HILTON, LISA: Maestra

Kustantaja: Tammi 2016

Alkuteos: Maestra

Suomennos: Kristiina Vaara

Englantilaisen Lisa Hiltonin trilleriä Maestra on verrattu eroottisuutensa vuoksi kohusarjaan Fifty Shades of Grey ja sen päähenkilöä ominaisuuksiensa puolesta Gillian Flynnin ”kilttiin tyttöön” ja Stieg Larssonin sankarittareen Lisbeth Salanderiin. Kuitenkin se on ihan omanlaisensa, ei minkään kopio.

Judith Rashleighilla on kattava taidealan koulutus ja pätevän taideasiantuntijan intuitio. Kunnianhimoisia urahaaveita ei kuitenkaan vastaa hanttihommien tekeminen minimipalkalla taidehuutokaupassa. Sattumalta Judith päätyy maksetuksi seuralaiseksi suomalaisen Ollin pyörittämään samppanjabaariin, missä tulot ovat ihan eri luokkaa. Tämä jääkin ennen pitkää hänen ainoaksi tulolähteekseen, sillä taidehuutokaupasta tulee potkut juuri kun Judith uskoo voivansa säästää firman nololta huijausjutulta. Hän suuntaa ulkomaille. Näin on hitaahkon alun jälkeen asetelmat saatu valmiiksi ja varsinainen toiminta voi alkaa.

Maestraa markkinoidaan eroottisena trillerinä. Erotiikkaa on. Judith nauttii seksistä eri muodoissaan ja kuvaukset hänen seikkailuistaan ovat yksityiskohtaisia ja ronskeja. Tähän kirjaan ei todellakaan kannata tarttua, jos seksikohtaukset tympäisevät. Siltikin erotiikka on tässä sivuseikka, vain yksi osa Judithin elämästä. Kirja on ennen kaikkea vauhdikas ja hyvä trilleri. Judith joutuu tahtomattaan keskelle sotkuista tapahtumavyyhteä, josta purkaantuu uusi kompastuttava langanpää toinen toisensa jälkeen. Toisaalta Judith itsekin tarttuu kohdalleen osuviin tilaisuuksiin uhkarohkeasti ja omiin ulkoisiin ja henkisiin avuihinsa luottaen. Joskus tilanteet johtavat jonkun kuolemaan, mitä Judith ei suinkaan halua. Hän haluaisi vain turvallisen elämän ja mielekkään työn taiteen parissa.

Himo ja puute, sanoin itselleni, ja niiden välinen etäisyys oli se mistä minun piti neuvotella. Näin joskus elämäni nuorallatanssijan nuorien verkostona, jota pitkin minun piti kävellä, nuorat oli venytetty sen varaan mitä minulla oli annettavana tai mitä pystyin uskottelemaan, että minulla oli annettavana, ja mitä tulisin omistamaan.

Suuressa osassa Maestrassa on taidemaailma, jonka kirjailija näyttää tuntevan hyvin. Luotettavaltakin vaikuttavien instituutioiden takana saattaa piillä väärentäjiä, huijareita ja rikollisjoukkoja – mafia muiden joukossa. Hilton myös kuvailee ja analysoi mielenkiintoisesti joitakin tunnettuja taideteoksia. Tärkeimmiksi nousevat Artemisia Gentileschin maalaukset juutalaisesta Judithista, joka onnistuu katkaisemaan vihollisarmeijan päällikön Holoferneen kaulan. Aika selvää on, että Judith Rashleigh samaistuu tähän rohkeaan naiseen. Pieni feministisyyden häivähdys?  

ROCKMUSIIKKIA JA KIRJAILIJOITA

ITKONEN, JUHA: Palatkaa perhoset

Kustantaja: Otava 2016

Juha Itkosen menestysromaani Anna minun rakastaa enemmän (2005) kuvasi suomalaisen rockmuusikon Suvi Vaahteran eli Summer Maplen nousua kansainväliseksi tähdeksi ja irtiottoa entisestä elämästään.  Palatkaa perhoset jatkaa tarinaa, joten sen täydellinen ymmärtäminen melkein vaatii Anna minun rakastaa enemmän -teoksen lukemista ensin.

Kirjassa liikutaan milloin kymmenen vuoden takaisessa menneisyydessä, milloin nykyhetkessä. Paikka vaihtuu suomalaisesta jääkiekkokaupungista Afrikkaan, Lontooseen ja Yhdysvaltoihin. Lukujen otsikot kertovat selkeästi, missä ajassa ja paikassa kulloinkin ollaan. Kertojina vaihtelevat Anna minun rakastaa enemmän -teoksen tapaan Suvin äiti Leena ja ensirakkaus Antti Salokoski. Mukana on myös lehtiartikkeleita ja haastatteluja.

Antin elämä on asettunut uomiinsa. On kohtuullisen kiinnostava työ historianopettajana, on kaunis ja tarmokas vaimo ja ihana lapsi. Silti hän on turhautunut ja Suvia kohtaan kaunainen. Koska Suvi hylkäsi Antin? Vai koska saavutti menestystä, jollaisesta Antti on saanut vain unelmoida?  Milloin Antti kasvaa aikuiseksi?

Leena puolestaan on leskeksi jäätyään valmis matkustelemaan Suvin mukana maailmalla hoitamassa tämän pientä Rosa-tytärtä. Leena tuntee itsensä tärkeäksi, oikeaksi perheen tukipilariksi, kun Suvi hänen mielestään vain luo musiikkia ja yrittää pelastaa hiipuvan uransa. Tosiasiassa Leena kyllä taitaa itse etsiä jotain, mihin takertua.

Entä Suvi? Onko hän niin kylmä ja itsekeskeinen kuin äiti ja Antti väittävät? Onko hän niin kaukana normaalista arjesta ja tavallisen ihmisen todellisuudesta kuin nämä uskovat? Vasta kirjan viimeisessä luvussa Suvi saa puheenvuoron, siihen asti on saanut kuulla vain häneen kohdistettuja syytöksiä.

Palatkaa perhoset ei puhuttele ihan samassa määrin kuin Anna minun rakastaa enemmän, mutta kyllä siinäkin tunnetta ja vahvuutta on. Ihmisiä raastavat ristiriitaiset tunteet, joita he eivät ymmärrä eivätkä aina tiedostakaan – eivätkä siten myöskään osaa puhua asioita selviksi keskenään. Rakkaus on kuitenkin kaiken takana. Siitä Antti mietiskelee näin:

Onnelliseen rakkauteen tarvittiin kaksi ihmistä, kukaan ei voinut rakastaa onnellisesti yksin, mutta siinäkin harvinaisessa tapauksessa että rakkaus oli molemminpuolista, se oli silti aina väistämättä myös yksinäistä, toisiaan rakastavat eivät rakastaneet toisiaan samalla tavalla, yhden ihmisen rakkaus oli aina hänen omansa ja hän kantoi sitä yksin.

Itkonen osoittaa syvällisen tietämyksensä rockmusiikista, mutta vähempikin levyjen ja musiikkikappaleiden analysointi olisi vakuuttanut. Ihastuttavasti hän vertaa muusikkoja perhosenjahtaajiin, jotka yrittävät vangita kappaleisiinsa hauraan ja vapaan sielun, perhosen. Väkisin runnomalla se ei toteudu, mutta Itkosen kaunis ja monikerroksinen kieli kyllä päästää perhoset lentoon.

RITVANEN, ANTTI: Miten muistat minut

Kustantaja: Otava 2016

Antti Ritvanen (s. 1976) on koulutukseltaan psykologi, mutta koonnut elämänkokemusta monelta eri alalta. Miten muistat minut on hänen esikoisromaaninsa.

Jessen äiti on liian levoton jaksaakseen kauan tasaista elämää aviovaimona ja äitinä. Ennen pitkää hänen on repäistävä, lähdettävä etsimään uutta, koettava järisyttäviä rakkaussuhteita, kokeiltava alkoholia ja huumeita, toteutettava kirjailijanuraa. Kuusivuotias Jesse elää muusikkoisänsä hoivissa toki suhteellisen turvallista ja normaalia elämää, mutta jokin hiertää. Äidin ja pojan välinen suhde on ollut niin symbioottinen, ettei sitä voi katkaista kokonaan koskaan. Ainakin Jessen puolelta mukana on myös voimakas seksuaalinen lataus.

Oli nainen joka täytti huoneen ja minä siinä kiinni ja meidän tunteemme ja kehomme ja ajatuksemme yhteisiä, yhtä. Äidin ruumis tuoksuineen ja kipuineen ja himoineen kuului minulle ja minun ruumiini sille, äidin kaaos ja ahdistus ja kuolemanpelko olivat minun, kaikenkattava kiihko ja riemu samoin.

Jesse vihaa ja kaipaa, pyrkii eroon ja palaa taas. Elämästä ei oikein saa otetta, naiset ovat petollisia. Jesse antaa anteeksi paljon, mutta antaako oikeasti vai pelkkää pelokkuuttaan?

Marjatta Aalto, kirjailijaäiti, on elämää suurempi hahmo, lööppien kuningatar. Hänen itsetuhoisuutensa on äärimmäistä, käsittäen hullaantumisen yhä uudestaan samaan ongelmaiseen mieheen, rocktähteen. Ei käy kiistäminen hänen rakkauttaan Jesseä kohtaan, mutta kovin pitkäjänteistä se ei ole. Voiko sellaista hyväksyä, että hän varastaa ideoita lapsensa salaisista muistiinpanoista?

Kirjassa liikutaan useissa aikatasoissa, jotka on ilmaistu luvun otsikoissa selkeästi. Pääasiallinen kertoja on Jesse, mutta mukana on myös Marjatan näkökulma päiväkirjojen ja artikkeleiden muodossa. Nauhurillakin on tärkeä osuutensa loppuratkaisun tullen…

Ritvanen sijoittaa kirjansa todelliseen maailmaan, todellisten ihmisten ja todellisten tapahtumien keskelle. Toisaalta tutut kirjallisuuden- ja musiikkialan nimet kiinnittävät tarinan ajankohtaan, mutta toisaalta ne laimentavat sen uskottavuutta. Jokainen tietää kuitenkin, ettei Marjatta Aalto hävinnyt Finlandia-palkintoa Olli Jaloselle! Rönsyjä olisi voinut hieman leikata, niin perustarina olisi tiivistynyt selkeämmäksi. Silti kirjasta jäi pohjimmaiseksi hyvä tunne. Ritvanen kuvaa oivaltavasti ihmisiä heikkouksineen, iloineen ja suruineen. Psykologin ote näkynee siinä, miten outoja ja paljastavia unia kaikki näkevät. Miten muistat minut ei ole suorastaan hauska kirja (niin kuin takateksti mainostaa), mutta mustaa huumoria siihen kyllä kätkeytyy hieman salakavalastikin.

BUSQUETS, MILENA: Tämäkin menee ohi

Kustantaja: Otava 2016

Alkuteos: También esto pasará

Suomennos: Tarja Härkönen

Espanjalainen kirjailija, toimittaja, kääntäjä ja muotiblogin pitäjä Milena Busquets (s. 1972) pohjaa romaaninsa Tämäkin menee ohi paljolti omiin kokemuksiinsa. Milenan äiti, Ester Tusquets, perusti 1960-luvulla katalonialaisen kustantamo Lumenin ja koulutti siellä tyttärensä askel askeleelta toimittajaksi. Hän myös kannusti Milenaa kirjoittamaan vakavasti otettavaa ja laadukasta kirjallisuutta. Äidin kuolema 2012 oli romahduttaa Milenan maailman.

Tarinan alussa Blancan äidin hautajaiset ovat ohitse ja Blanca lamaannuttavan surun vallassa. Äiti oli hänen elämänsä suurin rakkaus ja kaiken keskus. Äiti opetti tyttärensä iloitsemaan ainutlaatuisista hetkistä ja haihtuvaisesta kauneudesta, kantamaan vastuun tekemisistään ja virheistäänkin ilman jälkikäteistä pahoittelua, ottamaan ihmiset tasavertaisina ja vihaamaan pikkumaisuutta. Toki äidissä oli puutteensa: vahvuudessaan hän saattoi jyrätä toiset, suorasukaisuudessaan loukata toisten tunteita, kärsimättömyydessään olla sokea. Tytär ei kuitenkaan voi olla muistamatta häntä päivästä toiseen:

Sinun kasvosi, äiti, katosivat sen naamarin taakse jonka sairaus niille nosti. Ponnistelen joka päivä, jotta näkisin ne taas, jotta pääsisin vuosien läpi ja kohtaisin todellisen katseesi, sen joka sinulla oli ennen kuin se kivettyi. Tuntuu kuin kaataisin muuria vasaralla. Samalla tavalla käy surun kanssa, joka asettuu päällemme ohuina ja narskuvina lasikerroksina ja peittää meidät vähä vähältä kokonaan.

Kaikki neuvovat Blancaa lähtemään Cadaquésiin ja laskemaan veneen vesille. Cadaquésin kesäkotiin kokoontuukin sitten koko ystäväjoukko, Blancan lapset, kaksi eksää ja nykyinen (naimisissa oleva) rakastaja. Seksi tuntuu olevan ainoa asia, mikä keventää Blancan oloa. Sitä sitten harrastetaankin huolettomasti keskustelujen, ruokailujen ja viinilasillisten ohella. On kesäisen värikästä ja vapaata.

