Kustantaja: Like 2021
Ollaan 1950-luvun puolessavälissä pienessä
lestadiolaiskylässä Pohjois-Pohjanmaalla. Päähenkilö on keski-ikäinen Ilmari-niminen
kirjailija, joka on aikoinaan julkaissut useita suosittuja teoksia ja elänyt tuloillaan
melko mukavasti. Nyt hänellä olisi pitkästä aikaa uusi kirja tekeillä, mutta ei
yhtään rahaa. Miehen on nieltävä ylpeytensä ja pantattava kirjoituskoneensa, käytävä
kerjäämässä naapureilta ruokaa ja kirjoitettava lehtien pyytämää kepeää höttöä.
Iltaan mennessä kaksi novellinraatoa on saanut ympärilleen
hieman kuollutta ihoa, joka on tervehdytettävä seuraavana aamuna. Teksti on
vielä itsellenikin tuntematon. Toivon, että se tulisi huomenna esittäytymään.
Se ei tiedäkään, kuinka tärkeää minulle on tavata.
Saatuaan lopulta tarpeeksi ruokaa, kahvia, viinaa ja
tupakkaa mies sulkeutuu mökkiinsä, vetää verhot ikkunoiden eteen ja uppoutuu
työhön. Riutuneena ja ihmisarkana hän sitten viimeisen pisteen lyötyään sukeltaa esiin. Postivirkailija
on kylällä ainoa, joka suhtautuu kirjailijaan avoimen myötämielisesti ja suostuu
maksamaan postimerkin, jotta käsikirjoitus pääsee lähtemään kustantajalle.
Muut kyläläiset tarkkailevat kirjailijan jokaista sanaa ja
tekoa uteliaina, tuomitsevina ja kateellisina. Juorut kulkevat. Ihmetellään
sitä, että joku ansaitsee rahaa pelkästään kirjoittamalla. Hyvinä päivinä
ilmaista viinaryyppyjä on tarjoamassa monikin, mutta talkoista kieltäytyjä ei
ole saada pontikkapulloa edes rahalla.
Sitä kyläläiset eivät ilmeisesti ole lainkaan havainneet,
että he ovat kirjailijan ehtymätöntä lähdemateriaalia. Mies tarkkailee sivusta
ihmisten käyttäytymistä ja kuuntelee puheita. Hän kuvaa myötätunnolla ihmisten
puutteenalaista elämää ja raskasta työtä, mutta huomioi terävästi myös
kaksinaismoraalin ja tekopyhyyden.
Kaikki tämän kylän elävät ja kuolleet ovat käyneet
kirjoissani, vaikka he eivät ole sitä nähneet. Ihminen ei tunnista itseään
toisen silmillä nähtynä.
Ilmarilla on maine viinaanmenevänä puolihulluna erakkona,
joka hädin tuskin pysyy selvänä kirjan julkistamistilaisuuden ajan. Tämä ei ole
koko totuus, sillä kyllä mies kovasti kaipaisi samanhenkistä juttuseuraa ja
kumppania vierelleen. Nuoruudenrakkaus Liisa lähti pois ennen kuin mitään
ennätti edes alkaa, mutta hallitsee silti yhä kirjailijan ajatuksia ja sydäntä.
Niin suunnaton alakulo ja yksinäisyys!
Ehkä aikaa on kulunut niin, että ikävä enää vain käväisee
minussa. Kolmessakymmenessä vuodessa olisi pitänyt aikamiehen antaa jo olla,
mutta ei rakkauden voi vain antaa olla. Jokainen kohta Liisasta on vieläkin
mielessäni.
Lyhyet maininnat kirjailijan taustasta valottavat paljon.
Isä halveksi herkkää poikaa, joka ei käyttäytynyt kuin miehisen miehen pitäisi.
Ensimmäisiä Ilmarin kirjoittamalla ansaitsemia rahoja isä ei halunnut edes ottaa
vastaan – piti niitä ehkä synnillisinä. Arvostusta isältä ei herunut
myöhemminkään eikä äidin arka kiitos ehkä riittänyt tyydyttämään poikaa.
Romaani on kieleltään tietoisesti hieman vanhanaikaista, kauneutta huokuvat lauseet yhtä aikaa tiiviitä ja monikerroksisia. Päähenkilön elämää seurataan
yksityiskohtaisesti, samoin luonnossa tapahtuvaa kiertokulkua helmikuusta syksyn
ensimmäisiin jääriitteisiin. Kirjan nimi Viimeinen vuosi luo
kertomukseen pahaenteisen varjon, mutta ehkäpä loppu onkin Ilmarille mieluinen?
Kuuset tuoksuvat kauniilta kuin pyykiltä palaavat akat
päivän saippuoimisen jäljiltä. Paksut norot yrittävät nostaa peukaloitaan,
mutta ne ovat liian raskaina siitepölystä.
Illat peittävät kesän tuoksun kostealla kankaallaan.
Kohta puut laajentavat palettinsa värisävyä vain vetääkseen sen pois talven
silmistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti