VARGAS, FRED: Normandialainen tapaus

Ranskalainen Fred Vargas (s. 1957) on kirjailija, eläinten luihin perehtynyt arkeologi ja keskiaikaan erikoistunut tutkija. Hän on ensimmäinen kirjailija, joka on voittanut Duncan Lawrie International Dagger -dekkaripalkinnon kolmasti (vuosina 2006, 2007 ja 2009). Suomen dekkariseura ry on palkinnut hänet ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjalla vuonna 2008.

Komisario Jean-Baptiste Adamsberg tutustuu keskiajalla syntyneeseen Raivoisaan armeijaan teoksessa Normandialainen tapaus. Silloin tällöin joku onnistuu näkemään tuon rujon aavearmeijan, kun se hirmuisella metakalla kulkee pitkin vakiintunutta reittiään pohjoisessa Euroopassa. Joukon ilmaantuminen saa paikallisten pahantekijöiden housut tutisemaan, sillä armeija ”ottaa haltuunsa” aina jonkun heistä. Nyt Lina-niminen nuori nainen on nähnyt ratsastajien vankina neljä miestä, joista kolme hän on pystynyt tunnistamaan – ja joista yksi on jo kadoksissa. Kyläläiset pelkäävät ja peloissaan kohdistavat vihansa näkijän perheeseen eli vaikeuksia on luvassa.

Kirjassa ratkaistaan muitakin rikoksia, joihin kaikkiin Adamsberg syventyy yhtä vakavasti riippumatta rikoksen suuruudesta. Miten vanha vaimo kuoli? Kuka sitoi pulun jalat niin, että se oli nääntyä nälkään? Kuka murhasi miljonäärin?

Vargasin henkilöt ovat usein varsin omalaatuisia – ja komisario Adamsberg on oudoimmasta päästä. Alaiset kuvailevat hänen epämääräistä katsettaan ”leväiseksi” ja ajatustapaansa sumeaksi. Nimien muistamisessa hän on toivoton ja yleissivistyksen suhteen harvinaisen tietämätön. Hän kuitenkin välittää ihmisistä ja on loputtoman kärsivällinen. Kuuntelemalla, katselemalla ja jollakin alitajuisella tasolla aistimalla Adamsberg kerää mieleensä yksityiskohtia, kunnes jokin asia rupeaa hiertämään. Silloin ollaankin jo lähellä ratkaisua. Adamsbergin apuna on kollegoista etenkin Danglard, joka on viiden lapsen yksinhuoltaja, valkoviinin suurkuluttaja, kävelevä tietosanakirja ja pakkomielteinen järjestyksen mies. Retancourt taas on komea nainen, jonka voimilla ja taidoilla ei Adamsbergin uskomuksen mukaan ole rajoja.

Vargasilla on tapana hyödyntää teoksissaan keskiaikaisia myyttejä. Vaikka hän tarinan edetessä antaakin monille yliluonnollisilta vaikuttaneille seikoille realistisen selityksen, jää jotain myös selittämättä. Tunnelma kirjoissa on siis kutkuttavan salaperäinen ja samalla hilpeä. Uhrit toki kokevat väkivaltaisen kuoleman, mutta sen Vargas sivuuttaa mahdollisimman niukasti. Pääpaino on ihmisissä, heidän yllättävissä reaktioissaan ja taustalla piilevissä tunnesiteissä. Vargasilla on uskomaton kyky luoda moniulotteisia henkilöhahmoja, joita hän kuvaa lempeän ironisesti. Huumoriin sekoittuu myös vakavia piirteitä, sillä harmittomalta vaikuttavan omalaatuisuuden alle saattaa kätkeytyä vakava häiriytyneisyys. Normandiassa ei murhien takana ehkä olekaan aavearmeija.

