EKBERG, ANNA & RYDAHL, THOMAS: Merenneidon kuolema

Kustantaja: Minerva 2021

Alkuteos: Mordet på en havfrue

Suomennos: Katarina Luoma

Tanskalaiset dekkaristit ovat yhdistäneet voimansa! Anna Ekberg on pseudonyymi, jonka takana ovat kirjailijat Anders Rønnow Klarlund ja Jacob Weinreich. Heiltä on suomennettu aiemmin dekkarit Salattu nainen, Uskottu nainen ja Kadotettu nainen. Thomas Rydahl puolestaan on julkaissut dekkaritrilogian Erakko, Paossa ja Myrskyn silmä, jonka aloitusosa voitti Tanskan parhaan rikosromaanin palkinnon ja Lasiavain-palkinnon vuoden parhaasta pohjoismaisesta dekkarista.

Merenneidon kuolema -dekkari sijoittuu Kööpenhaminaan vuonna 1834 ja sen päähenkilö on nuori Hans Christian Andersen, joka on vasta aloittelemassa kirjailijanuraansa. Sponsoreidensa pettymykseksi ei kylläkään kovin menestyksekkäästi.

Isonenäisenä, pitkänä ja laihana Andersen muistuttaa lähinnä haikaraa. Hänellä ei ole ollut menestystä naismaailmassa, mutta ei ehkä haluakaan. Hän vierailee kyllä kauniin Anna-nimisen prostituoidun luona, mutta vain leikatakseen värillisestä paperista siluettikuvia. Annan Molly-siskon mielestä tämä on luonnotonta ja epäilyttävää.

Sitten Anna löytyy kuolleena kanavan saastaisesta vedestä. Hän muistuttaa merenneitoa, kun köydet, vesikasvit ja repeytyneet vaatteet ovat kietoutuneet alaruumiin ja jalkojen ympärille ja aukinaisissa hiuksissa kimmeltävät näkinkengät. Molly syyttää Andersenia murhasta ja poliisit ovat taipuvaisia uskomaan häntä. Miehelle suodaan kuitenkin kolme päivää aikaa todistaa syyttömyytensä ja etsiä sitovat todisteet siitä, että murhaaja on joku toinen.

Lukija tietää jo tässä vaiheessa enemmän kuin kirjan henkilöt, mutta on hänkin monista asioista tietämätön. Kuka on madame Krieger? Mikä syy madamella olisi murhata ja viillellä brutaalisti nuori nainen? Andersen on todella kiperässä paikassa, vaikka onnistuu lopulta vakuuttamaan Mollyn ja saamaan tämän apurikseen. Lähtökohtana heillä on vartijan taposta mestattavaksi tuomitun rankkurin toistelema värssy:

Voi minua kuninkaan virtsan uskollista palvelijaa. / Joudunko kirveen alle tekosesta, johon minulla ei ollut osaa? / Yksi neiti tynnyrissä, toinen paljussa. / Totta on, piilee piru yksityiskohdissa. / Kun punainen muuttuu valkoiseksi tunnelissa / olemme hävinneet Schneiderille ikuisessa kaksintaistelussa.

Kirjassa liikutaan Kööpenhaminan köyhillä, rähjäisillä ja saastaisilla alueilla, mutta myös kuninkaan hovissa. Onko kylmäverisellä ja samalla epätoivoisella murhaajalla yhteyksiä kuninkaallisiin? Siksikö Andersen ei saa koskaan kertoa totuutta tapahtuneesta? Tai kertoohan hän, mutta satujen muodossa. Pieni merenneito. Pieni tulitikkutyttö.

Tunnelmaltaan Merenneidon kuolema muistuttaa ruotsalaisen Niklas Natt och Dagin 1700-luvun loppuvuosien Tukholmaan sijoittuvaa dekkarisarjaa. Tummanpuhuvaa ja armotonta. Köyhien rimpuilua valtaapitävien armoilla. Satunnaisia inhimillisyyden pilkahduksia. Juoni on taiten rakennettu, vaikka onkin karmaiseva. Kirjailijoiden yhteistyö on tuottanut hyvän tuloksen.

HARPER, JANE: Kadonnut mies

Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: The Lost Man

Suomennos: Mari Hallivuori

Hautakivi heitti maahan pienen varjon. Musta laikku oli silmänkantamattomiin ainoa suoja auringolta, ja sen koko vuoroin suureni ja pieneni, kun varjo kiersi kiveä aurinkokellon viisarin lailla. Mies oli alkuun kontannut, sitten raahannut itseään varjon tahtiin. Hän oli yrittänyt mahtua siihen, väännellyt kehoaan epätoivon vallassa, potkinut ja kuopinut maata peloissaan ja janoissaan.

Australian sisäosissa maa on karua, suojatonta ja auringon kuivaksi paahtamaa. Satojen kilometrien autiudessa liikkuu harvoin ketään eikä kukaan ainakaan lähde sinne kävelylle ilman varusteita. Juuri niin Cameron Bright ilmeisesti on kuitenkin tehnyt. Hänet löydetään kuumuuteen ja nestehukkaan menehtyneenä seudun ainoan maamerkin eli karjamiehen hautakiven juurelta. Itsemurha tuntuu todennäköisimmältä vaihtoehdolta.

Camin vanhin veli Nathan epäilee silti, ettei kaikki ole ihan kohdallaan, ja alkaa penkoa asioita kuusitoistavuotiaan poikansa Xanderin kanssa. Mikä olisi ajanut iloisen ja suositun Camin itsemurhaan? Veljesten välit eivät ole nuoruuden jälkeen olleet erityisen läheiset, vaikka heidän laajat maatilansa sijaitsevatkin vieretysten, mutta riitaa ei ole ollut. Luultavimmin Cam on vain halunnut vältellä veljeä, joka kohtalokkaan virheen tehneenä on suljettu muun yhteisön ulkopuolelle.

Epäilyttävät asiat ovat pieniä, mutta silti käsitykset ihmisistä alkavat muuttua. Cam ei ehkä olekaan niin mukava kuin yleisesti luullaan. Pikkuveli Bub saattaa olla ovelampi kuin kukaan on uskonut. Camin Ilse-vaimolla tuntuu olevan jotain salattavaa, samoin tilan asiat täydellisesti hallitsevalla Harry-sedällä (joka oikeasti ei ole sukua, vaan palkattua työvoimaa) ja jopa kausityöläisillä. Lopulta päädytään tutkimaan aiemman sukupolven langettamaa varjoa – sadistista isää ja alistuvaa äitiä.

Kadonnut mies on rakenteelta hyvä dekkari, jossa tapahtumat kuitenkin varsinkin alussa etenevät miltei ärsyttävän hitaasti. Paljastusten myötä vauhti hieman kiihtyy, mutta ei Kadonnut mies ruuvia kiristä lopussakaan. Silti se pitää otteessaan. Lukijaa johdatetaan epäilemään henkilöä toisensa jälkeen. Mihin epätoivo ja pelko voi ihmisen ajaa? Mitä suhteita, toiveita ja tunteita pinnan alla piilee?

Ilmapiirin jännittyneisyys on käsinkosketeltavaa ja armottoman luonnon läheisyys vielä lisää vaaran tuntua. Yksi tehokeino on nostaa yhä uudelleen esiin Camin laajalti tunnettu ja kopioitu maalaus karjamiehen hautakivestä. Maalaus on kotona kunniapaikalla ja niin pyhä, että sitä tuskin saa koskettaa. Mitä siihen oikein liittyy?

BRAITHWAITE, OYINKAN: Sisareni, sarjamurhaaja

Kustantaja: WSOY 2020

Alkuteos: My Sister, the Serial Killer

Suomennos: Kaisa Kattelus

Ayoola kutsuu minut luokseen näillä sanoilla: Korede, olen tappanut sen. Olin toivonut, etten koskaan enää kuulisi noita sanoja.

Sisareni, sarjamurhaaja -teos sijoittuu Lagosiin, Nigeriaan. Korede on tunnollinen ja pätevä sairaanhoitaja, joka pitää osastolla järjestyksessä niin vastaanottovirkailijat ja siivoojat kuin muut sairaanhoitajat. Ayoola on hänen pikkusiskonsa, jolla tuntuu olevan taipumusta tappaa seurustelukumppaninsa. Aina tekonsa jälkeen Ayoola hälyttää paikalle sisarensa, joka hävittää ruumiit ja jäljet. Miten tällaiseen on päädytty?

Yhtenä syynä on Ayoolan häikäisevä kauneus, kutkuttava enkelinkasvojen ja vampin vartalon yhdistelmä. Jo pienestä pitäen hän on tottunut saamaan kaiken haluamansa viehätysvoimansa avulla, ilman työntekoa. Aikaa myöten hänestä on sitten kehittynyt itsekeskeinen, ajattelematon ja häikäilemätön nainen, joka näkee muut pelkkinä pelinappuloina ja on valmis uhraamaan kenet tahansa suojellakseen itseään. Koreden hän saa avukseen vetoamalla sisarrakkauteen.

Hän elää maailmassa, jossa asiat menevät aina hänen toiveittensa mukaisesti. Se on hänelle samanlainen luonnonlaki kuin painovoima.

Asiassa on toki toinenkin puoli. Pikkutytöstä asti Ayoola on kauneutensa vuoksi joutunut miesten pakkomielteiden ja omistuksenhalun kohteeksi, mistä laskelmoiva ja väkivaltainen isä on pyrkinyt hyötymään. Ehkäpä tästä on lähtöisin Ayoolan kammo uhkailua ja niljakasta lähentelyä kohtaan? Tai sitten hän vain koki ensimmäisen tekemänsä tapon niin helpoksi ja jännittäväksi, että jatkossa veitseen tarttuminen ei vaadi enää paljoakaan.

Sisarensa varjoon jäämään tottunut Korede alkaa pohtia omaa asemaansa vakavasti vasta siinä vaiheessa, kun Ayoola päättää vampata Koreden ihaileman lääkärin, Taden. Tekeekö Ayoola pelkästään kiusaa siskolleen vai haluaako näyttää, ettei Tade ole sen kummempi kuin miehet yleensäkään? Ainakin Korede joutuu nyt käyttämään kaiken nokkeluutensa suojellakseen sisareltaan miestä, joka luulee Koreden toimivan pelkästä kateudesta.

Hän on minun sisareni. En halua, että hän joutuu vankilaan, ja sitä paitsi hän luultavasti saisi valamiehistön vakuuttuneeksi syyttömyydestään – hänhän on Ayoola. Hänen tekonsa ovat uhrien vika, ja hän itse toimi kuten kuka tahansa järkevä, häikäisevän kaunis ihminen toimisi sellaisessa tilanteessa.

Kirja on helppolukuinen, mitä lyhyet luvut vielä edesauttavat. Kepeä tarina ei juuri panosta henkilöiden motiivien selvittelyyn eikä kovin syvälliseen henkilökuvaukseenkaan, mutta ironinen ote kannattelee tarinaa. Sisarkateus ja toisaalta sisarrakkaus ovat kirjan keskeisiä teemoja. Mielenkiintoisinta kirjassa on nigerialaisen kulttuurin ja yhteiskunnan esittely, esimerkiksi kaikkialla esiintyvä lahjonta ja naisen heikko asema yhteiskunnassa.

Oyinkan Braithwaite syntyi vuonna 1988 Lagosissa ja vietti lapsuutensa vuoroin Englannissa ja Nigeriassa. Esikoisteos Sisareni, sarjamurhaaja oli vuonna 2019 ehdolla Booker-palkintoon.

UNGE, CHRISTIAN: Läpi veden, läpi tulen

Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: Går genom vatten, går genom eld

Suomennos: Anu Heino

Hajota ja hallitse. Ei mitenkään epätavallista miespuolisten ylilääkäreiden keskuudessa. Ei auttanut kuin kestää. Purra hammasta.

