MALMQUIST, TOM: Joka hetki olemme yhä elossa

Kustantaja: Kustantamo S & S 2017

Alkuteos: I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv

Suomennos: Outi Menna

On vuosi 2012. Tom Malmquistin avovaimolla Karinilla on menossa 33. raskausviikko, kun kuume, yskä ja hengitysvaikeudet alkavat vaivata. Flunssaa? Ei, akuutti leukemia, jota lääkärit eivät ponnisteluistaan ja kehittyneistä hoitomenetelmistään huolimatta saa kuriin. Lapsi, pikkuruinen Livia-tyttö, pelastetaan keisarinleikkauksella, mutta Karin menehtyy.

Kirjan dramaattinen alkuosa kertoo Tomin sairaalassa viettämästä ajasta, Karinin sairaudesta ja kuolemasta, Livia-keskosen ja Tomin välille kehittyvästä suhteesta. Teksti perustuu tarkkoihin muistiinpanoihin, joita Malmquist teki siltä varalta, että Karin heräisi ja haluaisi kuulla kaiken tyttärensä syntymästä. Lukija seuraa lähituntumasta joka ikistä ajatusta, vuoropuhelua ja tapahtumaa. Hän juoksee Tomin mukana pitkin sairaalan loputtomia käytäviä ja keskustelee hoitohenkilökunnan kanssa. Hän tutustuu itse Tomiin: kiivaaseen, töykeään, usein tahdittomaan, mutta myös herkkään ja hauraaseen. Hän voi murehtia Tomin huonoa tilannetajua, kun tämä torjuu Karinin vanhemmat tyttärensä sairasvuoteen ääreltä, mutta kunnioittaa miehen uskollisuutta rakastettunsa toiveiden suhteen.

En ole milloinkaan vihannut niin kuin vihaan nyt, vihallani ei ole suuntaa eikä sisältöä, ja joka kerta kun yritän ymmärtää sitä, pukea sitä sanoiksi, määritellä sitä, kontrolloida sitä, pillahdan niin kovaan itkuun, että pelkään herättäväni hänet vaikka olen toisessa huoneessa ja peitän kädellä silmäni ja kuulen sanovani: Tämä ei ole totta, tämä on vain leikkiä.

Kirjan loppuosa käsittelee yhdeltä osaltaan aikaa Karinin kuoleman jälkeen. Tom tuntee joutuneensa kafkamaisen absurdiin maailmaan taistellessaan viranomaisten kanssa tyttärensä huoltajuudesta sääntöviidakossa, jossa surevan silmin ei juuri ole inhimillisyyttä eikä käytännön järkeä. Taakkaa lisää se, että Tomin isä kuolee muutama kuukausi Karinin jälkeen. Tämän tapahtumaketjun väliin limitetään otteita aiemmasta elämästä: Tomin jääkiekkovuosista ja Karinin sairauksista sekä nuorten tutustumisesta, seurustelusta ja odotusajasta. Malmquist yrittää kuvata kaiken mahdollisimman totuudenmukaisesti ja kaunistelematta, ketään pyhimykseksi nostamatta. Sekä hänellä itsellään että Karinilla oli kitkaa suhteessa vanhempiinsa ja keskenään pariskunta sai riitaa aikaiseksi niin rahasta kuin siitä, kumman kirjailijantyö olisi etusijalla.

Kirja merkitsi Malmquistille luopumista, sillä Karin ja isä olivat hänelle elossa enää niin kauan kuin kirjoitusprosessi oli käynnissä ja viimeinen piste lyömättä. Ote on taiturimainen yhdistelmä pökerryttävää avoimmuutta ja viileä asiallisuutta, mikä auttaa lukijaakin jaksamaan raskaiden vaiheiden läpi. Kertomus vyöryy eteenpäin yhtenä pötkönä ja vuorosanat sinkoilevat tekstin sisällä, siitä erityisesti erottumatta. Kieli on nykykieltä ja esimerkiksi nykyisin niin suosittu myöntely ”okei” toistuu todella usein. Välillä pilkahtaa myös yllättävää ja keventävää hirtehishuumoria. Kirjan lopussa on jo hienoista toiveikkuutta, vaikka suru elämää yhä varjostaakin.

Siinä tiedät että rakastan häntä meidän kummankin puolesta ja silti tuntuu kuin minulla olisi elämäni paras aika takanapäin ja tärkein aika edessäpäin…

Tom Malmquist (s. 1978) on ollut Ruotsin nykykirjallisuuden näkyvimpiä hahmoja. Jo hänen esikoisteoksensa Sudden death (2009) aiheutti keskustelua, koska ennen sitä yksikään runoteos ei ollut keskittynyt pelkästään urheiluun: jääkiekkoon ja sen miehiseen maailmaan.  Esikoisromaani Joka hetki olemme yhä elossa (2015) palkittiin muun muassa Dagens Nyheter -lehden kulttuuripalkinnolla ja oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon 2016. Todellisista henkilöistä kirjoittaminen – etenkin näin tinkimättömän suorasukaisesti – on arka asia, mutta tässä tapauksessa lienee selvitty alkujärkytyksen jälkeen suuremmitta kolhuitta.  

KAAJA, ANU: Leda

Kustantaja: Teos 2017

Anu Kaaja (s. 1984) on kirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja. Hän on valmistunut taiteen maisteriksi Salfordin yliopistossa ja käynyt Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjan. Kaajan surrealistinen novellikokoelma Muodonmuuttoilmoitus tuli toiseksi Helsingin Sanomien esikoisteoskilpailussa vuonna 2015. Hänen toinen teoksensa, romaani Leda, sijoittuu 1700-luvulle Marie Antoinetten aikakauteen.

Ledassa hykerryttää jo se, ettei sen kertojasta pääse perille. Onko hän entinen kurtisaani, jolle joku suojelija on säälistä tarjonnut huvilinnaansa asuinsijaksi? Onko hän yksi oman kertomuksensa henkilöistä? Joka tapauksessa kertoja vaikuttaa olevan tottunut hienostuneeseen elämään eikä nykytilanne syrjässä seurapiireistä vastaa hänen odotuksiaan. Aikansa kuluksi (tai muistutuksena olemassaolostaan) hän päättää ilahduttaa erästä ystäväänsä uudella versiolla kauniista Leda-neidosta, jonka Jupiter viettelee joutsenen hahmossa. Tästä kuvaelmasta on tuleva parempi, hienostuneempi ja nykyaikaisempi kuin koskaan. Ja sen hahmojen esikuvina taitaa olla kertojalle ja hänen lukijalleen varsin tuttuja henkilöitä.

Ledan tilalla kuvaelmassa on Adèle, seitsemäntoistavuotias tyttö. Jotta hän olisi niin puhdas ja viaton kuin tarina edellyttää, kertoja sijoittaa hänet luostariin. Sieltä neidon nappaa mukaansa seurapiirien kaunistus, julkea ja luultavasti turmeltunut markiisitar. Adèle palvoo markiisitarta koko sydämestään, mutta tämä aikoo tarjota tyttöä rakastajalleen, tunnetulle viettelijälle Monsieur de Signelle…

Leda koostuu kirjeistä, jotka sisältävät toisaalta hapahkoja kuvauksia kertojan omasta elämäntilanteesta ja toisaalta hitaasti etenevää tarinaa Adèlen kohtalosta. Monesti teksti muuttuu keskusteluksi, jossa kevytmieliset sukkeluudet lentelevät ja jota värittävät enemmän tai vähemmän suorat viittaukset ruumiillisiin toimintoihin. Lukijalle lupaillaan pitkin matkaa kuvausta neidon häpäisystä ja kärsimyksestä, mutta asiaan ei tunnuta lainkaan pääsevän. Sen sijaan pohditaan vaikkapa joutsenen jalkojen väriä ja välillä henkilöillä tuntuvat vielä hanhet ja joutsenet menevän sekaisin.

Kirjeiden koukeroinen tyyli tuo mieleen vaikkapa Madame de Sévignén kirjeet tyttärelleen. Siron kielen takana kuohahtelee monenlaisia tunteita eikä elämän kammottavuuksiakaan vältellä. Huumoria syntyy pienistä letkautuksista, liioitteluista ja sanaväännöksistä. Teksti suorastaan pursuaa aistillisuutta ja monimielistä symboliikkaa, jota löytyy vaikkapa kirsikoiden syönnissä.

Astia! Erillinen astia! Yritin huutaa palvelustyttöäni, mutta siementen sisälläpidättely esti minua saamasta aikaan kelvollista huudahdusta, ja aiheutti epäselvää lotinaa. Ja voi! Miten kivet pakottivatkaan poskiani syljen seassa! Miten ne odottivatkaan eteensä aukeavaa astiaa, johon purkautua!

Tuskinpa Kaaja on tarkoittanut kirjaansa pelkäksi kevyeksi kuvaelmaksi 1700-luvun seurapiirielämästä. Olisiko takana ajatus, että nainen yhä vieläkin (tai eritoten juuri nyt) nähdään pelkkänä seksiobjektina? Että hänen häpäisemisensä on pelkkää miehistä huvia, hauska pieni ohjelmanumero?

KANTO, ANNELI: Lahtarit

Kustantaja: Gummerus 2017

Vuonna 2008 ilmestyneessä teoksessaan Veriruusut kirjailija Anneli Kanto kuvasi housukaartilaisia eli Suomen sisällissodassa punaisten joukossa taistelleita naisia. Romaanissa Lahtarit hän kertoo nuorten ilmajokilaisten miesten sotaretkestä Vaasasta Viipuriin valkoisten joukossa. Tässä on takana omakohtaisuutta, sillä Anneli Kannon oma paappa osallistui tällaiseen retkeen. Dokumenttiromaanista ei kuitenkaan ole kyse, vaan henkilöhahmot ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta täysin fiktiivisiä.

Lahtarit-romaani koostuu kymmenistä lyhyistä puheenvuoroista, joiden lomassa on kursiivilla painettuja aitoja päiväkäskyjä, kirjeitä ja muistelmien katkelmia. Näkökantaansa kertovat jääkärit ja suojeluskuntalaiset, talollisten pojat ja virkamiehet, ruotsalaiset vapaaehtoiset ja Venäjältä paenneet diplomaatit, kornetinsoittaja ja suomenhevonen. Jokunen nainenkin tässä miehisessä maailmassa on. He ovat muonittajia, arkuttajia, kirjureita, prostituoituja ja parissa tapauksessa pojiksi naamioituneita sotilaita. Jokaisella on oma äänensä ja puhetapansa. Sivistyneistö käyttää kirjakieltä, mutta murteiden kirjosta löytyy pohjalaisen lisäksi porilaista ja tamperelaista murretta sekä stadin slangia. Tämä on oiva keino saada henkilöistä aidontuntuisia ja toisistaan erottuvia yksilöitä. Ja tuoda muuten ahdistavaan kertomukseen myös ripaus hirtehishuumoria.

Emäntä Ida Korpela: Mun silmiini samallaisia paskoja punikit ja lahtarit. Semmottisista aatteista ei oo muuta ku harmia tavalliselle ihmiselle. Ei tsaarin aikana kukaan tullu meitin pernakuoppaa ryästämään taikka ihmisiä ampuaan.

Kirjassa tehdään matkaa samaan aikaan kahdessa tasossa. Ensinnäkin on joukkojen fyysinen eteneminen Vaasasta Tampereelle ja Viipuriin. Raskasta ja hidasta vaellusta, kylmää ja nälkää. Verisiä taisteluita. Remuisia juhlia voittojen jälkeen. Toisaalta kukin yksilö kulkee sisimmässään pitkän matkan. Aluksi sota on useimmilla seikkailua ja irtiottoa, sitten pelkoa oman hengen puolesta ja kauhua toisen ihmisen tappamisesta. Jollakulla tie jatkuu tästä kostonhimoon ja raaistumiseen. Joku toinen taas murtuu tai lamaantuu. Joku kärsii syyllisyyttä, mutta katsoo silti suorittavansa välttämätöntä tehtävää.

