Kustantaja: WSOY 2020
On hylätty luostarisaari, syrjäinen ja sumun kätkemä. Nyt
jotkut mantereella ovat muistaneet saaren, antaneet kunnostaa vanhat rakennukset
ja perustaneet sinne ”Tiiralinnan parannus- ja hoitolaitoksen sairasmielisiä
varten”. On jo ennakolta odotettavissa, ettei kukaan tule siellä parantumaan, mutta
toivottomat tapaukset on kuitenkin siivottu pois näkyvistä ja helpotettu
hourulaitosten tilapulaa.
Ensimmäisinä saarelle saapuvat ylihoitaja Linnea ja emäntä Aila. Kummallakin
on menneisyyden painolastia ja kummallakin on myös omat syynsä hakeutua työhön,
johon ei juuri halukkaita löydy. He ovat täynnä hyvää tahtoa potilaita kohtaan, mutta
etäisyyden päässä toisistaan.
Myöhemmin saapuvat Tiiralinnaan valitut naispotilaat. On Saga, joka ei aina ole varma siitä, onko
olemassa – hänhän voisi olla myös kuriton Satu, äidin kulta. On Taimi, jonka oma
äiti luovutti ruotsalaisille kasvatusvanhemmille toivoessaan lapselleen
parempaa elämää. On taiteellisesti lahjakas ja
ailahtelevainen Solveig. On suorapuheinen ja asioista kiinnostunut Rauha, joka toisaalta
kaipaa yksinäisyyttä ja toisaalta on aina auttamassa muita. On Morsian, joka
janosi rakkautta ja tuli petollisen miehen hylkäämäksi. Hän näkee unia
muidenkin puolesta.
Mantereelle jäivät ne, joilla oli tiukka ihmisenä
olemisen kriteeristö, kirjontakehys, jonka sisään pingottaa sulkien ja
höyhenten alta löydetty paljas naiseuden nahka. Mantereen ihmisillä oli tahto
venyttää iho äärimmilleen ja piilottaa tai leikata pois ei-toivottu, arvet,
luomet, pisamat ja syntymämerkit. Saaressa asuisi naisia, joilta puuttuisivat
olemassaoloa rajaavat karmit.
Laiva tuo lisää henkilökuntaa: apupoikia,
piikoja ja hoitajattaria. Saapuu pappi
Joel, joka on palavan innokas auttamaan, mutta aina jotenkin epätahdissa ympäristönsä kanssa. Lääkäri, jota Linnea kovasti kaipaa tuekseen, sen
sijaan antaa odottaa itseään ja saavuttuaan vaimonsa kanssa viipyy vain
muutaman päivän. Hänen ainoa konkreettinen apunsa Linnealle on kipulääke migreeniin.
Saari on ilmapiiriltään synkkä, kenties vanhan kirouksen
vuoksi. Meri vyöryy sen päälle liukkaana kuin alkulima, maaperä sisältää yllätyksiä
ja linnut törmäilevät kuolettavasti jyrkänteisiin. Saari tuntuu yhtä elävältä kuin sillä
asuvat ihmiset ja kaipaa samanlaista parantavaa kosketusta.
Kirjan kieli on monikerroksista, runollista ja mietiskelevää. Toisaalta kirjassa on varsin konkreettisia ja realistisia yksityiskohtia, mutta toisaalta myös huikeaa mielikuvituksen lentoa. Pelastaako ihmislapseksi muuttunut musta lintu saaren? Loppuvatko lintukuolemat? Parantuuko sairaita? Symboliikkaakin voisi pohdiskella.
Yhtäkkiä kaikki saaren linnut, elävät ja kuolleet, myös
häkkiin suljettu satakieli, alkoivat laulaa. Sairasmielisiä ulkoiluttava Linnea
huomasi värähtelyn jalkojensa alla, painoi kämmenensä maata vasten, kuuli ja
tunsi, kuinka koko saari soi. Vihdoinkin lapsen itku taukosi. Saari oli suonut
heille rakkauden, enää heiltä puuttui toivo.
Keitä eri aikoina pidetään hulluina? Ovatko naisten kohdalla kriteerit toiset kuin miehillä? Mihin kategoriaan luetaan uupunut hoitohenkilöstö? Kaukosen kirja sijoittuu pääosin 1920-luvun loppupuolelle, jolloin diagnoosiin saattoi riittää naiselle sopimaton uhmakas käytös, masennus tai päihteiden käyttö. Tiiralinnaan tuoduille asia koituu kuitenkin onnenpotkuksi. Toinen maailmansota tuo puhjetessaan rodunjalostusopin pakkosterilointeineen ja kaasukammioineen, mutta unohdetulla saarella eletään rauhassa, kasvatetaan perheitä ja hoidetaan sairaita.
Taivas oli jakautunut kahtia. Lännessä kajasti laskevan
auringon meripihka, idässä kulki tummia pilvilauttoja. Näiden kahden maiseman
väliin saari jäi ja liikkui halkeamisuran suuntaisesti, ei pohjoiseen eikä
etelään vaan pois, yhä kauemmas. Saari lipui hitaasti meressä ja kiireettä
ajassa kirjan kansien, laivan kannen, taivaan-, maan- ja vedenkannen lävitse ja
seurasi arktisten lintujen muuttoreittejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti