BARBERY, MURIEL: Kulinaristin kuolema

Vuosi sitten suomeksi ilmestynyt Muriel Barberyn teos Siilin eleganssi oli arvostelu- ja myyntimenestys. Tämä lienee vaikuttanut siihen, että heti perään julkaistaan suomeksi myös Barberyn vuonna 2000 ilmestynyt esikoisteos Kulinaristin kuolema. Kummassakin kirjassa ollaan samassa pariisilaisessa luksuskerrostalossa ja osittain samojen henkilöiden parissa. Kummassakin kirjassa kepeä leikillisyys yhdistyy vakaviin sävyihin, joskaan Kulinaristin kuolemassa ei ole samanlaista sadunomaisuutta ja moniselitteisyyttä kuin Siilin eleganssissa.

Pierre Arthens tietää kuolevansa kahden vuorokauden kuluessa. Hän on ollut Ranskan (tai omasta mielestään koko maailman) merkittävin ravintolakriitikko, ylimielinen ja omasta vallastaan juopunut mies. Hän on elänyt aistinautintoja tavoitellen, pettänyt niin vaimoaan kuin rakastajattariaan ja ylenkatsonut lapsiaan. Eläimet ovat olleet hänelle tärkeämpiä kuin ihmiset ja ruoka tärkeämpää kuin mikään muu. Hän on nostanut kokkeja ja ravintoloita maineeseen tai painanut niitä lokaan, mutta mitä merkitystä tuolla kaikella lopultakaan on? Onko hän jossain vaiheessa kadottanut sydämensä ja sen myötä oikean, jakamattoman ja puhtaan nautinnon?

Arthens ei pelkää kuolemaa eikä nureksi kohtaloaan. Hän haluaisi kuitenkin vielä kerran maistaa erään tietyn maun, joka lapsuus- ja nuoruusvuosina oli hänelle äärettömän tärkeä, mutta unohtui uravuosina kaikkialta tulvivien uusien kokemusten alle. Sillä maulla olisi luultavasti avain hänen sydämeensäkin. Arthens kaivelee muististaan elämänsä herkullisimpia hetkiä ja etenee vähän kerrassaan kohti kaipaamaansa makuelämystä. Se on kyllä kieltämättä hieman yllättävä… Muistikuvat paljastavat paljon Arthensista itsestään ja lisävalaistusta hänen olemukseensa luovat lähipiirin puheenvuorot: vaimon, lapsien, rakastajattarien, lääkärin, kerjäläisen, perheen kissan ja jopa koristeveistoksen.

Kulinaristin kuolema kuvailee hieman turhankin pitkään ja yksityiskohtaisesti ruokanautintoja, mutta samalla se on kaunis ylistys hyville raaka-aineille ja ruoanlaittajille. Osansa ylistyksestä saavat omasta nerokkuudestaan tietämättömät isoäidit ja osaamisestaan ylpeät huippukokit, yksinkertaiset maalaisherkut ja kalliit harvinaisuudet.

HAAHTELA, JOEL: Katoamispiste

Joel Haahtelan halu kirjoittaa kirjallisesta idolistaan Raija Siekkisestä ja tämän viimeisistä vaiheista heräsi kirjailijatapahtumassa Kotkassa, Raijan kotikaupungissa. Keskustelut kollegoiden kanssa nimittäin paljastivat, ettei henkilöstä nimeltä Raija Siekkinen tiedetty paljon muuta kuin kirkonkirjafaktat. Kriitikoiden ylistämä ja monilla palkinnoilla palkittu Raija oli ujo ja hauras ja lopulta masennuksen vuoksi miltei erakoitunut. Haahtelan sanoin: ”Hän alkoi lopulta kadota itseltäänkin.” Haahtela aprikoi, voisiko näin käydä kenelle tahansa.