Kirjan nimi perustuu tarinaan. Kiinan keisari pyysi viisaita miehiä keksimään lyhyen lauseen, joka toimisi aina ja joka tilanteessa. Kuukausien mietinnän jälkeen viisaat tarjosivat lausetta: ”Tämäkin menee ohi.” Blancan äidin mielestä lause oli totta: ”Tuska ja ahdistus menevät ohi, niin kuin menee onni ja autuus.” Blanca ei tätä heti usko, mutta ehkä ajan myötä…

Tämäkin menee ohi -romaani ei ensi alkuun tuntunut kovin kiinnostavalta, joskin hienostuneen kauniit lauseet vakuuttivat kirjailijan taidoista. Blancan murhe tuntui ylimitoitetulta ja muu toiminta taas pinnalliselta ja holtittomalta. Vähitellen tarinaan pääsi sisälle, ja niinhän Blancakin alkoi kasvaa ja aikuistua turvallisen ystäväpiirinsä tukemana. Pienessä kirjassa oli ihan oikeaa elämänviisautta.

KAKSI DEKKARIA AJANKOHTAISISTA AIHEISTA

HIEKKAPELTO, KATI: Tumma

Kustantaja: Otava 2016

Oulusta kotoisin oleva erityisopettaja Kati Hiekkapelto (s. 1970) on työskennellyt maahanmuuttajien opettajana ja asunut Serbian unkarilaisalueilla. Niinpä hänen rikostutkija Anna Feketestä kertova dekkarisarjansa pohjautuukin todelliseen asiantuntemukseen käsitellessään monikulttuurisuuden ja maahanmuuton ongelmia. Sarja aiempia osia Kolibri (2013) ja Suojattomat (2014) on jo käännetty usealle kielelle.

Anna Fekete (tai unkarilaisittain Fekete Anna) on syntyperältään Jugoslavian unkarilainen, mutta asunut Suomessa lapsesta asti, oppinut kielen ja kulttuurin ja kouluttautunut poliisiksi. Nyt hän on lomailemassa äitinsä luona Serbian unkarilaisalueella, pienessä maaseutukaupungissa. On kesäistä, odotellaan Tisza-joen ”kukintaa” eli miljoonien sudenkorentomaisten hyönteisten parveilua, jollaista ei voi kokea missään muualla. Ihmiset ovat tuttuja ja ystävällisiä ja muistelevat mielellään Annan isää – hyvää ja rehellistä poliisia, joka kuoli vuonna 1988 tutkiessaan mafian toimintaa. Iloisesta viinijuhlasta tulee kuitenkin käännekohta. Annan käsilaukku varastetaan ja varas itse löytyy seuraavana päivänä kuolleena Tiszan rannalta. Viranomaisten mukaan kyseessä oli liukastumisesta johtuva hukkuminen, mutta Annan vaistot kertovat muuta. Varoituksista ja pelotteluista huolimatta hän tutkii asioita omin päin ja törmää lopulta myös isänsä kuolemaan liittyviin epäselvyyksiin.

Tumma (nimi viitannee Tisza-jokeen) käsittelee monia kipeitä ja ajankohtaisia asioita. Miten suunnattomasti Annan äiti kärsi Suomessa ollessaan kylmyydestä ja pimeydestä ja kaipasi takaisin Serbiaan tuttujen asioiden pariin. Miten isoveli Ákos oli Suomessa vähällä joutua turmioon syrjäytymisen vuoksi. Miten Anna perheestä ainoana sopeutui Suomeen, mutta kärsii silti yksinäisyydestä ja juurettomuudesta. Miten unkarilainen vähemmistö menettää Serbiassa oikeuksiaan kiihtyvään tahtiin. Miten romanit ovat Serbiassa vailla oikeusturvaa ja sosiaalihuoltoa. Miten Lähi-idästä tulevien pakolaisten tulva kiristää tunteita ja nostattaa ennakkoluuloja. Annan silmin katsottuna Serbia näyttää melko byrokraattiselta ja korruptoituneelta.

… elämä tuntuu muuttumattomalta, lähes pysähtyneeltä, samalla kun valtio ympärillä vaihtaa nimeä, sotii, kituu notkahtelevan maailmantalouden reunavyöhykkeillä, piilottelee sotarikollisiaan, häpeää itseään ja on toisaalta liian ylpeä myöntämään virheitään. Tuo valtio pitää sisällään kymmeniä kansallisuuksia, vähemmistöjä, enemmistöjä, kymmeniä eri kieliä; se on tunnustanut YK:n ihmisoikeuksien julistuksen, mutta ei noudata sitä.

Hiekkapelto kuvaa hyvin pienen kaupungin tunnelmaa. Kaikki tuntevat toisensa, mutta silti jokaisessa tapaamisessa olisi noudatettava perinteisiä kohteliaisuussääntöjä. Naisen kuuluisi olla kaino ja kunnioittava miehiä kohtaan, nuoren vanhempia kohtaan. Pitäisi osata juhlia, tanssia, nauttia täysin sydämin ruuasta ja juomasta. Paikallistunnetta lisäävät unkarinkieliset lauseet, joita tekstissä on juuri sopivasti. Juoni on tässä kirjassa sivuosassa tunnelmaan nähden.

ZANDER, JOAKIM: Lähiö

Kustantaja: Tammi 2016

Alkuteos: Orten

Suomennos: Maija Kauhanen

Joakim Zanderin trilleri Lähiö on itsenäinen jatko-osa vuonna 2015 suomeksi ilmestyneelle Uimarille. Mukana on tuttuja henkilöitä kuten Klara Walldéen ja George Lööw, mutta tällä kertaa pikemminkin sivurooleissa, selvittämässä asioiden kansainvälisiä kytkentöjä.

Fadi ja isosisko Yasmine ovat tulleet lapsina Syyriasta Ruotsiin. He asuvat tukholmalaisessa Bergortin lähiössä, likimain omillaan, sillä väkivaltaisesta isästä ja sulkeutuneesta äidistä ei ole turvaajiksi eikä esikuviksi. Varhaiskypsä Yasmine yrittää suojella pikkuveljeään parhaansa mukaan, mutta tämä ajautuu silti tovereidensa – veljiensä – kanssa purkamaan turhautuneisuuttaan tappeluihin ja tihutöihin. Yksi erityisen typerä teko erottaa Fadin lopulta ryhmästään ja samalla Yasminesta, joka pakenee New Yorkiin etsimään uudenlaista elämää. Fadin tueksi tulee pieni muslimiveljien yhteisö, joka alkaa valmistella nuorukaista pyhään sotaan ja marttyyrikuolemaan Syyriassa.

Uusilla veljilläni on pelkät käyttäjänimet, ei oikeita nimiä, ja he ovat yhtä vihaisia kuin minä, yhtä valmiita räjäyttämään tämän paskan ilmaan kuin minäkin. Veljiä, joiden silmiltä huntu on riisuttu, niin kuin se on riisuttu minun silmiltäni, jotta he näkisivät maailman sellaisena kuin se on, kaiken sorron ja kolonialismin ja imperialismin ja epäoikeudenmukaisuuden. On käsittämätöntä etten nähnyt sitä, että olen elänyt sen keskellä. pakottanut itseni sopeutumaan siihen, yrittänyt jopa tulla osaksi sitä. Se täyttää minut vihalla ja itseinholla. Miten olen voinut olla niin sokea niin pitkään? Miten saatoin valita ruotsin sanakirjan arabian sanakirjan sijaan?

Me olemme viisi miestä eri puolilta Eurooppaa, mutta meillä kaikilla on sama väkinäinen välinpitämättömyys katseessamme, samat muistot mustistamaijoista ja tyhjistä asunnoista. Me olemme nyysineet samat farkut, polttaneet samat autot, unelmoineet samat unelmat. Me olemme eri kaupungeista mutta samasta Lähiöstä.

Syyria osoittautuu kohtalokkaaksi Fadille. Yasmine puolestaan palaa Ruotsiin selvittelemään veljensä vaiheita ja joutuu keskelle suurisuuntaisia mielenosoituksia. Lähiö on kuin ruutitynnyri, valmiina räjähtämään. Lietsooko joku paloa tahallaan? Miksi?

Zander käsittelee trillerissään varsin ajankohtaisia aiheita: maahanmuuttajien asuttamia lähiöitä, nuorten miesten radikalisoitumista ja vallassa olevien kulissientakaista hyödyntavoittelua. Lähiössä vallitsevat omat kunniakäsityksensä ja omat sääntönsä: petturuudesta rangaistaan ”silmä silmästä ja hammas hampaasta” -periaatteella. Ihan yksinkertaista ei kuitenkaan ole se, mikä lasketaan petturuudeksi ja milloin ystävyys ja veljeys muuttuvat kauppatavaraksi.

Lähiö edustaa samaa trillerityyppiä kuin esimerkiksi Jens Lapiduksen tai Stieg Larssonin teokset. Tapahtumat etenevät nopeasti ja sisältävät runsaasti jännitystä ja yllättäviä käänteitä. Zanderin kuvaamat henkilöt ovat uskottavia, eivät yli-ihmisiä eivätkä psykopaatteja. Etenkin nuoreen Fadiin kiintyy, sillä kaikista toilailuistaan huolimatta hänessä on viattomuutta, vastuuntuntoa ja pyrkimystä hyvään. Zander toistaa hänen kohdallaan runollista mielikuvaa lentämisestä vapaana ja keveänä, mutta löytyykö siipien alle ilmaa?

MCKEON, DARRAGH: Kaikki pysyväinen haihtuu pois

Kustantaja: Atena 2016

Alkuteos: All That Is Solid Melts Into Air

Suomennos: Ulla Lempinen

Irlantilainen teatteriohjaaja Darragh McKeon (s. 1979) on tarttunut esikoisromaanissaan Kaikki pysyväinen haihtuu pois kaunokirjallisuudessa toistaiseksi hyvin vähän käsiteltyyn aiheeseen eli Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuteen. Kirja on ajankohtainen siksi, että katastrofista tuli 26.4.2016 kuluneeksi tasan kolmekymmentä vuotta. Tässä ajassa on raivaustöihin osallistuneet jo unohdettu ja monenlaisista sairauksista kärsiviltä työn sankareilta viety esimerkiksi oikeus ilmaisiin lääkkeisiin.

Lähteenä McKeon on käyttänyt mm. Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitšin teosta Tšernobylistä nousee rukous, joten jotkut kuvaukset saattavat tuntua tutuilta. Myös henkilöiden ja asioiden käsittelyssä voi havaita tietynlaista kliseisyyttä, mutta kaikesta huolimatta Kaikki pysyväinen haihtuu pois perustuu kuitenkin tosiasioihin. Ja ne tosiasiat ovat kauheita.

Eräänä kevätaamuna pienen urainalaisen kylän taivas on omituisen hohkaava, laiduntavien härkien korvista valuu verta ja teeret räpiköivät sekavina pitkin maata. Ydinvoimalassa operaattorit etsivät kuumeisesti ohjekirjasta tietoa, miten toimia reaktorin ytimen sulaessa. Kyseisen luvun teksti on kuitenkin hävitetty, kappaleet piilotettu paksujen mustien viivojen taakse.

Tällaista tapahtumaa ei suvaita eikä sitä saa kuvitella, tällaisen varalta ei suunnitella mitään, sillä tällaista ei koskaan tapahdu. Järjestelmä ei epäonnistu, järjestelmä ei voi epäonnistua, järjestelmä on yhtä kuin kunniakas kotimaa.

Samanlainen ote jatkuu. Miehiä määrätään raivaustöihin ilman jodikuuria ja käypiä suojavarusteita. Kyynisesti lasketaan, montako henkeä kunkin työn hoitamiseksi uhrataan. ”Myrkyttyneet” kootaan leireihin, joista lääkintähenkilökunta muutamaa harvaa lukuun ottamatta pakenee. Jotta kansainvälinen kuva säilyisi puhtaana ja kansa levollisena esitetään mediassa ihmisiä paistattelemassa päivää Pripet-joen rannalla takanaan savuava reaktori ja näytetään matolasia, josta säteilymittari ei löydä normaalia suurempia lukemia. Tätä taustaa vasten tavallisten ihmisten tietämättömyys ja joskus typerältä vaikuttava toiminta on ihan ymmärrettävää.

Yksi kirjan päähenkilöistä on moskovalainen kirurgi Grigori, joka lähetetään Tšernobyliin auttamaan ja organisoimaan pelastustöitä. Hän on vilpitön, mutta loppujen lopuksi liian innokas ollakseen järjestelmälle mieleen. Joitakin ihmisiä hän pystyy auttamaan, kuten esimerkiksi Pripjatista kotoisin olevaa Artjom-poikaa, mutta suunnaton määrä ihmisiä kuolee tuskallisiin sairauksiin. Järkyttävästi epämuodostuneita lapsia syntyy. Äiti Maa itkee verta.

Yhtään viranomaista ei ole näkynyt Grigorin päivittäisistä pyynnöistä huolimatta. Hän haluaisi heidän astuvan tähän huoneeseen, paikkaan, missä ideologiat, poliittiset järjestelmät, hierarkiat ja dogmit ovat pelkkiä sanoja ja kuuluvat pölyisen toimiston arkistoon. Tätä ei selitettäisi millään uskomusjärjestelmällä. Sairaalahenkilöstö tietää, että tähän verrattuna kaikki aiemmat elämäntapahtumat kadottavat merkityksensä. Ei ole muuta kuin nämä kuukaudet, nämä huoneet, nämä ihmiset.

Tšernobylin tapahtumien rinnalla kirjassa kuvataan elämää Moskovassa, jossa glasnostin vaikutusta on jo aistittavissa. Grigorin ex-vaimo Maria on maanalaisen julkaisutoiminnan vuoksi erotettu toimittajan työstä, sijoitettu autotehtaan liukuhihnalle ja otettu erityisen tarkkailun kohteeksi. Maria on miltei alistunut, miltei hyväksynyt kaiken rangaistuksena pahoista teoistaan, mutta pohjimmaltaan yhä sopivan tilaisuuden tullen altis vastarintaan. Marian yhdeksänvuotias sisarenpoika Jevgeni on lupaava pianisti, mutta samalla kapinoiva nuori. Onko hän palanen poliittisessa pelissä? Onko hänellä epäilyttävän henkilön sukulaisena mitään mahdollisuuksia hyödyntää lahjakkuuttaan?

Kaikki pysyväinen haihtuu pois on niin koskettavasti kirjoitettu, että tunteet kuohuvat väkisinkin. Siinä on paljon ahdistavaa ja vihastuttavaa, mutta on siinä myös hyvyyttä ja pieniä iloja. Monenlaisia ajatuksia se ainakin herättää.

FERRANTE, ELENA: Loistava ystäväni

Kustantaja: WSOY 2016

Alkuteos: L’amica geniale

Suomennos: Helinä Kangas

Elena Ferrante on salanimi, jonka taakse kätkeytyvän henkilön tietää vain kustantaja. Ferrante suojelee yksityisyyttään: ei esiinny julkisuudessa eikä suostu usein haastatteluihinkaan. Häntä pidetään Italian merkittävimpänä nykykirjailijana ja etenkin hänen Napoliin sijoittuva romaanikvartologiansa on osoittautunut maailmanmenestykseksi. Sarjan ensimmäinen osa on Loistava ystäväni, jossa kuvataan päähenkilöiden lapsuutta ja nuoruutta 1950-luvun Napolissa. Kirjan kertoja on Elena Greco (Lenuccia tai Lenù) ja hänen kuvaamansa loistava ystävä on Raffaella Cerullo (muille Lina, mutta Lenùlle Lila).

Romaanin alussa 66-vuotias Lila on kadonnut ja vielä ennen katoamistaan yrittänyt pyyhkiä pois koko menneisyytensä. Loukkaantunut Elena ryhtyy kirjoittamaan muistiin ystävysten yhteistä tarinaa.

Loistava ystäväni sijoittuu Napolin köyhään kaupunginosaan. Väkivalta ja karkeus leimaavat ihmisten elämää. Koulusivistystä ei ole kellään eivätkä kaikki osaa edes italian kirjakieltä. Liehittelyä saavat osakseen hieman varakkaammat ja etenkin comorraan kuuluva perhe. Riitelyt, tappelut ja juonittelut ovat julkista näytelmää, joita kaikki seuraavat ja kommentoivat. Raivoisimpia ja pitkävihaisimpia ovat naiset.

Pahan tekeminen oli sairaus. Lapsena kuvittelin pikkuruisten, lähes näkymättömien eläinten nousevan yöllä lammista, hylätyistä junavaunuista maavallin takaa, pahanhajuisista heinistä joita kutsuttiin nimellä fetienti, sammakoista, salamantereista, kärpäsistä, kivistä, pölystä ja tunkeutuvan kotikorttelimme veteen ja ruokaan ja ilmaan tehden äideistämme ja mummoistamme raivoisia kuin vesikauhuiset koirat.

Vahtimestarin tytär Elena ja suutarin tytär Lila tutustuvat koulussa ja pienen tunnustelun jälkeen ystävystyvät. Lila on varhaiskypsä ja tavattoman älykäs. Hän oppii kaiken leikiten, jos vain haluaa. Lila on myös lujatahtoinen ja kuriton, ei kuuntele kieltoja eikä nuhteita vaan noudattaa jotain sisäistä ääntä. Jotkut luonnehtivat häntä pahaksi tai suorastaan vaaralliseksi.

Hänellä oli takkuinen tukka, hän oli likainen, polvet ja kyynärpäät olivat aina ruvella tai haavoilla, jotka eivät koskaan ehtineet kunnolla parantua. Suuret eloisat silmät siristyivät viivoiksi, ja ennen täsmällistä vastausta niissä välähti katse, jossa ei ollut lapsekkuutta eikä ehkä inhimillisyyttäkään. Hänen kaikki eleensä viestittivät,

että hänelle ei kannattanut tehdä pahaa, sillä mitä tahansa joku yrittäisikin, hän kyllä keksisi jotakin vielä pahempaa.

Lila saa käydä vain kansakoulun, kun taas Elenalle aukeaa tie lukioon ja ehkä pitemmällekin. Silti Elena menestyy niin hyvin kuin menestyy, koska toisaalta kilpailee koko ajan Lilaa vastaan ja toisaalta saa tältä opastusta ja tuoreita ajattelutapoja. Välillä Elena tuntee olevansa niskan päällä, kokeneempi ja kauniimpi, mutta sitten Lila yllättää taas.  Loppujen lopuksi jää auki, kumpi on kirjan nimessä mainittu ”loistava ystävä”.

Kirjassa on henkilöitä korttelin verran, mutta onneksi kaikki esitellään lyhyesti heti kirjan alussa. Tarina on niin todentuntuinen, että mielellään kuvittelisi sen perustuvan kirjailijan omiin kokemuksiin – tosin ei ole tietoa sitäkään, onko Ferrante nainen vai mies. Korttelin värikäs ja meluisa elämä, köyhyys eri muodoissaan, ihmiset ominaispiirteineen – kaikki tulevat tutuiksi ja hyvin lähelle lukijaa. Kiinnostavin hahmo on tietenkin Lila, vaikka hänen ja lukijan välissä toimiikin suodattimena Elena. Lilan syvimmät tunteet ja ajatukset – esimerkiksi mystiset kokemukset - eivät aukea hänellekään. Nähtäväksi jää, miten asioita kehitellään jatko-osissa, mutta varmasti sykähdyttäviä lukukokemuksia on vielä edessä. 

LEMAITRE, PIERRE: Camille

Kustantaja: Minerva 2016

Alkuteos: Sacrifices

Suomennos. Sirkka Aulanko

Pierre Lemaitre (s. 1951) on Ranskan suosituimpia rikoskirjailijoita. Erityisen kiitetty on Lemaitren Camille Verhoeven -trilogia, josta sekä toinen osa Alex että kolmas osa Camille on palkittu The International Dagger -palkinnolla. Näistä kumpikin on jo ilmestynyt suomeksi ja sarjan ensimmäinen osa Irène saadaan suomeksi vielä vuoden 2016 aikana.

Ylikomisario Camille Verhoeven on vain 145-senttiä pitkä, mutta älyltään terävä ja intuitioltaan suuri. Hän ei ole poliisintyössään kyynistynyt, vaan on yllättävän hyväntahtoinen ja tunteikas. Hänen oikeudentuntonsa on tinkimätön, mikä saattaa herättää joissakin kollegoissa turhautumista ja toisissa taas suojelunhalua. Hänen sydäntään on vuosia piinannut suuri suru, Irène-vaimon kuolema paholaismaisen sarjamurhaajan uhrina. Nyt hänen elämäänsä on kuitenkin astunut sädehtivän ihana Anna Forestier.

Tästä alkaa kirjan kuvaama kolmen päivän dramaattinen ajanjakso:

Tapahtumaa voi pitää ratkaisevana vasta kun se suistaa ihmisen koko elämän raiteiltaan. Tämän Camille Verhoeven oli lukenut joitakin kuukausia aiemmin eräästä ”historian kiihtymistä” käsittelevästä lehtiartikkelista. Tuon ratkaisevan, järisyttävän ja odottamattoman tapahtuman, käännekohdan joka saa ihmisen jokaisen hermon värisemään kuin sähköiskusta, erottaa välittömästi kaikista muista elämän sattumuksista sen voimakkaasta energialatauksesta, erityisestä tiheydestä: heti sen koettuaan ymmärtää, että seuraukset ovat mittasuhteiltaan valtavat ja laadultaan peruuttamattomat.

    Rakastamaasi naiseen ammutut kolme pumppuhaulikon laukausta voivat olla sellainen tapahtuma.

Anne osuu kohtalokkaasti keskelle koruliikkeen ryöstöä. Hänet pahoinpidellään raa’asti, kenties jopa tappamistarkoituksessa – onhan Anne nähnyt ryöstäjien kasvot. Tätä tukee sekin, että yksi ryöstäjistä yrittää myöhemmin tunkeutua Annen sairaalahuoneeseen. Annea suojellakseen Camille päättää tutkia tapausta omin päin esimiestensä tietämättä. Ryöstöhän ei kuulu Camillen yksikön tutkittavaksi ja hän olisi joka tapauksessa tässä tilanteessa jäävi.

Jäljet tuntuvat viittaavan tiettyyn suuntaan, mutta onko näin? Onko Annekaan ihan sitä, miltä vaikuttaa? Juoni on ovela ja loppuratkaisu yllättävä, mutta pysyy kuitenkin uskottavuuden rajoissa. Tapahtumat eivät ole ylenpalttisen raakoja ja repliikeissä esiintyvä huumori keventää vielä tarinaa sopivasti. Kirjan kieli on kaunista ja vivahteikasta, mistä suuri kiitos suomentajalle Sirkka Aulangolle. Camille on varmaan englantilaisen Kate Atkinsonin määritelmän mukainen ”kirjallinen dekkari”, sillä viittauksia maailmankirjallisuuteen on paljon: Böll, Faulkner, Le Carre, Proust, Sartre… Tämä on dekkarien parhaimmistoa!

SHAFAK, ELIF: Valkoinen elefantti

Kustantaja: Gummerus 2016

Alkuteos: The Architect’s Apprentice

Suomennos: Maria Erämaja

Elif Shafak (s. 1971) kuuluu Turkin nimekkäimpiin ja kiinnostavimpiin nykykirjailijoihin. Hän yhdistää teoksissaan itämaista ja länsimaista tarinaperinnettä ja tarttuu rohkeasti myös arkoihin aiheisiin. Romaanissa Kirottu Istanbul Shafak nosti esiin Turkissa täysin vaietun armenialaisten kansanmurhan ja teoksessa Kunnia naisen alisteisen aseman kurdiyhteisössä. Historiallinen romaani Valkoinen elefantti on Shafakin teoksista kunnianhimoisin ja todennäköisesti taustatutkimuksiltaan vaateliain.

Valkoinen elefantti sijoittuu 1500-luvulle, jolloin osmanien valtakunta on kukoistavimmillaan. Sulttaanina hallitsee Süleyman Suuri: soturi, valloittaja, lainuudistaja, runoilija ja filosofi. Hänen pääarkkitehtinaan toimii ”idän Michelangeloksi” kutsuttu Mimar Sinan, joka Süleymanin jälkeen palvelee vielä kahta muuta sulttaania ja tulee 50 vuotta kestäneen uransa aikana suunnitelleeksi yli kolmesataa moskeijaa, lukuisia siltoja, akvedukteja ja köyhäintaloja. Osa näistä on yhä olemassa.

Tarinan alussa Intian šaahi päättää lähettää Turkin sulttaanille ystävyydenosoituksena valkoisen uroselefantin. Chotaksi (Pikkuiseksi) kutsuttua elefanttia seuraa salaa 12-vuotias Jahan-poika, joka on hoivannut lempeää jättiläistä sen syntymästä saakka ja oppinut pitämään sitä ainoana ystävänään. Süleymankin arvostaa Chotaa, mutta itsevaltiaan epäsuosioon joutuminen voi olla pienestä kiinni. Kateellisia juonittelijoita sulttaanin hovissa riittää ja vallantavoittelussa he voivat käyttää varsin raakoja keinoja, jopa noituutta. Lahjakas ja terävä-älyinen Jahan pääsee arkkitehti Sinanin oppipojaksi, mutta joutuu koko ajan kilvoittelemaan mestarin huomiosta ja kiintymyksestä muiden oppipoikien joukossa. Jahanille kunnianarvoisa ja työteliäs Sinan edustaa isähahmoa, mutta todellisena suojelijanaan hänellä on aivan toisenlainen henkilö: halveksittuun ja pelättyyn kansanosaan eli mustalaisiin kuuluva Balaban. Omaa ääripäätään Jahanin ystäväkirjossa edustaa sulttaanin kuriton ja omapäinen Mihrimah-tytär, joka käy näennäisesti katsomassa Chotaa, mutta tosiasiassa pikemminkin Jahania. Rakkautta on siis luvassa.

Valkoinen elefantti -romaani kuvaa mielenkiintoisesti Sinanin ja hänen ryhmänsä työskentelyä. Miehet (ja yksi nainen) tavoittelevat moskeijoissa jumalaista kauneutta koristeiden ja uusien arkkitehtonisten ratkaisujen avulla, mutta toisaalta he pitävät silmällä myös tavallisen kansan tarpeita. Aina tosin kansa ei ymmärrä uudistajien hyviä tarkoitusperiä, vaan ajautuu pahojen enteiden ja ennustusten lietsomana taikauskoiseen torjuntaan.

Istanbul kielsi itsensä joka askeleella, vaihtoi luonnetta joka korttelissa, oli rakastava ja sydämetön samaan aikaan – kaupunki antoi avokätisesti ja vaati samaan hengenvetoon lahjansa takaisin.

Toisaalta Shafak kuvaa kuin yhtenä kirjan henkilöistä Istanbulin suurkaupunkia, jossa monet kansallisuudet, uskonnot ja kulttuurit elävät vieri vieressä. Sota, rutto ja tulipalo ovat vitsauksia, jotka kaupunki kokee yhä uudestaan ja joista se nousee yhä uudestaan. Istanbul on ristiriitainen, värikäs ja unohtumaton.

Istanbul on kaupunki, joka unohtaa helposti. Siellä asiat kirjoitetaan veteen, lukuun ottamatta mestarini töitä, jotka on kirjoitettu kiveen.

Shafak onnistuu herättämään historian eloon. On loistoa ja kurjuutta, on sotaretkeä ja juhlaa, on temppeliä ja ilotaloa, on petosta ja on rakkautta. Juuri rakkaus osoittautuu lopulta Jahanin elämässä suurimmaksi ja rakentavimmaksi voimaksi.

Maailmankaikkeuden keskus ei ollut idässä eikä lännessä. Se oli siellä, missä antautui rakkaudelle.

PS. Yksi pieni yksityiskohta jäi kyllä vaivaamaan (ehkä suhteettomastikin), kun Jahanin varastama rukousnauha vaihtui kesken kaiken rubiineista safiireiksi.

KAKSI DEKKARIA LAPSIIN KOHDISTUVASTA VÄKIVALLASTA

WENNSTAM, KATARINA: Kivisydän

Kustantaja: Otava 2016

Alkuteos: Stenhjärtät

Suomennos: Anja Metsäpirtti

Ruotsalainen Katarina Wennstam (s. 1973) tapaa pureutua yhteiskunnan kipukohtiin. Niin myös trilogiaksi aiotussa uudessa sarjassaan, jonka ensimmäinen osa Petturi ilmestyi suomeksi viime vuonna. Se käsitteli toisaalta jalkapalloiluun liittyviä lieveilmiöitä (etenkin lajin sisällä vallitsevaa homofobiaa) ja toisaalta ruotsalaisten suhtautumista maahanmuuttajiin. Kivisydän on sarjan toinen osa. Osia yhdistää kulloisiakin tapauksia tutkiva naiskaksikko: rikostarkastaja Charlotta Lugn ja oikeusavustaja / apulaissyyttäjä Shirin Sundin.

Kuusikuukautinen tyttövauva, Gloria, kiidätetään tajuttomana ensiapuun. Röntgenkuvissa paljastuu niin suuri aivovaurio, ettei lääkäreillä ole kuin yksi selitys: joku on ravistellut pienokaista usean sekunnin ajan hyvin voimakkaasti. Kukaan ei tunnusta sellaista tehneensä. Isä tosin on suuri kuin karhu ja työtoverinsa mukaan tietämätön omista voimistaan. Hän myös suhtautuu lapsensa tilanteeseen omituisen välinpitämättömästi. Äiti puolestaan on pieni ja hento ja aivan uuvuksissa. Mahdollisia syyllisiä ovat vanhempien ja perheen kahden pojan ohella myös isovanhemmat ja perheen lastenhoitaja. Onko Glorian pahoinpitelijällä kivisydän, kun elämän ja kuoleman välimaastossa häilyvän lapsen kohtalo ei häntä muserra ja saa tunnustamaan?

Poliisit, oikeuslaitoksen edustajat ja sosiaaliviranomaiset tutkivat surullista tapausta sinnikkäästi, mutta askelia eteenpäin ei tunnu löytyvän. Rikostutkimuksen ohella seurataan myös tutkijoiden yksityiselämää. Apulaissyyttäjä Shirin Sundin on iranilaista syntyperää, mutta naimisissa ruotsalaisen lääkärin kanssa. Hän on vieraantunut perinteisistä iranilaisista tavoista ja hieman suvustaankin. Avioliitossakaan kaikki ei ole kunnossa, mutta mikä mättää? Rikostarkastaja Charlotta Lung puolestaan painiskelee äitiinsä kohdistuvan kaunan kanssa. Kumpikin nainen paneutuu pienen Glorian kohtaloon sydän vereslihalla. Ehkä se vaikuttaa myös heidän yksityiselämässään tekemiinsä ratkaisuihin.

Luoja tietää kuinka paljon on lapsia, joiden koettelemuksista emme koskaan saa tietää, hän huokaa mielessään. Kaikki ne, joita satutetaan, mutta ei niin pahasti että he joutuvat sairaalaan? Kuka heidät huomaa? Kuka heitä auttaa?

Wennstam käsittelee tunteita herättävää aihettaan taitavasti. Mitään toimintatrilleriä ei ole luvassa, vaan tapahtumat ovat hiljaisia ja suruntäyteisiä. Syyllinen on toki syyllinen, mutta samalla hän on myös uhri. Syyt tekoon pystyy ymmärtämään.

Other editions

Enlarge cover

Lomakkeen yläreuna

BJØRK, SAMUEL: Minä matkustan yksin

Kustantaja: Otava 2016

Alkuteos: Det henger en engel i skogen

Suomennos: Päivi Kivelä

Samuel Bjørk on kirjailijanimi, jonka takana on norjalainen kirjailija, käsikirjoittaja ja muusikko Frode Sander Øien. Hän on kirjoittanut viisi näytelmää ja julkaissut kaksi arvostelumenestyksiksi noussutta romaania sekä kuusi musiikkialbumia. Minä matkustan yksin on hänen ensimmäinen dekkarinsa, mutta jatko-osia on luvassa. Sarjat nimittäin myyvät hyvin.

Metsästä löytyy puuhun ripustettuna pienen tytön ruumis, hieman myöhemmin toinenkin. Tytöt on puettu nukenvaatteita muistuttaviin hieman vanhanaikaisiin mekkoihin, kummallakin on selässään kirjoja sisältävä reppu ja kaulassaan lappu ”Minä matkustan yksin”. Kumpikin tyttö on kuusivuotias eli aloittamassa koulunkäyntiä. Onko tämä merkityksellistä? Tapausta kutsutaan tutkimaan poliiseista taitavimmat, keski-ikäinen Holger Munch ja nuori Mia Krüger. Mia on ylivertainen löytämään yksityiskohtien sekamelskasta tärkeimmät ja vetämään niistä intuitiivisesti uudenlaisia johtopäätöksiä. Toisaalta Mialla on myös paha henkilökohtainen ongelma: halu seurata huumeiden yliannostukseen kuollutta kaksoissisartaan rajan toiselle puolelle. Ensin on kuitenkin löydettävä ovela ja suunnitelmissaan pilkuntarkka murhaaja, ettei lisää lapsia kuolisi.