Ambulanssilääkäri Ilmari Ikola: Mitä mieltä oli yrittää parantaa ihmisiä, kun samaan aikaan terveet ja voimakkaat nuoret ihmiset lahtasivat toisia terveitä nuoria ihmisiä, tekivät heistä raajarikkoja tai veivät hengen? Olin pettynyt ihmissukuun enkä halunnut olla sen osa. Ihminen on julmempi kuin villieläimet, koska hänellä on järki ja omatunto, mutta hän ei tahdo käyttää niitä vaan päästää verenhimonsa itsensä valtiaaksi.

Sisällissodan koko kaari kiteytyy Elias Ylivallissa, johon tutustutaan jo kirjan prologissa. On vuosi 1916 ja 19-vuotias Elias hiihtämässä Merenkurkun yli kohti Ruotsia. Hän pyrkii Saksaan, Lockstedtin leirille, mieli täynnä ihanteellista isänmaallisuutta ja halua vapauttaa kärsivä kansa Venäjän orjuudesta. Suomeen palaa tiukkaan kuriin tottunut jääkäri, joka suomalaisen vapaaehtoisryhmän silmissä on naurettavan pikkumainen tai suorastaan vihattava. Velvollisuudentunnosta hän tekee hirvittäviä tekoja, mutta sillä on hintansa.  Eliaksen puheenvuoro, joka lopettaa koko kirjan, on surullista luettavaa. Aate on kuollut, rakkaus Suomen kansaa kohtaan kuollut, kunnioitus omaa itseä kohtaan kuollut. Itsemurha olisi liian helppo ratkaisu; Elias päättää elää ja muistaa.

Lahtarit-romaani kertoo kiertelemättä julmuuksista, joihin kummatkin osapuolet syyllistyivät. Voittajien vastuu on kuitenkin raskaampi, koska kostonhimon ja vihan annettiin johtaa mielivaltaisiin joukkoteloituksiin ja vankileireihin, joilla tietoisesti näännytettiin nälkään miesten lisäksi naisia ja lapsia. Lahtarit on tarpeellinen muistutus Suomen satavuotisen itsenäisyyden ajan synkimmästä jaksosta. 

KAUKANA TULEVAISUUDESSA: ERIKA VIK / JUHA-PEKKA KOSKINEN

VIK, ERIKA: Hän sanoi nimekseen Aleia

Kustantaja: Gummerus 2017

Erika Vik (s. 1982) on taiteen maisteri, graafinen suunnittelija, kuvittaja, yrittäjä ja kirjailija. Hän sanoi nimekseen Aleia on Vikin esikoisromaani, joka aloittaa Kaksoisauringot-fantasiatrilogian.

Eletään ihmisten ajanlaskun mukaan vuotta 2865 ja vuotta 524 jt (= jälkeen tulilintujen karkottamisen) seleesien ajanlaskussa. Myrskyisässä talviyössä ponnisteleva nuori nainen onnistuu vainoavista susistakin huolimatta pääsemään päämääräänsä, seleesien Seuran omistamalle talolle. Talon asukki, seuran monitaitoinen kartogarafi Corildon Ma’Bathae, ottaa naisen hoiviinsa, vaikka tässä onkin jotain omituista. Ensinnäkin hän näyttää menettäneen muistinsa tyystin. Nimekseen hän sanoo Aleia, mutta on epävarmaa onko nimi oikea. Toisekseen naisessa pilkahtelee ominaisuuksia, joita kenelläkään ihmisellä ei pitäisi olla. Huolestunut Corildon päättää viedä suojattinsa kotimaahansa Seleesiaan, mutta eipä hän arvaakaan, miten haasteellinen matkasta tulee! Joku on Aleian kannoilla pahoissa aikeissa, ainakin siltä vaikuttaa. Vaaraan joutuvat myös kaikki Aleiaa auttaneet ja suojelleet. 

Kirjan maailma on kuin viktoriaanisen kauden villistä lännestä. Matkustusvälineitä ovat höyryjunat, höyrylaivat ja hevospelit. Viestejä lähetetään sähköttämällä ja kirjeitse. Iltaa vietetään kabareissa ja savuisissa kapakoissa. Revolverien ja kiväärien kanssa riehuvat miesryhmät pitävät muita pelossa ja korruptoitunut virkamieskunta kääntää katseensa. Katupojat tekevät henkensä pitimiksi roistoille palveluksia Dickensin romaanien mallin mukaan. Tällaisen elämän rinnalla kukoistaa seleesien yliluonnollinen maailma. Seleesit tarkkailevat luontoa ja muutoksia sen lainalaisuuksissa ja vetävät luonnosta itselleen maagista voimaa. Tämä nostattaa ihmisissä pelkoa ja vihaa, villejä huhuja ja vaarallisia ennakkoluuloja. Erilaisuuden pelko ja muukalaisviha ovat kirjan kantavia teemoja ja hienosti kuvattuja. Sen sijaan rakkaustarina on kuin velvollisuudesta kirjoitettu, melko kliseinen ja väkinäinen. Se ei sovi kirjaan, jossa muuten on ilahduttavaa tuoreutta ja kansainvälistä meininkiä.

Kirjassa sivutaan niin topakan Aleian kuin surumielisen Corildonin menneisyyttä, mutta kovin ylimalkaisesti. Siksipä päällimmäiseksi jääkin kutkuttava uteliaisuus, jonka vuoksi jatko-osia odottelee kiinnostuneena. Ehkä tulee selvitys muihinkin asioihin kuten kaksoisauringot-käsitteeseen ja tulilintujen merkitykseen

PS. Lisää tietoa Kaksoisauringot-trilogiasta löytyy osoitteesta seleesia.com. Erika Vikin itsensä maalaamia kuvia henkilöistä (Corildon on kuin oopperalaulaja Dmitri Hvorostovski!) ja taustatietoa kirjan maailmoista.

KOSKINEN, JUHA-PEKKA: Luciferin oppipojat

Kustantaja: WSOY 2016

JP Koskinen on kunnostautunut monilla kirjallisuudenaloilla kuvakirjoista historiallisiin romaaneihin ja fantasianovelleista tietokirjoihin. Luciferin oppipojat on tieteisromaani, jossa jännittävän seikkailun varjolla käsitellään sellaisia suuria kysymyksiä kuin usko, petturuus ja ihmisyys.

