Kustantaja: Otava 2020
Ollaan Helsingissä vuodessa 1917. Nuori Aleksanteri asuu
yksiöönsä sulkeutuneena Hakaniemen torin laidalla, kääntää tekstejä saksan
kielestä ja soittaa pianoa. Hänen luonaan vierailevat ainoastaan käytännön
asioita hoiteleva Elna, kodinhoitaja Hilda ja ruokaa haluava kissa, minkä
lisäksi joku jättää aika ajoin oven taakse marmeladikuulia sisältävän rasian.
Aleksanterin toinen korva on vaurioitunut; se on
”merikorva”, joka tinnittää koko ajan korkeaa d:tä. Siitä huolimatta Aleksanteri huomaa
heti, kun naapuriasunnosta alkaa kuulua vieraan miehen ääni. Jostain syystä hän
aistii tuon äänen koko kehollaan.
Äänet hehkuivat seinässä lämpönä, sanoina ja
kosketuksina. Avasin suuni, jotta saisin lisää happea. Painoin sormeni kuoppaan
seinässä, hamusin ääntä lähemmäs, halusin sen lähelle, lähemmäs, lähemmäs,
halusin painautua vasten sen kylkeä ja ottaa sen ihoni alle.
Ensitapaamisella naapuri esittäytyy Konstantin Ivanoviksi
eli Iljaksi. Hän on venäläinen lehtimies, joka on majoittautunut
poliisipäällikkö Rovion asuntoon kirjoittaakseen arkaluonteista reportaasia
Helsingistä. Lukkisilmäinen mies on omahyväinen ja ylimielinen ja pitää
hyväuskoista Aleksanteria pilkkanaan. Jotain salaperäistä hänessä on, kaikki ei
täsmää.
Myöhemmin lukija kokee ahaa-elämyksen, kun mies paljastaa olevansa
oikealta nimeltään Vladimir Uljanov: historian havinaa! Aleksanteri alkaa
kutsua naapuriaan nyt Uljaksi, mutta mielessään hieman kostonhimoisesti
Mirriksi. Inhostaan huolimatta Aleksanteri tuntee myös halua nuolla Uljan
käyttämää lusikkaa ja purra tämän imeskelemiä kyniä.
Mikä on pienin mahdollinen fyysinen ele, millä ihminen
alisti toisen valtaansa. Oliko se edes kädenliike vaiko kielen, riittikö yksi
sana, yksi kielellinen ele, katse tai jopa pelkkä ääni. Oliko korva kaikkein
paljain aistielin, alttein hyökkäyksille, haavoittuvin väkivallalle ja
julmuudelle. Oliko ihminen sen kautta kaikkein helpoin nitistää, istuttaa häneen
ajatuksia, jotka lopulta uskoi itse keksineensä.
Aika tuntuu pysähtyneen. Aleksanteri ja Ulja ovat
sulkeutuneina tunkkaisiin huoneisiinsa odottaen jotain ratkaisevaa tapahtuvaksi,
puntaroiden paikkaansa maailmassa, etsiytyen toistensa seuraan ja arvuutellen toistensa
todellista olemusta. Heti kirjan alussa kerrotaan tarinaa
muurahaiskuningattaren lennosta ja myöhemmin Aleksanterin asunnon seinillä
vaeltavista muurahaisista, mutta menee pitkään ennen kuin Aleksanteri oivaltaa:
myös Ulja on muurahaiskuningatar!
Näin, että nyt se oli valmis jättämään pesän, nousemaan
ylös ja lähtemään häälennolleen. Hedelmöitymään, luomaan oman valtakuntansa tai
valtaamaan sen toiselta kuningattarelta, syömään vanhan kuningattaren pään,
rouskuttamaan kaadetun kruunun hampaissaan ja painamaan uuden kruunun omaan
päähänsä, munimaan munansa siihen, muiden rakentamaan pesään, keskelle vieraita
hajuja.
Aleksanterin tarinaan limittyy kertomus vuodelta 1912.
Raskaana oleva nainen kulkee Helsingin kaduilla yön pimeydessä, koska hänen
tilassaan on jotain hävettävää. Sitten syntyy pieni tyttö, mutta nainen ei tunne
olevan valmis äitiyteen. Kuka hän on ja mikä on hänen yhteytensä Aleksanteriin?
Laitilan kieli on hyvin kuvailevaa ja yksityiskohtaista,
mutta välillä erilaisten hajujen ja ihmiskehon tuottamien eritteiden runsas
kuvailu herättää jo vastenmielisyyttäkin. Entä miksi kirjan nimi on Synty?
Toki syntyy lapsi ja kissakin saa pentuja (ja muurahaisia kuoriutuu), mutta silti
tuntuu siltä että johonkin muuhun tässä kyllä viitataan. Hämmentävä ja
ajatuksia herättävä kirja, rujo ja kaunis samalla kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti