FAGERHOLM, MONIKA & JOHNSON, MARTIN: Meri : neljä lyyristä esseetä

Martin Johnson

Meri ei ole ihminen. Meri puhuu aina totta. Meri tahtoo aina hyvää. Meri on meri. Ei muuta.

Monika Fagerholm
Valtameri. Se on meidän maamme.

Siellä me itse asiassa elämme.

Meressä. Kuvittele sitä.

Suomenruotsalainen kirjailija Monika Fagerholm ja ruotsalainen radiotoimittaja ja äänitaiteilija Martin Johnson loivat vuonna 2011 Ruotsin radiolle ohjelman siitä, mitä meri on tai mitä se voisi olla. Ohjelman inspiroimana syntyi myös neljä lyyristä esseetä käsittävä kirja, jossa fakta ja fiktio, haastattelut ja journalistinen materiaali yhdistyvät mosaiikkimaiseksi ja yllätykselliseksi kokonaisuudeksi.

Fontin perusteella erottaa, milloin äänessä on Fagerholm ja milloin Johnson, mutta tällä ei ole suurta merkitystä. Toinen aloittaa jostakin aiheesta ja toinen jatkaa, sujuvasti. Fagerholm muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja lukemiaan kirjoja, Johnson haastattelee kirjailijoita ja meren ammattilaisia. Asko Sahlberg on suomentanut tekstit runollisuuden ja poljennon säilyttäen.

Ensimmäisessä esseessä nimeltään ”Katastrofi” kerrotaan ihmisistä, jotka ovat halunneet valloittaa meren ja kokea suurta vapautta, mutta kohdanneetkin tuhon; haaksirikon, hukkumisen, somalimerirosvojen panttivangiksi joutumisen.

Toisessa esseessä käydään pinnan alla. Ihmisen unelmana on joskus ollut vedenalainen maailma, jota viljeltäisiin kuin puutarhaa, mutta tosiasiassa merestä löydetään tonneittain radioaktiivista jätettä ja rautaromua. Esimerkiksi Itämeressä happikatoiset alueet leviävät kuin kuura. Matka URF-sukellusveneellä on täynnä pelkoa ja kuolemanajatuksia.

”Labyrintti”-esseessä tutustutaan luotseihin ja saaristolabyrinttiin niin Ruotsissa kuin Suomessa. Keskustellaan luotsin lapsenlapsen, Nobel-palkitun runoilijan Tomas Tranströmerin kanssa. Maltalla otetaan vastaan venepakolaisia, jotka ovat joutuneet pois kurssilta matkalla Italiaan.

Neljännessä esseessä pohditaan yksinäisyyttä. Ihminen on yksinäisin hetkellä, jolloin lähtee kotoa matkalle – mutta myös vapain. Moni etsii kaukaisia saaria, näin myös amerikkalainen kirjailija Jonathan Franzen. Hänen haaveensa Robinson Crusoe –elämästä ei kuitenkaan pidä yhtä todellisuuden kanssa. Ihminen on yksinäinen myös kirjoittaessaan, etsiessään sanoja. Kieli muuttaa meitä. Kieli on meri.

Palasia, sirpaleita, scraps: näytä ne, anna niiden olla ja puhua puolestaan, yhteyksissään.

Kaikki mahdollista. Erilaiset asiat. Odottamattomat asiat.

Yksilöllistä, yleistä, todellista, näennäistä.

SNELLMAN, ANJA: Ivana B.

Anja Snellman (s. 1954) julkaisi vuonna 1980 esikoisromaaninsa Sonja O. kävi täällä, joka taitaa edelleen olla hänen tunnetuin teoksensa ja joka valittiin suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin vuonna 2006. Esikoisteoksen jälkeen Snellmanilta on ilmestynyt yli kaksikymmentä teosta. Vuonna 2007 hänet palkittiin kirjallisesta urastaan Pro Finlandia –mitalilla.

Keski-ikäinen naiskirjailija alkaa saada halventavia viestejä nuorelta julkkikselta, joka käyttää nimimerkkiä Ivana B. Huippusuositussa blogissaan Ivana B. pilkkaa vanhemman polven kirjailijoita yleensä ja aivan erityisesti tätä tiettyä naista, jota nimittää homeiseksi feministiksi ja ongelmajätteeksi. Ivanan maailmaa ovat media, markkinat ja mielikuvat. Nimimerkkikin viittaa sekä kohukaunottareen Ivana Trumpiin että suomalaisen designin kärkinimeen.

Railakkaasti karkeuksia latelevan ja kiroilevan mediaprinsessa-blondihabituksen kehittämällä virheet ja mokat tuntuvat lopultakin vain superfiksuuden ja suloisen indie-bimbouden alleviivauksilta. Vanhan tyylilajin uhrautuvainen ja velvollisuudentuntoinen kirjaväki menee transsiin pelkästä uutuudenviehätyksestä. Kun pulisee niitänäitä, provoaa ja mainitsee vaikka sivulauseessa älykkyysosamäärän samalla. Hups. Dramaturgia hallussa.

Hämmentynyt kirjailija alkaa selvitellä ajatuksiaan kirjeissä, joiden vastaanottajaksi on merkitty erityistason lyhytterapeutti Parantainen. Se ei käy mitenkään ilmi, onko kirjeitä koskaan lähetetty vai onko niiden avulla vain tuuletettu tunteita. Kirjailija tietää, että hänet on jo miltei unohdettu, mutta miksi? Olisiko hänen pitänyt tuoda itseään enemmän esiin, vaikka arvokkuutensa menettäen? Olisiko pitänyt panostaa ulkonäköön? Hänelle tärkeintä oli ollut luotettavuus, uutteruus ja sivistyneisyys. Ammattinsa hän oli nähnyt haasteena, riskinä ja hyppynä tuntemattomaan, jossa yksinäisen puurtamisen tuloksena ei välttämättä seurannut menestystä. Kirjailija tuntuu välillä horjuvan hermoromahduksen partaalla, mutta lopussa hän saa kostonsa. Yllätyksiä on tiedossa.

Snellmanin pienoisromaanissa on sekä hienovaraista huumoria että pikkuisen ilkeää ironiaa. Keski-ikäisessä kirjailijassa lienee aika paljon Snellmania itseään, mutta hieman huvittuneessa valossa tämäkin hahmo nähdään. Ivana B. on karrikatyyri, vaikka tuntuu kyllä viittaavan tietylle taholle (… Suomeen mahtuu vain yksi menestynyt kirjailija kerrallaan…). Eikö jokainen kirjailija kuitenkin kirjoita saadakseen äänensä kuuluviin? Eikö silloin tarvita julkisuutta? Kirjan kieli on kiihkeää. Lauseet ovat toisinaan vyöryvää virtaa, täynnä kielikuvia. Joskus mielikuvat ovat suorastaan etovia. Toisinaan taas tunteita ilmaisevat lyhyet huudahdukset, sanan mittaiset. Entäpä kirjan kansi – peili, jossa voi nähdä itsensä?

FAGERHOLM, MONIKA: Lola ylösalaisin

Suomenruotsalainen kirjailija Monika Fagerholm (s. 1961) tuli suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 1994 teoksellaan Underbara kvinnor vid vatten (Ihanat naiset rannalla). Se oli Finlandia-palkintoehdokkaana, käännettiin yhdelletoista kielelle ja oli pohjana samannimiselle elokuvalle. Vuonna 2005 Fagerholmille myönnettiin Ruotsissa August-palkinto teoksesta Den amerikanska flickan (Amerikkalainen tyttö). Vuonna 2010 Fagerholm palkittiin Pro Finlandia – kunniamerkillä.

Lola ylösalaisin – teos sijoittuu pieneen, syrjäiseen suomenruotsalaiseen merenrantakaupunkiin. Kenties mallina on Tammisaari, jossa Fagerholm asuu, mutta kirjassa paikannimet ovat kovin epämiellyttäviä: Lattaniemi, Sontalahti, Rutakko…

Kirjan alussa eletään vuotta 2011. Jana Marton palaa Lattanimeen oltuaan poissa lähes kaksikymmentä vuotta. Häntä on pyydetty toisen kerran elämässään paikkakunnan kerman tyttötreffeille ja syykin on yhä sama: Flemming Perssonin selvittämättömänä pysynyt murha. Juuri Jana löysi vuonna 1994 Flemmingin ruhjotun ruumiin hiekkakuopalta. Ehkäpä kutsuilla arvoitus alkaa selvitä, kuten vanhoissa dekkareissa on tapana.

Tässä kirjassa ovat pääosassa nimenomaan aikuistuvat tytöt. Yksi näistä on Ca Bäck, vapaudenjanoinen tyttö, jota toistuvasti kutsutaan linnuksi. Hänen päällään leijuu uhka, mutta pystyvätkö rakastavat ystävät estämään hauraan lintusen kahlehtimisen? Can sisko Anita taas tuntuu edustavan synkkyyttä ja pahuutta, mutta kahleitaan vastaan hänkin taistelee. Pois liian tutuista ja ahtaista ympyröistä on halu kaikilla.

Fagerholmin teos on jännittävä. Se kiertelee ja kaartelee kahdessa aikatasossa, näyttää saman tapahtuman usean henkilön näkökulmasta ja tuo aina uuden tiedonmurusen lisää. Ihmisistä ja heidän välisistään yhteyksistä käsittää yhä enemmän ja enemmän. Kirjan lopussa olevan henkilöluetteloon kannattaa tutustua aivan ensimmäiseksi, sillä tarinan edetessä joutuu joka tapauksessa ajoittain pysähtymään ja järjestelemään asioita mielessään. Yhtenä syynä tähän on kirjan kieli. Lauseet jäävät kesken, kasautuvat, toistuvat ja sisältävät mystisiä viittauksia. Joidenkin asioiden symboliikkaa voisi mietiskellä pitkäänkin. Lentäminen esimerkiksi. Ca on vapauteen pyristelevä lintu, hänen isäpuolensa taas yrittää päästä lentoon tavaratalon parvekkeelta ja Anita-sisko ajelee pyörätuolillaan valtavan, William Blaken enkeliä kuvaavan palapelin päällä. Anita myös yllyttää kaupungin lapsia suorittamaan hautausmaalla mystistä Luurankolinnut-rituaalia. Kirjan nimessäkin esiintyvä Lola puolestaan on vanha, lapsenkokoinen räsynukke, joka kuulemma kätkee sisäänsä totuuden ja herättää outoa kauhua ilmaantuessaan näkyviin milloin missäkin.

Lola ylösalaisin on kiehtova teos, jonka tunnelmaan jää kiinni. Monikerroksisen rakenteensa vuoksi se vaatii lukijalta paljon, mutta ei ole kuitenkaan hallitsematon. Se edellyttää ajatustyötä ja tulkintaa, mutta imee silti mukaansa. Ehkäpä se on maailma ylösalaisin?

PS. Mitenkähän paljon lisävivahteita Fagerholmin teksti saisi, jos lukisi kirjan ruotsiksi? Liisa Ryömän suomennos on hyvä, mutta…

HAVASTE, PAULA: Yhden toivon tie

Paula Havaste (s. 1962) väitteli filosofian tohtoriksi Oulun yliopistossa vuonna 1998 aiheenaan miehiset mallit Tarzan-kirjoissa. Havaste on ennättänyt työskennellä niin toimittajana, kriitikkona, suomentajana, kirjallisuuden yliopisto-opettajana kuin tutkijana ennen nykyistä vakanssiaan tiedekeskus Heurekan ohjelmapäällikkönä. Tutkijan ote näkyy kaunokirjallisissa teoksissa: historialliset yksityiskohdat pitävät paikkansa ja tietoa löytyy vaikkapa kansanomaisesta lääkinnästä tai kananhoidosta.

Yhden toivon tie on itsenäinen jatko-osa teokselle Kaksi rakkautta. Tarinan ymmärtäminen ei edellytä aiemman osan lukemista, sillä Havaste selittää ja pohjustaa tapahtumia pitkin matkaa. Kyseessä on kahden sisaruksen elämä toisen maailmansodan kääntyessä kohti loppuaan. Isosisko Anna odottaa kolmatta lastaan, pyörittää miehettömän talon arkielämää ja valmistelee samalla gradua. Hänen hoiviinsa on sysätty myös aviomiehen hairahduksen hedelmä, pieni poikalapsi. Katkeruus kaivelee ja olo tuntuu yksinäiseltä, koska kyläläiset vierastavat toispaikkakuntalaista oppinutta rouvaa. Silti selvitään ja riemuitaan vaikkapa omasta lehmästä, jonka ansiosta maitoa ja voita riittää. Itse asiassa miehen paluu sodasta ei ole pelkästään iloinen asia, vaan tuntuu myös itsenäisyyden menetykseltä.

Kirjan varsinainen päähenkilö on Annan pikkusisko Oili. Oili on monen onnenpotkun ansiosta päässyt sairaanhoitajaksi saksalaiseen silmäsairaalaan Kemin lähelle. Siellä on ystäviä ja pieniä ylellisyyksiä, on myös rakkauden kohde Horst. Oili sulkee päättäväisesti silmänsä ja korvansa kaikilta varoitteluilta ja huonoilta uutisilta, koskivatpa ne sitten Horstin haluttomuutta sitoutua tai poliittisen tilanteen muutosta Suomessa. Saksalaiset ovat muuttumassa aseveljistä vihollisiksi ja saksalaissotilaitten ystävättäret huoriksi, minkä Oilikin joutuu omakohtaisesti kokemaan. Kirjan mieleenpainuvin osa on kuvaus Oilin kärsimyksentäyteisestä vaelluksesta halki tuhotun Lapin, ainoana toiveenaan päästä rakastettunsa luo. Hyvin Havaste kuvaa Oilin henkistä romahdusta joukkoraiskauksen ja pahoinpitelyn jälkeen.

Saksankielisiä repliikkejä ei ole suomennettu, joten osa niiden sisällöstä saattaa jäädä ymmärtämättä (kuten jää Oililtakin). Yhden toivon tie on viihteellisempi kuin samaa aihetta käsitellyt Katja Ketun kirja Kätilö, mutta onnistuu antamaan monipuolisen kuvan sota-ajan elämästä. Mukana on mielenkiintoisia pieniä yksityiskohtia etenkin naisen arkeen liittyvistä asioista. Hurjista käänteistä huolimatta kirja päättyy toiveikkuuteen: me selviydymme!

FOSSUM, KARIN: Minä näen pimeässä

Riktor-niminen mies työskentelee vanhainkodissa ja vaikuttaa täydelliseltä, huolehtivalta hoitajalta. Tosiasiassa hän nauttii vanhusten kiduttamisesta, kuten hiusten repimisestä, arkojen paikkojen nipistelystä, ruoatta jättämisestä ja lääkityksen kieltämisestä. Myös vapaa-aikanaan Riktor hakeutuu heikkojen ja avuttomien pariin ja kutsuu ilkeitä tekojaan ”arkiseksi kiusanteoksi”.

Vaikka Riktor halveksiikin heikkoutta muissa ihmisissä, ei hän voi tukahduttaa omaa ystävyyden ja läheisyyden tarvettaan. Hän haaveksii naisista ja löytää työtovereidensa sanoista ja teoista kätkettyjä merkityksiä, jotka osoittavat hänen mielestään halua rakkaussuhteeseen. Lähimmäksi ystävyyttä Riktor pääsee kuitenkin puistossa tapaamansa kodittoman miehen kanssa, jota hän houkuttelee luokseen lupailemalla runsasta alkoholitarjoilua hyvää keskustelua vastaan. Kuinka laitapuolen kulkija voisi olla yrittämättä hyötyä tilaisuudesta enemmänkin? Miehen petollisuus nostattaa Riktorissa hallitsemattoman kiukunpuuskan, joka johtaa murhaan. Ruumiin Riktor kaivaa puutarhaan.

Aikanaan Riktor joutuu syytteeseen murhasta, muttei suinkaan kodittoman miehen surmaamisesta. Vanhainkodissa kuolee nainen, jota Riktor on aivan erityisesti kiusannut ja pelotellut. Todisteet kiusaamisesta ovat pitävät, mutta murhasta ei ole selvää näyttöä. Miten oikeus suhtautuu aihetodisteisiin? Tuomitaanko Riktor murhasta, jota hän ei ole tehnyt? Selviääkö hän siitä murhasta, jonka oikeasti teki?

Fossum kuvaa taitavasti Riktorin mielen pirstoutumista:

Toisinaan, yön hiljaisuudessa, makuuhuoneeseeni ajaa rekka, joka syöksyy ovesta sisään ja pysäköi sängyn viereen. Dieselmoottori käy ja mekastaa aamuun asti. Olen aivan uuvuksissa kun viimein nousen sängystä. Toisaalta. Hiljaisuus pelottaa vielä enemmän sillä olen elänyt koko elämäni kaiken tämän melun keskellä, äänten ja mekkalan.