Ollaan 2100-luvun puolivälissä. Ihmiset ovat perustaneet siirtokunnan Olympos-planeetalle, mutta sota kapinallisia kyborgeja vastaan on ajanut siirtokunnan ahtaalle. Avuksi lähetetään Gabriel Bonhomme XIV:n johtama kuuden ihmisen ja kahdentoista kyborgin joukko. Kapteeni Bonhomme on todellinen sankari ja ihmemies, joka on tutkinut avaruuden salaisuuksia, mullistanut käsityksen ihmiskunnan historiasta ja samalla surmannut Jumalan. Matkalla Olympokselle hänen miehistönään ovat pilotti Liu, mekaanikko Helen LeMall, aseteknikko John Smith, kyborgivastaava Anastasia Arpova ja kokki Jens Torvald. Heti alkuunsa miehistö vaikuttaa omituisen uhmailevalta ja näsäviisaalta eivätkä huolet lopu siihen. Alus vastaanottaa salaperäisen viestin, jossa varoitetaan petturista. Varusteita tarkistettaessa löytyykin ylimääräisiä aseita ja pelastuskapseleita. Ruokaa kuluu enemmän kuin pitäisi. Mitä on tekeillä? Onko joku miehistöstä muuta kuin esittää?

Kirjan minäkertoja on kapteeni Bonhomme. Ensi alkuun hän vaikuttaa yksinäiseltä ja väärinymmärretyltä taistelijalta, jolle isänmaan etu on kaikki kaikessa. Hän itse uskookin järkähtämättä tekojensa oikeellisuuteen, vaikka kärsimään joutuisivat niin perhe kuin poikkipuolin asettuvat sivulliset. Vaimo hoitaa kotia ja vanhenee yksinään, kun isäänsä ihannoivat pojat kohtaavat loppunsa avaruudessa. Mikä voima Bonhommea ajaa? Onko hän itse jollakin tapaa petturi? Ainakin hänen näkemyksensä ihmisestä (ja jumalistakin) on aika synkeä:

-          … vapaa tahto ei ole pyrkimystä hyvään vaan mahdollisuus tehdä pahaa, yllättää tavalla, jota kukaan ei ole älynnyt edes kuvitella.

-          Mitä järkeä siinä olisi?

-          Missä? Pahanteossa? Ei välttämättä mitään, mutta sekin on vapaan ihmisen yksi mahdollisuus.

Koskinen kuljettaa tarinaa jouhevasti ja matkan varrella sopivasti yllätyksiä tarjoten. Hänen tapansa kirjoittaa on ilahduttava – kaunista ja hyvää suomen kieltä ilman turhia täytesanoja ja koukeroita. Tämä kirja saattaisi kiinnostaa nuoriakin.

WILLIAMS, JOHN: Augustus

Kustantaja: Bazar 2017

Alkuteos: Augustus

Suomennos: Ilkka Rekiaro

John Williams (1922-1994) nousi vasta kuolemansa jälkeen maailmanmaineeseen 2010-luvulla romaaneillaan Stoner ja Butcher’s Creek. Kumpikin teos ilmestyi jo 1960-luvulla, mutta kriitikkojen kiitoksista huolimatta ne unohtuivat pian. Williamsin viimeinen -  ja ainoa jo hänen elinaikanaan palkittu teos - oli historiallinen romaani Rooman keisari Augustuksesta (63 eaa-14). Kirja kertoo elämänkaaren nuoresta kunnianhimoisesta Octavius Caesarista korkean iän saavuttaneeksi ja jumalan asemaan korotetuksi Augustukseksi, joka odottaa kuolemaansa rauha sydämessään.

Antiikin Roomassa politiikka oli peliä, jossa kannattajia ja seuraajia yritettiin hankkia avioliittojen ja adoptioiden avulla. Julius Caesar adoptoi ja nimitti perijäkseen sisarentyttärensä pojan Gaius Octavius Thurinuksen ja tämä myös otti perinnön vastaan Caesarin tultua murhatuksi vuonna 44 eaa, vaikka jopa oma äiti kehotti kieltäytymään. Sairaalloisesta nuorukaisesta ei kuitenkaan katsottu olevan uhkaa muille valtaa tavoitteleville. Muun muassa yksi salaliittolaisista, Cicero, kirjoitti Brutukselle näin:

Hän on poikanen ja vieläpä varsin hupsu sellainen; hänellä ei ole poliittista ymmärrystä eikä ole todennäköistä, että hän sellaista saavuttaisikaan. Häntä ei motivoi kunnia eikä kunnianhimo vaan varsin hellä kiintymys muistoon miehestä, jota oli toivonut isäkseen. Hänen ystävänsä taas tavoittelevat ainoastaan sitä hyötyä, joka on hänen mielisuosiollaan saavutettavissa. Näin ollen en katso hänen olevan meille vaaraksi.

Octavius Caesar kuitenkin kukisti kilpailijansa osin älynsä ansiosta, osin taidokkaiden ystäviensä avulla ja osin puhtaalla onnella. Hänen hallitusaikanaan Rooma koki pitkähkön rauhan jakson, jolloin lainsäädäntö ja yhteiskunnallisten epäkohtien korjaaminen edistyivät huikeasti. Henkilökohtaista onnea ei silti paljon ollut. Lupaava avioliitto muuttui ennen pitkää kalseaksi, tytär Julia joutui maanpakoon epäsiveellisen käytöksensä vuoksi ja ystävät kuolivat yksi kerrallaan. Julian kysymys isälleen oli ihan aiheellinen:

”Isä”, minä kysyin, ”onko se ollut sen arvoista? Sinun arvovaltasi, tämä pelastamasi Rooma, tämä rakentamasi Rooma? Onko se ollut kaiken sen arvoista mitä olet joutunut tekemään?”

   Isä katsoi minua pitkään, ja sitten hän käänsi katseensa. ”Minun täytyy uskoa, että se on ollut”, hän vastasi.

