KANTO, ANNELI: Rottien pyhimys

Kustantaja: Gummerus 2021

Hämeessä sijaitsevan Hattulan Pyhän Ristin kirkon tarkkaa valmistumisvuotta ei tiedetä, mutta Anneli Kanto on Rottien pyhimys -teoksessaan päätynyt vuoteen 1480. Aluksi kirkko oli sisältä valkoiseksi kalkittu, mutta linnanherra Åke Tottin, puolisonsa Märta Bengtsdotterin ja piispa Arvid Kurjen lahjoitusten ansiosta Hattulaan saatiin vuonna 1513 maalariryhmä koristamaan tiloja.

Kirkkomaalarit tulivat useimmiten emämaasta Ruotsista. Niin myös Anneli Kannon kirjassa, jossa työhön palkatun ryhmän muodostavat kokenut maalari Andreas Pictor, munkki Benedictus, mestari Martinus ja Itämaan kieltä osaava oppipoika Vilppu. Epäonni kuitenkin koettelee: Benedictus ei kuumetaudin vuoksi pääse matkaan ollenkaan ja Vilppu murtaa kätensä pian töiden alettua. Ratkaisu pulmaan on epäsovinnainen, sillä avuksi pyydetään paikallista saviastioiden tekijää, Pelliina Rutgerintytärtä.

Pelliina on orpotyttö, jonka syntyperästä ei ole mitään tietoa. Kyläläiset pitävät Pelliinaa vajaaälyisenä, sillä hänellä on tapana nauraa ja puhella itsekseen ja huitoa käsillään. Ulkonäöltäänkin neitonen on hieman outo isokokoisuutensa, pisamaisuutensa ja punaisten hiustensa vuoksi. Maalarien opissa hän kuitenkin osoittaa nopeasti lahjakkuutensa ja etenee yhä vaativampiin töihin. Vilpun suureksi mieliharmiksi.

Koska tavallinen kansa ei osaa lukea, on kirkon kuvien opetettava seurakuntalaisille kristinoppia ja hyveellisyyttä. Tämä vaatii maalareilta hyvää Raamatun, erilaisten legendojen ja pyhimysten tuntemusta. Hattulan kirkon maalausten syntyessä valtionuskonto on vielä noin kymmenen vuoden ajan katolilaisuus, joten pyhimyksissä on valinnan varaa. Toisaalta maalareiden on osattava kuvata asioita tavalla, jota paikalliset ihmiset ymmärtävät.

Katsojan piti kuvista ymmärtää Jumalan tarkoitus ihmiskunnan suhteen, mikä elämässä on tärkeää ja mikä pitää heittää pois ja mikä kaikkia kerran kohtaa. Katsojan on nähtävä elämän tuska ja kärsimys, koko elämänmittainen ponnistelu, sen ilo ja onni ja vääjäämätön loppu, kuolema ja tuomio. Maalarin piti saada yhteys näkymättömään ja tehdä se näkyväksi, luoda kuva siitä, mitä ei silmä tavoittanut.

Kirkkoon maalattavien kuvien lukumääräksi on tuomiokapitulin kanssa sovittu kaksisataa ja niiden sijoittelusta ja sisällöstä on etukäteen tehty tarkka suunnitelma. Koska Hattulan kirkon kallein aarre on siru Kristuksen rististä, on yhtenä aiheena ilman muuta legenda ristin löytäneestä Pyhästä Helenasta. Hieman vähempiarvoisiin kohtiin maalarit voivat kuitenkin tehdä omia ratkaisujaan. Sakastin ikkunanpielen Pyhä Kakukylla eli rotilta ja hiiriltä varjeleva naispyhimys saattaa olla sellainen - ehkäpä peräti Pelliinan omakuva!

Maalareiden aikataulu on tiukka, sillä kaikki pitää saada valmiiksi yhden kesän aikana. Se merkitsee sitä, että keskikesän valoisana aikana töitä tehdään aamuvarhaisesta yömyöhään. Kiireen vuoksi saattaa tulla erehdyksiä. Esimerkiksi Aatamista ja Eevasta tulee vahingossa kaksi kertaa suunniteltua suuremmat, kun taas viimeiseen ehtoolliseen osallistujat joudutaan ahtamaan tiiviisti kylki kylkeen. Sitten tapahtuu kauheita ja koko projekti vaarantuu!

Rottien pyhimys on vetävästi kirjoitettu romaani, joka sisältää sekä romantiikkaa että juonittelua ja jännitystä. Henkilöistä parhaiten tutustutaan Pelliinaan ja hänen kehittymiseensä taiteilijana ja naisena, mutta herkullisin hahmo on Hattulan kirkkoherra Petrus Herckepaeus. Tämä kyläläisten tuella Uppsalassa opiskellut nuori mies pysyy valmistuttuaankin paikkakunnalla Mulli-Pekkana, joka turhaan ponnistelee arvovaltansa eteen.

Kirjassa on paljon mielenkiintoista tietoa 1500-luvun kirkkotaiteesta, symboleista ja tulkinnoista. Hattulan kirkosta kiinnostuneen kannattaa katsoa video, jossa Anneli Kanto esittelee kirjassa kuvaamiaan maalauksia: https://annelikanto.fi/hattulan-kivikirkko.

HAURU, HANNA: Viimeinen vuosi

Kustantaja: Like 2021

Ollaan 1950-luvun puolessavälissä pienessä lestadiolaiskylässä Pohjois-Pohjanmaalla. Päähenkilö on keski-ikäinen Ilmari-niminen kirjailija, joka on aikoinaan julkaissut useita suosittuja teoksia ja elänyt tuloillaan melko mukavasti. Nyt hänellä olisi pitkästä aikaa uusi kirja tekeillä, mutta ei yhtään rahaa. Miehen on nieltävä ylpeytensä ja pantattava kirjoituskoneensa, käytävä kerjäämässä naapureilta ruokaa ja kirjoitettava lehtien pyytämää kepeää höttöä.

Iltaan mennessä kaksi novellinraatoa on saanut ympärilleen hieman kuollutta ihoa, joka on tervehdytettävä seuraavana aamuna. Teksti on vielä itsellenikin tuntematon. Toivon, että se tulisi huomenna esittäytymään. Se ei tiedäkään, kuinka tärkeää minulle on tavata.

Saatuaan lopulta tarpeeksi ruokaa, kahvia, viinaa ja tupakkaa mies sulkeutuu mökkiinsä, vetää verhot ikkunoiden eteen ja uppoutuu työhön. Riutuneena ja ihmisarkana hän sitten viimeisen pisteen lyötyään sukeltaa esiin. Postivirkailija on kylällä ainoa, joka suhtautuu kirjailijaan avoimen myötämielisesti ja suostuu maksamaan postimerkin, jotta käsikirjoitus pääsee lähtemään kustantajalle.