KÖNGÄS, HEIDI: Dora, Dora

Kirjan nimi on kaunis, mutta asia johon se viittaa, on kauhea. Mittelbau-Dora oli yksi natsien julmimmista keskitysleireistä, jossa vangit joutuivat elämään vuoreen kaivetuissa tunneleissa. Varusteluministeri Albert Speer kävi siellä vuonna 1943 tarkastusmatkalla eikä voinut näkyä koskaan unohtaa – ei kylläkään myötätunnosta vankeja kohtaan.

Dora, Dora – teos kertoo Albert Speerin matkasta Petsamon nikkelikaivoksia tarkastamaan jouluna 1943. Seurueeseen kuuluvat Speerin lisäksi sihteeri Annemarie ja saksalaissotilaita viihdyttämään komennetut artistit eli taikuri ja viulisti sekä suomalainen tulkki. Matkan kulkua seurataan vuoronperään Speerin, Annemarien, tulkin ja taikurin ajatusten välityksellä ja samalla luodataan myös mennyttä. Kaiken taustana on viiltävän kylmä ja autio Lappi.

Speer tietää Saksan jo hävinneen sodan, mutta se ei häntä ahdista. Häntä ahdistaa välirikko Hitlerin kanssa. Hitler nosti Speerin nykyiseen asemaansa, korkeammalle kuin kukaan koskaan osasi kuvitella. Hitlerin kanssa hän saattoi kokea kiihkoa, jota ei kenenkään muun kanssa. Fyysistä täyttymystä ei tarvittu, rivot puheet ja vihjailut riittivät. Nyt hänet on syrjäytetty. Järki sanoo Speerille, että Hitler on hullu ja arvostelukyvytön ja ajaa jääräpäisyydessään kansansa tuhoon, mutta tunteita järkipuhe ei tukahduta. Oma minä ei sekään itsetutkiskelun hetkinä miellytä, vaan Speer vertaa itseään Dora-leirin pimeään ja löyhkäävään onkaloon.

Annemarie on lojaali Speerille, mutta kritiikitön hän ei ole. Hän epäilee Speerin pystyvän pahoihin ja itsekkäisiin tekoihin, ihan vain omistushalun vuoksi tai ahdistustaan laukaistakseen. Rehellinen ja viaton suomalainen tulkki alkaa kiinnostaa Annemarieta matkan mittaan enemmän ja enemmän – ehkä jonkinlaisena korvikkeena rintamalla olevalle aviopuolisolle. Nuori mies taas ihastuu heti ensi silmäyksellä kauniiseen ja tyylikkääseen Annemarieen ja iloitsee nöyrästi jokaisesta ystävällisestä sanasta. Hänelle retki Petsamoon merkitsee jo sinällään vaihtelua muuten yksitoikkoisessa ja koti-ikävän värittämässä elämässä. Taikuri taas on Hampurin pommituksissa kotinsa ja omaisuutensa menettänyt ressukka. Hän ei pysty matkasta nauttimaan, vaan palelee hirvittävästi koko ajan ja pelkää henkensä edestä. Vasta lopussa hänen pelkonsa todellinen syy selviää.

Kirja on taitavasti rakennettu ja saa lisää ulottuvuutta siitä, että tapahtumia seurataan useasta eri näkökulmasta. Se on myös varsin jännittävä. Alusta alkaen on selvää, että jotain kohtalokasta tulee tapahtumaan, mutta mitä ja kenelle?

MORAIS, RICHARD C.: Herkullinen elämä

Richard C. Morais on syntynyt Portugalissa, varttunut Sveitsissä ja matkustellut toimittajantyönsä vuoksi eri puolilla maailmaa. Nykyisin hän asuu perheensä kanssa Yhdysvalloissa. Herkullinen elämä on ruoanlaittoa ja hyvää ruokaa rakastavan kirjailijan esikoisteos.