HARRIS, JOANNE: Persikoiden aikaan

Englantilaisen Joanne Harrisin teos Persikoiden aikaan on jatkoa suosituille Pieni suklaapuoti- ja Karamellikengät –romaaneille. Näiden kiehtova päähenkilö Vianne Rocher kutsuu helteisenä päivänä Pariisissa avuksi pientä tuulta:

En todellakaan pyytänyt paljon; ihan vain pienen tuulenpuuskan ja lumouksen, niin kuin hymyn ilmassa, joka tuo mukanaan siitepölyn ja mausteiden ja piparkakkujen etäisen tuoksun. En minä oikeastaan muuta halunnut kuin pyyhkäistä pilvet kesätaivaalta, tuoda muiden paikkojen tuoksut omaan kolkkaani maailmassa.

Tuuli tuo kirjeen haudan takaa. Viannea pyydetään palaamaan Lansquenetin kylään, viemään kukkia ystävän haudalle ja poimimaan persikoita. Sekä auttamaan, jos kylässä on ongelmia. Tosiasiassa kylässä eletään lähes sotatilassa. Niiden kahdeksan vuoden aikana, jotka Vianne on ollut poissa, on kylään syntynyt suuri ja järjestäytynyt muslimiyhteisö. Fundamentalismi on siellä voittanut alaa ja välit katoliseen kantaväestöön ovat kiristyneet. Entiseen suklaapuotiin perustettu muslimityttöjen koulu on poltettu ja epäiltynä on Viannen vanha kiistakumppani, kirkkoherra Francis Reynard. Toisaalta kummassakin yhteisössä suhtaudutaan epäillen koulun perustajaan, niqabin taakse kätkeytyvään salaperäiseen naiseen. Hän tuntuu levittävän ympärilleen kylmyyttä ja pimeyttä, mutta onko näin?

Kirjassa on kaksi kertojaa eli Vianne ja père Reynard. Viannen kohdalla on luvun otsikossa kuunsirppi ja Reynardin kohdalla risti, mutta kyllä heidän äänensä erottuvat toisistaan muutenkin. Reynard ei Pienessä suklaapuodissa ollut kovin sympaattinen hahmo, mutta tässä kirjassa hän yllättää myönteisesti. Vianne puolestaan noudattaa entistä tapaansa ja pyrkii murtamaan rintamalinjat ruoan avulla. Tällä kertaa hänellä on aseena suklaan lisäksi persikkahillo, jonka valmistusprosessi selostetaan hyvin tarkkaan.

Kieli, kulttuuri ja maantiede voivat olla erottava tekijä, mutta ruoan avulla pääsee ylittämään minkä tahansa rajan. Ruoan tarjoaminen on samaa kuin ystävän käden ojentaminen; kun ottaa sen vastaan, tulee hyväksytyksi kaikkein suljetuimpiinkin yhteisöihin.

Harrisin kirjoissa taikuus on läsnä. Sitä on pienissä merkeissä, ihmisten väreissä, enneunissa, ilman väreilyssä ja ennen kaikkea ruoassa. Persikoiden aikaan –teoksessa syödään esimerkiksi Viannen tekemiä räiskäleitä makkaroiden kera, persikkatorttuja ja suklaatryffeleitä sekä muslimiperheen harissa-ruusunterälehtikeittoa, kurkkumassa kypsennettyjä kikherneitä ja kookospikkuleipiä. Samalla aistitaan mausteiset ja hedelmäiset tuoksut, suitsukkeet ja kif. Kirja on lempeä ja sadunomainen, mutta se on myös rohkea kannanotto suvaitsevaisuuden puolesta.

PS. Suomalaisessa kirjassa on käytetty alkuperäistä brittiläistä kantta, joka on uskomattoman kaunis ja tunnelmallinen.

KANGER, THOMAS: Lohikäärmeen vuosi

Ruotsalainen Thomas Kanger (s. 1951) on palkittu jännityskirjailija ja journalisti. Vuodesta 1997 lähtien hän on kouluttanut toimittajia Vietnamissa, Sri Lankassa ja Palestiinassa.

Lohikäärmeen vuosi – teoksessa Kanger kehittelee rinnakkain kahta juonikuviota, jotka eivät näytä liittyvän toisiinsa millään tavalla. Vasta kirjan lopussa paljastuu yhtymäkohta, tapahtuma kaukaa menneisyydestä. Se todistaa, miten sattumanvaraista kaikki elämässä on. Koskaan ei tiedä, millaisia tapahtumaketjuja jokin teko voi sysätä liikkeelle.