Williamsin kirja koostuu osin aidoista ja osin kirjailijan keksimistä kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä, muistelmankatkelmista ja asiakirjateksteistä. Tällainen romaanimuoto ei ole lukijalle helppo, mutta ihmeen selkeästi kirjan edetessä tarina aukeaa ja pysyy koossa. Vaikeutena on henkilöiden suuri määrä, mutta toisaalta eri kirjoittajien mielipiteet samasta tapahtumasta tai henkilöstä tuovat monipuolisuutta. Pitkään tuntuu, että nimihenkilö jää etäiseksi hahmoksi taustalla ja äänessä ovat aivan muut, mutta kirjan viimeinen osa on hänen tilintekonsa, katsaus elettyyn elämään ja arvio omasta merkityksestä historian näkökulmasta. Kuolevalla miehellä ei ole asian suhteen harhakuvitelmia. Elämä on näytelmä ja ihmiset näyttelijöitä erilaisissa rooleissaan.

Minä olen ihminen ja aivan yhtä hölmö ja heikko kuin useimmat ihmiset; jos minulla on ollut joku etu muihin nähden, niin se, että olen tiennyt tämän totuuden itsestäni ja siten tiennyt muidenkin heikkoudet, enkä ole ikinä kuvitellut, että minusta itsestäni löytyisi enemmän voimaa ja viisautta kuin olen löytänyt muista. Tämän ymmärtäminen oli yksi valtani avaintekijöistä.

Kirjassa välittyy roomalainen elämänmeno kaikkine sekavine sukulaisuussuhteineen, nautiskeluineen ja juonitteluineen. Se käy varsin selväksi, ettei naisella ole juuri sananvaltaa elämänsä suhteen. Jopa keisarin tytär joutuu alistumaan poliittisen pelin nappulaksi; menemään naimisiin kun käsketään, eroamaan kun käsketään, ottamaan lapsikseen tai luovuttamaan toiselle ne lapset jotka käsketään. Suomalainen kirjailija Asko Sahlberg on käsitellyt samaa aikakautta ja samoja henkilöitä romaaneissaan Herodes ja Pilatus – eikä häviä vertailussa. Tyyli on toinen, mutta henki sama.

KAUKONEN, KATJA: Lumikadun kertoja

Kustantaja: WSOY 2017

Vuonna 1937 saapuu eräs mies puolalaiseen Gwiazdanin kaupunkiin. Pahoja näkyjä on nähty, enteitä saatu hirveästä tuhosta. Mies ei kuulu valiojoukkoihin, joten hänen suojelukseensa on uskottu hyvin tavallisia ihmisiä, paikallisen Lumikadun asukkaita. Hänen tehtäviinsä kuuluu raportointi ja tuen tarjoaminen hädän hetkellä, ehkä jokunen pieni ihme. Tapahtumien kulkuun hän ei saa puuttua mitenkään eikä suoranaisesti pelastaa ketään. Hän voi kuunnella, neuvoa ja ennen kaikkea tuoda hetken unohdusta kertomuksillaan. Ihmiset ristivätkin hänet pian Bajekiksi eli tarinankertojaksi.

Vielä hetken Lumikadun asukkaat saavat elää tavallista elämää. Olga leipoo leipää ja kirsikkaleivoksia ja hauduttaa naapureiden lihapatoja leipomon uunissa. Bruno kiertelee teatteriseurueiden mukana ympäri maata. Hermoherkkä Marek ja päivänkorento Lilka saavat lapsen, kummallekin niin rakkaan ja suojeltavan Paweł -pojan. Vuodenaikojen rituaaleja kaikki viettävät yhdessä. Kirsikkapuut kukkivat ja tuottavat satoa. Jumala asuu yhdessä niistä.

Hän nuokkui kirsikkapuussa kukkien, marjojen tai lumisten oksien suojissa, laskeutui toisinaan alas keskuuteemme, kulki uupuneena pääkadulla, sivukujilla ja metsäpoluilla, kellareissa ja vinteillä, ojensi meille kohmeisia kirsikoita…

Sitten saksalaisten joukot miehittävän Puolan ja aloittavat suunnitelmallisen tuhotyön. Ensin vainot kohdistuvat tiettyihin ryhmiin, kuten juutalaisiin, romaneihin, älymystön edustajiin, vammaisiin ja homoseksuaaleihin, mutta lopulta kaikkiin puolalaisiin, orjakansan edustajiin. Ihmisiltä viedään aivan kaikki: omaisuus, ruoka, henkikin. Lumikadulla kärsitään nälkää ja vilua. Kirsikkapuut kaadetaan. Onko enää Jumalaa? Onko toivoa?

Joskus tuuli hajotti ajatukset irrallisiksi sanoiksi, ne takertuivat hetkeksi rakennusten seiniin tai ohikulkijoiden kasvoille: kuolema, vuoroni, koska, minun. Kuiskailin niiden sekaan toivoa. En suostunut olemaan hiljaa. Mietin alati uusia sanoja. Yksin ollessani luettelin niitä ääneen, se rauhoitti minua, joku olisi voinut tulkita luettelon rukoukseksi, ehkä se olikin.

Katja Kaukonen käsittelee kirjassaan aihetta, josta on ennenkin paljon kirjoitettu. Hänen tyylinsä on kuitenkin omaleimainen, salaperäisen kauneuden täyttämä. Tietyllä tapaa tulee mieleen Markus Zusakin Kirjavaras, jossa toisen maailmansodan tapahtumista kertoo ihanan lempeä Kuolema. Saksalaisten toiminta ja alistettujen puolalaisten tapa selviytyä taas muistuttavat vaikkapa Eva Weaverin romaanista Jacobin takki. Jos mennään kirjallisuuden ulkopuolelle, niin etsimättä vertailukohdaksi nousee Wim Wendersin elokuva Berliinin taivaan alla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Kaukosen kirjalla olisi ihan oma arvonsa ja oma äänensä. Kaunis ja puhutteleva.