Hassan-vauvan ensimmäinen aistimus elämästä oli kalacurryn tuoksu. Suku omisti Mumbain hökkelikylässä hyvin menestyvän ravintolan, jossa Hassan alkoi jo taaperona opetella oikeiden tuoretuotteiden valintaa ja mausteiden käyttöä. Naapureiden vimmainen kateus johti kuitenkin siihen, että perhe lähti Lontooseen ja sieltä edelleen Ranskaan. Kohtalo pysäytti kiertolaiset viimein pienessä Lumièren kylässä, myynnissä olevan talon edessä; tässä oivallinen paikka alueen ensimmäiselle intialaiselle ravintolalle! Paha vain, että kadun toisella puolella sijaitsi madame Malloryn kuuluisa ja hienostunut ranskalaisravintola, sillä kopean madamen ja kuohahtelevien intialaisten välille syntyi väistämättä kilpailua ruokatorin antimista ja seudun parhaista asiakkaista. Madamea taisi eniten kirvellä se, että hän vaistosi nuoressa Hassanissa ylivertaisen lahjakkuuden, joka vain odotti oikeata koulutusta päästäkseen esiin. Kukapa ryhtyikään kouluttajaksi? Miten korkealle pystyi ulkomaalaistaustainen lahjakkuus lopulta nousemaan?

Herkullinen elämä –teos on ylistys hyvälle ruoalle. Siinä käydään toreilla ja kauppahalleissa ihmettelemässä mitä erilaisimpia aineksia (Mumbaissa ne eivät vaikuta joka suhteessa länsimaalaisen lukijan ruokahalua herättäviltä). Tutustutaan huippukeittiöissä vallitsevaan hierarkiaan ja kuumeiseen hyörinään, jossa pienikin virhe on katastrofi. Jokaiseen aistiin vedotaan. Silti tärkeimpiä ovat tunteet: perheenjäsenten välinen lojaalisuus ja yhteishenki, ystävyys ja rakkaus. Herkullinen elämä on mielenkiintoinen lukuromaani, josta jää hyvä (joskin nälkäinen) olo.

MANTEL, HILARY: Syytettyjen sali

Englantilainen Hilary Mantel (s. 1952) on kirjoittamassa upeaa romaanitrilogiaa Henrik VIII:n ajan Englannista. Sekä sarjan ensimmäinen osa Susipalatsi että toinen osa Syytettyjen sali voittivat Man Booker-palkinnon, joten Mantelista tuli kolmas henkilö (ja ensimmäinen nainen), joka koskaan on voittanut kyseisen palkinnon kahdesti.

Syytettyjen sali ajoittuu vuosiin 1535–1536, jolloin Anne Boleynin ja Henrik VIII:n avioliitto on ajautunut kriisiin. Henrik tarvitsisi miespuolisen perijän turvatakseen Tudorien oikeudet Englannin kruunuun, mutta Katariina Aragonialaisen tavoin Annekin synnyttää ”vain” tyttären. Oikukkaan Annen viehätys on muutenkin himmentynyt Henrikin silmissä ja vienon hovineito Jane Seymourin vetovoima kasvanut. Henrikin läheisin neuvonantaja Thomas Cromwell oivaltaa pian, missä mennään, ja rupeaa kylmästi laskelmoiden järjestelemään asioita kuninkaansa mielen mukaisiksi.

Thomas Cromwell (1485–1540) on Mantelin teossarjan päähenkilö ja kertoja. Susipalatsi antaa hänestä sympaattisen kuvan: kaltoin kohdellusta sepän pojasta kehkeytyy monipuolisesti sivistynyt ja avarakatseinen hovimies, joka turvautuu mieluummin sanan voimaan kuin väkivaltaan. Syytettyjen sali - teos tuottaa Cromwelliin ihastuneelle lukijalle karvaan pettymyksen. Valtiomiehelle on tärkeintä pysyä kuninkaan suosiossa eivätkä kilpailun vaatimat uhrit hänen omaatuntoaan paina.

Ensinnäkin kuningatar Anne on leimattava löyhätapaiseksi irstailijaksi, jolle luonnottomuudetkaan eivät ole vieraita. Kun laaditaan vielä nopeasti uusi laki, niin Annea voidaan syyttää maanpetoksestakin – onhan hän todennäköisesti joskus kuvitellut, millaista olisi jos Henrik kuolisi. Jotta syytökset olisivat uskottavia, täytyy Annella olla rikoskumppaneita. Nyt tulee ilmi Cromwellin pitkävihaisuus. Uhreiksi valitaan ne neljä miestä, jotka ovat syvimmin loukanneet joko häntä itseään tai hänelle rakasta ihmistä. Irrallisista lauseenpätkistä ja huolettomista sutkauksista rakennetaan raskauttava todistusaineisto – tärkeintä ei ole totuus sinällään, vaan se osa totuudesta, jota voi käyttää hyväksi.