Juonikuvioista toinen alkaa suomalaisille ahdistavan tutuntuntuisella tapahtumalla: IKEAn katolle noussut ammuskelija surmaa Västeråsissa yövartijan ja katoaa ennen poliisien saapumista. Oliko vartija murhaajan todellinen kohde vai satunnainen uhri? Poliisit tuntuvat vetävän vesiperän jokaisen johtolangan kohdalla, kunnes väkivaltajaoksen päällikkö, suomalaissyntyinen Elina Wiik, astuu pohjoisille hillasoille...

Toinen juonenhaara seuraa ruotsalaisen yksityisetsivän Espen Kroghin vaellusta Yhdysvaltojen kautta Vietnamiin ja Afganistaniin. Hän jäljittää kansainvälisen asefirman kadonnutta juristia, matkan edetessä aina vain hämmentyneempänä ja epäileväisempänä. Miksi tämä Auster Fogg on kadonnut? Miksi hänet on saatava kiinni keinoja kaihtamatta? Kuka on tarinan konna?

Lohikäärmeen vuosi on vauhdikas, sujuvasti kirjoitettu ja jännittävä toimintatrilleri. Ei mitenkään poikkeuksellinen, mutta pitää mielenkiinnon yllä.

HILTUNEN, MARJA & FALTTU, LEENA: Mansikkamäen Elina

Mansikkamäen Elina – romaani perustuu samannimiseen näytelmään, jota esitettiin kesällä 2012 Kuivalahden kesäteatterissa Eurajoella. Romaanissa Elinan ja hänen läheistensä elämänvaiheita pystytään käsittelemään huomattavasti laajemmin kuin näytelmässä. Tarina on todentuntuinen ja puhutteleva.

Jo koululaisena Elina rakastuu naapurin Oskuun, komeaan velmuilijaan. Seurustelemaan ruvetaan 17-vuotiaina ja naimisiinmenoa suunnitellaan. Jatkosota murskaa toiveet, sillä Osku ilmoitetaan kadonneeksi pian rintamalle joutumisen jälkeen. Elina huomaa odottavansa lasta. Hurskas ja viisas isoisä, papa, ryhtyy sovittelemaan asioita ja niinpä Elina onkin yhtäkkiä naimisissa ison talon isännän kanssa. Juuselan Markku on rampuutensa takia arastellut Elinaa, mutta haluaa nyt vilpittömästi ottaa vastuun niin Elinasta kuin tämän odottamasta lapsesta. Avioliitto ei kuitenkaan lähde sujumaan. Puolisot tulkitsevat toistensa tekoja ja puheita väärin, loukkaantuvat ja osoittavat mieltään vuoronperään. Loppujen lopuksi vasta suora puhe ja järkevä avoimuus laukaisevat tilanteen.

Elina on luonteeltaan rohkea, järkevä ja sinnikäs, hieman kiivaskin. Nuoruus ja kokemattomuus näkyvät aluksi itsekeskeisyytenä ja taipumattomuutena, mutta elämä kouluttaa. Lopulta Elina on tarpeeksi kypsä ottamaan vastuun teoistaan ja tyytymään osakseen tulleeseen elämään. Se ei ole sitä, mitä hän neitosena odotti, mutta tarpeeksi hyvää kuitenkin.

Kirjan repliikeissä käytetään murretta. Eurajoen asukkaat puhuvat verevästi ja vauhdikkaasti, hyvin maalailevasti. Kirjoittajat taitavat oman kotimurteensa hyvin, mutta paikkakunnalle asutettujen karjalaisten evakoiden kielessä he myöntävät toteuttaneensa ”kirjailijan vapautta”. Tekstin jakautuminen hyvin lyhyisiin kappaleisiin tuntuu ensin töksähtelevältä, mutta unohtuu sitten kun tarina alkaa vetää mukanaan. Etenkin Eurajoen ja sen ympäristön asukkaille tämä on mielenkiintoinen näkökulma kotiseudun historiaan.

