mennä junaan.

Ihminen on kestävä silloin, kun hän on hauras. Kun hän on joustava, hän on kestävä.

Kirjoittaminen: mittaamista ilman asteikkoa.

Sanani pysyvät hämärässä. Ne pysyvät ulkona. Ne eivät ole puu tai pensas; ne ovat multaa ja hiekkaa.

Hänen [hyvän kirjailijan] täytyy kuolettaa itsensä, jotta häneen syntyy tilaa muille ihmisille, hahmoille, repliikeille. Hänen täytyy poistaa itsensä omasta mielestään, omasta tajunnastaan, niin että hänessä puhuu teksti ja kirjoitus, että hänessä puhuu kieli eikä hän itse.

VASANTOLA, SATU: Kun isä osti Merenkurkun

Kustantaja: Tammi 2023

Olen jahdannut häntä juhannusyöstä asti. Olen seurannut tyhjän kosken kivikkoista uomaa ja kulkenut nevan reunaa avunhuutojen perässä. Olen etsinyt sillat ja joenvarret, linnanpihan, bastionin varjot, yökerhot, hotellit ja lippakioskien liepeet, öiset puistot ja tanssilavat, kaikki mahdolliset kujat ja kolkat kaikista niistä kaupungeista, joihin tiesin hänen paenneen.

Tytär tietää kyllä, milloin Eerik-isän maaninen vaihe lähestyy. Huhtikuussa päivät pitenevät ja samassa tahdissa lyhenevät Eerikin yöunet, nauru alkaa vyöryä ja kirosanat lennellä. Miehellä on arkenakin puku päällä, kravatti kaulassa ja tanssikengät jalassa. Kädet eivät vapise, mikä paljastaa sen, että lääkkeet ovat jääneet ottamatta.

Kesäkuun puolessavälissä ollaan jo vaiheessa, jossa Eerik pitäisi saada pikaisesti lääkäriin koska hän vielä ymmärtää tilanteensa. Suuria taloudellisia suunnitelmia miehellä on jo ja pelihimoa. Vainoharhaisuutta. Nyt pitäisi säätää lääkitystä, mutta nuori lääkäri antaakin vapaaehtoisen lähetteen Kellokosken sairaalaan. Eerik otetaan siinne sisään, mutta kotiutetaan jo seuraavana aamuna tilanpuutteeseen vedoten.

Juhannuksena alkaa tapahtua juuri sitä, mitä tytär on pelännytkin. Eerik ilmoittaa ostaneensa aseen ja lähtevänsä kostamaan eläkkeellä olevalle pankinjohtajalle, jota pitää syyllisenä kokemaansa konkurssiin ja omaisuuden pakkohuutokauppaan. Raskaana oleva tytär kokee velvollisuudekseen lähteä Imatralle varoittamaan pankinjohtajaa ja etsimään samalla Eerikiä. Etätukena toimivat veli ja eno.

Nopeakäänteinen Eerik on kuitenkin jo muualla ja tytär seuraa häntä aina hieman myöhässä kaupungista toiseen. Välillä tytär yrittää vedota viranomaisiin, mutta nämä sysäävät vastuuta toisilleen: terveyskeskus ei auta ennen kuin poliisi on pyytänyt virka-apua ja hätäkeskus käskee soittamaan ensin terveyskeskukseen. Tytär latelee lakipykäliä, mutta kukaan ei kuuntele. Eerikin tekstiviestit ovat aina vain hurjempia.

paskat minä pankinjohtajasta

on uudet suunnitelmat

pätäkkää piisaa

olisko olavinlinna mitään

jos kesämökiksi

ensi hoidetaan itä ja sitten länsi

kohta alkaa tornitaloja nousta

keskelle merta

ostan merenkurkun takaatko lainan

Eerikin jälkiä löytyy kyllä. Yhdessä paikassa hyväksikäyttäjiä, toisessa petkutuksen kohteeksi joutuneita hyväuskoisia, kolmannessa vahingontekoa tutkivia poliiseja. Viimein tytär löytää miehen juuri sieltä, mistä saattaa odottaakin: naurattamassa naisia ja tanssimassa sydämensä kyllyydestä. Tytär päättää antaa Eerikille vielä tämän yhden vapaan yön. Se on virhe.