Muut kyläläiset tarkkailevat kirjailijan jokaista sanaa ja tekoa uteliaina, tuomitsevina ja kateellisina. Juorut kulkevat. Ihmetellään sitä, että joku ansaitsee rahaa pelkästään kirjoittamalla. Hyvinä päivinä ilmaista viinaryyppyjä on tarjoamassa monikin, mutta talkoista kieltäytyjä ei ole saada pontikkapulloa edes rahalla.

Sitä kyläläiset eivät ilmeisesti ole lainkaan havainneet, että he ovat kirjailijan ehtymätöntä lähdemateriaalia. Mies tarkkailee sivusta ihmisten käyttäytymistä ja kuuntelee puheita. Hän kuvaa myötätunnolla ihmisten puutteenalaista elämää ja raskasta työtä, mutta huomioi terävästi myös kaksinaismoraalin ja tekopyhyyden.

Kaikki tämän kylän elävät ja kuolleet ovat käyneet kirjoissani, vaikka he eivät ole sitä nähneet. Ihminen ei tunnista itseään toisen silmillä nähtynä.

Ilmarilla on maine viinaanmenevänä puolihulluna erakkona, joka hädin tuskin pysyy selvänä kirjan julkistamistilaisuuden ajan. Tämä ei ole koko totuus, sillä kyllä mies kovasti kaipaisi samanhenkistä juttuseuraa ja kumppania vierelleen. Nuoruudenrakkaus Liisa lähti pois ennen kuin mitään ennätti edes alkaa, mutta hallitsee silti yhä kirjailijan ajatuksia ja sydäntä. Niin suunnaton alakulo ja yksinäisyys!

Ehkä aikaa on kulunut niin, että ikävä enää vain käväisee minussa. Kolmessakymmenessä vuodessa olisi pitänyt aikamiehen antaa jo olla, mutta ei rakkauden voi vain antaa olla. Jokainen kohta Liisasta on vieläkin mielessäni.

Lyhyet maininnat kirjailijan taustasta valottavat paljon. Isä halveksi herkkää poikaa, joka ei käyttäytynyt kuin miehisen miehen pitäisi. Ensimmäisiä Ilmarin kirjoittamalla ansaitsemia rahoja isä ei halunnut edes ottaa vastaan – piti niitä ehkä synnillisinä. Arvostusta isältä ei herunut myöhemminkään eikä äidin arka kiitos ehkä riittänyt tyydyttämään poikaa.

Romaani on kieleltään tietoisesti hieman vanhanaikaista, kauneutta huokuvat lauseet yhtä aikaa tiiviitä ja monikerroksisia. Päähenkilön elämää seurataan yksityiskohtaisesti, samoin luonnossa tapahtuvaa kiertokulkua helmikuusta syksyn ensimmäisiin jääriitteisiin. Kirjan nimi Viimeinen vuosi luo kertomukseen pahaenteisen varjon, mutta ehkäpä loppu onkin Ilmarille mieluinen?

Kuuset tuoksuvat kauniilta kuin pyykiltä palaavat akat päivän saippuoimisen jäljiltä. Paksut norot yrittävät nostaa peukaloitaan, mutta ne ovat liian raskaina siitepölystä.

Illat peittävät kesän tuoksun kostealla kankaallaan. Kohta puut laajentavat palettinsa värisävyä vain vetääkseen sen pois talven silmistä.

BROTHERUS, HANNA: Ainoa kotini

Kustantaja: WSOY 2021

Vain tämä keho on minun. Tarvitsen sen, että hyväksyn itseni. Tarvitsen sen, että uskallan olla kehossani kuin ainoassa kodissani maailmassa.

Koreografi, ohjaaja ja tanssitaiteilija Hanna Brotheruksen (s. 1968) Ainoa kotini - esikoisromaanin päähenkilönä on omine elämänkokemuksineen taiteilija itse. Brotherus kertoo laittaneensa kirjassa koko sielunsa peliin ja olleensa sitä kirjoittaessaan raadollisen rohkea, mutta tietenkin hän on pohtinut myös läheistensä suhtautumista paljastuksiin. Ilman itsekkyyttä teos olisi kuitenkin jäänyt vajavaiseksi, rauhaa oman itsen kanssa ei olisi löytynyt.

Apunani on pieni tyttö sisälläni. Hän on vahva, monta kertaa särkynyt. Hän ei halua olla sankari tai voittaja, kun hän kirjoittaa. Hän haluaa olla vapaa.

Ainoa kotini -teoksessa keskeisimmäksi teemaksi nousee suhtautuminen ruokaan ja sen kautta omaan kehoon. Miksi se on vaikeaa? Brotherus aloittaa kertomalla perheestään. Siveästä äidistä, joka ei tunnu pitävän tyttäristään ja joka vuoksi kertojan sisälle kasvaa häpeän juurakko. Isästä, joka välttelee konflikteja eikä osaa puhua tunteistaan. Etäiseksi jäävästä veljestä. Siskosta, jonka kanssa muodostuu käsite ”me”, mutta joka sairastuu anoreksiaan ja kuolee nuorena syöpään.

Siskon syömishäiriö vaikuttaa tietenkin koko perheeseen. Kertoja yrittää kannatella vanhempiaan, mutta on samalla suruissaan siitä, ettei ole näille yhtä tärkeä kuin sisarensa. Hän yrittää tasapainottaa tilannetta syömällä molempien edestä ja lihoo, vaikka tanssia harrastavan pitäisi olla kevyt ja siro.

Koen kasvaneeni surun sylissä. Kun suru on lokeroitunut kaikkialle kehoon, sitä ei saa sieltä pois. Pahanlaatuinen juurakko ei parane lääkkeillä, kevennyksillä eikä näkökulman vaihdoksilla.

Myöhemmin kertojan oma tytär sairastuu anoreksiaan. Äiti ei ole nyt valmis tinkimään omasta tiukasta ruokakontrollistaan, vaikka asiantuntijat suosittelevat syömään sairastuneen kanssa samansuuruisia annoksia. Tässä vaiheessa Brotherus ei pysty vielä tunnustamaan edes itselleen, että myös hänellä – normaalipainoisella - on syömishäiriö ja että hän tarkkailee pakonomaisesti joka hetki kehoaan ja sen ääriviivoja.

Kehoni on miellyttävä kotini vain, kun siellä ei ole ylimääräistä. Vain kun se on siisti ja tyhjä.