FAGERHOLM, MONIKA & JOHNSON, MARTIN: Meri : neljä lyyristä esseetä

Martin Johnson

Meri ei ole ihminen. Meri puhuu aina totta. Meri tahtoo aina hyvää. Meri on meri. Ei muuta.

Monika Fagerholm
Valtameri. Se on meidän maamme.

Siellä me itse asiassa elämme.

Meressä. Kuvittele sitä.

Suomenruotsalainen kirjailija Monika Fagerholm ja ruotsalainen radiotoimittaja ja äänitaiteilija Martin Johnson loivat vuonna 2011 Ruotsin radiolle ohjelman siitä, mitä meri on tai mitä se voisi olla. Ohjelman inspiroimana syntyi myös neljä lyyristä esseetä käsittävä kirja, jossa fakta ja fiktio, haastattelut ja journalistinen materiaali yhdistyvät mosaiikkimaiseksi ja yllätykselliseksi kokonaisuudeksi.

Fontin perusteella erottaa, milloin äänessä on Fagerholm ja milloin Johnson, mutta tällä ei ole suurta merkitystä. Toinen aloittaa jostakin aiheesta ja toinen jatkaa, sujuvasti. Fagerholm muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja lukemiaan kirjoja, Johnson haastattelee kirjailijoita ja meren ammattilaisia. Asko Sahlberg on suomentanut tekstit runollisuuden ja poljennon säilyttäen.

Ensimmäisessä esseessä nimeltään ”Katastrofi” kerrotaan ihmisistä, jotka ovat halunneet valloittaa meren ja kokea suurta vapautta, mutta kohdanneetkin tuhon; haaksirikon, hukkumisen, somalimerirosvojen panttivangiksi joutumisen.

Toisessa esseessä käydään pinnan alla. Ihmisen unelmana on joskus ollut vedenalainen maailma, jota viljeltäisiin kuin puutarhaa, mutta tosiasiassa merestä löydetään tonneittain radioaktiivista jätettä ja rautaromua. Esimerkiksi Itämeressä happikatoiset alueet leviävät kuin kuura. Matka URF-sukellusveneellä on täynnä pelkoa ja kuolemanajatuksia.

”Labyrintti”-esseessä tutustutaan luotseihin ja saaristolabyrinttiin niin Ruotsissa kuin Suomessa. Keskustellaan luotsin lapsenlapsen, Nobel-palkitun runoilijan Tomas Tranströmerin kanssa. Maltalla otetaan vastaan venepakolaisia, jotka ovat joutuneet pois kurssilta matkalla Italiaan.

Neljännessä esseessä pohditaan yksinäisyyttä. Ihminen on yksinäisin hetkellä, jolloin lähtee kotoa matkalle – mutta myös vapain. Moni etsii kaukaisia saaria, näin myös amerikkalainen kirjailija Jonathan Franzen. Hänen haaveensa Robinson Crusoe –elämästä ei kuitenkaan pidä yhtä todellisuuden kanssa. Ihminen on yksinäinen myös kirjoittaessaan, etsiessään sanoja. Kieli muuttaa meitä. Kieli on meri.

Palasia, sirpaleita, scraps: näytä ne, anna niiden olla ja puhua puolestaan, yhteyksissään.

Kaikki mahdollista. Erilaiset asiat. Odottamattomat asiat.

Yksilöllistä, yleistä, todellista, näennäistä.

SNELLMAN, ANJA: Ivana B.

Anja Snellman (s. 1954) julkaisi vuonna 1980 esikoisromaaninsa Sonja O. kävi täällä, joka taitaa edelleen olla hänen tunnetuin teoksensa ja joka valittiin suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin vuonna 2006. Esikoisteoksen jälkeen Snellmanilta on ilmestynyt yli kaksikymmentä teosta. Vuonna 2007 hänet palkittiin kirjallisesta urastaan Pro Finlandia –mitalilla.

Keski-ikäinen naiskirjailija alkaa saada halventavia viestejä nuorelta julkkikselta, joka käyttää nimimerkkiä Ivana B. Huippusuositussa blogissaan Ivana B. pilkkaa vanhemman polven kirjailijoita yleensä ja aivan erityisesti tätä tiettyä naista, jota nimittää homeiseksi feministiksi ja ongelmajätteeksi. Ivanan maailmaa ovat media, markkinat ja mielikuvat. Nimimerkkikin viittaa sekä kohukaunottareen Ivana Trumpiin että suomalaisen designin kärkinimeen.

Railakkaasti karkeuksia latelevan ja kiroilevan mediaprinsessa-blondihabituksen kehittämällä virheet ja mokat tuntuvat lopultakin vain superfiksuuden ja suloisen indie-bimbouden alleviivauksilta. Vanhan tyylilajin uhrautuvainen ja velvollisuudentuntoinen kirjaväki menee transsiin pelkästä uutuudenviehätyksestä. Kun pulisee niitänäitä, provoaa ja mainitsee vaikka sivulauseessa älykkyysosamäärän samalla. Hups. Dramaturgia hallussa.

Hämmentynyt kirjailija alkaa selvitellä ajatuksiaan kirjeissä, joiden vastaanottajaksi on merkitty erityistason lyhytterapeutti Parantainen. Se ei käy mitenkään ilmi, onko kirjeitä koskaan lähetetty vai onko niiden avulla vain tuuletettu tunteita. Kirjailija tietää, että hänet on jo miltei unohdettu, mutta miksi? Olisiko hänen pitänyt tuoda itseään enemmän esiin, vaikka arvokkuutensa menettäen? Olisiko pitänyt panostaa ulkonäköön? Hänelle tärkeintä oli ollut luotettavuus, uutteruus ja sivistyneisyys. Ammattinsa hän oli nähnyt haasteena, riskinä ja hyppynä tuntemattomaan, jossa yksinäisen puurtamisen tuloksena ei välttämättä seurannut menestystä. Kirjailija tuntuu välillä horjuvan hermoromahduksen partaalla, mutta lopussa hän saa kostonsa. Yllätyksiä on tiedossa.

Snellmanin pienoisromaanissa on sekä hienovaraista huumoria että pikkuisen ilkeää ironiaa. Keski-ikäisessä kirjailijassa lienee aika paljon Snellmania itseään, mutta hieman huvittuneessa valossa tämäkin hahmo nähdään. Ivana B. on karrikatyyri, vaikka tuntuu kyllä viittaavan tietylle taholle (… Suomeen mahtuu vain yksi menestynyt kirjailija kerrallaan…). Eikö jokainen kirjailija kuitenkin kirjoita saadakseen äänensä kuuluviin? Eikö silloin tarvita julkisuutta? Kirjan kieli on kiihkeää. Lauseet ovat toisinaan vyöryvää virtaa, täynnä kielikuvia. Joskus mielikuvat ovat suorastaan etovia. Toisinaan taas tunteita ilmaisevat lyhyet huudahdukset, sanan mittaiset. Entäpä kirjan kansi – peili, jossa voi nähdä itsensä?

FAGERHOLM, MONIKA: Lola ylösalaisin

Suomenruotsalainen kirjailija Monika Fagerholm (s. 1961) tuli suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 1994 teoksellaan Underbara kvinnor vid vatten (Ihanat naiset rannalla). Se oli Finlandia-palkintoehdokkaana, käännettiin yhdelletoista kielelle ja oli pohjana samannimiselle elokuvalle. Vuonna 2005 Fagerholmille myönnettiin Ruotsissa August-palkinto teoksesta Den amerikanska flickan (Amerikkalainen tyttö). Vuonna 2010 Fagerholm palkittiin Pro Finlandia – kunniamerkillä.

Lola ylösalaisin – teos sijoittuu pieneen, syrjäiseen suomenruotsalaiseen merenrantakaupunkiin. Kenties mallina on Tammisaari, jossa Fagerholm asuu, mutta kirjassa paikannimet ovat kovin epämiellyttäviä: Lattaniemi, Sontalahti, Rutakko…

Kirjan alussa eletään vuotta 2011. Jana Marton palaa Lattanimeen oltuaan poissa lähes kaksikymmentä vuotta. Häntä on pyydetty toisen kerran elämässään paikkakunnan kerman tyttötreffeille ja syykin on yhä sama: Flemming Perssonin selvittämättömänä pysynyt murha. Juuri Jana löysi vuonna 1994 Flemmingin ruhjotun ruumiin hiekkakuopalta. Ehkäpä kutsuilla arvoitus alkaa selvitä, kuten vanhoissa dekkareissa on tapana.

Tässä kirjassa ovat pääosassa nimenomaan aikuistuvat tytöt. Yksi näistä on Ca Bäck, vapaudenjanoinen tyttö, jota toistuvasti kutsutaan linnuksi. Hänen päällään leijuu uhka, mutta pystyvätkö rakastavat ystävät estämään hauraan lintusen kahlehtimisen? Can sisko Anita taas tuntuu edustavan synkkyyttä ja pahuutta, mutta kahleitaan vastaan hänkin taistelee. Pois liian tutuista ja ahtaista ympyröistä on halu kaikilla.

Fagerholmin teos on jännittävä. Se kiertelee ja kaartelee kahdessa aikatasossa, näyttää saman tapahtuman usean henkilön näkökulmasta ja tuo aina uuden tiedonmurusen lisää. Ihmisistä ja heidän välisistään yhteyksistä käsittää yhä enemmän ja enemmän. Kirjan lopussa olevan henkilöluetteloon kannattaa tutustua aivan ensimmäiseksi, sillä tarinan edetessä joutuu joka tapauksessa ajoittain pysähtymään ja järjestelemään asioita mielessään. Yhtenä syynä tähän on kirjan kieli. Lauseet jäävät kesken, kasautuvat, toistuvat ja sisältävät mystisiä viittauksia. Joidenkin asioiden symboliikkaa voisi mietiskellä pitkäänkin. Lentäminen esimerkiksi. Ca on vapauteen pyristelevä lintu, hänen isäpuolensa taas yrittää päästä lentoon tavaratalon parvekkeelta ja Anita-sisko ajelee pyörätuolillaan valtavan, William Blaken enkeliä kuvaavan palapelin päällä. Anita myös yllyttää kaupungin lapsia suorittamaan hautausmaalla mystistä Luurankolinnut-rituaalia. Kirjan nimessäkin esiintyvä Lola puolestaan on vanha, lapsenkokoinen räsynukke, joka kuulemma kätkee sisäänsä totuuden ja herättää outoa kauhua ilmaantuessaan näkyviin milloin missäkin.

Lola ylösalaisin on kiehtova teos, jonka tunnelmaan jää kiinni. Monikerroksisen rakenteensa vuoksi se vaatii lukijalta paljon, mutta ei ole kuitenkaan hallitsematon. Se edellyttää ajatustyötä ja tulkintaa, mutta imee silti mukaansa. Ehkäpä se on maailma ylösalaisin?

PS. Mitenkähän paljon lisävivahteita Fagerholmin teksti saisi, jos lukisi kirjan ruotsiksi? Liisa Ryömän suomennos on hyvä, mutta…

HAVASTE, PAULA: Yhden toivon tie

Paula Havaste (s. 1962) väitteli filosofian tohtoriksi Oulun yliopistossa vuonna 1998 aiheenaan miehiset mallit Tarzan-kirjoissa. Havaste on ennättänyt työskennellä niin toimittajana, kriitikkona, suomentajana, kirjallisuuden yliopisto-opettajana kuin tutkijana ennen nykyistä vakanssiaan tiedekeskus Heurekan ohjelmapäällikkönä. Tutkijan ote näkyy kaunokirjallisissa teoksissa: historialliset yksityiskohdat pitävät paikkansa ja tietoa löytyy vaikkapa kansanomaisesta lääkinnästä tai kananhoidosta.