Katoamispiste-teoksen nimettömänä pysyttelevä kertoja muistuttaa aika paljon Haahtelaa itseään. Hän on kirjailija ja lääkäri, joka viimeisen vuoden aikana on toiminut puoliteholla kummassakin ammatissa. Eräänä päivänä hän törmää Bulevardilla ranskalaiseen naiseen, jonka mies on kadonnut. Miehen tavaroista on löytynyt suomalaisen kirjailijan Raija Siekkisen teos Häiriö maisemassa sekä helsinkiläisen matkustajakodin osoite, joten saattaa olettaa miehen tulleen Suomeen. Ritarillinen kertoja vie naisen matkustajakotiin, josta löytyy jatkovinkkejä. Nainen kuitenkin häipyy tässä vaiheessa hyvästejä heittämättä.

Kertojan uteliaisuus on herännyt ja hän ryhtyy omatoimisesti seuraamaan ranskalaismiehen jalanjälkiä. Tai ehkä sittenkin Raijan jalanjälkiä. Kertoja matkustaa Kotkaan, käy katsomassa taloja joissa Raija on asunut, pistäytyy Raijan kantakapakassa, jututtaa ihmisiä ja lopulta vierailee Raijan teoksista tutussa saaressa. Ranskalainen mies on kulkenut kaikkialla hänen edellään, saavuttamattomana.

Katoamispiste sekoittaa faktaa ja fiktiota, mutta mikä sitten on faktaa? ”Vuosiluvut”, sanoo Haahtela. Lukija ei siis tiedä, ovatko esimerkiksi hupaisat jutut Raijan teknisestä toistaitoisuudesta paikkansapitäviä. Kirjailija analysoi Raijan teoksia ja rakentaa ihmiskuvaa niiden perusteella. Kenties nainen Raijan teoksissa on kuitenkin vain ihannekuva eikä näköisversio Raijasta itsestään.

Katoamispiste on kieleltään tavattoman kaunis ja juoneltaan hieman mystinen. Jotenkin latteaksi se kuitenkin jää eikä nouse esimerkiksi Perhoskerääjän tasolle.

LAVONEN, KUUTTI & RAUHALA, OSMO: Tyrvään Pyhän Olavin kirkko

Tyrvään Pyhän Olavin kirkko -teos oli ehdokkaana Vuoden kristillinen kirja 2010-palkintoon. Tämä on kaunis katselukirja, jossa on myös paljon mielenkiintoista tietoa. Teksti on sekä suomeksi että englanniksi.

Kirjan alkuluvut käsittelevät Tyrvään Pyhän Olavin kirkon monisatavuotista historiaa. Katoliseksi kirkoksi 1510-luvulla vihitty rakennus paloi 1600-luvulla ja sen jälkeen rakennustöitä kesti 1780-luvulle asti. Suhteellisen pian kirkko jäi jo pois käytöstä, kun suurempi uusi kirkko valmistui vuonna 1855. Vanhan kirkon kohdalla seurasi pitkä hiljaiselo, kunnes se ”löydettiin” uudestaan 1960-luvulla. Huonokuntoista rakennusta ruvettiin kunnostamaan ja siitä tuli suosittu etenkin vihkikirkkona. Uusi paanukatto saatiin valmiiksi 1997 - ja kolme viikkoa myöhemmin tuhopoltto raunioitti kirkon jälleen. Talkooväki ja lahjoittajat osoittivat voimansa ja perinteisin materiaalein ja työmenetelmin rakennettu kirkko vihittiin uudestaan käyttöön 2003. Koska vanhaa kirkkoa oli pidetty kansallisaarteena nimenomaan 1600–1700-luvuilta säilyneiden maalaustensa ansiosta, halusi seurakunta kuvia myös remontoituun kirkkoonsa. Taiteilijoiksi valittiin Osmo Rauhala ja Kuutti Lavonen, jotka saivat työnsä päätökseen 2009.

Kirjassa esitellään taiteilijat sekä heidän valmistautumisensa hankkeeseen. Osmo Rauhalan vastuulle annettiin alttari ja siihen luomiskertomus päivä päivältä. Tämä aihe on kuvataiteessa yllättävän harvinainen. Kasveja ja eläimiä maalauksissaan käyttävä Rauhala joutui ratkaisemaan esimerkiksi sen, miten ihmisen luominen voidaan kuvata ilman ihmishahmoa. Tämän takia hän joutui perehtymään siihen, mitkä kasvit ja eläimet symboloivat hyvää ja mitkä pahaa. Kuvaosiossa taiteilija selittää jokaisen maalauksen sisältöä ja symboliikkaa.

Katolilaisuudesta ja renessanssista vaikutteita ammentava Kuutti Lavonen puolestaan sai kuvitettavakseen ristin tien lehterien peileihin. Välillä ha eläytyi teoksiin niin, että niiden sisältämä tuska muutti väriskaalaakin totuttua vahvemmaksi – mikä puolestaan aiheutti järkytyksen Osmo Rauhalalle…

FOENKINOS, DAVID: Nainen, jonka nimi on Nathalie

Nainen, jonka nimi on Nathalie -romaani tuo väistämättä mieleen Jean-Pierre Jeunet´n elokuvan Amélie. Kummassakin on miltei sokerista romantiikkaa sekoittuneena hiukan vinksahtaneeseen huumoriin ja tummiin tunnelmiin. Ranskalaista eleganssia?

François ja Nathalie kohtaavat kadulla. Mies ihastuu naisen kävelytyyliin ja nainen miehen karsastaviin silmiin. Heistä tulee pari, jonka suhde jatkuu vuodesta toiseen (seitsemän vuotta) ylimaallisen täydellisenä. Sitten François kuolee eikä Nathalie usko enää koskaan pystyvänsä olemaan onnellinen. Työpaikalta löytyisi kyllä lohduttajia johtajatasolta lähtien, mutta Nathalie torjuu kaikki (kolmen vuoden ajan). Sitten eräänä päivänä hänen työhuoneeseensa astuu Markus, omituinen ruotsalainen…

Nainen, jonka nimi on Nathalie – teos kuvaa hyvin surua ja siitä toipumista, rakkautta ja sen kasvamista, epävarmuutta ja sen voittamista. Työyhteisössäkin voi olla juuri tällaista: kateutta, kyttäämistä, kiusantekoa, juoruilua, päättömiä huhuja, suosion vaihtelua.

Foenkinos´n kieli on leikkisää. Jotkut lauseet käyvät miltei aforismeista ja nykäisevät lukijaa mukavasti mielikuvasta toiseen. Esimerkkejä:
”Häissä kuuluu olla juhlatuulella. Paljon enemmän kuin syntymäpäivillä. Iloisuusvelvotteilla on hierarkiansa, ja häät ovat pyramidin huipulla.”
”Kokolattiamatot tappavat aistillisuuden. Kuka kumma oli voinut keksiä kokolattiamaton?”
”Olohuone vaikutti liian pieneltä verrattuna hänen haluunsa elää.”
”Suudelma oli kuin modernia taidetta.”
”Miehisyys asettui häneen taloksi vain hitusen yllättyneenä olinpaikastaan.”

Kirjassa on hupsuja alaviitteitä ja lukujen lomassa erilaista tietoutta: mietelmiä, tilastoja, listoja ja määritelmiä. Ne liittyvät aina jollakin tavalla juoneen, joko täydennyksenä edellä kerrottuun tai johdantona tulevaan. Mukana on esimerkiksi parsarisoton ohje ja luettelo levyistä jotka John Lennon olisi tehnyt, jos olisi saanut elää (Titanic soundtrack!). Kirjailija osoittaa lukeneisuutensa ja elokuvatietoutensa monin eri tavoin, mutta miten hyvin hän tuntee kansallisia ominaispiirteitä? Ruotsalaisetko ne muka olisivat maailman melankolisinta ja itsemurhaherkintä kansaa?

PS. Kirjan kansi saattaa karsia lukijoita, mutta se on oikeastaan aika kiva.

LAURIE, HUGH: Järein asein

Näyttelijä Hugh Laurie on suurelle yleisölle tuttu huippusuosituista TV-sarjoista Kyllä Jeeves hoitaa ja House. Järein asein on Laurien esikoisromaani, jonka käsikirjoituksen hän lähetti kustantajalle varmuuden vuoksi salanimellä. Teos ylitti kustannuskynnyksen omilla ansioillaan, minkä jälkeen tekijän oikea henkilöllisyys paljastettiin. Myyntimenestys oli taattu! Suomeksi Järein asein ilmestyy jostakin syystä vasta nyt, vaikka alkuteos Gun Seller ilmestyi jo 1996.

Persianlahden sota lienee ollut yksi innoittaja Laurien teokseen. Kyynikoiden mielestähän kyseinen sota käytiin vain, jotta asekauppiaat saisivat testattua ja myytyä uusimpia tuotteitaan. Järein asein – teoksessa ulkopuoliset voimat ohjaavat aloittelevaa terroristiryhmää kohti poliittista salamurhaa, mutta kuka petkuttaa ketä?

Teoksen kertoja on Pohjois-Irlannin brittijoukoissa palvellut ex-sotilas Thomas Lang, joka hankkii elantonsa henkivartijana. Tappaja hän ei ole, mutta rahakkaasta tappokeikasta koko seikkailu kuitenkin alkaa. Yhtäkkiä Lang huomaa olevansa keskellä Britannian hallituksen, CIA:n, asekauppiaiden, terroristien, kauniiden naisten ja nopeiden moottoripyörien muodostamaa sekamelskaa, jossa kaikki valinnat merkitsevät jonkun kuolemaa. Mikä painaa vaa’assa? Muutaman ihmisen uhraaminen, jotta se kaikista rakkain säästyisi?

Laurien teksti leikittelee ja rönsyää – olisikohan siinä muistumia P. G. Wodehousesta? Huumorin tavoittelu tosin vaikuttaa välillä hieman väkinäiseltä ja kömpelöltä, mutta osasyy saattaa olla käännöksessäkin. Tapahtumiin taas on otettu mallia Ian Flemingiltä: paljon yllättäviä käänteitä, vauhtia, aseita ja ruumiita. Henkilökaarti on varsin kirjava eikä Laurie jätä käyttämättä mahdollisuutta ilakoida brittien ja amerikkalaisten ominaispiirteillä. Thomas Lang nousee sankarina muiden yläpuolelle. Hän on kovaotteinen silloin kun tarvitaan, juonikas silloin kun tarvitaan, suulas, hieman kyyninen ja rakkausasioissa aivan avuton. Järein asein -teos tuskin miellyttää perinteisen dekkarin ystävää, mutta poskettomasta huumorista pitävä lukee sen mielellään.

ROSLUND, ANDERS & HELLSTRÖM, BÖRGE: Tyttö katujen alta

Kirjailijaparilla Roslund & Hellström on tapana tarttua ajankohtaisiin ja rankkoihin aiheisiin, kuten esimerkiksi teoksessa Lokero 21 (2007) ihmiskauppaan. Teosten realistisuus ja uskottavuus johtuvat omakohtaisista kokemuksista, sillä Anders Roslund on televisiotoimittaja ja Börge Hellström entinen rikollinen, joka nykyisin työskentelee rikosten ehkäisemiseksi.

Tyttö katujen alta – teos käsittelee epäkohtaa, jota ei luulisi Ruotsissa olevan eli lasten kodittomuutta. Kirjan nimen mukaisesti yksi päähenkilöistä on nuori tyttö, joka on asustanut kaksi ja puoli vuotta tunneleissa Tukholman katujen alla. Kukaan ei ole tyttöä tuona aikana etsinyt, vaan poliisin kiinnostus hänen suhteensa herää vasta murhatutkimuksen yhteydessä. Miksi tyttö pakeni kotoa? Miten kukaan aikuinen ei nähnyt hänen hätäänsä? Onko niin, että tyttöjen käytöshäiriöihin suhtaudutaan välinpitämättömämmin kuin poikien?