…vallassa ja sodassa on samat säännöt, hämäystaito ratkaisee. Ja ihminen hämää ja tulee itse hämätyksi, olipa suurlähettiläs tai kosija. Jos miehen aikeena on hämäys, sinut on jo hämätty, jos kuvittelet ymmärtäväsi hänen merkityksensä. Tartut siihen kädelläsi, ja se lennähtää tiehensä. Laki kirjoitetaan naulaamalla merkitys kiinni, runo taas pakenemaan merkitystä.

Mantelin teksti on nautittavaa ja henkilöiden replikoinnissa pääsee usein huumorikin valloilleen. Ihmiset tuntuvat uskomattoman todellisilta ja eläviltä ja kirjaa lukee jännittyneenä, vaikka historialliset faktat ovat hyvin tiedossa. Cromwellia ei voi enää ihailla sankarina, mutta hänen suhteensa elättää kuitenkin toiveita inhimillisyyden paluusta. Pieniä pilkahduksia anteeksiannosta ja katumuksesta on nähtävissä.

HASSINEN, PIRJO: Popula

Pirjo Hassinen (s. 1957) on yksi vuoden 2012 Finlandia-palkintoehdokkaista teoksellaan Popula. Hassinen on ollut Finlandia-ehdokkaana aiemminkin eli vuonna 1996 teoksella Voimanaiset, vuonna 2002 teoksella Jouluvaimo ja vuonna 2004 teoksella Kuninkaanpuisto. Vuonna 2003 hän oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittajaksi teoksellaan Mansikoita marraskuussa.

Popula-teoksessa Hassinen käsittelee ajankohtaista aihetta eli äärioikeiston nousua poliittiseksi mahtitekijäksi. Millaisilla keinoilla ääniä kalastetaan? Miten suosiota pidetään yllä? Kuva on kärjistetty, mutta samalla pelottavan uskottava.

Hassisen kirjoissa henkilöt eivät juuri koskaan ole miellyttäviä, mutta silti heidän vaikuttimiaan saattaa ymmärtää. Populassa joukko ihmisiä ajautuu tilanteeseen, joka tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja josta ei löydy tietä pois. Yksi näistä on Pirjo, entinen konttorin tehonainen ja nykyinen työtön. Viimeinen niitti itsetunnolle on taidekriitikon arvio Pirjon herkistä akvarelleista: ”Kyllä kukkataide on kakkataidetta”. Katkeroitunut Pirjo hyökkää taidemuseossa abstraktin kukkataulun kimppuun tussi kädessä – täytyyhän kukille saada edes ääriviivat! Osa ihmisistä aplodeeraa, osa tuomitsee. Tuomitsijoiden joukossa on Pirjon tytär Rita, jonka suhde äitiin on muutenkin kireä. Osittain tämä johtuu nuoruusaikoihin liittyvistä kipeistä ja hävettävistä asioista, joita Rita ei halua paljastaa äidilleen. Ahdistusta tuottaa myös takkuinen yritys rakentaa uusperhettä leskimiehen kanssa. Ehkä mies ei ylipäätään ole vielä valmis uuteen suhteeseen, mutta kiilaa puolisoiden väliin lyö myös miehen Etelä-Afrikasta adoptoima tytär Tuulia. Rita saa rasistin leiman ja potkut perheestä kivahtaessaan Tuulialle suutuspäissään: ”Mene sinä takaisin Afrikkaan!”

Pirjon tueksi ja lohduksi tulee pihapiirissä asuva Perttu. Perttu on (lievästi kehitysvammainen?) nuorimies, joka komean kroppansa ansiosta on päässyt ravintolan portsariksi. Liiallisesta voimankäytöstä seuraavat potkut ja samaan aikaan nolo väärinkäsitys aiheuttaa porttikiellon hoitokotiin, jossa Pertun Alzheimeria sairastava äiti viettää viimeisiä hetkiään. Itsetuntoa kohottaa asema Popula-puolueen johtajan luottomiehenä ja Pirjon syli. Pirjo taas saa Populalta tukea ja tunnustusta taiteilijanurallaan.

Popula-puolue tuntuu tarjoavan vastauksen syrjäytyneelle ja vihaiselle ihmiselle. Ministeri Jukka Kalmari on puolueen sujuvapuheinen johtaja, jonka paatos peittää alleen laskelmoinnin ja tunteettomuuden. Kerran Kalmarin pelisilmä tosin pettää pahasti, mutta raha ja vahvat taustavoimat vetävät miehen kuiville. Sijaiskärsijäksi joutuu Perttu, mutta väkivallasta saa osansa myös sattumalta paikalle osunut tummaihoinen Tuulia.

Hassisen tyyli on dramaattista ja joskus jopa yliampuvaa. Sen ironia puree kuitenkin tehokkaasti.

LUNDBERG, ULLA-LENA: Jää

Ulla-Lena Lundberg (s. 1947) on monia palkintoja voittanut suomenruotsalainen kirjailija. Hän on saanut valtion kirjallisuuspalkinnon vuosina 1971, 1982 ja 1992 ja vuonna 1990 Ruotsin akatemian Suomi-palkinnon, joka annetaan suomenruotsalaiselle kirjailijalle merkittävästä työstä Suomen ruotsinkielisessä kulttuurielämässä. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon Lundberg on ollut ehdolla vuosina 1977, 1992, 1994 ja 2002. Ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi Lundberg on ollut aikaisempina vuosina kolme kertaa eli vuonna 1987 Botswanaan sijoittuvalla trillerillä Kalaharin hiekkaa, vuonna 1989 ahvenanmaalaista talonpoikaispurjehdusta kuvaavalla teoksella Leo ja vuonna 2001 sotaromaanilla Marsipaanisotilas. Tänä vuonna on vuorossa Lundbergin neljäs ehdokkuus, nyt teoksella Jää.

Toinen maailmansota on ohitse ja usko tulevaisuuteen voimistunut. Toivoa täynnä on myös nuori pappi, joka sotapappivuosiensa jälkeen aloittelee uraa ulkosaaristossa, monista pienistä luodoista koostuvassa seurakunnassa. Iloinen ja innostunut mies rakastuu nopeasti sekä seutuun että sen asukkaisiin. Häntä eivät lannista pappilan vetoisat huoneet, hankalat kulkuyhteydet tai eri luotojen asukkaiden välinen pikkumainen kilpailu. Hän iloitsee seurakunnan väkevästä veisuusta, luonnon tarjoamista ihmeistä ja kasvavasta perheestään. Hänessä ei ole ennen ollut hengen paloa, mutta saarella se löytyy. Tänne hän haluaa pysyvästi jäädä! Myös pieni ja pippurinen Mona-vaimo viihtyy saadessaan hoidella karjaansa, puutarhaansa ja talouttansa. Mona kantaa pappilassa vastuun käytännön elämästä ja järjestyksestä, jotta mies voisi keskittyä seurusteluun, sielunhoitoon ja suuriin suunnitelmiin. Hän rakastaa yli kaiken lempeää ja sopuisaa miestänsä, jopa enemmän kuin lapsiaan. Pieniä tyttöjä käy hieman sääliksi – äidin kasvatusmenetelmät ovat kovia eikä isä pidä niihin puuttumista soveliaana

Lundberg kuvaa mukaansatempaavasti elämää karulla saarella, jossa ei kasva juuri mitään ja jossa myrskyt myllertävät ja jäät paukkuvat. Jää on avuksi saarelta toiselle kulkiessa, mutta se voi koitua myös kuolemaksi. Postinkantaja on sääolojen asiantuntija ja hänen kursiivilla kirjoitetut mietelmänsä tuntuvat ennustavan tulevia tapahtumia. Posti-Antonilla ovat suojanaan vainajien henget, mutta henget eivät varoita ja tue niitä, jotka eivät henkiin usko.

Kun meri jäätyy, on pidettävä korvat auki ja oltava silmä kovana. Miten jää makaa, missä virtapaikat ovat. Miten tuuli käy. Mustat läikät sulaa, vihreää sileää jäätä, maidonsininen kuin sokean silmää peittävä kalvo, sitä on muistettava varoa. Itsestään selviä asioita. Jäänaskalit täytyy aina pitää mukana ja puukko vyöllä. Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä.

Kirjassa kaikki henkilöt tuntuvat oikeilta eläviltä ihmisiltä, jopa vähäisemmässäkin roolissa olevat. Heidän elämäänsä on helppo eläytyä, jännittää heidän puolestaan tai heidän kanssaan, iloita hyvistä hetkistä ja itkeä suuren surun kohdatessa.