Yhden toivon tie on itsenäinen jatko-osa teokselle Kaksi rakkautta. Tarinan ymmärtäminen ei edellytä aiemman osan lukemista, sillä Havaste selittää ja pohjustaa tapahtumia pitkin matkaa. Kyseessä on kahden sisaruksen elämä toisen maailmansodan kääntyessä kohti loppuaan. Isosisko Anna odottaa kolmatta lastaan, pyörittää miehettömän talon arkielämää ja valmistelee samalla gradua. Hänen hoiviinsa on sysätty myös aviomiehen hairahduksen hedelmä, pieni poikalapsi. Katkeruus kaivelee ja olo tuntuu yksinäiseltä, koska kyläläiset vierastavat toispaikkakuntalaista oppinutta rouvaa. Silti selvitään ja riemuitaan vaikkapa omasta lehmästä, jonka ansiosta maitoa ja voita riittää. Itse asiassa miehen paluu sodasta ei ole pelkästään iloinen asia, vaan tuntuu myös itsenäisyyden menetykseltä.

Kirjan varsinainen päähenkilö on Annan pikkusisko Oili. Oili on monen onnenpotkun ansiosta päässyt sairaanhoitajaksi saksalaiseen silmäsairaalaan Kemin lähelle. Siellä on ystäviä ja pieniä ylellisyyksiä, on myös rakkauden kohde Horst. Oili sulkee päättäväisesti silmänsä ja korvansa kaikilta varoitteluilta ja huonoilta uutisilta, koskivatpa ne sitten Horstin haluttomuutta sitoutua tai poliittisen tilanteen muutosta Suomessa. Saksalaiset ovat muuttumassa aseveljistä vihollisiksi ja saksalaissotilaitten ystävättäret huoriksi, minkä Oilikin joutuu omakohtaisesti kokemaan. Kirjan mieleenpainuvin osa on kuvaus Oilin kärsimyksentäyteisestä vaelluksesta halki tuhotun Lapin, ainoana toiveenaan päästä rakastettunsa luo. Hyvin Havaste kuvaa Oilin henkistä romahdusta joukkoraiskauksen ja pahoinpitelyn jälkeen.

Saksankielisiä repliikkejä ei ole suomennettu, joten osa niiden sisällöstä saattaa jäädä ymmärtämättä (kuten jää Oililtakin). Yhden toivon tie on viihteellisempi kuin samaa aihetta käsitellyt Katja Ketun kirja Kätilö, mutta onnistuu antamaan monipuolisen kuvan sota-ajan elämästä. Mukana on mielenkiintoisia pieniä yksityiskohtia etenkin naisen arkeen liittyvistä asioista. Hurjista käänteistä huolimatta kirja päättyy toiveikkuuteen: me selviydymme!

FOSSUM, KARIN: Minä näen pimeässä

Riktor-niminen mies työskentelee vanhainkodissa ja vaikuttaa täydelliseltä, huolehtivalta hoitajalta. Tosiasiassa hän nauttii vanhusten kiduttamisesta, kuten hiusten repimisestä, arkojen paikkojen nipistelystä, ruoatta jättämisestä ja lääkityksen kieltämisestä. Myös vapaa-aikanaan Riktor hakeutuu heikkojen ja avuttomien pariin ja kutsuu ilkeitä tekojaan ”arkiseksi kiusanteoksi”.

Vaikka Riktor halveksiikin heikkoutta muissa ihmisissä, ei hän voi tukahduttaa omaa ystävyyden ja läheisyyden tarvettaan. Hän haaveksii naisista ja löytää työtovereidensa sanoista ja teoista kätkettyjä merkityksiä, jotka osoittavat hänen mielestään halua rakkaussuhteeseen. Lähimmäksi ystävyyttä Riktor pääsee kuitenkin puistossa tapaamansa kodittoman miehen kanssa, jota hän houkuttelee luokseen lupailemalla runsasta alkoholitarjoilua hyvää keskustelua vastaan. Kuinka laitapuolen kulkija voisi olla yrittämättä hyötyä tilaisuudesta enemmänkin? Miehen petollisuus nostattaa Riktorissa hallitsemattoman kiukunpuuskan, joka johtaa murhaan. Ruumiin Riktor kaivaa puutarhaan.

Aikanaan Riktor joutuu syytteeseen murhasta, muttei suinkaan kodittoman miehen surmaamisesta. Vanhainkodissa kuolee nainen, jota Riktor on aivan erityisesti kiusannut ja pelotellut. Todisteet kiusaamisesta ovat pitävät, mutta murhasta ei ole selvää näyttöä. Miten oikeus suhtautuu aihetodisteisiin? Tuomitaanko Riktor murhasta, jota hän ei ole tehnyt? Selviääkö hän siitä murhasta, jonka oikeasti teki?