Katulasten kohtaloon saadaan toinenkin näkökulma. Tukholman keskustaan hylätään bussilastillinen huumautuneita ja outoa kieltä puhuvia lapsia. Käy ilmi, että kymmenittäin lapsia on jätetty muihinkin eurooppalaisiin kaupunkeihin, mutta miksi? Mikä on heidän kohtalonsa jatkossa? Tuntuu kuin he olisivat jätettä, josta on päästävä eroon. ”On lapsia, joita emme tarvitse, joita emme etsi, jotka piileksivät, koska heitä ei saa olla olemassa.”

Kirjassa vuorottelee jännittävästi kaksi aikatasoa. Toisaalta on ”nyt” eli tapahtumat joita seurataan reaaliajassa keskiviikkona 9. tammikuuta kello 08.45 lähtien aina saman päivän iltaan kello 19.45 asti. Toisaalta on ”silloin” eli lähimenneisyys, joka on alkanut 53 tuntia sitten ja joka lähenee koko ajan nykyhetkeä.

Kirjassa kauhistuttaa ihmisten välinpitämättömyys, mutta useimmat viranomaiset ovat onneksi varsin empaattisia. Teksti on tunnepitoista, toisinaan jopa runollista. Karu kertomus on aiheensa vuoksi mielenkiintoinen, ei niinkään dekkarina.

NUMMI, MARKUS: Karkkipäivä

Karkkipäivä-teoksen ensimmäinen luku on hämmentävä: mitä ovat Tok Kilmoori, Sessa Mirabella, Määd Mäx tai Punainen Koopra? Seuraavissa luvuissa hämmennys jatkuu, kun puheenvuoron saavat vuoronperään romaania kirjoittava Ari, suklaata himoitseva pienen tytön äiti Paula, Tomi-poika (ahaa! ensimmäisen luvun raivoisa ääni!) ja esitelmää suunnitteleva sosiaalityöntekijä Katri. Vähitellen kirjan rakenne aukeaa ja henkilötkin tulevat tutuiksi.

Ari on flegmaattisen oloinen käsikirjoittaja, joka joutuu tapahtumiin mukaan maksaessaan kaupan kassalla pienen pojan karkkiostokset. Tomi-poika pitää sen jälkeen tiukasti Arista kiinni, koska muita aikuisia ei ole: isoäiti on viety sairaalaan, isä on häipynyt ryyppäämään ja äiti on lähdössä uuden miesystävänsä kanssa lomareissulle. Arin kunniaksi on sanottava, että hän kantaa vastuunsa, vaikka on hänellä kyllä omakin lehmä ojassa: pojan tarinaa ja puheita voi hyödyntää suunnitteilla olevassa romaanissa. Ironista on se, että Aria heti epäillään pedofiiliksi.

Tomi on todella hädissään, mutta perustuuko hätä tosiasioihin vai liialliseen eläytymiseen sarjakuvien maailmaan? Onko jossain ihan oikeasti lukkojen taakse teljettynä pieni tyttö – prinsessa Mirabella? Sosiaalityöntekijät ovat vastuuntuntoisia, mutta eivät ehdi tarttumaan jokaiseen epäselvään ilmoitukseen. He ovat myös oppineet epäilemään valehtelusta kaikkia, heitteille jätettyjä lapsiakin.

Tilanhallintasuunnittelija (!) Paula ei herätä kenessäkään epäilyjä. Hän vaikuttaa tehokkaalta virkanaiselta ja huolehtivaiselta äidiltä, joka suojelee tytärtään huonolta kaverisuhteelta. Vähitellen kuva kuitenkin muuttuu ja lukija alkaa huolestua. Mitä Paula on tehnyt tyttärelleen? Nainen on selvästi murtumispisteessä ja selviää työpäivistä vain suklaan ja karkkien voimalla.

