Kustantaja: WSOY 2020
Alkuteos: Where the Crawdads Sing
Suomennos: Maria Lyytinen
Marskimaa on valoisa paikka, missä heinä kasvaa vedessä
ja vesi soljuu osaksi taivasta. Verkkaiset purot polveilevat kuljettaen auringonkehrää
merelle, ja pitkäkoipiset linnut kohoavat siivilleen hämmästyttävän sulavasti –
vaikka eivät näytä lentoon luoduilta – tuhannen lumihanhen kaakatuksen
pauhussa.
Suon villi laulu sijoittuu pohjoiscarolinalaiselle
marskimaa-alueelle, minne Jackson Henry Clark toi perheensä palattuaan
haavoittuneena toisesta maailmansodasta. Seitsenlapsinen perhe kitkuttelee pienessä ränsistyneessä mökissään isän viikoittaisten työttömyyskorvauksien
varassa. Suuri osa rahoista tosin menee isän juopottelu- ja pokeripelireissuihin.
Tapahtumat alkavat vuodesta 1952, jolloin kirjan päähenkilö
ja pääasiallinen kertoja Kya on vasta kuusivuotias. Silloin äiti saa
lopullisesti tarpeekseen väkivaltaisesta aviopuolisostaan ja jättää perheen
hyvästejä heittämättä. Seuraavien viikkojen aikana lähtevät vanhemmat sisarukset
ja vain kuopus Kya jää isän luo. Kun Kya on kymmenvuotias, katoaa isäkin.
Ja lopulta tuska sydämessä alkoi tihkua pois omia
aikojaan kuin hiekkaan imeytyvä vesi. Yhä sen tunsi mutta vain jossakin syvällä.
Kya laski kämmenensä hengittävän, kostean maan kamaralle, ja suosta tuli hänen
äitinsä.
Kya oppii pärjäämään yksinään. Kouluun hän menee, kun
viranomaiset käyvät hakemassa, mutta vierailu jää yhden päivän mittaiseksi.
Muut lapset pilkkaavat hänen lukutaidottomuuttaan, kengättömyyttään ja
hoitamatonta olemustaan ja nimittelevät avoimesti liejurotaksi ja suokanaksi.
Sen jälkeen Kya pakoilee viranomaisia rämeen suojissa, kunnes nämä luovuttavat.
Viranomaisten arvoasteikossa valkoisen roskasakin kouluttaminen ei ylipäätään
ole kovin korkealla.
Onneksi joku sentään auttaa Kyaa. Värillisen avioparin
Jumpinin ja Mabelin ansiosta hän saa vaateita, ruokaa ja kainostelemattomia
neuvoja nuoren tytön kehityksen eri vaiheissa. Erityisen tärkeäksi Kyan tulevan
elämän kannalta osoittautuu hänen vanhemman veljensä ystävä Tate Walker, joka
säälii arkaa erakkotyttöä ja opettaa hänet sekä lukemaan että laskemaan.
Kya on lapsesta asti kerännyt lintujen sulkia, tyhjiä linnunpesiä,
hyönteisiä ja simpukankuoria ja maalannut niistä kuvia. Nyt hän osaa lukemiensa
kirjojen perusteella lajitella kokoelmansa luokkiin niin että siitä muodostuu vähitellen
ainutlaatuinen läpileikkaus marskimaan luonnosta. Sitä voisi hyödyntää
pidemmällekin!
Tate poimi käteensä kampasimpukan kuoren, joka oli
varustettu sen löytörannasta tehdyllä vesivärimaalauksella, ja liitekuvissa
näytettiin vielä simpukka syömässä pienempiä meren eliöitä. Jokainen näyte –
joita oli satoja, ehkä tuhansia – oli samalla tavalla havainnollistettu.
Kya kuitenkin hylätään taas, kun Tate lähtee opiskelemaan ja
luomaan tutkijan uraa. Yksinäisyydentunne on niin valtava, että Kya lankeaa
vastoin parempaa tietoaan kylän neitokaisten palvoman Chase Andrewsin
houkutteluihin. Sitten Chase löydetään kuolleena vanhan palotornin juurelta ja
Kyaa aletaan epäillä murhasta. Onko Rämelikalla mahdollisuus reiluun
oikeudenkäyntiin?
Suon villi laulu -romaanista voisi poimia
kritisoitavaa: epäuskottava juoni, jäykähköt repliikit, huonot runot… Jos kirjaan
kuitenkin suhtautuu aikuisten satuna, päällimmäiseksi tunteeksi siitä jää
rohkaisevuus. Erityisesti ihastuttaa runollisen kaunis kuvaus marskimaan
monimuotoisesta luonnosta, suolaisesta tuulesta, tyrskyjen liikuttelemista
hiekkasärkistä, myrskypilvistä ja lokkiparvista. Jotkut lauseet käyvät aforismeista.
Jossakin lehti värähti kuin kissan korvannipukka
yksittäisten pisaroiden ropsahdellessa sinne tänne.
Syksyn lehdet eivät putoa, ne lentävät. Ne ottavat kaiken
irti ainoasta tilaisuudestaan kirmata ja vaeltaa hetken vapaina.
Kirja on ihana. Kirja lumosi minut ja kosketti tunteisiin.
VastaaPoistaHei, Mai! Jotain erityistä viehätystä kirjassa kyllä on, jotain josta jäi hyvä mieli.
Poista