Tytär pohtii matkansa aikana syitä isän kaksisuuntaisen mielialahäiriön puhkeamiseen sellaisessa muodossa, jossa ajatukset täyttyvät murhaajista, paoista ja kostosta. Yhtenä syynä saattoi olla turvaton lapsuus, vaikka kertomukset väkivaltaisesta ukista jäävätkin vaille vahvistusta. Päävoitto lotossa antoi ehkä aikoinaan tunteen rahan riittämisestä ikuisesti, mutta sitten tuli lama ja sen myötä niin kodin ja yrityksen kuin itsetunnonkin menetys. Viimeinen niitti oli varmastikin äidin kuolema.

Omaa itseään tytär tarkkailee tiukasti: onko hän hullu, kun muistot yhtäkkiä hukuttavat nykyhetken alleen eikä hän hetkeen tiedä missä ajassa on? Onko veljen kiukunpuuskissa ja suunnitelmissa kaikuja perimästä? Joutuuko naisen odottama lapsi kärsimään mielenterveysongelmista vai laimeneeko geeniperimä lapsen isän ansiosta?

Eiväthän omaiset toki aina murheen ja ahdistuksen vallassa ole, vaan nauravat välillä kyyneleet silmissä Eerikin tempauksille. Kun tämä valmistautui Kellokosken sairaalassa käymään rauhanneuvotteluja Obaman ja Putinin kanssa. Kun tämä kertoi ostaneensa koko Kellokosken, erottaneensa lääkärit ja antaneensa hoitajille palkankorotuksen. Kun tämä päätti ryhtyä pääministeriksi. Kun aikoi ostaa Merenkurkun.

Vasantolan sujuvasti etenevä teksti imaisee lukijankin mukaan tarinaan. Teoksella on omakohtaista taustaa, minkä ansiosta tieto kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja sen vaikutuksista sairastuneen omaisiin on hyvin uskottavaa. Tunnelmat vaihtuvat huolesta turhautumiseen ja surusta mustaan huumoriin. Muistot tuovat mukanaan myös kiitollisuutta ja hellyyttä. 

PS. Kuva terveydenhuollon ammattilaisten toiminnasta ei ole kovin rohkaiseva – toivottavasti todellisuudessa omaisia sentään kuunnellaan huomattavasti paremmin!

 

COLES, RICHARD: Murha ennen iltahartautta

Kustantaja: Minerva 2023

Alkuteos: Murder before Evensong

Suomennos: Riina Vuokko & Robi Vuokko

Englantilainen Richard Coles (s. 1962) kuului 1980-luvulla supersuosittuun The Communards -yhtyeeseen, mutta ryhtyi sitten opiskelemaan teologiaa. Nykyisin hän toimii Finedonin kylän pastorina Northamptonshiressä ja on kysytty televisio- ja radiopersoona. Hän kirjoittaa myös Kirkkoherra Clementin tutkimuksia -dekkarisarjaa, jonka ensimmäinen osa on Murha ennen iltahartautta.

Vuonna 1988 neljäkymmentäviisivuotias Daniel Clemens on ollut kahdeksan vuotta Champtonin maalaiskylän kirkkoherrana. Hän asuu pappilassa seuranaan leskiäitinsä Audrey, joka toisaalta on kova juoruilija ja asioihin sekaantuja ja toisaalta miltei empatiakyvytön. Vauhtia elämään antavat kaksi eläväistä mäyräkoiraa. Myöhemmin joukkoon liittyy Danielin melko ärsyttävä pikkuveli Theo, näyttelijä joka haluaa tarkkailla Danielin työskentelyä tulevaa televisiosarjarooliaan varten.

Kylää kuohuttava tapahtumaketjua alkaa kesäsunnuntaista, jolloin Daniel saarnansa päätteeksi ilmoittaa, että kirkkoon on saatava käymälä. Jotkut seurakuntalaisista kannattavat uudistusta ja jotkut ihmettelevät, miksi käymälää tarvittaisiin nyt kun jo neljäsataa vuotta on pärjätty ilmankin. Jotkut ottavat suorastaan henkilökohtaisesti sen, että käymälän tieltä jouduttaisiin purkamaan pois pari tainta penkkiriviä.

Daniel yrittää toimia pikkumaisen kinastelun keskellä rauhallisesti ja jämäkästi – onhan hänellä tukenaan Lordi Bernard de Floures, Champton House -kartanon isäntä ja kirkon suojelija. Monilta osin kylä jatkaakin entistä leppoisaa elämäänsä; kirkon koristelusta vastaava Kukkaiskilta kokoontuu, kartano avataan perintöverojen pienentämistarkoituksessa taas pariksi kuukaudeksi yleisölle, Daniel käy iltaisin kirkossa viettämässä rukoushetkeä.

Sitten tulee kohtalokas ilta. Kartanonherran Bernardin serkku Anthony Bowness, Champtonin arkistonhoitaja ja kirkkoväärti kiirehtii hieman pitkäksi venähtäneen pubivierailun jälkeen sulkemaan kirkonovet päivän päätteeksi ja suorittamaan ehkä jotain muutakin tehtävää. Myöhemmin Daniel saapuu koiriensa kanssa pimeään kirkkoon pitämään iltahartautta ja vaistoaa kesken kaiken, että jokin on vialla.

Jokin pieni asia häiritsi hänen rukouksensa rytmiä, jokin, joka vaivasi häntä aivan tajunnan laitamilla. Se kutsui häntä Jumalan huomasta takaisin maan kamaralle. Hän istui hetken aikaa hiljaa ja kuunteli. Sitten hän tajusi, mikä häntä vaivasi.

Anthony löytyy penkkien välistä kuolleena vierellään yllättävä murha-ase: puutarhasakset. Niiden käyttäjän on täytynyt hallita asiansa, mutta oliko asialla joku kyläläinen vai ulkopuolinen? Mitä syytä kenelläkään olisi murhata harmiton Anthony-ressukka? Pelonsekaisen innostuksen vallassa olevia kyläläisiä kokoontuu sekatavarakauppaan, joka toimittaa myös postitoimiston virkaa, ja tieto liikkuu talosta toiseen kuin sähkö virtapiirissä. Toimittajalauma vyöryy kylään.

Murhatutkimuksia johtava kolmekymppinen rikosylikonstaapeli Neil Vanloo ja Daniel huomaavat pian voivansa luottaa toisiinsa ja alkavat täysin epävirallisesti ja ilma lupaa jakaa tietoja ja ajatuksia keskenään. Daniel uskoo tuntevansa seurakuntalaisensa siksi hyvin, että pystyy sanomaan varmasti, ketkä eivät ole syyllisiä. Mutta sitten tapahtuu uusi murha.

Kuolema oli kuin syvyyspommi: ensin räjähdys ja sitten hidas – kuka ties minkä – nouseminen pinnalle, kun yhteisö kerääntyy yhteen ja kohtaa hirmuteon todellisuuden.

Yhä vahvemmin alkaa tuntua siltä, että murhissa on jokin yhtymäkohta kylän sota-aikaisiin tapahtumiin. Champton House toimi silloin sekä Vapaa Ranska -liikkeen miesten parantolana että sodan aikaisista erityisoperaatioista vastanneen yksikön koulutuskeskuksena. Ovatko murhatut henkilöt päässeet perille tähän asti piilossa pysyneistä salaisuuksista?

Murha ennen iltamessua edustaa ”cozy crime” -dekkarityyppiä. Pieni maalaiskylä on leppoisa ympäristö eivätkä murhat loppujen lopuksi juurikaan häiritse sen rauhaa. Coles kuvaa huumorilla erilaisia ihmistyyppejä Kukkaiskillan höpsähtävistä naisista aateluuden jo äidinmaidossa imeneeseen kartanon porukkaan ja heidän välisiä keskustelujaan. Kärsivällinen ja herkkävaistoinen kirkkoherra Clement on päähenkilönä todella sympaattinen!

 

 

BENNETT, MICHAEL: Viattomien veri

Kustantaja: Like 2023

Alkuteos: Better the Blood

Suomennos: Kirsi Luoma

Hana Westerman on maoritaustainen Aucklandin poliisin ylietsivä. Hänellä on upea seitsemäntoistavuotias muusikkotytär Addison ja pomonaan ex-aviomies Jaye Westerman. Hanalla on vahva intuitio ja hyvä yksityiskohtien taju. Hän on reilu ja tasapuolinen pomo. Hänellä on myös sisimmässään ahdistusta, jota yrittää pitää kurissa tiukkojen rutiinien avulla.

Eräänä päivänä Hanan saa puhelimeensa videon, joka zoomautuu Palatsina tunnetun purkukuntoisen kerrostalon toisen kerroksen parvekkeeseen. Työparinsa, etsiväkonstaapeli Stanin kanssa Hana löytää asunnosta salahuoneen ja sieltä lähes ritualistiseen tapaan hirtetyn miehen sekä läheisen puistonpenkin jalustasta verellä piirretyn sisäänpäin kääntyvän spiraalin.

”Tekijä on halunnut, että hänen aikaansaannoksensa löydetään”, Hana sanoo. ”Hän sirotteli jälkeensä leivänmurusia. Lähetti videon johdattaakseen meidät huoneeseen, jossa hänen luomuksensa odotti. Kaikki oli suunniteltua ja tarkkaan harkittua. Huolella rakennettu sommitelman.”

Sitten Hana saa toisen videon, joka esittää Aucklandin siluettia auringonlaskun aikaan. Hana huomaa siinä pienen yksityiskohdan, joka johtaa hänet oikeille jäljille - itsemurhaksi päätelty kuolemansyöksy tornitalon katolta onkin tosiasiassa ollut murha. Lopulta Hana oivaltaa, että murhat liittyvät vahvasti erääseen tapahtumaan vuonna 1863: silloin kuusi brittisotilasta nöyryytti ja hirtti maorien pyhällä vuorella siirtomaa-armeijaa vastustaneen maoripäällikön. Onko lisää murhia tulossa?

Miksi murhaaja lähettää videonsa juuri Hanalle? Siihen on syynä maoriyhteisöä kalvava muisto eli poliisin kovaotteiset toimet rauhanomaisia maorimielenosoittajia vastaan Mount Suffolkilla kahdeksantoista vuotta sitten. Nuori, vastavalmistunut Hana oli silloin poliisijoukkojen etulinjassa ja taltioitui videolle retuuttaessaan vanhaa naista. Tuo hetki teki Hanasta maoriyhteisön silmissä luopion ja mursi jotain peruuttamattomasti hänen omassa sisimmässään.

Lukija saa välillä seurailla myös murhaajan ajatuksia ja tuntemuksia. Hän on syvästi katkera ja surullinen siitä, miten maahan tunkeutuneet siirtomaaherrat aikoinaan petkuttivat maoreilta näiden maat ja korvasivat niistä myöhemmin oikeustaisteluidenkin jälkeen vain murto-osan. Edes maorien pyhää vuorta Maunga Whakairoiroa (Mount Suffolkia) ei palautettu heimolle, vaan se on Aucklandin asukkaiden piknikpaikkana.

Murhaaja pitää tekojaan täysin kunniallisina, sillä kyseessä on utu. Teloitustilanteessa vuonna 1863 syntyi velka, josta ovat vastuussa myös teon suorittaneiden jälkeläiset riippumatta heidän omasta henkilökohtaisesta viattomuudestaan, sillä parempi viattomien veri kuin ei verta lainkaan. Murhaajan tekemät ratkaisut ovat pitkän pohdinnan seurausta, mutta eivät silti helppoja suorittaa.

Hänen kasvoillaan kuvastuu suuri tuska. Sisäinen piina. Hän tietää tekonsa välttämättömäksi. Mutta tuo teko repii hänet kahtia. Hänen kätensä tärisevät. Silmiin kihoaa kyyneleitä. Mielen valtaa pakokauhu. Hän lankeaa polvilleen. Oksentaa betonilattialle.

Viattomien veri on taitavasti rakennettu ja jännittävä rikosromaani, mutta myös mielenkiintoinen katsaus Uuden-Seelannin historiaan ja kulttuuriin maorien näkökulmasta katsottuna. Teksti sisältää joukon maorinkielisiä sanoja ja sanontoja, jotka on onneksi suomennettu. Ne lisäävät tarinan paikallisväriä ja autenttisuutta.

Monien muiden alkuperäiskansojen tavoin maoritkin ajautuivat maahan tunkeutuneiden eurooppalaisten alistamina toisen luokan kansalaisiksi, maattomiksi, syrjäytyneiksi ja epätasa-arvoisiksi. Viattomien veri -teos korostaa kuitenkin sitä, ettei väkivalta ole oikea tapa epäkohtien korjaamiseen, vaan nämä: Hūmārie. Aroha. Manaaki. Rauha. Rakkaus. Myötätunto.

Michael Bennett (s. 1957) on uusiseelantilainen kirjailija, käsikirjoittaja ja ohjaaja, jonka elokuvia on esitetty maailman tärkeimmillä elokuvafestivaaleilla. Viattomien veri on hänen ensimmäinen rikosromaaninsa ja pohjana valmisteilla olevaan televisiosarjaan. Toivottavasti saamme romaaniin jatkoa ja tapaamme taas Hanan läheisineen ja työtovereineen!

 

RÄMÖ, SATU: Rósa & Björk

Kustantaja: WSOY 2023

Rósa ja Björk on Satu Rämön huiman suosion saaneen Hildur-romaanin jatko-osa, jonka tapahtumat ajoittuvat vuoden 2020 helmi-maaliskuulle. Kirjan alku vaatii lukijalta hyvää muistia, sillä siinä esitellään nopeaan tahtiin useita henkilöitä, joiden paikkaa tarinassa ei vielä tiedä. Muutaman ihmisen kohdalla asia selviää varsin nopeasti, mutta jonkun henkilön yhteys itse tarinaan selviää vasta kirjan lopussa. Itse asiassa lukija tietää koko ajan asioista enemmän kuin kirjan henkilöt.