Markus Nummen kokemus elokuvaohjaajana näkyy. Kohtaukset vaihtuvat, juoneen tulee ahdistavia mutkia ja sekaannuksia, jännitys kasvaa huimaa loppuratkaisua kohti. Kirjan aihe on vakava ja tunteita herättävä, mutta mukana on myös huumoria ja jopa farssin aineksia.

VELDE-LUOMA, ANNE TE: Kaaoksen kesyttäjä : tavarat, paperit ja aika haltuun

Anne te Velde-Luoma on ammatiltaan professional organizer eli hänet voi tilata kotiin tai toimistoon luomaan tilaa, järjestystä ja selkeyttä. Ala syntyi Yhdysvalloissa jo 1980-luvulla, mutta on Pohjoismaissa vielä varsin harvinainen.

Kaaoksen kesyttäjä – teoksessa luetellaan aluksi joukko kaaokselle alttiita ihmistyyppejä: täydellisyyden tavoittelija, taivaanrannanmaalari, tuunaaja, esteetikko, hamstraaja, suorittaja, maailmanparantaja ja pröystäilijä. Jokainen näistä tyypeistä on jossain vaiheessa omaksunut vääriä toimintamalleja, joista luopuminen voi olla yllättävän vaikeaa. Liiallista tavaramäärää voi kuitenkin verrata liikakiloihin – turhasta luopuminen keventää mieltä ja oloa. Minimalismiin asti ei tarvitse mennä, vaan kaikki hyvää mieltä aiheuttava on säilyttämisen arvoista.

Järjestyksen saavuttaminen vaatii kieltämättä aika paljon työtä. Kaikki tavarat käydään huone kerrallaan läpi kynän ja paperin kanssa ja kysytään: ”Miksi säilytän tämän?” Kaiken varaltako? Sentimentaalisista syistä? Velvollisuudentunnosta? Hinnan vuoksi? Onko syy niin painava, ettei tavarasta tosiaankaan voi luopua? Karskeja otteita suositellaan: ystävänkään antamaa lahjaa ei tarvitse velvollisuudesta säilyttää, jos se on vain tilaa viemässä ja pölyä keräämässä.

Aikapulasta kärsivä aloittaa pitämällä vähintään viikon ajan lokikirjaa, johon kirjaa tarkasti (ja rehellisesti) erilaisiin toimiin käyttämänsä ajan. Listasta erotellaan raskaat aiheet: epämieluisa työ, kuluttavat ihmissuhteet, kuluttava kotityö, harrastusten rohmuaminen – näille asioille pystyy luultavasti tekemään jotain. Etukäteissuunnittelu tuo ryhtiä aikatauluun, samaten jahkailusta luopuminen.

Kaaoksen kesyttäjä – teos on hyvin käytännönläheinen ja yksityiskohtainen. Henki on kannustava ja rauhallinen: ei tästä kannata uutta stressin aihetta ottaa! Rentous, uteliaisuus ja lempeys kunniaan!

RÄMÖ, MATTI: Polkupyörällä Intiassa

YLE Teksti-TV:n toimittaja Matti Rämö hurahti muutama vuosi sitten pyöräilyyn ja alkoi seikkailla polkupyörällä eri puolilla maailmaa. Vuonna 2009 ilmestyneessä teoksessa Rengasrikkoja Saharassa Rämö kertoi matkastaan Euroopan halki Saharan suolatasangoille asti ja takaisin. Seuraavaksi Rämö lensi pyörineen Delhiin ja polki kuukaudessa yli 2600 kilometrin matkan Delhistä Mumbaihin. Tähän reittiin oli kaksi syytä. Ensinnäkin Rämön äiti oli juuri kuollut syöpään ja tuntui oikealta viedä hyppysellinen tuhkaa Varanasiin siunattavaksi. Toiseksi Rämön tytär suoritti kansainvälistä lukiota Mumbain lähellä ja halusi mielellään nähdä isänsä. Polkupyörällä Intiassa – teos kuvaa tätä matkaa.