JAMES, PETER: Kirottu talo

Kustantaja: Minerva 2017

Alkuteos: The House on Cold Hill

Suomennos: Sirpa Parviainen

Brittiläinen kirjailija, elokuvatuottaja ja käsikirjoittaja Peter James tunnetaan jännittävästä Roy Grace -dekkarisarjastaan, mutta nytpä James onkin kirjoittanut kauhuromaanin Kirottu talo. Innoitus tuli kirjailijan omassa kotitalossa sattuneista oudoista tapahtumista.

Nettisivustojen suunnittelija Ollie Harcourt on toteuttanut unelmansa ja hankkinut perheelleen asunnoksi komean Cold Hillin kartanon. Talo on ollut tyhjillään kolmekymmentä vuotta ja pahasti rapistunut, mutta Ollien mielestä täynnä mahdollisuuksia. Ison talon omistaminen kohottaa kummasti itsetuntoa eikä Olliella ole mitään sitä vastaan, että työmiehet kutsuvat häntä lordi Harcourtiksi.

Se näytti lähes taianomaiselta, ja tunnelma sen ympärillä oli jotenkin haikea. Aivan kuin hän olisi palannut vuosisadan tai enemmänkin ajassa taaksepäin. Hän näki mielessään hienojen hevosten vetämien vaunujen pysähtyvän rakennuksen eteen. Talo näytti siltä kuin se olisi ollut suoraan jostakin vanhan ajan romaanista tai elokuvasta. Se näytti aivan Hitchcockin Rebecca-elokuvan Manderleyltä.

Vähitellen talosta muodostuu kuitenkin painajainen: lisääntyviä remontoimista ja korjausta vaativia kohtia, kalliiksi tulevia vahinkoja, selittämättömiä tapahtumia ja näköpiirin laidoilla vilahtelevia ihmisiä. Caro-vaimo alkaa puhua talosta luopumisesta, mutta Ollieta huolettaa rahanmenetys. Ainoa olostaan jossain määrin nauttiva on 12-vuotias tytär Jade.

Kirottu talo edustaa perinteistä kauhukirjallisuutta. Sen jännittävyys perustuu mielikuvien luomiseen eikä kauhistuttavien tapahtumien liian tarkkaan kuvaamiseen. Tapahtuu siirtymiä menneisyyden ja nykyisyyden välillä sekä yllättäviä pilkahduksia tulevaisuudesta. Talon haamut saattavat olla peräisin satojen vuosien takaa, mutta kyllä he silti hallitsevat suvereenisti nykyajan tietotekniikkaa ja hakkerointia. Onnistuuko Ollie selvittämään, kuka talossa kummittelee ja miksi? Vai onko kuoleman jälkeiseen välitilaan jääneitä levottomia sieluja useampiakin?

TAITEILIJAROMAANEJA OSA 2: VENLA HIIDENSALO / MILA TERÄS

HIIDENSALO, VENLA: Sinun tähtesi

Kustantaja: Otava 2017

Venla Hiidensalo (s. 1975) herätti vuonna 2012 huomiota romaanillaan Mediahuora, joka käsitteli freelancetoimittajan asemaa skandaalinnälkäisessä mediamaailmassa. Hiidensalon toinen romaani Karhunpesä (2014) kuvasi kirjailijan oman suvun vaiheita sisällissodasta nykypäivään ja etenkin suvun vahvoja naisia. Suvun salaisuuksia liittyy myös romaaniin Sinun tähtesi, sillä perimätiedon mukaan taidemaalari Albert Edelfelt (1854-1905) oli kirjailijan isoisän isoisä.

Hiidensalo kuvaama Albert Edelfelt on taiteelleen omistautunut mies, joka ei jaksa kovin paljon ottaa muiden tunteita huomioon. Äiti lienee hänen elämänsä tärkein ihminen, jykevä ja määrätietoinen nainen, jonka toiveita ja vaatimuksia Albert vielä aikuisenakin noudattaa. Toki äiti ihailee ja kannustaa poikaansa, mutta asettaa myös paineita – Albertin kuuluisi perheen ainoana miehenä pystyä elättämään kaikki sen jäsenet. 

   

Albertin naisseikkailusta kirjassa kerrotaan kiertelemättä. Kiihkeät rakastumiset ja aistinautinnot ovat hänellä edellytys taiteen tekemiselle, este melankolialle ja väsähtämiselle. Tosin Albert on hyvin harvoin tyytyväinen saavutuksiinsa muutenkaan, vaan tuntee maalanneensa lähinnä muiden vaatimia aiheita ja noudattaneensa muiden makua. Ansaitseehan hän tällä tavoin kansallistaiteilijan tittelin, mutta entä sitten?

 Elämässä kaikki jäi kesken. Ehkä ihmiset rakastivat taidetta juuri siksi. Hänkin oli kuvitellut, että elämässä tulisi käänne, joka selittäisi kaiken siihen asti tapahtuneen. Että ratkaisu oli jotenkin itsestä kiinni. Hän oli jäänyt kiinni samaan luonnokseen. Kaikki toistui yhä uudestaan. Mallit, hymyt, hetkelliset ihastukset ja niitä seuraava melankolia. Hän oli maalannut koko elämänsä, hänen taulujaan oli suurruhtinaan hovissa, Luxenburgin museossa ja Louvressa. Niitä roikkui silmäätekevien seinillä. Hänen nimensä tunnettiin Espanjaa myöten. Hän ei kuitenkaan koskaan maalaisi työtä, johon voisi olla täysin tyytyväinen. Voitot olivat sen toisen Albertin, kansallistaiteilijan, eivät hänen. Mikään kunnia ei korvaisi hänen elämänsä tyhjyyttä.

