LIPASTI, ROOPE: Halkaisukirvesmies : elämä ja vähäisemmät teot

Kustantaja: Atena 2014

Kirjailija, toimittaja, pakinoitsija ja kolumnisti Roope Lipasti (s. 1970) on julkaissut viisi lastenromaania ja kolme aikuisten romaania. Nyt häneltä on ilmestynyt kokoelma omaelämäkerrallisia tekstejä nimellä Halkaisukirvesmies : elämä ja vähäisemmät teot. Osa kirjan tarinoista on ilmestynyt aiemmin lehdissä, muun muassa Kotivinkissä, Turun Sanomissa, Expressissä ja Lapsemme-lehdessä, mutta niidenkin kohdalla kirves on viuhunut ja muotoillut tekstejä uuteen uskoon.

Halkaisukirvesmies on jaettu osiin viikonpäivien mukaan. Lipastille jokaisella päivällä on oma värinsä ja oma tunnelmansa, jotka saattavat herättää hieman yllättäviäkin ajatuksia. Kuinka monen muun mielestä maanantai on punainen ja toivoa täynnä (John Steinbeck ilmeisesti ainakin erehtyi)? Sunnuntai puolestaan on Lipastin näkökulmasta tummanharmaa:

Sunnuntai on välitila, eräänlainen aikomusten aamuyö. Siinä ei ole vapaapäivän hauskuutta, mutta ei arjen uutteruuttakaan. Sunnuntai on viikonpäivien vanhus.

Oma perhe tarjoaa pakinoitsijalle loputtomasti aineistoa, onhan lapsiakin neljä kappaletta. Jokainen lapsi on oma persoonansa, mutta yritteliäisyyttä, luovuutta ja sanallista lahjakkuutta näyttää löytyvän jokaiselta. Osa luottaa vielä lujasti vanhempiensa kykyyn ratkaista ongelmia, mutta osa on jo lähestymässä teini-ikää ja itsenäistymistä. Talon ainoa todellinen aikuinen tuntuu olevan järkähtämättömän tyyni vaimo, jolla on kaikki langat vahvasti käsissään. Kirjailija itse ahertaa tuottamalla tekstiä (jollei ole päivätorkuilla) ja remontoimalla vanhaa omakotitaloa. Tosin amatöörinikkaroijalla on suoraan mennyt vain ränni ja se ainoa pitävästi kiinnitetty lauta jouduttiin irrottamaan vesivaurion vuoksi. Mutta toiveikkuus ja usko eivät katoa! Koti on paras paikka ja tarjoaa yhtä paljon elämyksiä ja seikkailuja kuin maailman kaukaisimmat kolkat.

Junttius kasvattaa lapsista myös luonnonläheisempiä kuin kaupunkilaisista verrokeistaan. Vaikka voihan se johtua myös siitä, että nuorimmat ovat ainakin aikuisiin verrattuna noin metrin lähempänä luontoa. Neljävuotiaalla on lähtökohtaisesti paremmat mahdollisuudet kuin vanhemmillaan tutkia erilaisia ötököitä, kasveja, muovipusseja, traktorinrenkaita ja muuta kivaa, mitä maasta kasvaa. Ei tarvitse kuin vähän kumartua ja nenä on jo maassa kiinni. 

Lipastin kirjaa lukee hymy suupielessä. Huumori on ihan omanlaistaan, hiukan liioittelevaa ja hiukan vinoa, mutta samalla laajakatseista, ymmärtäväistä ja lempeää. Jotain opettavaistakin saattaa jutuista löytyä, mutta mitään ei tyrkytetä. Esimerkiksi listaus siitä, mitkä pienet asiat herättävät harmia:

  Kun kengässä on kivi, mutta ei jaksa ottaa sitä pois, vaikka se on ollut siellä jo päiväkausia… Kun kivi kengässä on henkistä sorttia.

  Kun ei ymmärrä iloita asioista, joista olisi syytä iloita. Kun iloitsee asioista, joista riemuitseminen ei olisi niin väliksi, kuten muiden epäonnistumisesta.

MCLAIN, PAULA: Nuoruutemme Pariisi

Kustantaja: Gummerus 2014
Alkuteos: The Paris Wife
Suomennos: Irmeli Ruuska

Yhdysvaltalainen Paula McLain (s. 1965) sai idean kirjaansa lukiessaan Ernest Hemingwayn muistelmateosta Nuoruuteni Pariisi, jossa tämä puhuu hyvin rakastavasti ensimmäisestä vaimostaan Hadley Richardsonista. Romaanissa Nuoruutemme Pariisi näkökulma onkin nimenomaan Hadleyn. Vaikka henkilöt esiintyvät kirjassa sepitteellisinä hahmoina, perustuvat kuvaukset dokumentoituun historialliseen aineistoon, esimerkiksi Hemingwayn ja Richardsonin väliseen runsaaseen kirjeenvaihtoon.

Vauraan perheen suojelema ujo Hadley Richardson tutustuu kutsuilla elämäniloiseen ja karismaattiseen Ernest Hemingwayhin ja solmii lyhyen tuttavuuden jälkeen avioliiton tämän kanssa. Pian pariskunta etsiytyy Pariisiin, jonka kuumeisen kiihkeä ilmapiiri vetää etenkin taiteilijoita puoleensa. Kunnianhimoinen Ernest saa vaikutusvaltaisia tukijoita ja sen myötä vauhtia kirjailijanuraansa. Hadley pysyttelee taustalla, luopuu omasta pianistinurastaan, rakastaa ehdoitta ja antaa paljon anteeksi, mutta silti suhde alkaa säröillä. Ernest ei kestä pienintäkään kritiikkiä eikä häiriötä työssään, ei rajoja eikä sitoumuksia. Jos jokin asia alkaa houkuttaa, niin puolustuksia halun toteuttamiseen löytyy kyllä. Entäpä kun Hadleyn ystäväksi ujuttautuu tyylikäs ja määrätietoinen Pauline?

Nuoruutemme Pariisin alku ei innosta, vaan vaikuttaa suorastaan tylsältä tapahtumaluettelolta. Vähitellen mielenkiinto kuitenkin herää ja loppujakson lukee jo vauhdikkaasti. Hadleyn hämmentynein silmin nähdään 1920-luvun Pariisi, jossa ensimmäisen maailmansodan kauhut yritetään haudata jatkuvan juhlahumun alle, alkoholiin ja vapaaseen seksiin. Henkilöitä on paljon, mutta vain harva saa syvyyttä – koska he eivät ole läheisiä Hadleyllekään. Hadley itse kehittyy melko uskottavasti naiivista aviomiehen palvojasta itsenäiseksi naiseksi. On hyvä, että kirjassa kerrotaan myös päähenkilöiden myöhemmistä vaiheista ja viimeisestä haikeansuloisesta sovinnosta. Nuoruutemme Pariisin paras anti taitaa kuitenkin olla se, että se lisää hieman historian tuntemusta ja herättää halun lukea uudelleen esimerkiksi Hemingwaytä ja Fitzgeraldia.

PS. Hadley kuvaa kaiken aikaa nuorta Hemingwaytä adjektiivilla ”kaunis”. Piti ihan tarkistaa Googlen kuvahausta sen paikkansapitävyys: totta oli.

GAIGE, AMITY: Schroder

Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014

Alkuteos: Schroder

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Amerikkalainen Amity Gaige (s. 1972) sai idean romaaniinsa Schroder joitakin vuosia sitten julki tulleesta tapauksesta, jossa Saksasta Yhdysvaltoihin muuttanut mies eli vuosia tekaistujen henkilöllisyyksien turvin, sai varakkaan vaimon ja lopulta kidnappasi huoltajuuskiistan tiimellyksessä pienen tyttärensä. Toisaalta Gaige on kuunnellut latvialaissyntyistä äitiään, joka on kärsinyt erilaisuudestaan ja koettanut korvata sitä taloudellisella ja sosiaalisella menestyksellä. Schroder oli vuonna 2013 yksi eniten julkisuutta saaneista teoksista Yhdysvalloissa.

Jo kirjan ensimmäinen lause herättää odotuksia:

Tämä on selonteko siitä, missä Meadow ja minä olemme olleet sen jälkeen kuin katosimme.

Kirjoittaja on Eric Kennedy, joka odottaa tutkintavankeudessa oikeudenkäyntiä kidnappauksesta, lapsen heitteillejätöstä ja väärällä henkilöllisyydellä esiintymisestä. Oikeastaan hän on Erik Schroder, joka muutti lapsena isänsä kanssa Itä-Saksasta Yhdysvaltoihin ja joutui kiusatuksi etupäässä oudon sukunimen vuoksi (ainakin Erik uskoi niin). Tämä lienee ollut syynä siihen, että Erik haki kesäleirille paljon kunnioitetummalla nimellä ja saavutti siellä yllättävää suosiota ja mainetta. Ja tästä oli helppo jatkaa edelleen väärällä nimellä, kouluttautua, luoda ura ja perustaa perhe. Vaimo oli maailman upein ja Meadow-tytär maailman älykkäin ja mahtavin. Jostain syystä vain vaimo alkoi yhä useammin syyttää miestä etäisyydestä ja omituisista tempauksista, kuten luonnon kiertokulun opettamisesta pikkulapselle ketunraatoa seuraamalla. Avioeroa seurasi raastava huoltajuuskiista ja eräänä päivänä Scroderin päässä naksahti. Hän varasti auton, pakkasi kuusivuotiaan tyttärensä siihen ja lähti ajelemaan kohti Kanadaa.

Erik Schroder on kiinnostavan ristiriitainen hahmo ja samalla psykologisesti hyvin uskottava. Schroder tuskin uskaltaa tunnustaa itselleenkään tekojensa täyttä merkitystä, vaan puolustelee ja selittää kaiken parhain päin. Hän on valehdellut raskaasti, mutta pikemminkin pönkittääkseen itsetuntoaan kuin hyödyn vuoksi. Kaikki johtuu lapsuuden kokemuksista, äidittömyydestä ja siirtolaisuuden traumasta. Rakkautta vaimoa ja lasta kohtaan ei voi kukaan epäillä, arvostelukykyä kyllä.

