NIVUKOSKI, PAULA: Mainingin varjo

Kustantaja: Otava 2020

Mainingin varjo -teoksessa sukelletaan heti keskelle tarinaa. Ollaan syyskesässä vuonna 1911. Evalina ja Anders purjehtivat myrskyn halki kohti ulkosaariston äärimmäistä luotoa ja kalamajaa, josta on tuleva hetkeksi heidän kotinsa. Pappilan neiti ja kalastaja ovat tavanneet sattumalta markkinoilla, ja sen jälkeen onnistuneet salassa solmimaan niin läheisen suhteen, että Evalina on nyt raskaana. Hänelle pako kotoa on ainoa todellinen vaihtoehto.

Pienessä nuhjuisessa majassa lempi leiskuu ja lämmittää. Pappilassa Evalinan sopi ainoastaan ommella, joten nyt jopa tulen sytyttäminen takkaan vaatii häneltä harjoittelua. Anders on kuitenkin kärsivällinen ja tekee pitkän aikaa nurisematta kaikki työt ruoanlaitosta verkojen nostamiseen. Evalina saa nauttia ennen kokemattomasta vapaudesta ja turvallisuudesta ja kuvitella viettävänsä ikuista, suudelmansuloista pyhää.

Verkossa ei ollut kyse nyöristä, ei tilasta ja materiasta vaan tyhjyydestä niiden välillä. Ehkä rakkaudessa oli samoin. Yhtä lailla merkitsi se tila, jonka toiselle antaa, siihen oli helppo kiinnittyä.

Ensi huuman laannuttua alkavat muistot kuitenkin vaivata Evalinaa. Hän kaipaa tavattomasti pikkusiskoaan Sofiaa, jonka kanssa joskus saattoi hetkeksi vapautua rajoista ja valvonnasta. Hän kaipaa mamia, joka rakasti kaikkea kaunista, tanssahteli gramofonimusiikin tahdissa, lauloi, maalasi tauluihin sinistä taivasta ja valokuvasi tyttäriään. Myös juureva ja turvallinen keittiöpiika Maria viisaine sanoineen palaa muistoihin useasti. Mutta heleät muistot synkentää aina ajatus papasta, jonka lähestyvien askelten kopina sai kaikki kavahtamaan.

Nuorenparin välit alkavat kiristyä. Evalinalle valkenee, että töitäkin on tehtävä ja joka päivä jopa. Ensi kertaa elämässään hän päästää sisässään piilevät turhautumiset ja epäilykset purkautumaan ja löytää suuhunsa ilkeät sanat. Ymmärtäväinen ja rauhallinen Anders joutuu koville, mutta ei koskaan jätä Evalinaa kiukun vallassa. Jos sovittelevia ja anteeksiantavia sanoja ei ehdi lausua aamulla ennen kalastus- tai kaupunkimatkaa, ovat ne kuitenkin luettavissa kirjelapulta. Ja taas iho löytää ihon ja turvalliset käsivarret ympäröivät Evalinaa.

Tulisi ilta, tummat varjot mökin seiniä vasten, selittämättömät napsahdukset ja pelot, jotka läikkyivät häneen luvatta. Silloin Anders kietoisi kätensä hänen ympärilleen ja puhuisi niin suloisesti, että pimeäkin olisi pelkkää pehmeää hämärää.

Sitten alkavat raivoisat syysmyrskyt ja tuovat tragedian tullessaan. Kaukaisella luodolla alkaa eloonjäämiskamppailu kylmyyden lisääntyessä, ruoan ja polttopuiden vähentyessä ja Evalinan synnyttämisen hetken tullessa yhä lähemmäksi. Muistotkin alkavat olla painajaisia, pelontäytteisiä näkyjä lyönneistä, nöyryyttämisestä ja pakosta.

Käden kohottamisen ääni oli kipein. Heidän sielunsa jännittyivät selkärankaa vasten. Kävelykeppi osui ovenkarmiin, sivupöydän kanteen, mamin sääriluuhun, perhekuvan raamiin, sydämen reunaa. Jotain rasahti rikki.

Mainingin varjo on balladi väkevästä rakkaudesta, suuresta surusta, kaipuusta ja pelosta. Sen sankarittareksi Evalina sopii hyvin, sillä koettelemukset kuorivat varjellusta säätyläisneidistä esiin vahvan naisen, joka ei hevillä anna periksi. Balladin tapahtumapaikkana toimii myrskytuulten pyyhkimä ja raivoavien aaltojen ympäröimä pieni kallioluoto, jolle elämää tuovat vain kirkuvien lintujen parvet.

Aamulla tuuli oli väsynyt, se kiukutteli itsekseen kuivissa katajissa, rantakivien ympärillä. Iltapäivästä sadepilvet taas puskivat saaren ylle, tuuli suuttui eikä lakannut viskomasta helmojaan moneen päivään.

Nivukosken kieli on kuin runoa. Osuvat kielikuvat ja tuoreet vertaukset luovat hieman hämyistä tunnelmaa, josta nousevat varsinaisten tekojen sijasta esiin tekojen herättämät tunteet. Linnut ovat kaikkialla, niin hellittelysanoissa kuin uhkaavissa mustissa sulkapeitteissä. Sopivasti arkipäivää ja särmää tarinaan tuo Maria-piika, joka pohjalaismurteella laukoo ikiaikaisia viisauksia. Tässä on yksi vuoden parhaista kotimaisista romaaneista!

Aika putoili kallionkoloihin, päivä alkoi maatua jo ennen hämärää. Jos erehtyi sulkemaan silmänsä, saattoi olla taas ilta.