Intia tarjosi kokeneellekin matkailijalle melkoisen haasteen. Teiden kunto oli paikoin huono ja söi pyöränrenkaita. Liikenne oli kaoottista ja vaarallista. Lehmät ja apinat seikkailivat liikenteen seassa. Hyvän ja edullisen majapaikan löytäminen oli hankalaa. Vatsa reistaili varotoimista huolimatta. Yhteistä kieltä paikallisen väestön kanssa ei löytynyt. Ihmiset petkuttivat aina kun vain voivat. Alituinen väkijoukon silmätikkuna oleminen oli raskasta. Aivan oikeutetusti Rämöltä kyseltiin, miksi hän halusi matkustaa niin vaivalloisella tavalla kun helpomminkin olisi voinut. Intia oli kuitenkin valloittanut Rämön jo vuosia aiemmin. Tällä kertaa hän perehtyi köyhemmän väestönosan elämään ja jätti nähtävyydet katsomatta. Hän joutui kyllä maksamaan ylihintaa lähes kaikesta, mutta suomalaisen mittapuun mukaan rahasummat olivat mitättömiä. Onneksi oli myös niitä, jotka tarjosivat apuaan ilman hyötymistarkoitusta.

Rämö kuvailee matkaansa elävästi ja tarkasti - voisi miltei kuvitella olevansa itse mukana. Cira Almentin hauskat piirrokset elävöittävät tekstiä.

PS. Ihan selväksi ei käy se, miksi oli niin tärkeää siunata äidin tuhka Ganges-virtaan hinduseremonioin.

PULKKINEN, RIIKKA: Totta

Riikka Pulkkinen käsitteli esikoisromaanissaan Raja (2006) kuolemaa, jonka ajankohdan ja tavan ihminen voi valita eli itsemurhaa ja eutanasiaa. Kuolemasta hän puhuu myös teoksessa Totta, mutta nyt pelottavan sairauden aiheuttamasta vääjäämättä lähestyvästä lopusta. Toisena tärkeänä teemana teoksessa on se, miten helposti ihmisen muistikuvissa totuus hämärtyy ja kuvitelmat ottavat totuuden paikan.

Teoksessa liikutaan kahdessa aikatasossa. Nykyhetki kattaa ajanjakson joulusta kesään eli joulun alla Elsa-mummilla todetaan parantumaton syöpä ja alkukesästä Elsa jo kuolee. Näkökulma tapahtumiin on milloin aviomiehen, milloin tyttären, milloin tyttärentyttären, mutta Elsa on kuitenkin aina keskiössä. Elsa haluaa pitää kiinni itsenäisyydestään ja noudattaa hoito-ohjeita vain silloin, kun miellyttää. Elsa haluaa viimeisinä päivinään nauttia elämän pienistä iloista eli syödä piknikiä pihalla kauniisti pukeutuneena, juoda viiniä ja uida meressä. Elsa haluaa tulla muistetuksi koko maailman viisaana äitinä – onhan hän ollut tunnettu psykologi ja suosittu luennoitsija.

Kirjan toisessa aikatasossa ollaan 1960-luvulla, Eevan tarinassa – vai sittenkin Elsan tyttärentyttären Annan kuvitelmissa? Eeva vaikutti voimakkaasti Elsan ja hänen perheensä elämään, mutta kuka hän oikein oli ja mitä hänelle tapahtui? Hänen kohtalonsa kiinnostaa Annaa, koska hänen oma elämänsä tuntuu kulkevan samaa rataa: rakkaus naimisissa olevaan mieheen ja etenkin tämän lapseen. Annan kaivautuessa menneisyyteen selviää totuus niillekin, jotka elivät tapahtumien keskellä niiden merkitystä ymmärtämättä.

Ihan täysosuma Pulkkisen kirja ei ole, sillä esimerkiksi 1960-lukuun soluttautuminen ei 1980-luvulla syntyneeltä kirjailijalta ole kokonaan onnistunut. Tosin voi olla, ettei hän ole edes pyrkinyt täyteen näköisyyteen. Kirjan vahvuus on rauhallisessa ja kauniissa kielessä ja loppuun saakka kantavassa juonessa.