Toisena tärkeänä teemana kirjassa on äitiys; toisaalta ilo lapsista ja toisaalta murhe omasta riittämättömyydestä. Tulee avioero ja ehkä osittain sen laukaisemana tyttären anoreksia ja pojan huumeongelma. Lopulta koittaa myös toipumisen aika ja löytyy rinnalle uusi ihana puoliso, joka kannattelee, rohkaisee ja ymmärtää ja tuo myös huumoria elämään.

Taiteilijan työ on kirjan kolmas teema. Tanssi on Brotherukselle perustarve ja tila, jossa hän voi olla oma itsensä. Brotherus ei viihdy paikoillaan, vaan tarvitsee rääkkiä ja reuhtomista tunteakseen olonsa turvalliseksi. Kirjoittaminen taas on hänelle keino yrittää ymmärtää kokonaisuuksia ja sitten hyväksyä se, mitä ei voi ymmärtää. Kirjoittamisenkin hän kokee tanssina - se on liikettä rivien välissä. Tärkeintä niin liikkumisessa kuin kirjoittamisessa on kuitenkin intohimo.

Mielenkiintoisen asiasisällön lisäksi Ainoa kotini -teoksessa viehättää sen kaunis kieli. Runollisesta ja kuvailevasta tekstistä voisi poimia kaiken aikaa lauseita erilleen maisteltavaksi.

Olen hiekanjyvä, vesitippa ja havunneulanen. Yletyn vain itseni ympäri. Yletyn siihen, miltä minusta tuntuu. Kuulen vain oman sydämeni äänet. Maailmanrauhani alkaa siitä, että olen tyytyväinen itsessäni.

Olen syntynyt. Olen elänyt. Kuolen seuraavaksi. Kuolen joka tapauksessa. Olen väsynyt ihmisten imperfektisiin ja futuristisiin kuviin. Janoan elämän tajuamista juuri nyt.

DIEUDONNÉ, ADELINE: Oikeaa elämää

Kustantaja: WSOY 2021

Alkuteos: La vraie vie

Suomennos: Saara Pääkkönen

Talossamme on neljä makuuhuonetta, minun huoneeni, pikkuveljeni Gillesin huone, vanhempieni huone ja ruumiiden huone.

Ruumiiden huone on täynnä isän eri puolilla maailmaa osin laittomasti ja suurella rahalla metsästämiä eläimiä tai niiden osia. Kokoelman helmi on norsun syöksyhammas ja pelottavin täytetty hyeena.

Tarinan alussa tyttö on yksitoistavuotias ja pikkuveli Gilles lähes seitsemän. Isä on väkivaltainen ja sadistinen tyyppi, jonka arvaamattomia mielialoja koko perhe tarkkailee. Äiti puolestaan on kuin ameba, joka suhtautuu passiivisesti kaikkeen muuhun paitsi puutarhanhoitoon ja lemmikkivuohiinsa. Miten kaksi näin erilaista ihmistä on joskus mennyt yhteen ja saanut aikaan kaksi lastakin, ihmettelee tyttö.

Eräänä päivänä tyttö ja Gilles menevät tavalliseen tapaansa jäätelöautolle hakemaan tavanomaiset annoksensa, kun tapahtuu kauhea onnettomuus. Tyttö uskoo aiheuttaneensa sen valinnoillaan, mutta todennäköisesti hän pääsisi nopeasti tapahtuneen yli, jollei pikkuveli olisi niin traumatisoitunut. Ennen nauravainen Gilles on nyt mykkä ja totinen. Hän etsii lohtua hyeenasta, mutta tämä tartuttaakin poikaan inhimillisyyttä tuhoavia syöpäläisiä.

Se jokin, jolle en osannut antaa nimeä mutta jonka läsnäolon saatoin aistia, se jokin eli hyeenan sisällä. Tuo täytetty ruumis oli hirviön pesä. Kuolema asui meillä.

Perheen elämää seurataan kirjassa viiden vuoden ajan. Sinä aikana Gilles etääntyy siskostaan ja muuttuu yhä tunteettomammaksi. Lopulta hän tuntuu saavan tyydytystä ainoastaan kivun ja mielipahan tuottamisesta. Miten tyttö saisi ilon takaisin veljensä sydämeen? Pystyisikö hän rakentamaan aikakoneen, joka siirtäisi heidät hetkeen ennen kohtalokasta onnettomuutta ja mahdollistaisi toisenlaiset valinnat? Tyttö on tässä asiassa lapsellinen, vaikka tuntuu esimerkiksi opiskelussa ja seksuaalisessa heräämisessä ikäistään kypsemmältä.

Gilles vietti yhä enemmän aikaa ruumiiden huoneessa hyeenalle jutellen. Hänen päässään riehuvat syöpäläiset olivat anastaneet vallan. Jopa hänen kasvonsa olivat muuttuneet. Silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa, ja aivoja ahmivat loiset lisääntyivät niin vauhdilla, että kasvot näyttivät turvonneilta. Minä olin kuitenkin varma, että Gilles oli vielä elossa siellä jossain, aivan sielunsa syvimmässä sopukassa, linnakkeessa joka yhä teki vastarintaa.

Oikea Gilles palaa kuin palaakin takaisin, mutta vasta uuden järkyttävän ja kaikkien tunteita ravisuttavan onnettomuuden jälkeen.

Kohotin katseeni Gillesiin. Siinä hän oli. Oma pikkuveljeni. Hän oli läsnä ja hän itki. Ihan kuin hänet olisi tuotu tuonelasta takaisin luokseni. Syöpälaiset eivät olleet surmanneet häntä.

Kirjassa tapahtuu hirveitä ja jopa sairaita asioita, mutta miten paljon niissä on kertojana toimivan tytön mielikuvitusta? Paikoin kirja lähentelee kauhua, paikoin fantasiaa, mutta on suurimman osan aikaa ihan realistista arkielämää. Teksti on tiivistä ja samalla runollista. Dieudonnén ammatti dramaturgina näkyy kirjan kohtausten visuaalisuutena, mutta toisaalta myös henkilöiden tietynlaisena nukkemaisuutena. Pikkuveljeään ehdoitta rakastava tyttö on kuitenkin vahva ja kiinnostava hahmo.

Belgialainen Adeline Dieudonné (s. 1982) on dramaturgi, näyttelijä ja stand up -koomikko. Oikeaa elämää -teos on hänen esikoisromaaninsa, joka voitti vuonna 2018 Belgian merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon eli Victor-Rossel -palkinnon.