Tukholman Nobelsairaalan akuuttilääkärin Tekla Bergin päivystysvuorolla tilanne on kaoottinen, kun samaan aikaan pitäisi elvyttää Gaucherin taudista kärsivää pientä poikaa ja hoitaa pahasti puukotettua nuorta miestä. Työrauhaa ei ole nimeksikään, kun ympärillä pyörivät pikkupojan ärhäkkä isä, puukotuksen uhrin jengitoverit ja Teklan virheitä vaaniva ylilääkäri. Onnistuakseen Teklan on turvauduttava uskomattomaan valokuvamuistiinsa ja huulipunahylsyssä säilyttämiinsä amfetamiinipommeihin.

Seuraavaksi Tekla onkin jo auttamassa läheisen tornitalon räjähdysmäisessä tulipalossa loukkaantuneita potilaita. Yksi potilas on pahasti palanut, mutta juuri ja juuri hengissä. Jostain syystä Tekla alkaa epäillä, että tämä mies saattaisi olla hänen kateissa oleva veljensä Simon. Veli on ollut nuoresta asti huumekoukussa ja syyllistynyt monenlaisiin typeryyksiin, joista isosisko on hänet aina pelastanut. Huolestunut Tekla päättää seurata tämän miehen tilannetta erityisen tarkasti.

Teklan henkiset voimavarat asetetaan yhä suuremmalle koetukselle, kun hänet vedetään mukaan Nobelsairaalan johtajan Monica Carlssonin kunnianhimoisiin suunnitelmiin. Monica on häikäilemätön nainen, jonka jokaisella sanalla ja teolla on tarkoitus, ja joka ei kaihda kieroja temppuja tai kiristystä nostaakseen rapistumaan päässeen ja vanhanaikaisen sairaalansa taas huipulle.

Eikä tässä kaikki, vaan Tekla joutuu Simonin asioita selvitellessään napit vastakkain alamaailman kanssa. Venäjän turvallisuuspalvelun FSN:n kanssa yhteistyötä tekevällä uzbekistanilaisen Victor Umarovin johtamalla järjestöllä on omat suunnitelmansa palovammapotilaan ja Simonin suhteen.

Läpi veden, läpi tulen -teos sisältää vähän kaikkea: toisaalta jengisotaa, huumekauppaa, korruptoituneita poliiseja ja juonittelua ja toisaalta sairaalan sisäistä valtataistelua ja hierarkiaa, naisen asemaa lääkäripiireissä, perheongelmia ja ihmissuhdevaikeuksia. Vyyhti on melkoinen, mutta pysyy kiitettävästi kasassa.

Tekla Berg on epätavallinen sankaritar. Huumekoukkuun jäänyt lääkäri, joka uskaltaa tehdä epäsovinnaisia ja riskialttiita ratkaisuja. Lääkäri, joka ei rohkene paljastaa erikoislaatuista muistiaan, koska naisen ei sovi näyttää fiksummalta kuin mieskollegat. Veljeään ehdottomasti rakastava sisko, joka ei tätä suojellessaan pelkää oman henkensä vaarantamista. Väsynyt. Ulkonäöstään piittaamaton.

Ruotsalainen Christian Unge (s. 1972) on työskennellyt Lääkärit ilman rajoja -järjestössä ja toimii nyt sisätautien ylilääkärinä Karoliinisessa yliopistosairaalassa. Hän on kirjoittanut lukuisia teoksia, esimerkiksi muistelmansa Har jag en dålig dag kanske någon dör. Dekkari Läpi veden, läpi tulen on ensimmäinen osa Tekla-sarjasta ja ensimmäinen Ungelta suomennettu teos. Kirja on asiantunteva, viihdyttävä, nopealukuinen ja vauhdikas, joten jatkoa jää odottamaan kiinnostuneena.

VIHINEN, ANTTI: Punainen prinsessa

Kustantaja: Into 2021

Tampereen läheltä löytyy Pyhäjärvestä juhannusaattona 2018 iäkkään naisen ruumis. Kuolema vaikuttaa ensin tavanomaiselta hukkumisonnettomuudelta, mutta osoittautuukin murhaksi. Lisäksi keskusrikospoliisin komisariot Markus Berglund ja Jari Ruokosalmi tunnistavat vainajan entiseksi saksanopettajakseen Helga Conradiksi, joka sai koulun jokaisen pojan sydämen väpättämään.