Sinun tähtesi on hyvä oppikirja Albert Edelfeltin elämänvaiheiden ja teosten tuntemukseen. Historialliset tosiasiat ovat kohdillaan ja ajankuva hyvää. Mukana vilahtelee Suomen kulttuurihistorian merkkihenkilöitä tuttavallisesti etunimeltä mainiten, joten lukija voi testata tietämystään: kuka Ville, kuka Axel, kuka Juhani, kuka Aino… Enimmäkseen näkökulma on Albertin itsensä, mutta paljon tilaa saa myös Albertin pikkusisko Berta, jonka toiveet kirjailijanurasta ja avioliitosta tuntuvat katkerasti haihtuvan ilmaan, koska jonkun on pidettävä huolta vanhenevasta äidistä. Hiidensalo antaa Albertin kuoleman jälkeen puheenvuoron vielä tämän aviottomalle pojalle Aarnelle. Sukuhistorian takia varmaankin, mutta tämä osuus tuntuu hieman irralliselta. Tai ehkä kirjailija haluaa juhlavuoden kunniaksi lopettaa romaanin Suomen itsenäistymiseen ja kansalaissodan loppumiseen?

TERÄS, MILA: Jäljet : romaani Helene Schjerfbeckistä

Kustantaja: Karisto 2017

Olen pyydystänyt kuvia kuin hämärässä lepattavia yöperhosia. Olen etsinyt hetkiä, näennäisen merkityksettömiä, mutta sellaisia, joissa häivähtää laimentamaton elämä.

Ollaan vuodessa 1945, hienostohotellissa Ruotsin Saltsjöbadenissa. Helene Schjerfbeck on siellä ollut turvassa, kun Suomessa on käyty sotaa. Koti-ikävä on kova, mutta enää ei ole voimia palata takaisin. Vielä viimeisen omakuvan hän kuitenkin haluaa piirtää.

Omakuvani on jatkuvassa liikkeessä, se tapahtuu ja muuttaa muotoaan joka hetki. Olen kalju pääkallo, maatuneena käärinliinoissa, päivä päivältä yhä paljaampi, alastomampi. Olen yhtä silmää, kysymykseen avattua suuta: Kuka on Helene Schjerfbeck?

Päivän kuluessa Helene käy mielikuvituksessaan keskustelua jo edesmenneen maalarisiskonsa Helena Westermarckin kanssa. Yhdessä palataan Helenen elämän eri vaiheisiin, alkaen köyhästä ja murheellisesta lapsuudesta. Lonkan murtumisesta, jonka hoitamiseen äiti ei halunnut tuhlata perheen vähiä varoja ja josta jäi ikuinen kipu ja vaiva. Pääsystä piirustuskouluun ja lopulta unelmien Pariisiin. Elämän ehkä onnellisimmista ja keveimmistä vuosista, jotka täytyvät valosta ja väreistä, ystävyydestä ja rakkaudesta. Vuosista Hyvinkäällä, kun maalaamisen sijasta aika kuluu siivoamiseen, ruuanlaittoon ja naapureiden kanssa seurusteluun. Äidistä, joka roikkuu koko ajan perässä ja puhuu puhumistaan. Yksinäisyydenkaipuusta. Omasta tyylistä, jota edes taiteilijasiskot Helena Westermarck ja Maria Wiik eivät tunnu ymmärtävän ja hyväksyvän. Vihdoin kahdesta ihanasta miehestä, jotka ymmärtävät, tukevat ja omalla kustannuksellaan nostavat Helenen taidepiirien tietoisuuteen jopa maan rajojen ulkopuolella.

Koska näkökulma on koko ajan Helenen, on selvää, että se on täynnä huomioita ympäristöstä. Valo ja väri yhdistyvät ääneen, hajuun ja makuun. Tavalliset asiat herättävät tuoreita mielleyhtymiä. Teksti on kuin runoa.

Meri lepää rajattomassa valossa.

Tuuli soittaa sen säkkipilliä.

   Värit kantavat kesää. Kaupunki on pelkkää levottomuuttatta, läikehdintää: vihreän lisäksi juon vaaleaa sinistä, hopeaa, punaista ja kultaa.

   Meri on niin pehmeänvärinen, ettei taivaanrantaa erota. Ilma on silkkiä ja suolaa.

Jäljet-romaani käy läpi Helenen elämänvaiheet tosiasioihin perustuen ja ajankuvaa tuovat esimerkiksi maininnat nälkävuosista, sortokaudesta ja Suomen käymistä sodista. Ne ovat kuitenkin vain pohjaa. Päälle aukeavat elävän naisen ajatukset ja tunteet. Toiveet onnesta ja katkerat pettymykset. Varmuus omasta suunnasta ja ainainen kamppailu näkemysten toteuttamisessa. Milloin tarvitaan vielä veto? Milloin työ jätetään hengittämään? 

Töihin syntyy henki siitä, että jotakin jää mielikuvituksen täydennettäväksi.

Täydellinen on kuollutta, täysin valmis teos tyhjä, se, että kaikki on sanottu.

Viimeinen veto jää uupumaan.

Mila Teräs (s. 1975) on tunnettu lasten- ja nuortenkirjailija, joka kahdesti on ollut Finlandia Junior -palkintoehdokkaana. Jäljet on Teräksen toinen aikuisille suunnattu romaani; ensimmäinen oli vuonna 2014 ilmestynyt Harmaat enkelit, joka kertoi elämänsä eri vaiheissa olevista naisista ja ruuan merkityksestä heidän elämässään.

HIETAMIES, EVE: Hammaskeiju

Kustantaja: Otava 2017

Eve Hietamies ilahduttaa jatkamalla yksinhuoltajaksi joutuneen Antin ja Paavo-pojan tarinaa romaanissaan Hammaskeiju. Aiemmat osat olivat Yösyöttö (2010) ja Tarhapäivä (2012).

Antti ja Paavo ovat selvinneet kunnialla niin pitkälle, että Paavo on seitsemänvuotias ja aloittaa koulunkäynnin. Yhtäkkiä Paavon katsotaan olevan iso poika, joka selviää itsenäisesti aamupuuhista ja kouluunlähdöstä (koska Antti on jo lähtenyt töihin), iltikseen menosta ja kotiinpaluusta (koska Antin työpäivä jatkuu vielä). Kovin hyvin ei mene, vaan Paavo unohtelee, hukkaa tavaroita, teloo itseään, pelkää ja ikävöi. Antti on täynnä huolta:

Jos koulu- tai kotimatkalla tapahtuu jotain? Auto ajaa päälle, Sipoon metsistä tulee susilauma, Paavo astuu kadulla irtonaisen kaivonkannen päälle ja putoaa viemäriin, joku varastaa Paavon kadulta? Mitä tahansa kamalaa voi tapahtua, kun ekaluokkalainen kulkee koulumatkojaan yksin, päässään koulun lahjoittama ”Keltanokka liikenteessä” -lippis. Esimerkiksi meteoriitti voi pudota päähän.