SMIRNOFF, KARIN: Lähdin veljen luo

Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: Jag for ner till bror

Suomennos: Outi Menna

Jana Kippo matkustaa Tukholmasta veljensä luo pohjoisruotsalaiseen köyhään pikkukaupunkiin, josta lähti nuorena vihan vallassa pois. Hän ei palannut kotiin edes silloin, kun veli ilmoitti äidin vakavasta sairaudesta. Miksi nyt? Koska ei ole muutakaan tekemistä pääsiäiseksi. Koska on umpikujassa niin taiteilijantyössään kuin miessuhteissaan.

Tuntui kuin olisin menettänyt otteen omasta elämästäni. Asioita tapahtui ilman että saatoin vaikuttaa  niihin mitenkään. En ollut koskaan tuntenut oloani elävämmäksi. Kokemus oli uusi ja vaikken tiennytkään varmasti sen hyvyydestä se oli joka tapauksessa olemassa ja huusi kuin herätyskokouksessa.

Jana ja Bror ovat kaksosia ja heillä on vuosien eron jälkeenkin niin vahva yhteys, että he pystyvät lukemaan toistensa ajatuksia. Nyt veli suree niin, ettei pysty syömään eikä nukkumaan. Ei hoitamaan itseään tai kotiaan. Kuka oli tämän ahdistuksen aiheuttanut nainen, nyt jo kuollut Maria? Brorin ja kylän muutkin miehet lumonnut viettelijätär? Janan ja Brorin tuntematon sisko? Murhan uhri?

Jana päättää jäädä joksikin aikaa veljensä luo saatuaan paikan kotiavustajana. Useimmat ihmiset ovat hänelle tuttuja, mutta pinnan alla piilevät salaisuudet yllättävät. Janalle paljastuu uusia tietoja niin naapureista kuin veljestä ja äidistä. Jopa omasta itsestä, vaikka Jana ei tiedäkään, kenen muistikuviin hänen pitäisi uskoa.

Sama juttu jälleen kerran. Kertomus kertomusta vastaan ja minä erotuomarina välissä. Kaksi muistikatkoista kärsivää juoppoa joilla kummallakin oli oma versionsa totuudesta.

Lukijalle annetaan vihjeitä tapahtumista jo kirjan alussa ikään kuin lisäämään jännitystä. Paljastuva tarina on murheellinen, joskaan ei epätavallinen. Perheen isä eli taatto hakkaa alkoholin vaikutuksen alaisena vaimoaan, kurittaa sadistisesti poikaansa ja käyttää tytärtään seksuaalisesti hyväkseen. Äitimuori ei uskalla puuttua tapahtumiin vaan pakenee uskonnollisuuteen.

Ja mehän rukoilimme. Pyysimme lapsellisesti jumalalta apua. Vähemmän lapsellisesti rukoilimme kostoa. Rukoilin rukoilemasta päästyäni. Rukoilin että taatto kuolisi. Silti hän palasi kotiin joka perjantai.

Lähdin veljen luo -romaanissa on hurja lataus, joka kiehtoo kaikkine karuine ja ruminekin piirteineen. Etenkin ihmisten seksuaalista vetoa toista kohtaan Smirnoff kuvaa väkevästi – siinä ei auta järki eivätkä ulkonaiset seikat, kun palo toisen puoleen leimahtaa. Karuuden vastapainona kirjassa on myös kauneutta ja sarkasmiin taittuvaa huumoria. Mieleen tulee Nina Wähän romaani Perintö (WSOY 2020), joka sijoittuu Tornionjokilaaksoon.

Tyyliltään kirja on aika erikoinen, mutta siihen tottuu nopeasti. Lauseet ovat asiallisia ja lyhyitä. Pisteen lisäksi muita välimerkkejä ei ole eikä isoja kirjaimia käytetä kuin lauseen alussa. Erisnimet kirjoitetaan pienellä ja etunimi ja sukunimi vielä yhteen tyyliin ”janakippo”. Tässä kirjailija on tavoitellut kirjallisessa muodossa sitä, miltä Länsi-Pohjan murre puhuttuna kuulostaa. Suomentajalla on varmaan ollut haasteita, mutta Outi Menna onnistuu jälleen loistavasti.

Karin Smirnoff (s, 1964) työskenteli toimittajana, kunnes kyllästyi työhönsä ja osti puutavarayrityksen Piitimestä Pohjois-Ruotsista. Lundin yliopiston kirjoittajakoulun jälkeen häneltä ilmestyi vuonna 2018 esikoisteos Lähdin veljen luo, joka nousi August-palkintoehdokkaaksi ja oli myös myynti- ja arvostelumenestys. Jana Kippo -trilogian kaksi muutakin osaa ovat jo ilmestyneet, ja ainakin toinen osa Viedään äiti pohjoiseen ilmestyy suomeksi ensi vuonna. Ruotsissa trilogiasta on tekeillä televisiosarja.

RATINEN, SUVI: Hyvä tarjous

Kustantaja: Otava 2021

Suvi Ratinen hurmasi lukijansa lestadiolaisuutta raikkaasti ja huumorilla käsittelevällä romaanillaan Matkaystävä (Otava 2019). Kirja perustui Ratisen omiin kokemuksiin ja niihin perustuu myös hänen uusin romaaninsa eli Hyvä tarjous, jossa hän pui ihmisen suhdetta rahaan.

Kati Viktoria Määkkönen syntyi muutamaa viikkoa myöhemmin kuin Ruotsin prinsessa Victoria, mistä äiti sai idean tyttärensä toiseen etunimeen. Muuten eivät Katin ja prinsessan elämät ole kulkeneet samoja latuja. Kati on kyllä sukunsa ensimmäisiä maistereita, mutta ei ole kansatieteen arvosanalla saanut kolutusta vastaavaa työtä, vaan työskentelee rautakaupan myyjänä. Ja viihtyy ihan hyvin.

Prinssi Danieliakaan Kati ei ole rinnalleen löytänyt, vaan eronnut kummastakin pitkästä avosuhteestaan. Omia lapsia ei ole. Mutta valtakunnan Kati saattaisi vielä saada, sillä hän on alkanut suunnitella ostavansa suvun satavuotiaan torpan, entisen mummolan ja nyt Katin vanhempien asuttaman Vähälän Keski-Suomessa.

Katin mahdollisuudet talon ostoon ovat parantuneet, sillä hän on ylenemässä päälliköksi. Lisäksi Kati on lapsesta asti tottunut elämään nuukasti. Perheen pyhä periaate on aina ollut, ettei kalliilla osteta mitään, vaan odotetaan kunnon alennuksia (-60 %) ja hyödynnetään tarjouksia. Vahinkotavaratalosta ostettu joululahja on riittävän hyvä, vaikka haisisikin savulta.

Vanhemmat ovat nuukailleet myös kiitoksissa ja kannustuksissa. Serkkutyttö Ninan lahjakkuutta, menestyksekästä uraa ja perhettä kehutaan estottomasti, mutta Katin ja isosiskonsa Sarin saavutuksille ja suunnitelmille hymähdellään väheksyvästi. Vähälän osto olisi Katille tilaisuus näpäyttää vanhempiaan.

Minun kehoni on rakennettu tarjousruolla ja mieli vähättelyllä.

Innossaan Kati on jo myynyt kaikki arvokkaimmat tavaransa saadakseen käsirahan kokoon, neuvotellut pankin kanssa lainasta ja löytänyt takaajan. Vähälän kunnostamiseen hänellä on tarkat suunnitelmat: naurettava autotalli maan tasalle, sisällä talossa avaruutta seiniä poistamalla, isoisän isän veistämiä hirsiä esiin, rojut pois ja parhaat tavarat kauniisti esille. Tyttären suunnitelmista tietämättömät vanhemmat ovat kuitenkin tehneet jo ratkaisuja, jotka saattavat järkyttää Katin tulevaisuudenhaaveita.

Olen taas se lapsirukka, joka tajuaa, ettei meidän perheessä edes joulupukilla ole varaa ostaa muualta kuin vahinkotavaratalosta. Ei meillä ole rahaa uskoa satuihin ja unelmiin. Me väistämme sivuun ja meille kyllä kelpaa se, mikä muilta jää yli, jos jotakin jää… Olen loisten ja irtolaisten sukua, ikuinen toisten nurkissa kyyhöttävä hyyryläinen, jolta on viety maat ja mökit.

Hyvä tarjous -romaania on helppo lukea. Siinä on arkisia asioita, joita moni voi omalta elämäntaipaleeltaan tunnistaa, mutta myös riehakkaita ylilyöntejä ja lapasesta lähteneitä tilanteita. Henkilöt on kuvattu lempeän ironisesti. Esimerkiksi Katin äiti säästää miltei pakkomielteisesti vanhat lahjapaperit ja härskiintyneet hoitoaineet, mutta leikkelee surutta Marimekon vintagekankaita tilkkupeittoa luodessaan.

Kirjassa käsitellään köyhyyttä monen sukupolven näkökulmasta. Katin isoisän isä Huuko eli raskaan ja puutteenalaisen elämän huutolaispojasta vaivaistalon asukiksi. Seuraavat sukupolvet puolestaan nousivat suurten uhrausten ja uurastusten ansiosta keskiluokkaan, kunnes 1990-luvun lama ja pankkikriisi olivat viedä kaiken. Nykyään taas yhä useampi jää työttömyyden tai sairauden takia tyhjän päälle ja joutuu turvautumaan ruoka-apuun. Koettu hätä tuntuu jääneen ihmisten perimään niin, että yhä nuukaillaan, vaikka todellista tarvetta ei enää olisikaan.

Katin kohdalla vanhat asenteet kyllä ovat jo muuttumassa, vaikka se ei käykään helposti. Silti ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tämä nainen pärjäisi!

SCHULMAN, ALEX: Eloonjääneet

Kustantaja: Nemo 2021

Alkuteos: Överlevarna

Suomennos: Jaana Nikula

Alex Schulman (s. 1976) on Ruotsissa tunnettu kirjailija, televisiopersoona ja podcastien tekijä. Häneltä on suomennettu autofiktiiviset teokset Unohda minut, jossa hän käsittelee äitinsä alkoholismia, ja Polta nämä kirjeet, jossa kuvaa isovanhempiensa kolmiodraamaa. Omaelämäkerrallisuutta on myös Schulmanin viimeisimmässä romaanissa Eloonjääneet, vaikka se onkin aiempia teoksia fiktiivisempi.

Kello on 23.59, kun poliisi kaartaa vuosikausia käyttämättömänä olleen kesämökin pihaan saatuaan hälytyksen siellä tappelevista miehistä. Tästä lähdetään kelaamaan kulunutta vuorokautta taaksepäin hetkeen, jolloin äitinsä hautajaisiin valmistautuvat miehet – kolme veljestä - löytävät kirjeen, jossa äiti ilmaisee viimeisen tahtonsa. Ei hautajaisia. Tuhkat ripoteltava mökkirantaan niin että veljekset tekevät sen yhdessä.

Nykyhetkeen limittyvät kuvaukset perheen viimeisestä kesästä mökillä parikymmentä vuotta aikaisemmin. Isä ja äiti ottavat aurinkoa, ryyppäävät ja viettävät siestaa, ryyppäävät lisää ja riitelevät. Pojat ovat oman onnensa nojassa. Vanhin veli, kolmetoistavuotias Nils, vetäytyy tilanteista omaan kuplaansa ja kaipaa vain pääsyä pois kotoa. Nuorin veli, seitsemänvuotias Pierre, on kovanyrkkinen ja uhmakas. Yhdeksänvuotias Benjamin yrittää havaita riidat jo ennakolta ja toimia sovittelijana joka suuntaan.

Veljekset kinastelevat keskenään ja muodostavat rintamalinjoja, mutta tositilanteessa kuitenkin pitävät yhtä. Riipaiseva on kuvaus siitä, miten isä lähettää pojat uimaan kilpaa, ja nämä selviävät odottamattoman pitkästä matkasta vain toisiaan tukemalla. Takaisin päästyään he huomaavat isän ja äidin menneen sisälle ja unohtaneen pojat jo kokonaan.

Poikien elämästä puuttuu lämpö ja turvallisuus. Isä on kyllä rakastava, mutta luonteeltaan kiivas, ja äiti taas arvaamaton mielialavaihteluissaan. Hän voi määrätä inhottavia rangaistuksia lapsellisista rikkomuksista ja kutsua poikia ”kammottaviksi mukuloiksi”. Jos äiti joskus innostuu lukemaan ääneen, pakkautuvat veljekset sylikkäin hänen lähelleen odottamaan rapsutuksia.

Aika mökillä päättyy äkillisesti. Tapahtuu jotain hirveää, mikä saa perheen lähtemään sekasorron vallassa pois palaamatta enää koskaan, mutta kirjan näkijä ja tekijä Benjamin ei muista tästä juuri mitään. Kotielämä joka tapauksessa muuttuu tämän jälkeen aina vain huonommaksi. Asunnosta tulee siivoton. Lakanoita ei vaihdeta ja roskapussit kasaantuvat eteiseen. Ihmiset ovat sottaisia ja hielle haisevia. Sitten perhe alkaa hajota eivätkä välit enää palaudu entiselleen.

Kuva on otettu mökkirannassa… Pojat nauravat katketakseen käsivarret toistensa ympärillä. Veljekset hohtavat omaa valoaan.

Mitä heille tapahtui?

Kun äiti oli juuri kuollut, he olivat sairaalahuoneessa yhdessä, mutta silti yksin… He eivät voineet auttaa toisiaan. Sellaista se on ollut niin kauan kuin hän jaksaa muistaa, niin kauan kuin hän on ollut aikuinen. Kukaan heistä ei oikein tiedä mitä tehdä jotta he pystyisivät edes katsomaan toisiaan silmiin tavatessaan, he juttelevat katse pöytäliinassa, keskustelu on nopeaa ja töksähtävää. Toisinaan Benjamin ajattelee kaikkea mitä heille on tapahtunut, miten he lapsena hakivat turvaa toisistaan ja miten omituista kaikki on nyt, kun he kohtelevat toisiaan kuin vieraita.

Alex Schulman on taituri kuvaamaan ihmisen tunteita ympäröivän maailman yksityiskohtien välityksellä. On surumieltä, yksinäisyyttä ja hapuilua, mutta myös yllättäviä läheisyyden hetkiä ja lämpöä. Lukijalle tulee koko ajan uutta kiinnostavaa tietoa ja jännitettävää aina kirjan loppuun saakka. Siellä paljastuu yllätys, johon ei ole osannut mitenkään varautua ja joka olisi jopa epäuskottava, jollei tietäisi perheen vaikenemiskulttuurista. Voi vain toivoa, että veljekset saavat vihdoinkin purettua sydämeltään kaikki todelliset ja kuvitellut kaunansa ja löytävät toisensa uudelleen. Jäävät eloon.

HIIDENSALO, VENLA: Suruttomat

Kustantaja: Otava 2021

Venla Hiidensalon (s. 1975) neljäs romaani Suruttomat kertoo Suomen taidemaailman kapinallisesta ja uudistajasta Tyko Sallisesta ja hänen elämänsä tärkeimmistä naisista. Kirjan nimi tulee nuorten miesten porukasta, joka juhlii Brondassa illat ja aamuisin istuu Ateneumin portaikon kaiteella viheltelemässä ja huutelemassa naisopiskelijoille, joita on 1900-luvun alussa alettu ottaa piirustuskouluun.

Yksi uusista naisopiskelijoista on Sortavalasta kotoisin oleva Helmi Vartiainen. Heti ensimmäisenä koulupäivänä Helmi ja eräs mustasilmäinen mies huomaavat toisensa. Muutaman päivän päästä tämä mies vie jo Helmin mukanaan paikkoihin, joihin kunniallisen nuoren naisen ei kuuluisi mennä. Tunnettu naistenmies Tyko Sallinen on saanut Helmin koukkuunsa.

Tykon oikukkuus paljastuu melko pian, mutta rakkaudesta huumaantunut Helmi ei välitä. Hän suostuu pika-avioliitoon ja seuraa miestä tämän stipendiaattimatkalle Pariisiin, vaikka Taideyhdistyksen matkastipendiä itse asiassa oli suunniteltu Helmille itselleen. Rouvana Helmi ei voi enää jatkaa opiskelua, mutta hän haaveileekin nyt työskentelystä yhdessä Tykon kanssa.

Tyko silittää poskeani ja painan käteni hänen kädellensä. Rakkaus kiertyy ympärillemme kuin lämmin köysi, ja olemme yhtä niin kuin kaksi pimeydessä kasvanutta lasta.

Avioliitto osoittautuu helvetiksi. Tyko on vuoroin kylmä ja halveksuva, vuoroin kiihkeän mustasukkainen. Hän pahoinpitelee vaimoaan fyysisesti ja alentaa tätä sekä sanoillaan että maalauksillaan. Pienikokoinen Helmi muuttuu Tyko Sallisen tauluissa turpeaksi ja tyhjäsilmäiseksi Mirriksi, jolla on kärsä kuin sialla. Kuitenkin Helmi antaa miehelleen yhä uudestaan anteeksi ja unelmoi yhteisestä tulevaisuudesta, johon kuuluvat taloudellisesti turvattu elämä, lapsi, rauhoittunut Tyko ja oma taiteilijanura.

Kauheimmat tekonsa Tyko Sallinen tekee viedessään Helmiltä tämän lapset. Esikoistyttö Tirsun antamisesta Tykon sisaren kasvatiksi Kööpenhaminaan Helmi saa kuulla vasta jälkikäteen Jalmari Ruokokoskelta. Avioliiton lopulta päätyttyä Helmi piiloutuu Viipuriin ja yrittää pitää nuoremman tyttärensä Tajun turvassa Tykolta, mutta turhaan. Tyko kaappaa lapsen itselleen vedoten Helmin vähävaraisuuteen ja yleiseen avuttomuuteen. Onko ihme, jos Helmiltä menee elämänhalu? Silti hän ei koskaan lakkaa rakastamasta Tykoa.

Tyko pitelee sydäntäni nyrkissään niin kuin kiveä, ja kun hän laskee sen rinnalleni, se on yhä lämmin.

Helmin tarinaan limittyy välähdyksiä hänen tyttäriensä elämästä. Tirsu (uudelta nimeltään Eva) saa vasta aikuisena selville, että hänen enoksi luulemansa mies onkin hänen oikea isänsä. Taju puolestaan kasvaa isänsä kanssa siinä uskossa, ettei ole kelvannut äidilleen. Kumpaakin tytärtä ahdistaa tunne hylätyksi tulemisesta, vaikka Evan elämä kasvattikodissa on ollut turvallista ja rakkaudentäyteistä. Paljon kovemman tien joutuu kulkemaan Taju, joka aikuisena tulee tunnetuksi kirjailija Irja Sallana.

Isä sanoi, että äiti oli helpottunut, kun pääsi hänestä eroon. Tajun pitäisi olla kiitollinen, että isä sentään otti hänet luokseen. Vain isä jaksoi häntä, Taju oli ajatellut. Isä kesti häntä, vaikka hän oli paha, paha, paha. Isä sulki hänet arestiin saunaan ja heitti hänelle ruoaksi perunankuoria, jotta hän katuisi tekojaan ja oppisi niistä. Sen kaiken isä teki koska rakasti Tajua.

Tarina on kovin surullinen ja suututtava. Tyko Sallinen kuvataan kirjassa paholaismaiseksi mieheksi, jonka motiiveja on vaikea ymmärtää. Hänen takiaan Helmin lupaavasti alkanut taiteilijanura kuihtuu. Hänen takiaan Helmi jää vaille turvallista perhe-elämää ja äitiyttä. Hänen takiaan Helmin itsetunto kärsii ja näkemys omasta itsestä vääristyy. Miten turhauttava kohtalo!

Mirri elää sisälläni, vaikka olen yrittänyt kätkeä sen itseltänikin. Olen kömpelö ja tahmea, ärsytän Tykoa tahallani ja ajan hänet raivon partaalle. Tyko näkee perimmäisen avuttomuuteni ja sysimustan pimeyden, jota kannan sisälläni.

Suruttomat-romaani perustuu tiedossa oleviin faktoihin ja on niiden innoittama. Vaikka Helmin elämäntarina onkin monelta osin fiktiivinen, se on kuitenkin hyvin todentuntuinen, uskottava ja tunteita herättävä. Kiitos, että nainen ja taiteilija nimeltä Helmi Vartiainen saa vihdoinkin astua varjoista valoon!

TÖRMÄLEHTO, TERHI: Taavi

Kustantaja: Otava 2021

Terhi Törmälehdon romaani Taavi perustuu hänen isoisänsä Taavi Törmälehdon (1922–2007) elämään, mutta on kuitenkin monelta osin fiktiota. Useimmat henkilöistä ovat ainakin osittain sepitettä ja jotkut tilanteetkin keksittyjä – kuitenkin niin, että ne olemassa olevien tietojen perusteella saattaisivat olla myös totta. Todellisia ja oikeilla nimillä mainittuja hahmoja ovat Taavin lisäksi hänen äitinsä Ruusa ja pikkuveljensä Veikko.

Haapaveteläinen suurperheen poika Taavi on levoton sielu, joka kaipaa elämäänsä säpinää ja vieroksuu kurinalaisuutta. Vain pari kuukautta talvisodan syttymisen jälkeen tämä seitsemäntoistavuotias nuorukainen lähtee perheeltä salaa täydennysmieheksi armeijaan ja valitsee aseekseen konepistoolin, koska pääsee silloin lähelle vihollista. Hänestä tulee Hiipijä.

He seisovat rivissä, hiihtävät jonossa, makaavat kerroksissa. Kaikilla kylmä ja hiki yhtä aikaa, kaikilla nälkä ja halu halata jotakuta, ja olla sitten edes hetki yksin. Kaikki yhtä ja samaa, massauhria, uhrimassaa, materiaalia niin kuin on hiekka korsujen seinissä, maan kerroksia niin kuin graniitti. Kivi, ja sen päällä jäkälä, ja sen päällä lumi, ja pinnalla he… Paitsi että Taavista alkaa nyt tuntua, että hän on vähän eri.

Nopeasti Taavi saavuttaa mainetta kylmähermoisena ampujana, joka järjestelmällisesti tappaa vihollisen toisensa jälkeen. Kotona Ruusa-äiti, harras uskovainen, vetää virsikirjaansa vastaavan määrän viivoja ja rukoilee palavasti näiden miesten puolesta, joiden kuoleman hänen oma poikansa on aiheuttanut. Välillä tuska käy niin suureksi, että Ruusan on mentävä maakellariin huutamaan se ilmoille.

Enkä saa tietää, millainen hänestä olisi tullut, jos hän olisi saanut kasvaa ihmiseksi ilman tätä sotaa. Sotanäyttämö, niin kuin herrat sanovat, on hänen nuoruutensa näyttämö, ja minä luulen, että sille näyttämölle hän jää. Sanotaan että sota muuttaa miehiä. Mutta Taavi on sama. Sama villi lapsi, kouhottaja, ensinmenijä. Pitelemätön hyvässä ja pahassa.

Taavi on 19-vuotias, kun hänestä tulee Mannerheim-ristin ritari urotekojensa ansiosta: omien haavoittuneiden evakuoinnin suojaaminen konepistoolitulella, panssaritorjuntatykin valtaus ja vihollisen konekivääripesäkkeiden tuhoaminen suomalaisten hyökätessä voimalaitokselle Syvärillä. Hänestä tulee kaikkien tuntema sankari. Hänestä tulee kateuden kohde – onhan hän pelkkä sotamies ja silti saanut korkeimman mahdollisen huomionosoituksen. Kotona Ruusa kestitsee läheltä ja kaukaa saapuvia uteliaita, vaikka pulaa alkaa olla lähes kaikesta.

Ilman muuta kuuluisuus vaikuttaa Taavin käyttäytymiseen. Hän ei kunnioita ketään, vaan letkauttelee näsäviisaasti ylemmilleen ja yksinkertaisesti kieltäytyy turhina pitämistään töistä. Kotona hän vierailee harvoin ja malttaa viipyä vain hetken. Tuskinpa hän itse tajuaa, miten loukkaavalta hänen välinpitämättömyytensä tuntuu etenkin äidistä ja aikuistuvasta pikkuveljestä.

Tiedustelupartion johtajana Taavi kantaa syyllisyyttä jokaisesta kaatuneesta joukkuetoveristaan, mutta mikään taho ei auta häntä tässä henkisessä kriisissä. ”Sodassa sattuu”, kuittaa komentaja. Toki sattuu Taavillekin, vaikka sodan lopulla jotkut jo ihmettelevät, miksi hän ei kuole. Sirpaleita jää haavoittumisien seurauksena eri puolille kehoa: käsivarteen, selkään ja päähän.

Herkän ja taiteellisen pikkuveljensä Veikon Taavi ei soisi koskaan joutuvan sotaan, mutta anomuksista huolimatta kutsu käy. Veikon kuoleman olosuhteet alokasleirillä jäävät epäselviksi, mutta jotain kertonee se, ettei hänelle suoda sankarihautaa. Mitä ajattelee siitä isoveli, jolle siviiliin joutuminen on pelottavampaa kuin sotiminen?

Sota on ainoa mitä minulla on. Sota on ainoa mitä minä olen, hän ajattelee.

Taavin talvi- ja jatkosodan vaiheisiin limittyy vuosi 1967 Göteborgissa, jonne Taavi on tullut avioeronsa jälkeen työskentelemään telakalla levyseppänä. Sota-ajan hän yrittää tietoisesti unohtaa, vaikka loukkaantunut jalka ja kehossa liikkuvat sirpaleet siitä muistuttavatkin, mutta tappamisen taito on hänellä yhä selkärangassa. Taavin ja hänen ryyppykaverinsa hakannut ruotsalaismies kuolee puukotuksen uhrina ja kunnian sijasta Taaville lankeaa vankilatuomio.

