RAUTIAINEN, PETRA: Tuhkaan piirretty maa

 Kustantaja: Otava 2020

Petra Rautiainen (s. 1988) on valmistunut filosofian maisteriksi historia pääaineenaan ja opiskellut kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Esikoisteoksessa Tuhkaan piirretty maa yhdistyvät Rautiaisen historiantietämys, kiinnostus arktisiin alueisiin sekä maalaus- ja valokuvausharrastuksen koulima luontosuhde.

Kirja liikkuu kahdessa aikatasossa. Yhdessä tasossa ollaan vuodessa 1944 ja Inarissa, missä nuori Väinö Remes kirjaa päiväkirjaan huomioitaan ja ajatuksiaan. Hän on saapunut tulkiksi ja raportoijaksi natsi-Saksan ylläpitämälle sotavankileirille, työskentelemään ensisijaisesti Gestapolle eikä niinkään Suomen valtiolle. Ensivaikutelma leiristä on kuvottava.

Tätä leiriä ei voi kuvata mainitsematta hajua. Raikkaasta talvi-ilmasta huolimatta kaikkialla hönkyy kuolema.

Väinö on kielitaitoinen mies ja kulttuuritutkimusta opiskelleena kiinnostunut saamelaisten tavoista ja kulttuurista. Puheittensa perusteella hän on täysin omaksunut Akateemisen Karjala-Seuran opin suomalaisen rodun puhtaudesta ja lapinmaatiaisten rodullisesta ala-arvoisuudesta, mutta onko puhe ulkoa opittua? Onko Väinö pohjimmiltaan pehmeä ja hieman runollinenkin?

    Kello taisi olla kolme viisitoista kun taivaalta tipahti alas yksinäinen tähti. Mutta en minä mitään uskaltanut toivoa. Tällä maalla ei ole sellaiseen enää varaa. Tämä maa on menetetty maa.

Olot leirillä ovat epäinhimilliset, sillä vartijat eivät pidä vankeja ihmisinä vaan ehtymättömänä työvoimana tai erilaisten ”tieteellisten” mittausten kohteina. Suurin osa vangeista on slaaveja, mutta yllättäen joukossa on myös yksi suomalainen. Tämä Kalle-niminen mies on monia etuoikeuksia omaava luottovanki, mutta mitä yhteistyötä hänellä on suomalaisen vartijan Olavi Heiskasen ja saamelaisen sairaanhoitajan Saara Valvan kanssa? Mitä ovat salaperäiset öiset kuljetukset?

Violettisilmäinen Saara on verenseisauttaja, noita ja nomadi, mutta Väinö tuntuu ennen pitkää kokonaan unohtavan rotupetturuuden käsitteen etsiessään tietä naisen syliin ja sydämeen. Voivatko Väinö ja Saara antaa tunteilleen valtaa tilanteessa, jossa kaikki tarkkailevat toisiaan vakoojan pelossa?

Toisessa aikatasossa eletään vuosia 1947–1950. Keniassakin työskennellyt viisikymppinen toimittaja ja valokuvaaja Inkeri Lindqvist muuttaa Enontekiöön kirjoittaakseen reportaasisarjan sodasta toipuvasta Lapista. Samalla hän etsii tietoja puolisostaan Kaarlosta, joka Punaisen Ristin mukaan oli ollut sodan loppuvaiheissa vankina jollakin Lapin leireistä. Onko Kaarlo monen muun vangin tavoin teloitettu vai pakoileeko hän yhä jossain päin maailmaa?

On helppo arvata, että vankileirin Kalle ja Inkerin aviopuoliso Kaarlo ovat yksi ja sama mies. Hänet ovat tunteneet niin Inkerin vuokralainen Olavi Heiskanen kuin salaperäinen saamelainen Piera ja sodanaikaisista toimistaan vankilassa istunut poliisimestari Koskela, mutta kukaan heistä ei ole halukas jakamaan tietojaan.

   ”Jos sinä et tiedä, tiedätkö kenellä voisi olla mitään tietoa?”

   ”Natseilla”, Piera naurahti ja pisti tupakkaa piippuunsa. ”Suurin osa heistäkin on nyt kaltereiden takana, tai teloitettu. Kyllä sinä sen tiedät.”

   ”Ei papereita, ei mitään? Suomalaisissa asiakirjoissa?” Inkeri yritti, vaikka tiesi jo vastauksen. Kaikki keskustelut, joita hän oli käynyt viranomaisten kanssa asiakirjoista, olivat olleet surkeita. Ei mitään tietoa mistään. Vain tympeitä ilmeitä. Lauseita, jotka kertoivat, että asia ei kuulunut Inkerille.

Niin keskittynyt omiin asioihinsa ei Inkeri ole, ettei oivaltaisi miten epäoikeudenmukaisesti eteläsuomalaiset kohtelevat lapinihmisiä. Saamelaisia pidetään toisaalta mielenkiintoisina rotuopillisen tutkimuksen ja mittaamisen kohteina ja toisaalta primitiivisestä kulttuuristaan vapautettavina tietämättöminä olentoina. Onko ihme, jos saamelaissyntyiset nuoret alkavat hävetä taustaansa?

Rautiainen osaa kirjoittaa kauheistakin asioista runollisen kauniisti, mutta etenkin Lapin luonnon ja pohjoisen valon kuvaajana hän on taiturimainen. Mukana on haikeutta, sillä ihmisen toimien myötä herkkä luonto on muuttumassa ja tuhoutumassa.

Lanta sikenee, Lappi pakenee. Kemin lohi on näillä minuuteilla kuolemassa sukupuuttoon. Järvet saastuvat. Porot kuljeskelevat rajojen väärällä puolella. Kohta ei ole metsää, ei kalaa, ei poroja. Lantalaisille on kai sama, millä me täällä eletään.

Nykytietojen mukaan Tuhkaan piirretty maa -teoksessa kuvatun kaltaisia leirejä ei Lapissa suinkaan ollut vain muutama, vaan lähemmä kaksisataa. Ihmiset jaettiin niille saksalaisella täsmällisyydellä: juutalaiset yhdelle, rotupetturit saksalaiset toiselle, slaavilaisperäiset kolmannelle… On hienoa, että Rautiainen on nostanut esiin tämän pitkään vaietun vaiheen Suomen historiasta. Kyllä aroistakin aiheista pitäisi pystyä keskustelemaan ja nykyihmisen niistä oppia ottamaan!

Lapin sotaa ovat teoksissaan kuvanneet ainakin Katja Kettu (Kätilö, 2011), Heidi Köngäs (Dora Dora, 2012), Paula Havaste (Yhden toivon tie, 2012) ja Tommi Kinnunen (Ei kertonut katuvansa, 2020).