Schroder on jännittävä, hauska ja surumielinen kertomus isän ja tyttären matkasta. Kirjan lopussa on lukupiireille suunnattuja kysymyksiä, jotka kannustavat pohtimaan kirjan teemoja ja henkilökuvia monelta kannalta ja synnyttävät oivalluksia kaikille lukijoille.

KAKSI ROMAANIA IRANIN LÄHIHISTORIASTA

Alkuvuodesta 2014 on ilmestynyt kaksi Iranin lähihistoriaan liittyvää romaania, joissa maan väkivaltaisia ja verisiä tapahtumia tarkastellaan tavallisen ihmisen näkökulmasta.  Jakarandapuun lapsissa seurataan muutaman perheen ja suvun vaiheita kolmenkymmenen vuoden ajalta eli vuodesta 1983 nykyhetkeen asti. Kohtalon kirjassa kokemuksia kirjaa nainen, joka viidenkymmenen vuoden aikana ennättää nähdä shaahin vallan, hetkellisen vapauden kauden, uskonnollisen terrorin, Iranin ja Irakin välisen sodan sekä nykyhetken maastamuuton. Kumpikin teos valaisee hienolla tavalla historiaa ja kulttuuria, jonka vivahteita ja eri puolia ei juuri tunne ja siksi saattaa tulkita väärin ja yksipuolisesti.

DELIJANI, SAHAR: Jakarandapuun lapset

 

Kustantaja: WSOY 2014

Alkuteos: Children of the Jacaranda Tree

Suomennos: Laura Jänisniemi

Sahar Delijani syntyi vuonna 1983 vankilassa Teheranissa, varttui Kaliforniassa ja asuu nyt Torinossa, Italiassa. Esikoisteos Jakarandapuun lapset perustuu paljolti Delijanin vanhempien kokemuksiin poliittisina vankeina. Kirja koostuu lyhyistä kertomuksista, joissa esiintyvät saman suvun jäsenet eri aikakausina. Keskeisessä asemassa on isoäidin kaikille avoin talo, jonka pihalla kasvava jakarandapuu ja kukkien tuoksu yhdistyvät muistoihin.

Leila kuvitteli että he eläisivät elämänsä samalla tavalla kuin istuivat tuossa: hennot kädet toistensa olalla, vyötäisillä, polvilla. Kohtalot samalla tavalla yhteen punoutuneina kuin kädet nyt. Hän ei kyennyt näkemään lapsia sisaruksina eikä serkuksina. Hänen silmissään he olivat yhden ruumiin kolme kuvajaista. Kolme yhdessä kuin puun oksat, kotipihan jakarandapuun. Kukaan ei pystynyt sanomaan missä puu loppui ja oksat alkoivat. Sitä nämä kolme lasta olivat: puu ja sen oksat.

Ensimmäiset tarinat sijoittuvat Teheraniin 1980-luvulle, aikaan jolloin islamilaisen vallankumouksen jälkeen kommunistisen aatteen kannattajia ja muita idealisteja vangittiin, kidutettiin ja teloitettiin tuhatmäärin. Samaan aikaan oli käynnissä tuhoisa sota Irakia vastaan. Heti kirjan alussa joudutaan seuraamaan nuoren naisvangin nöyryyttävää synnytyskokemusta ja myöhemmin nuoren isän riipaisevaa rakkautta, kun hän askartelee vankilassa vastasyntyneelle tyttärelleen taatelinkivistä rannerenkaan. Näiden lukujen vauvat ovat myöhemmissä luvuissa jo aikuisia, mutta heidänkin kaipuunsa kohti uudempaa ja vapaampaa yhteiskuntaa törmää hallituksen raakoihin voimatoimiin. Moni nuorista kantaa menneisyyden traumaa, koska puhdistukset ja sota ovat vieneet vanhemmat tai sitten vanhempi ei pysty kertomaan totuutta menneisyydestään. Perhe ja suku ovat silti ihmisille tärkeitä ja siteet vahvat eri sukupolvien välillä, vaikkei enää asuisikaan Iranissa. Maana Iran on monelle jo vieras uskonnollisine vaatimuksineen ja tapoineen ja Teheran hiljainen ja iloton kaupunki, pelolla ja valvonnalla nujerrettu.

Kunpa äiti olisi täällä ja hän voisi painaa kasvonsa äidin rintaa vasten ja tuntea hänen lämpönsä ja kuulla hänen sydämensä lyönnit ja kadota ja nukkua ja herätä jakarandankukkien makeaan tuoksuun ja äidin pehmeisiin askeliin pihalla.

Jakarandapuun lapset -teoksessa on paljon henkilöitä ja heidän välisensä suhteet hahmottuvat hitaasti, joten välillä joutuu palaamaan taaksepäin tarkistamaan asioita. Kieleltään kirja on pursuavan värikäs ja runollinen. Ihmiset ilmaisevat tunteitaan hyvin voimakkaasti ja rajusti; esimerkiksi läheisen kuolemaa surraan ulisten, miltei nääntymykseen saakka. Lopussa pohditaan hieman liian pitkästi sitä, onko eri aikakausien ja yksilöiden kärsimyksen välillä jotain eroa, ja mielenkiinto pyrkii herpoamaan. Kirja päättyy kuitenkin kauniisti anteeksiantamuksen ja sovinnon voittoon.

SANIEE, PARINOUSH: Kohtalon kirja

Kustantaja: Tammi 2014

Alkuteos: Shame man

Suomennos: Anna Lönnroth (englanninkielisestä laitoksesta The Book of Fate)

Parinoush Saniee (s. 1949) on koulutukseltaan sosiologi ja psykologi. Kohtalon kirja on hänen esikoisteoksensa, jonka julkaiseminen kiellettiin Iranissa kahdesti ennen kuin se vapautui sensuurista vuonna 2003. Ilmestyttyään se osoittautui menestysteokseksi, mutta uusille painoksille ei hallitus enää myöntänyt lupaa.

Kohtalon kirja alkaa varsin tutuksi tulleella kuviolla. Nuori koulutyttö Masume käy salaa kirjeenvaihtoa komean apteekkiapulaisen kanssa, mutta joutuu perheen painostuksesta niin pikaisiin naimisiin, ettei ennätä edes nähdä tulevaa aviopuolisoaan.  Nyt seuraa kuitenkin yllätyskäänne ja kirja jatkuu täysin ennakoimattomalla tavalla. Masumen aviomies Hamid ei olekaan perinteinen perhetyranni, vaan shaahin valtaa vastaan taisteleva idealisti, joka edellyttää myös vaimoltaan modernia pukeutumista ja oppineisuutta. Lahjakkaalle Masumelle opiskelusta muodostuu elinikäinen intohimo, mutta avioliitto on yhtä tunteiden vuoristorataa ahdistuksesta onneen, häpeästä ylpeyteen, vapaudesta kahleisiin. Lastensa vuoksi Masume jaksaa taistella ja etsiä ratkaisuja epätoivoisissakin olosuhteissa.

Kirja on paksu, yli 600 sivua, mutta jaksaa pitää mielenkiinnon yllä. Juoni osoittautuu jännittäväksi ja henkilökuvaus monipuoliseksi ja eläväksi. On uutta kohti pyrkiviä ja on perinteisiin sitoutuneita, on idealisteja ja on opportunisteja, on kiihkouskovaisia ja on välinpitämättömiä. Perheen sisälläkin aatteet ja asenteet vetävät eri suuntiin ja aiheuttavat surua ja välirikkoja. Masume kuvaa henkilöitä ja tapahtumia kuivan humoristisesti, mikä on hykerryttävä vastakohta muiden kiihkoilulle ja yliampuvalle melskaamiselle. Sanoissa on myös purevuutta esimerkiksi puututtaessa tytön arvottomuuteen verrattaessa poikalapseen:

Isoäiti pyörtyi kuullessaan, että lapsi oli tyttö. Mutta myöhemmin Faatille tuli toinenkin ongelma. He sanoivat, että Faati oli paha enne, koska hänen syntymänsä jälkeen äiti sai kaksi keskenmenoa, ja molemmilla kerroilla lapsi oli poika. En tosin tiedä, mistä äiti tiesi, että ne olivat poikia.

Samaten ottamalla kantaa politiikkaan:

"Sano minulle, mikä on demokraattinen hallinto?" kysyin. "Eikö se ole kansan valitsema? No, kansa on valinnut. Mutta sinä, herraseni, et kykene sulattamaan sitä, että kansa, ne ihmiset joiden puolesta olet paukuttanut rintaasi, on äänestänyt islamilaisen hallinnon puolesta. Eli ketä vastaan sinä nyt olet lähdössä sotimaan?"

Masume on sinnikäs ja teräväjärkinen nainen, jolle toivoisi ihan ikiomaa täyteläistä onnea. Mitä Masume itse pitää tarpeeksi hyvänä elämänä?

HIEKKAPELTO, KATI: Suojattomat

Kustantaja: Otava 2014

Kati Hiekkapelto (s. 1970) esitteli esikoisdekkarissaan Kolibri mielenkiintoisen henkilön, taustaltaan jugoslavialais- unkarilaisen Anna Feketen, joka toimii poliisina hyvin paljon Oulua muistuttavassa kaupungissa. Anna on pääosassa myös Hiekkapellon toisessa romaanissa Suojattomat, johon idea on tullut kirjailijan omasta elämästä. Hiekkapelto nimittäin tarjosi kodissaan suojan pakistanilaiselle perheelle, jonka turvapaikkahakemus oli Suomessa hylätty. Hylätty siitä huolimatta, että kristitylle perheelle paluu islaminuskoiseen Pakistaniin olisi merkinnyt todellista vaaraa. Lisäksi perheen lapsista toinen oli jo ennättänyt aloittaa koulunkäynnin Suomessa. Onneksi käännytyspäätöksestä tehty valitus tuotti tämän perheen kohdalla onnellisen lopputuloksen. Suojattomat -teoksessa Anna Fekete kritisoi voimakkaasti Suomen viranomaisten toimintaa turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten kohtelussa, koska joutuu esimiesten määräyksestä tekemään asioita, joita ei hyväksy.

Yksi Suojattomat-teoksen päähenkilöistä on afganistanilainen kristitty Sammy, joka on saanut käännytyspäätöksen, mutta painunut maan alle. Hän asuu kaduilla ja roskapöntöissä ja turruttaa vilua ja nälkää huumeiden avulla. Mitään rikollista Sammy ei halua tehdä, mutta on onnettomuudekseen väärässä paikassa väärään aikaan ja sotkeutuu liian suuriin huume- ja murhakuvioihin. Vanha mies kuolee tapaturmaisesti, huumediileri menehtyy epämääräisissä olosuhteissa ja moottoripyöräjengi uhkailee poliisia. Sammy vaikuttaa tapauksia yhdistävältä tekijältä, mutta Anna ei ole ihan vakuuttunut.

Lukija tietää vanhan miehen tapauksesta pitkän aikaa enemmän kuin viranomaiset, mutta kohta ratkaistavaksi tulee uusia mysteereitä, joissa lukija on samalla viivalla poliisin kanssa. Hiekkapelto ei onneksi herkuttele väkivaltakuvauksilla, vaan keskittyy toisaalta vetävään juoneen ja toisaalta henkilökuvaukseen. Anna Feketeä kalvaa yksinäisyys ja turhautuneisuus. Mihin hän voi ankkuroitua, jos koko suku asuu tuhansien kilometrien päässä? Onko hänen tekemästään työstä mitään hyötyä? Samaa ahdistusta kantaa Annan työtoveri Esko, joka edelleen onnistuu raivostuttamaan sovinismillaan ja muukalaisvihallaan, mutta yllättäen herättämään myös myönteisiä ajatuksia. Joitakin asioita Hiekkapelto jättää ärsyttävästi roikkumaan ilmaan, kuten esimerkiksi sen miksi unkarilainen au pair Gabriella herättää Annassa niin negatiivisia tunteita. Ehkäpä seuraava Anna Fekete -dekkari on jo suunnitteilla. 

FARAH, NURA: Aavikon tyttäret

Kustantaja: Otava 2014

Nura Farah (s. 1979) muutti Somaliasta Suomeen 13-vuotiaana, suoritti koulun hyvin arvosanoin ja kouluttautui laborantiksi. Aavikon tyttäret on hänen esikoisteoksensa ja myös ensimmäinen somalialaistaustaisen suomalaisen suomeksi kirjoittama romaani.

Aavikon tyttäret sijoittuu 1940 – 1960-lukujen Somaliaan ja kertoo kolmen sukupolven naisista paimentolaisyhteisössä. Fatima-äiti on ailahtelevainen ja katkera nainen, joka uumoilee aina ja kaikkialla pahinta ja myrkyttää negatiivisuudellaan helposti muidenkin mielet. Hän on menettänyt puolisonsa klaanien välisessä kahakassa, mutta toivoo pojastaan Abdista sankaria joka kostaa isänsä kuoleman. Tytär Khadija jää hemmotellun pojan varjoon, vaikka onkin tätä älykkäämpi ja taitavampi. Toki Fatima hyvänä hetkenä saattaa hänetkin huomioida:

Hooyo Fatima painoi oikean käden sydämelleen vasemman leikkiessä pojan kiharoilla. ”Olet minun sydämeni.” Hooyon katse siirtyi Khadijaan, joka istui vasemmalla puolella ja odotti kehuja. Lempeällä äänellä, kapeasti hymyillen Fatima sanoi: ”Sinä olet minun käteni.”

Uhmakas ja määrätietoinen Khadija murtaa erään sukupuoltaan koskevan tabun osoittautuessaan synnynnäiseksi runolaulajaksi, mutta muuten hänenkin on alistuttava naiselle määrättyyn osaan. Nuoret tytöt eivät ole kelvollisia yhteisön jäseniä ilman ympärileikkausta. Aviopuolison valitsevat vanhemmat. Avioliitossa päättää asioista mies. Khadija on miehensä Keysen toinen vaimo, mutta nuoruutensa ja kauneutensa ansiosta suosikkiasemassa. Avioliiton nurjan puolen Farah näyttää kuvaamalla Keysen ensimmäisen vaimon Luulin elämää. Luul on pahasti vammainen ja kyläläiset pitävät häntä noitana. Hän ei pysty saamaan lapsia ja on aviomiehensä hyljeksimä, kaunainen ja ilkeä. Aikanaan naiset kuitenkin ystävystyvät, mikä (yllättävää kyllä) harmittaa Keyseä. Khadijan tytär Shamsu on jo uudemman ajan lapsi ja haluaisi opiskella ja päästä seikkailemaan kaupunkiin. Vanhemmat kuitenkin murskaavat unelman: kouluja käyvät tytöt myyvät sielunsa paholaiselle ja tahraavat perheensä.  

Aavikon tyttäret koostuu enimmäkseen kronologisessa järjestyksessä esitetyistä lyhyistä tuokiokuvista. Hieman töksähtäen nuo tilanteet kuitenkin vaihtuvat ja henkilöiden tunteet ja reaktiot jäävät toisinaan vaille perusteluja. Myös toistoa on jonkin verran liikaa. Kirjan kieli on kuitenkin ilmeikästä ja lyhyet lauseet antavat kerronnalle jännittävän rytmin. Suomalaiselle lukijalle on antoisaa tutustua paimentolaisten elämään luonnon armoilla ja heidän tapoihinsa ja uskomuksiinsa. Taikausko on yhä voimissaan, vaikka islamin sääntöjä noudatetaankin. Yksi näistä säännöistä on naisen ympärileikkaus, jota Aavikon tyttärissä kuvataan yksityiskohtaisesti kuitenkaan asiaa paisuttelematta. Kirjan perusteella tajuaa paremmin sitä, miten paljon ympärileikkaus ihmisille merkitsee - Khadijakin saa sen omasta vaatimuksestaan, vaikka vanha kyläpäällikkö yrittää toppuutella ja siirtää toimenpidettä hieman myöhemmäksi. Tuo kyläpäällikkö eli suldaani on viehättävä hahmo kaikessa lempeydessään ja viisaudessaan. Sovinnollisuus ja toiveikkuus jäävät teoksessa päällimmäisiksi tunteiksi.

IVEY, EOWYN: Lumilapsi

Kustantaja: Bazar 2013

Alkuteos: The Snow Child

Suomennos: Marja Helanen

Eowyn Ivey asuu keskellä Alaskaa, missä perheen omavaraiseen arkeen kuuluu niin kotieläintenhoitoa kuin metsästystä, niin hyötykasvien viljelyä kuin metsätöitä, niin juomaveden hankintaa kuin kodin lämmittämistä puilla. British Book Awardilla palkittu Lumilapsi on Iveyn esikoisteos ja ylistys kotiseudun villin kauniille luonnolle.

Venäläinen kansansatu Snegurotška kertoo vanhasta pariskunnasta, joka ei hartaista toiveistaan huolimatta voi saada omaa lasta. Eräänä talviyönä he tekevät lumesta pienen tytön, joka herää eloon. Onnellista loppua tarinassa ei kuitenkaan ole, vaan lopulta tyttö sulaa pois. Tämä satu on innoittanut kirjailijaa Lumilapsi-teoksessa.

Mabel ja Jack ovat lähes viisikymppisiä lähtiessään 1920-luvulla Philadelphiasta uudisraivaajiksi Alaskan asumattomille seuduille. Erämaan hiljaisuudessa he toivovat unohtavansa suuren surunsa, vauvan kuoleman, ja pääsevänsä taas lähemmäksi toisiaan. Uusi elämä osoittautuu kuitenkin pettymykseksi. Pellon raivaaminen sankkaan korpeen on raskasta ja hidasta. Ruoka ja rahat alkavat loppua. Puolisoiden välille laskeutuu uupunut hiljaisuus. Ankeassa yksinäisyydessään Mabel yrittää lopulta itsemurhaa, mutta syksyinen jää ei petäkään hänen allaan. Sen sijaan löytyy ystäviä, jotka vetävät vähitellen Mabelia ja Jackia ihmisten pariin, auttavat käytännön asioissa ja opettavat nauramaan uudestaan. Kun ensilumi sataa eräänä iltana, heittäytyvät Mabel ja Jack lapsekkaiksi ja pyörittelevät lumesta pienen tytön. Aamulla lumilapsi on poissa, mutta metsänrajassa lymyilee kujeileva pieni tyttö, Faina. Onko hän oikea ihminen vai puolisoiden lumesta luoma keijukainen? Katoaako hänkin aikanaan kuten sadun lumineito katosi? Onko mahdollista muuttaa kohtaloa ja saada surullisen lopun sijasta iloinen?

Lumilapsi on kieleltään kaunis ja ennen kaikkea täynnä hienoja luonnonkuvauksia. Muutamalla yllätyksellisellä adjektiivilla tai osuvalla verbillä Ivey saa lukijan tuntemaan pakkasen kouraisun tai myllertävien lumihiutaleiden maun, mistä kiitosta lankeaa tietysti myös suomentajalle Marja Helaselle. Huurretta, jäätä, lunta ja routaa teoksessa todella riittää.

  Kaikki kipunoi kirkkaana, aivan kuin maailma olisi ollut uusi, sinä samana aamuna jäisestä munasta kuoriutunut. Pajunoksia peitti huurre, vesiputouksia jäävaippa, ja lumista maata täplittivät sadan metsäneläimen jäljet: punaselkäisten myyrien, kojoottien ja kettujen, paksutassuisten ilvesten, hirvien ja hyppyharakoiden.

Kirjan henkilöt ovat kautta linjan hyvin uskottavia ja moniulotteisia. He elävät tavallisen ihmisen arkea, asuvat hatarissa ja kylmissä mökeissä, hankkivat elantonsa maan ja metsän antimista, kokevat pieniä ilon ja onnenhetkiä uurastuksen lomassa. Lukija seuraa läheltä Mabelin ahdistavaa surua, joka vähitellen muuttuu araksi toiveikkuudeksi ja lopulta miltei jääräpäisen vahvaksi uskoksi. Jack puolestaan on kaiken aikaa rauhallinen ja järkevä, mutta joissakin suhteissa kovin miehinen: kyvytön ilmaisemaan tunteitaan ja luottamaan naiseen tasa-arvoisena kumppanina. Naapurin Esther-rouva on remakkuudessaan varsin riemastuttava hahmo ja samalla henkilö, jonka sydän on puhdasta kultaa.

Toisaalta kirjassa on myös yliluonnollinen taso. Osa tapahtumista saa toki aikanaan realistisen selityksen, mutta Faina-tyttö jää loppujen lopuksikin kutkuttavan salaperäiseksi hahmoksi. Hän on kuin metsänhenki, joka tuntee korven läpikotaisin, metsästää kettu kumppaninaan ja hallitsee sääilmiöitä. Siksi Lumilapsi sopii etenkin lukijalle, jota viehättää fantasian hipaisu.

COBEN, HARLAN: Lupaa ja vaikene

Kustantaja: Minerva 2014

Alkuteos: Six years

Suomennos: Salla-Maria Mölsä

Yhdysvaltalainen Harlan Coben on maailman menestyneimpiä jännityskirjailijoita. Hänen teoksiaan on käännetty 40 kielelle ja niitä on myyty yli 50 miljoonaa. Viimeisin teos Lupaa ja vaikene on kerännyt ylistäviä arvosteluja ja siitä on jo tekeillä Ben Affleckin ohjaama elokuva, jonka pääosassa näyttelee karismaattinen Hugh Jackman.

Lupaa ja vaikene -teos alkaa haikeasti suurta rakkaustarinaa lupaillen:

Istuin kirkon takimmaisella penkkirivillä ja katselin, kuinka ainoa nainen, jota voisin koskaan rakastaa, meni naimisiin toisen miehen kanssa.

Jake Fisherin on myös luvattava elämänsä naiselle, Natalielle, ettei enää koskaan yrittäisi ottaa tähän minkäänlaista kontaktia. Kuuden vuoden ajan Jake pitää lupauksensa kaipuustaan huolimatta ja tyytyy yllätyksettömään professorin elämään, kunnes huomaa sattumalta Natalien aviomiehen muistokirjoituksen yliopiston kotisivulla. Hän lähtee hautajaisiin toiveet uudelleen heränneinä, mutta sureva leski onkin ihan vieras. Missä on Natalie? Onko hänellä kaikki hyvin? Mikään ei enää estä Jakea käynnistämästä etsintöjä, vaikka välillä tuntuu siltä, ettei jälkiä ole eikä Jaken muistamia tapahtumiakaan (kuten esimerkiksi häitä). Lisäksi Natalieta näyttävät tavoittelevan sekä poliisi että joukko kovaotteisia henkilöitä, joista ei enää tiedä, ovatko he ystäviä vai vihollisia. Kuka Natalie oikein on?

Coben kieputtaa tuttuun tapaansa juonta moneen suuntaan ja kiristää jännitystä, vaikka kaikki ei olekaan ihan uskottavaa. Tarinan loppu olisi ollut vaikuttavampi ilman viimeistä lukua, vaikka suuresta ja epäitsekkäästä rakkaudesta onkin mukavaa lukea.

GAVALDA, ANNA: Lempi ei ole leikin asia

Kustantaja: Gummerus 2014
Alkuteos: Billie
Suomennos: Lotta Toivanen

Ranskalainen Anna Gavalda (s. 1970) on noussut lempeillä ja humoristisilla teoksillaan lukijoiden suosikiksi ympäri maailmaa. Kirjoja on myyty miljoonia ja kahdesta on tehty elokuva eli Kimpassa (2007) ja Viiniä keittiössä (myös nimellä Rakastin häntä, 2009).

Lempi ei ole leikin asia -teos on yksinpuhelu. Billie-niminen nuori nainen kertoilee elämästään valvoessaan loukkaantuneen ystävänsä vierellä vuoristorotkossa, kännykkäkenttien ulottumattomissa. Ainoana kuuntelijana on taivaalla tuikkiva pieni tähti (kokoa XXS). Ronski Billie oli laitapuolen tyttöjä, oppimaton ja holtiton, mutta hänet on pelastanut Franck, hentoinen ja taiteellinen homo. Koulunäytelmän harjoituksissa alkanut ystävyys on jatkunut aikuisikään saakka ja kestänyt erot ja erilaisuudet, kiukut ja kyllästymiset, pettymykset ja surut. Samalla kumpikin on auttanut toista löytämään oikean suunnan elämäänsä ja tukenut sen vaatimissa ponnisteluissa.

… sankareita ollaan siis me, ympäristö on surkea, toimintaa ei ole ollut paljon mitään mutta sitä on luvassa enemmän, sivuhenkilöistä viis, tulevaisuudennäkymät ovat olemattomat, ainakin tytölle, eikä ole mitään syytä olettaa, että tarina jatkuisi.
  No? Etkö sano mitään?
  Hei… Nukahditko sinä?
  Nosta päätäsi, pikku tähti!
  Yksi syy sentään on! Ja sinä tiedät sen mainiosti, koska juuri sen takia olen pitänyt sinua kiinni sakarasta jo tuntikausia.
  Syy on täysin typerä, tuskin kehtaan sitä sanoa. Syy on rakkaus.

Billien persoona saa lisää ulottuvuutta siitä, että hän käyttää roisia puhekieltä kirosanoineen kaikkineen. Etenkin ensi alkuun hän jaarittelee ja pomppii sekavasti asiasta toiseen, mutta alkaa sitten aamun valjetessa kiristää tahtia. Tämä antaa tunteen, että eletään juuri tässä hetkessä ja todellisessa tilanteessa. Sympaattinen hahmo Billie on kaikessa rehellisyydessään ja sisukkuudessaan, vaikka luultavasti väsyttääkin seuralaisensa kohelluksellaan ja höyryämisellään. Tarina ei kulje ennalta arvattavia latuja, vaan lukijaa odottaa joukko pieniä yllätyksiä. Hellyttävä kirja kaiken kaikkiaan!

LÄHTEENMÄKI, LAURA: Ikkunat yöhön

Kustantaja: WSOY 2014

Kustannuspäällikkö Laura Lähteenmäki (s. 1973) on julkaissut useita nuortenkirjoja ja ollut mm. Finlandia Junior- ja Topelius-palkintoehdokkaana. Vuonna 2007 ilmestynyt Marenkikeiju oli hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaaninsa ja se voitti Arvi Lydecken -palkinnon.

Ikkunat yöhön alkaa varsin dekkarimaisella prologilla. Kirjoituspiiriä vetävä nuori nainen ihastuu yhteen ryhmäläisistä ja tulee illanvieton päätteeksi murhatuksi. Tässä vaiheessa ei ole tietoa sen paremmin uhrin kuin murhaajankaan henkilöllisyydestä, motiivista puhumattakaan, mutta varsinaisen tarinan kuluessa kaikki selviää. Murhan selvittely on kuitenkin vain yksi pieni osa kolmen sukupolven tarinassa, jossa riittää vihaa, katkeruutta ja ristiriitoja. Yhdistävänä tekijänä on Niitty, vanha sukutila, jonka laajat metsät tuottavat turvallisesti rahaa perheenjäsenten tileille.

Kirjassa on useita kertojia, joiden silmin tapahtumia tarkastellaan. Tällä tavalla joihinkin tilanteisiin saadaan toisistaan poikkeavia tai toisiaan tukevia näkökulmia ja samalla monipuolinen ja selventävä katsaus menneisyyteen. On Elsi, varakkaan tamperelaisen kauppiaan tytär, joka saapuu sotien jälkeen nuorena miniänä Niittyyn. Hän ei viihdy maatalon emäntänä, ei vaimona eikä äitinä, vaan vaipuu synnytyksen jälkeen syvään masennukseen. Siitä seuraa tragedia, joka varjostaa vielä sukupolvien jälkeenkin. On naimaton Asta-tytär, joka joutuu ottamaan vastuun tilasta ja omii sen lopulta niin, että kokee kaikki muut sukulaiset törkeiksi tungettelijoiksi. Uhkaavimmaksi hän luokittelee poikansa Roopen tyttöystävän, Teresan, joka on tahtomattaan joutunut muidenkin hampaisiin.

Henkilöhahmoista koskettavin on ehkä Elsi, jonka yltyvää pakokauhua pääsee seuraamaan läheltä. Sen arvaa, että jotain tulee tapahtumaan, mutta mitä? Astan kehittyminen riehakkaasta pikkutytöstä ivalliseksi ja suvaitsemattomaksi rautarouvaksi kuvataan hyvin. Elsin lapsenlapsista jää mieleen runoilija Riikka, joka kätkee epävarmuutensa raivoisan vihan alle.

Lähteenmäki ei suinkaan selitä kaikkea, vaan tapahtumat jäävät paljolti kesken ja osa asioista vain aavistelun varaan. Teoksen motto ja nimi ovat Uuno Kailaan runosta Talo ja samanlaista kohtalokkaan synkkää kajahtelua on Lähteenmäen kirjassa. Onko epätoivosta ulospääsyä?

Sillä totta kai jokaisella oli tarinansa. Aina sitä vain ei tiennyt, aina sitä ei kerrottu, jaettu toisten kanssa, ja silloin todellisuudessa oli pieni reikä, yhden ihmisen kokoinen kolo, ja se puuttuva pala oli se kaikista tärkein.

PS. Kirjan kansi on kaunis ja sen aihe poimittu hienosti oivaltaen kirjan sisällöstä.