Terhi Törmälehto kertoo Taavin tarinan kauniisti ja jopa runollisesti. Välillä hän puhuttelee Taavia miltei hellästi, kannustaa ja kehottelee, mutta myös paheksuu. Kirja on yritys ymmärtää sitä, miten sota muuttaa nuorta miestä ja vaikuttaa hänen käyttäytymiseensä vielä rauhankin aikana. Siksi on ollut tärkeää kertoa myös Göteborgin tapahtumista, joista tähän asti on vaiettu. Yhtä tärkeää on ollut kertoa kahdesta veljeksestä, joista toinen on elämänsä loppuun saakka sankari ja toinen kaikkien muiden paitsi veljensä unohtama.

Tässä on erilainen sotakirja, kiehtova kerroksellisuudessaan. 

HUTTUNEN, KATRIINA: Mustaa valoa : muistiinpanoja hautausmaalta

Kustantaja: S & S 2020

Päivä on pimeä, mustaa valoa / Vanhan naisen silmät näkevät yksinäisyyden, surun, / kuin esineet, / ainoat esineet maailmassa. / Hänen ovat suru ja yksinäisyys, / viimeiset pukimet, sydämen viimeiset vaatteet. (Helvi Hämäläinen)

Kirjailija Katriina Huttunen suuntaa päivittäin askeleensa Hietaniemen hautausmaalle, missä hänen tyttärensä hauta sijaitsee. Muistikirjaansa hän tallentaa mietteitä surusta, mutta myös tietoja hautaustapojen ja erityisesti Hietaniemen hautausmaan historiasta, kuvauksia yksittäisistä haudoista ja puistomaisen alueen eläimistä ja kasveista.

Mustaa valoa -teoksen ensimmäinen osa on nimeltään ”Meno”. Hautausmaan portista astuttuaan nainen suuntaa kohti 26-vuotiaana itsemurhan tehneen lapsensa viimeistä leposijaa ja katselee matkalla hautakiviä. Presidenttien, taiteilijoiden ja muiden suomalaisten merkkihenkilöiden komeita ja ympäristöstä erottuvia hautoja. Vanhoja hautoja, joihin on merkitty oppiarvo, asema tai ammatti: senatorn, sjömanshustrun, skalden, metsänhoitaja, mummi äiti ja puoliso, urkuinpolkija. Pienenä kuolleiden lasten koskettavia hautoja.

Nainen näkee myös hautausmaan kasvit ja eläimet. Isomaksaruoho on hänen kummikasvinsa ja surunsa symboli, jonka avulla seurata vuodenaikojen vääjäämätöntä vaihtelua. Entä sitten sammalet ja jäkälät! Entä hautausmaalla liikuskelevat eläimet ja siellä pesivät linnut! Entä kunnianarvoisat puut!

Täällä ovat kaikki: sammal, saniainen, isomaksaruoho, mustarastas, tilhiparvi, hauta, hauta, hauta, tuhka, jäkälä, kääpä, orava, päästäinen. Käpytikka! Hauta. Uusi hauta, vanha hauta. Pyökki. Angervo, apila, hautojen välissä pieniä kaupunkiniittyjä. Kolmen hautausmaakasvin, tammen, plataanin ja muratin, samanmuotoiset kolmiolehdet. Lapinlahden vedenpinnan korkeus. Mustarastas. Kärppä. Kuolemansurun keskittynyt, häiriintymätön vaitonaisuus.

Kirjan toinen osa: ”Perillä”. Nainen on saapunut Hietaniemen sisähautausmaalle, kolumbaarioon, jonka yhdessä lokerossa hänen tyttärensä tuhkat ovat. Hän tarkistaa kukat ja kynttilät, juttelee lapselleen. Istuu syrjäiselle penkille katselemaan muita kävijöitä, tekemään muistiinpanoja tai lueskelemaan. Tuntee, miten lapsen ennen kuolemaa kokema kipu on nyt siirtynyt hänelle. Tuntee vihaa ja pettymystä. Itkee, mutta kerää myös onnen pipanoita.

Enemmän kuin itseäni suren lastani, sitä että juuri hän on tappanut itsensä. Sitä että juuri hän luopui ainoasta elämästään…Suren sitä että kuolema oli hänelle parempi vaihtoehto kuin elämä. Että se vaihtoehto oli hänelle ainoa.

Sureminen on muistamista. Kuollut sanoo, hauta sanoo: Niin kauan kuin muistat, olen jossakin, olen olemassa, olen ollut. Tämän hauta sanoo.

Istuskellessa naisella on aikaa pohtia menetyksen eri muotoja. Lapsensa menettäneen vanhemman siviilisääty ei muutu, kuten ei myöskään siskonsa tai veljensä menettäneiden. Entä suhtautuminen itsemurhaan? Omaisille itsemurhaan päätynyt jättää perinnöksi valtavan syyllisyydentunteen, vaikka siihen ei olisi aihettakaan, mutta voiko vainajaa tuomita? Eikö hänellä ole oikeus tähän viimeiseen vapauden- ja itsenäisyydenosoitukseen?

Kolmas osa: ”Paluu”. Nainen lähtee kolumbaariosta kiertelemään hautausmaata. Häntä kiinnostavat unohdetut haudat, uudet haudat ja uudet hautaustavat. Etenkin hän ihastuu ajatukseen anonyymistä muistolehdosta, jossa ei mainita erikseen ketään, vaan muistetaan kaikkia. Hän ihailee Hietaniemen hautausmaan moninaisia merkityksiä – onhan se helsinkiläisten olohuone, vaellusreitti, hiilinielu ja patsaspuisto, mutta myös osa historiaa kaikille suomalaisille.

Olen täällä, jotta muistaisin sen mitä en saa unohtaa. Hyvän surun ylläpitäminen on minulle hautausmaan tärkein yksittäinen henkinen tehtävä.

Huttunen osaa käyttää sanoja. Kirjan kieli on kaunista, tunteellista ja runollista, välillä vyöryvää ja välillä aforismiksi tiivistyvää. Huttunen siteeraa kirjassaan monia kirjailijoita, jotka ovat menettäneet lapsensa tai perehtyneet surun olemukseen. Tiedot näistä löytyvät kirjan loppuun liitetystä listasta, kuten myös lista hautausmaakirjallisuudesta. Tässä on tarjolla vertaistukea surun kokeneille.

En ole valinnut suruani. Suruni on valinnut minut.