Tapahtumaketjun alkaessa rikosetsivä Hildur on Reykjavíkissa ystävänsä sairauslomasijaisena. Hän ei pidä kaupungista eikä viihdy kovin hyvin pääkaupunkiseudun sosiaalisten ongelmien keskellä. Lisäksi häntä vaivaa outo levottomuus ja ahdistus, minkä hän tietää vanhasta kokemuksesta olevan enne jostain pian tapahtuvasta pahasta. Ja murha todella onkin jo suunnitteilla.

Hän oli jo melko varma siitä, miten hänen tulisi edetä. Hän toimisi, kuten aina näissä tilanteissa toimi. Ensin hän tekisi suunnitelman, sitten hän lähtisi askel kerrallaan toteuttamaan sitä.

Hildur kutsutaan takaisin Länsivuonoille, kun paikallispoliitikko löydetään hiihtoladulta kuoliaaksi ammuttuna. Murhattu mies on Hermann Hermannsson, joka on kepulikonstein hivuttanut verorahoja taskuunsa ja ohjaillut valtuuston toimintaa turvautuen jopa lahjontaan ja kiristykseen. Varmastikin hänellä on vihamiehiä pilvin pimein, mutta olisiko joku valmis peräti murhaan? Mieshän on toiminut vain ”maan tavalla”, ajattelee Hildur.

Poliittinen väkivalta oli tähän asti ollut kananmunien heittelyä parlamenttitalon seinään ja ministerien autojen naarmuttamista. Henkirikoksia oli harvassa, ja yleensä ne olivat juoppotappelujen lopputuloksia tai liittyivät jotenkin rikollisten välienselvittelyyn.

Hilduria kiinnostaa myös toinen tapaus, lentäjän hengen vaatinut pienkoneen putoaminen mereen miltei heti nousunsa jälkeen. Tapausta pidetään lentäjän huolimattomuudesta johtuvana, mutta jokin siinä häiritsee Hilduria. Hän alkaa tutkia turmaa omin päin, vaikka varsinainen selvitystyö kuuluisikin toiselle poliisipiirille.

Poliisin työ on turhauttavaa uurastusta, mutta Hildur toteaa: Aina löytyi jotain, jos katsoi tarpeeksi läheltä… Pienet tiedonmurut voivat viedä tutkimusta yllättävästi eteenpäin, esimerkiksi tieto siitä, että poliitikon murha-aseessa on käytetty kupariluotia, jollaisia ei ole vielä yleisessä myynnissä. Hildur puolestaan innostuu kyselemään omasta menneisyydestään ihan uudella tavalla, kun hänen työtoverinsa Jakob huomaa vanhassa perhekuvassa erikoiset villapaidat.

Nykyhetkeen lomittuu tietoa Hildurin lapsuudesta aina vuodesta 1986 lähtien, jolloin hän oli tomera ja omapäinen pikkutyttö ja jo silloin tarkkavaistoinen ympäristön ilmapiirin suhteen. Lukijalle kerrotaan nyt myös hänen vanhemmistaan ja pikkusiskoistaan Rósasta ja Björkistä, jotka katosivat mystisesti vuonna 1994. Heidän kohtalostaan saadaankin lisää tietoa, mutta vieläkään eivät kaikki salaisuudet paljastu. Kai sentään sarjan kolmannessa osassa?

Kaikkea oli työntymässä pinnan alta esiin aivan liian kovalla tahdilla, mutta hän ei saanut mistään kunnon otetta. Tuntui, että mitä useamman askeleen hän otti eteenpäin, sitä epäselvemmältä kaikki tuntui.

Hildur-romaani oli monella tapaa täysosuma. Rósa ja Björk ei aiheuta ihan yhtä suurta innostusta, mutta kyllä sekin todistaa Satu Rämön kirjailijanlahjoista. Entuudestaan tutut henkilöt saavat nyt lisää syvyyttä, kun heistä löytyy ihan uusiakin puolia. Juoni on monipolvinen ja yllätyksekäs ja monessa aikatasossa kulkevan tarinan langat pysyvät kiitettävästi kirjailijan käsissä – ilmeisesti Excel-taulukon avustuksella. Jännittävää odottaa, mitä kolmannessa osassa tapahtuu!