Fossum kuvaa taitavasti Riktorin mielen pirstoutumista:

Toisinaan, yön hiljaisuudessa, makuuhuoneeseeni ajaa rekka, joka syöksyy ovesta sisään ja pysäköi sängyn viereen. Dieselmoottori käy ja mekastaa aamuun asti. Olen aivan uuvuksissa kun viimein nousen sängystä. Toisaalta. Hiljaisuus pelottaa vielä enemmän sillä olen elänyt koko elämäni kaiken tämän melun keskellä, äänten ja mekkalan.

KÖNGÄS, HEIDI: Dora, Dora

Kirjan nimi on kaunis, mutta asia johon se viittaa, on kauhea. Mittelbau-Dora oli yksi natsien julmimmista keskitysleireistä, jossa vangit joutuivat elämään vuoreen kaivetuissa tunneleissa. Varusteluministeri Albert Speer kävi siellä vuonna 1943 tarkastusmatkalla eikä voinut näkyä koskaan unohtaa – ei kylläkään myötätunnosta vankeja kohtaan.

Dora, Dora – teos kertoo Albert Speerin matkasta Petsamon nikkelikaivoksia tarkastamaan jouluna 1943. Seurueeseen kuuluvat Speerin lisäksi sihteeri Annemarie ja saksalaissotilaita viihdyttämään komennetut artistit eli taikuri ja viulisti sekä suomalainen tulkki. Matkan kulkua seurataan vuoronperään Speerin, Annemarien, tulkin ja taikurin ajatusten välityksellä ja samalla luodataan myös mennyttä. Kaiken taustana on viiltävän kylmä ja autio Lappi.

Speer tietää Saksan jo hävinneen sodan, mutta se ei häntä ahdista. Häntä ahdistaa välirikko Hitlerin kanssa. Hitler nosti Speerin nykyiseen asemaansa, korkeammalle kuin kukaan koskaan osasi kuvitella. Hitlerin kanssa hän saattoi kokea kiihkoa, jota ei kenenkään muun kanssa. Fyysistä täyttymystä ei tarvittu, rivot puheet ja vihjailut riittivät. Nyt hänet on syrjäytetty. Järki sanoo Speerille, että Hitler on hullu ja arvostelukyvytön ja ajaa jääräpäisyydessään kansansa tuhoon, mutta tunteita järkipuhe ei tukahduta. Oma minä ei sekään itsetutkiskelun hetkinä miellytä, vaan Speer vertaa itseään Dora-leirin pimeään ja löyhkäävään onkaloon.

Annemarie on lojaali Speerille, mutta kritiikitön hän ei ole. Hän epäilee Speerin pystyvän pahoihin ja itsekkäisiin tekoihin, ihan vain omistushalun vuoksi tai ahdistustaan laukaistakseen. Rehellinen ja viaton suomalainen tulkki alkaa kiinnostaa Annemarieta matkan mittaan enemmän ja enemmän – ehkä jonkinlaisena korvikkeena rintamalla olevalle aviopuolisolle. Nuori mies taas ihastuu heti ensi silmäyksellä kauniiseen ja tyylikkääseen Annemarieen ja iloitsee nöyrästi jokaisesta ystävällisestä sanasta. Hänelle retki Petsamoon merkitsee jo sinällään vaihtelua muuten yksitoikkoisessa ja koti-ikävän värittämässä elämässä. Taikuri taas on Hampurin pommituksissa kotinsa ja omaisuutensa menettänyt ressukka. Hän ei pysty matkasta nauttimaan, vaan palelee hirvittävästi koko ajan ja pelkää henkensä edestä. Vasta lopussa hänen pelkonsa todellinen syy selviää.

Kirja on taitavasti rakennettu ja saa lisää ulottuvuutta siitä, että tapahtumia seurataan useasta eri näkökulmasta. Se on myös varsin jännittävä. Alusta alkaen on selvää, että jotain kohtalokasta tulee tapahtumaan, mutta mitä ja kenelle?