Poliisi joutuu puurtamaan hitaasti eteenpäin, uusia johtolankoja löytyy harvakseltaan ja ylimielinen murhaaja ilakoi sekä heidän että lehtimiesten kustannuksella. Lukijan taas on vaikea tietää, mitkä juonenhaarat liittyvät pienten tyttöjen tapaukseen ja mitkä ovat vain hämäämässä. Tarina pysyy kyllä hyvin kasassa ja lopussa kaikki langat vedetään selkeästi yhteen. Jännitys säilyy hyvin, vaikka loppuratkaisu ei täysin yllätäkään.

Bjørkin dekkarissa tietenkin kauhistaa ennen kaikkea se, että väkivalta kohdistuu pieniin lapsiin. Onneksi se ei kuitenkaan ole yhtä raaka ja ahdistava kuin esimerkiksi Erik Axl Sundin Varisyttö-trilogia. Kirja ottaa kantaa lasten kohteluun yleisemminkin. Keitä ovat ”kristityt tytöt” uskonnollisen yhteisön ylläpitämässä talossa ja mitä heille siellä tehdään? Urheat pienen veljekset Tobias ja Torben puolestaan joutuvat selviytymään omillaan, kun vanhemmat häipyvät pitkiksi ajoiksi omille teilleen, ja kärsimään pahoinpitelystä silloin, kun vanhemmat ovat kotona. Totta on lausahdus:

Kaikki ihmiset eivät sovi vanhemmiksi, joillakin ei pitäisi olla lapsia.

MORRISON, TONI: Luoja lasta auttakoon

Kustantaja: Tammi 2016

Alkuteos: God help the Child

Suomennos: Kaijamari Sivill

Yhdysvaltalainen Toni Morrison (s. 1931) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993 ensimmäisenä mustana naisena ja ensimmäisenä mustana amerikkalaisena. Hän kuvaa teoksissaan aina mustien naisten arkipäivää, näin myös viimeisimmässä romaanissaan Luoja lasta auttakoon.

Sweetness ei koskaan toivu tyttärensä syntymästä. Hän itse ja Lula Annin isä ovat ”keltaisia mustia” eli tarpeeksi vaaleaihoisia käydäkseen valkoisista, mutta jostain syystä tyttö on kuin yö: sinimusta, sudaninmusta. Eletään maailmassa, jossa arvostus ja menestys ovat sidoksissa ihon vaaleuteen ja jossa mustien on oltava nöyriä ja tottelevaisia. Siihen Sweetness koulii lastaan ankaran kurin ja torjunnan avulla.

Kun olin pieni, inho paistoi sen kasvoilta kun sen piti kylvettää minut. Tai paremminkin huuhtaista sen jälkeen kun oli miten kuten pyyhiskellyt minut saippuoidulla pesulapulla. Minä ihan kerjäsin läimäystä poskelle tai piiskaa pyllylle, että saisin joskus tuntea kosketuksen. Tein tahallani pieniä virheitä, mutta äidillä oli keinonsa rangaista minua koskettamatta inhoamaansa ihoa – jouduin sänkyyn ilman iltaruokaa, lukkojen taakse omaan huoneeseen – mutta pahinta oli huutaminen. Kun pelko hallitsee, ainoa selviytymiskeino on tottelevaisuus. Ja siinä minä olin hyvä. Minä olin kiltisti ja olin kiltisti ja olin kiltisti.

Äidin hyväksynnän saadakseen pieni Lula Ann sitten tekee teon, jonka pohjimmiltaan tietää vääräksi.  Asia jää painamaan, vaikka Lula Ann vastoin kaikkia odotuksia menestyy elämässään suurenmoisesti. Hän kääntää ihonvärin valttikortikseen ja muuttuu Brideksi, valkoisia asuja käyttäväksi upeaksi kaunottareksi. Itsevarman kuoren alla piilee kuitenkin edelleen syrjitty lapsi, joka ottaa vallan, kun Bride joutuu rakastettunsa hylkäämäksi. Auttaisiko menneisyyden hyvittäminen?

Kirjan toinen päähenkilö on tiiviin suurperheen poika Booker, jonka elämä menee 8-vuotiaana sijoiltaan isonveljen kuollessa pedofiilin uhrina. Muu perhe onnistuu ennen pitkää jatkamaan eteenpäin, mutta Booker takertuu veljensä muistoon ja omaan suruunsa. Bride tuntuu tarjoavan vapautuksen ja rauhan, mutta onko hän sittenkään nainen, joksi Booker häntä luulee?

Luoja lasta auttakoon -romaanin päähenkilöt ovat lapsuusajan traumojen seurauksena käpertyneet oman itsensä ympärille ja pelokkaita päästämään sisimpään patoutuneita tunteita ja ajatuksia tietoisuuteen asti. Morrison kuvaa oivaltavasti, miten pyyteetön ystävällisyys ja suora puhe vähitellen murtavat valheiden ja väärinkäsitysten muuria Briden ja Bookerin ympärillä ja johtavat heitä kypsempään aikuisuuteen ja vastuullisuuteen. Tähän liittyy Briden kehon salaperäinen muuttuminen, romaanin maagisuutta edustava juonne.

Morrisonin kirjoissa jazz-musiikilla on tärkeä asema. Niin Luoja lasta auttakoon -romaanissakin. Booker on amatöörimuusikko, trumpetisti, jolle Satchmo Armstrong on miltei Jumalasta seuraava. Jazz kulkee hänen mukanaan klubeissa ja kadulla ja pitää kiinni elämässä. Toinen elämän käännekohtiin toistuvasti liittyvä asia näyttää olevan sade – ehkä puhdistumisen ja uuden elämän herättämisen symbolina. Vakavampana teemana kirjassa on pedofilia, johon liittyy Bookerin karun oivaltava miete:

”Maailman mukavin mies”, totesivat naapurit aina. ”Ei tekisi pahaa kärpäsellekään.” Mistä sekin klisee oikein tuli? Miksi kärpäselle ei saisi tehdä pahaa? Tarkoittiko se, että tyyppi oli liian hentomielinen riistämään hengen tauteja levittävältä hyönteiseltä, mutta saattoi iloisesti tuhota lapsen elämän?

Kaiken kaikkiaan Luoja lasta auttakoon on voimakas lapsen oikeuksien puolustus. Se on upean tiivis kertomus, mutta silti olisi toivonut vielä laajempaa ja perusteellisempaa teosta, jossa nyt vilahdukselta näytetyt mielenkiintoiset sivuhenkilötkin olisivat saaneet sanansijaa.