Antti näkee herkästi lapsessaan vain epäonnistumisia, koska ei luota itseensä kelvollisena isänä. Lisäksi hänen harteilleen kasaantuu yhtäkkiä muutakin kuormaa. Lehtijuttujen tekeminen tuntuu vanhan kertaukselta ja haasteettomalta, rakkaan Ennin kanssa on hankausta ja kehitysvammainen pikkuveli Janne on palavasti rakastunut. Tässä yhteydessä kirjailija pääsee pohtimaan kehitysvammaisten oikeutta seksiin ja perhe-elämään, oikeutta itse päättää elämästään huolimatta ulkopuolisten asenteista, odotuksista tai luottamuspulasta.

Vaikeuksia siis on, mutta luottamus selviytymiseen läheisten avulla kantaa. Paavo on paljon muutakin kuin tumpelo ja Janne muuta kuin velipuolikuu. Naapurinrouvakin jaksaa kello seitsemältä sunnuntaiaamuna ruveta selittämään Paavolle, miten vauvoja tehdään.

Hammaskeijun tapahtumat ovat varsin uskottavia - tällaista kaaoksen partaalla keikkumista yksinhuoltajaperheen arki varmaankin on. Myös kirjan hauskuus on sen elämänmakuisuudessa: lapsen lausahduksissa, väärinkäsityksissä ja kommelluksissa sekä isän ja pojan keskusteluissa.  Monta kertaa tulee naurettua ääneen, mutta myös hieman kuivattua kyyneltä. Ennen kaikkea tarinan kuvatessa läheisyyttä, luottamusta ja sisimmästä kumpuavaa ehdotonta rakkautta. Eihän tämä ole viimeinen osa Antin ja Paavon tarinasta, eihän?

RASI-KOSKINEN, MARISHA: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Kustantaja WSOY 2017

Tamperelainen psykologi ja kirjailija Marisha Rasi-Koskinen (s. 1975) kuvaa teoksissaan elämän monikerroksisuutta ja ajan risteilyä menneen, nykyhetken ja tulevan välillä.  Myös Eksymisen ja unohtamisen kirja paljastaa kuvaamistaan ihmisistä ja tapahtumista palan kerrallaan ja vaatii hieman rivienkin välistä lukemista, jotta lopussa olisi valmiina kokonainen kuva.

… jokaisessa ihmisessä on kaikki eletyn elämän vuodet, samassa ihmisessä kaikenikäiset ihmiset sisäkkäin, lapset ja aikuiset… ehkä jokaisessa ihmisessä oli kaikki tulevatkin kerrokset, jokainen tuleva ikä ja tuleva tunne. Jokaisessa lapsessa oli vanhus ja jokaisessa vanhuksessa lapsi.

Julialla, Janilla ja Martinalla on yhteys keskenään, mutta sen luonne selviää vasta kirjan lopussa. Kertomuksen kiinnostavin hahmo on Julia, terhakka pieni tyttö, jolla on kovin vastuuttomat vanhemmat. Kun perheen rahat väärien ratkaisujen myötä loppuvat, lähdetään pakoon ja turvaudutaan rötöksiin. Vanhemmat käyttäytyvät kuin koko maailma olisi heille jotain velkaa ja he vain ottaisivat omiaan takaisin ryöstellessään ja huijatessaan. Julia tuntuu hienokseltaan paheksuvan vanhempiaan, mutta syynä saattavat olla myös hänen näkemänsä unet. Ne enteilevät pahoja asioita, joihin liittyy tulta.

Jan puolestaan on jo lapsena joutunut kokemaan, miten kaikki tuttuna ja turvallisena pidetty pettää ja haihtuu pois. Enää hän ei halua tunnesidettä kehenkään, ei vanhempiin, ei ystäviin. Ainoastaan numerot ovat pysyviä ja muuttumattomia ja etenkin eräs tietty lukusarja tuo lohtua aina uusissa ja vaikeissa olosuhteissa. Kuten leiritapahtumassa pohjoisessa, jossa poikaryhmän vaellusretki erämaassa muuttuu täydeksi painajaiseksi. Lukijaa jännittää: selviääkö Jan, selviävätkö muut ryhmäläiset…

Martinan tarinaan sisältyy nuorena saatu ja kadotettu lapsi, lähtö pois kotimaasta ja uuden elämän aloittaminen Suomessa vieraan kielen ja vieraiden ihmisten parissa.  Menneisyys ei kuitenkaan unohdu niin helposti.

 Jos asiat olisivat toisin, hän pitäisi päiväkirjaa, laulaisi lauluja, yrittäisi henkensä kaupalla pitää yllä kieltä johon on syntynyt ja jossa hän on hän. Mutta hän ei halua sillä muistamisella ja unohtamisella on lakinsa, hän ei voi ottaa parhaita päältä, on otettava kaikki tai ei saa mitään ja sama kääntäen… Vaihtamalla kielen ja vaihtamalla nimensä hän luulee voivansa vaihtaa ruumiinsa muiston.

Eksymisen ja unohtamisen kirja kertoo nimensä mukaisesti muistamisesta ja unohtamisesta. Jotkut asiat säilyvät kirkkaina ikuisesti, mutta monet asiat alkavat piankin hämärtyä ja muuttua. Miltä joku rakas ihminen oikein näytti? Mitä itse asiassa tapahtui – vai tapahtuiko mitään? Se kertoo myös eksymisestä, joko konkreettisesti tai sitten kuvaannollisesti. Jotkut kirjan henkilöistä tuntuvat olevan pahasti eksyksissä omassa elämässään eivätkä ehkä löydäkään oikeaa tietä. Tai jos löytävät, liian myöhään. Tämä on kauniisti kirjoitettu kirja, jonka lukeminen kannattaa!