Helgasta löytyy kummallisen vähän tietoja - on kuin hänellä ei olisi ollut lainkaan menneisyyttä ennen muuttoa Saksasta Suomeen. Tutustuminen hänen mökkiinsä lähisaaressa lisää ihmetystä, sillä seinäpaneelin takaa löytyy huomattava asevarasto. Interpolin tietokantaan ladatut dna-näytteet tuottavat tulosta: kaunis punatukkainen Helga onkin tosiasiassa yksi Euroopan etsityimmistä rikollisista. Hän on Alina Herzog eli Punainen prinsessa, Baader-Meinhof-terroristi ja yksi äärivasemmistolaisen Punaisen armeijakunnan johtajista.

”Onko todellakin niin, että vuosien ajan satojen suomalaislasten saksan kielen opettajana on toiminut Punaisen armeijakunnan etsityin terroristi? Ja että tuo vallankumousprinsessa on kaiken kukkuraksi opettanut Suomen krp:n komisariota, joka nyt tutkii hänen murhaansa…”

…Sisäministeri Loikkanen manasi toimittajan kysymystä hiljaa itsekseen mutisten. Hän oivalsi, että Baader-Meinhof-terroristin löytyminen Pyhäjärvestä merkitsi mahdollista poliittista kriisiä, joka saattaisi viedä hallitukselta uskottavuutta, Alina Herzog oli poliittinen pommi.

Tieto Punaisen prinsessan löytymisestä saa Saksan tiedustelupalvelun kenttäjohtajan Sandra Klingerin lentämään seurueineen Tampereelle. Saksalaiset haluaisivat tietoa siitä, miten Punainen prinsessa on onnistunut pääsemään Suomeen vuonna 1981 ja toimimaan paljastumatta opettajana lähes kolmekymmentä vuotta. Jonkun on täytynyt auttaa häntä, mutta kuka auttaja on?

Punaisessa prinsessassa on kohtalokkaita ja yllättäviä käänteitä, joten se on dekkarinakin ihan varteenotettava. Huumoria tarinaan tuovat Jari Ruokosalmen eli Ruokottoman epäkorrektit letkautukset, jos kohta myös yllättävät sankaruuden hetket. Kiinnostavinta teoksessa ovat kuitenkin tiedot Punaisen armeijakunnan toiminnasta, vaan miten siihen liittyvät sellaiset asiat kuin Melvillen romaani Moby Dick ja Tiitisen lista?

Loppusanoissa Antti Vihinen paljastaa olleensa vuonna 1988 Hampurin yliopistossa samalla luennolla Ulrike Meinhofin tyttären kanssa ja alkaneensa sen jälkeen ottaa selvää Baader-Meinhof-tapauksesta. Kirjassa on paljon historiallisesti todennettua faktaa, mutta nokkelasti Vihinen on kutonut tarinaan myös sellaisia tapahtumia, joiden todenperäisyys on edelleen spekulaation asteella. Välillä mennään luennoinnin puolelle, mutta kaikkinensa kirja kyllä onnistuu viihdyttämään oikein mukavasti.

Antti Vihisen (s. 1961) esikoisdekkari Punainen prinsessa aloittaa Vaaran värit -sarjan.

ITÄRANTA, EMMI: Kuupäivän kirjeet

Kustantaja: Teos 2020

On vuosi 2168 Maan tai vuosi 68 Marsin ajanlaskun mukaan. Marsia kohti matkustavat Lumi Salo Jupiterin Europa-kuulta ja Lumin puoliso Sol Uriarte Maasta päin. Sol ei kuitenkaan saavu Harmonian siirtokuntaan lupauksensa mukaan, vaan lähettää viestejä: tule Datongiin, tuo puinen rasia työhuoneen kirjoituspöydän laatikosta, katso kanavaa 12, palaa kotiin. Ikävissään Lumi alkaa kirjoittaa kirjeitä puolisolleen.

Olen tallentanut itseeni hetkiä vuosien aikana, tehnyt niistä tarinaa: meidän tarinaamme, Sol. Minulla on muisto hetkestä, jolloin ensimmäistä kertaa taivut puoleeni ja kosketat minua kuin rakastettua kosketetaan. Jos vertaisin sitä hetkeen, joka ajassa todella tapahtui, ne eivät enää olisi yhtäläiset… Mutta miten mieleni säilyttämät kirkkaat kokemukset poikkeavatkin todesta, niille rakentuu se kertomus, jonka olen itselleni kertonut. Sol, kun katson noita kuvia, ne halkeavat ja monistuvat, sirpaloituvat aaveiksi limittäin toistensa päälle. Nekin asiat, joiden tiedän jääneen tapahtumatta, tulevat tosiksi. Katson aikaa ja avaruutta, ja kaikki tapahtuu kerralla, jokainen tarina, jonka olisimme voineet elää tai jättää elämättä.

Maasyntyinen Lumi oli kuusitoistavuotias muuttaessaan pois Talvimaasta. Silloin Lumi nimittäin sai kutsun parantajan työhön sielueläimeltään ilvekseltä ja osoitti myös kokeissa olevansa hengeltään riittävän vahva kulkeakseen Maailmanpuuta pitkin paikasta toiseen. Solia etsiessään Lumi käyttää taitoa hyväkseen, mutta käyttääkö hän sitä sallitulla tavalla?

Etnobotanisti Sol (jonka sukupuoli jätetään arvoitukseksi) puolestaan on intohimoisesti keskittynyt etsimään keinoja maapallon vesien puhdistamiseen sieniä, leviä tai jäkälää käyttämällä. Maa on suurelta osin asuinkelvoton tulvien, saasteiden ja sotien vuoksi. Silti kaipuu sinne tuntuu siirtyvän sukupolvelta toiselle, niillekin, jotka eivät ole koskaan Maassa käyneet.

Marsissa syntyneet ja kasvaneet ihmiset kaipaavat Maata. Horisonttia, avomerta, taivasta ja aurinkoa. Tiede uskoo sen johtuvan siitä, että evoluutio ei ole ehtinyt muutosten tasalle. Kehityimme lajina Maan oloissa ja oloihin, emme maanalaiseen keinovaloon. Sellainen ikävä voi lukita itsensä ihon alle ja syödä ihmistä sisältäpäin. Parantajat uskovat, että se on yksi sielunsairauden syistä. Sielu pyrkii vaeltamaan kohti kotia, josta se on raastettu pois, ja repeää.

Marsissa on alettu kuitenkin suhtautua yhä torjuvammin Maasta saapuviin pakolaisiin. Kapinallisena tunnettu Sol yrittää julkisesti kannustaa Marsin asukkaita lisäämään humanitääristä apua alkukodilleen, jonka luonnonvaroja riistämällä planeetan vauraus on sentään aikoinaan saavutettu. Solin mukaan siirtokunta kyllä pystyy ottamaan vastaan enemmän pakolaisia elintason siitä kärsimättä.

Kuinka pitkälle Sol on valmis menemään puolustaakseen asiaansa? Kuuluuko hän Kivenkääntäjät-ympäristöjärjestöön, joka näyttää mielenosoitusten sijasta ruvenneen harrastamaan ekoterrorismia? Mitä tarkoittaa tunnuslause: Maa herää ja kivet puhuvat, ja pimeä väistyy vetten päältä?

Ajattelen elämää, joka minun on sovitettava ylleni kuin vieras vaate: jossain minun on osattava olla muutakin kuin aave menneissä huoneissa. Jossa en voi palata siihen, mitä oli, vaan minun on rakennettava uusi maailma siitä, mitä on nyt.

Itärannan kieli on runollisen kaunista, mutta paikoin niin henkevää, että se alkaa tuntua jo itsetarkoitukselliselta. Kirjan herkkä henkisyys ei kuitenkaan kätke sitä, että puhe on nykyhetkeen liittyvistä polttavista aiheista kuten pakolaisuus, ilmatonmuutos, luonnonvarojen riisto ja ekoterrorismi. Mihin asti hyvät tarkoitusperät oikeuttavat menemään?

SWEENEY-BAIRD, CHRISTINA: Viimeiset miehet

Kustantaja: Like 2021

Alkuteos: The End of Men

Suomennos: Kirsi Luoma

Lontoolainen yritysjuristi Cristina Sweeney-Baird (s. 1993) alkoi kirjoittaa esikoisromaaniaan Viimeiset miehet syyskuussa 2018. Kyse oli ajatuskokeesta: millä tavoin lukemattomia kuolemanuhreja vaativa globaali pandemia muuttaisi maailmaa - etenkin, jos kaikki uhrit olisivat miehiä? Kun kirjailija viimeisteli teostaan julkaisukuntoon huhtikuussa 2020, oli koronapandemia jo sulkenut ihmiset koteihinsa. Yhtymäkohta tuntuu pelottavalta, mutta Viimeiset miehet on kuitenkin fiktiota eikä tulevaisuusennuste.

Marraskuun kolmannesta päivästä vuonna 2025 alkaa synkkä ajanjakso, joka kestää 1745 päivää. Glasgowilaiseen sairaalaan saapuu flunssan oireista kärsivä mies. Kolmen tunnin kuluttua hän on kuollut. Vain pari päivää aikaisemmin oli sairaalan ensiapupoliklinikalla aivan vastaavanlainen tapaus, kun Buten saarelta lennätetty kuumeinen mies kuoli vain vartin päästä saapumisestaan. Myöhemmin tätä Buten miestä aletaan kutsua nollapotilaaksi, tuntemattoman viruksen ensimmäiseksi levittäjäksi.

Ensiapupoliklinikan lääkäri Amanda Maclean ottaa välittömästi yhteyttä Skotlannin kansanterveyslaitokseen, mutta kukaan ei edes vastaa hänen viesteihinsä. Parinkymmenen ihmisen äkillinen kuolema ei kansanterveyslaitoksen johdon mukaan vaadi toimenpiteitä, ei ihmisten varoittamista, ei karanteenia. Suhtauduttaisiinkohan asiaan tosin, jos tapauksista raportoisi mieslääkäri?

Olemme tottuneet pelottaviin sairauksiin, jotka saavat alkunsa jossain maailman äärissä ja löytävät tiensä tänne. Ehkäpä siksi emme ottaneet uutista niin tosissamme. Skotlannissa? me kaikki ajattelimme. Ei kai mikään vaarallinen tauti voi tulla sieltä.

Lopulta ihmisten ympäri maailmaa on pakko uskoa, että uusi virus on tappava ja äärettömän helposti leviävä. Kuolleita on hetkessä satoja, sitten tuhansia ja kymmeniä tuhansia. Tautia kantavat sekä miehet että naiset, mutta vain miehet sairastuvat. Joku miehistä saattaa parantua, mutta suurin osa kuolee. Noin kymmenen prosenttia maailman miehistä on immuuneja. Miksi näin?

Jokainen minuutti, jonka odotan turhaan vastausta sähköposteihini, viivyttää minuutilla rokotteen kehittämistä. Tämä tauti ei haihdu olemattomiin itsestään. Se vain pahenee, ja kaikki haaskaavat aikaa. Olen lääkäri, en patologi. Minulla ei ole ratkaisua tähän ongelmaan, mutta jos kukaan ei kuuntele minua, miten ihmeessä ratkaisu voisi ikinä löytyä?

Rokote on ainoa keino virusta vastaan, mutta läpilyöntiä saadaan odottaa tuskastuttavan pitkään. Tutkijat eri puolilla maailmaa tekevät kuumeisesti töitä, useimmat heistä haluten pelastaa ihmishenkiä, mutta jotkut tavoitellen mainetta ja rahaa. Amanda on ainoa, jonka mielestä tulevaisuuden kannalta olisi tärkeää tutkia myös sitä, mistä virus oikein tuli. Miksi Buten mies sairastui?

Tutkiva toimittaja Catherine Lawrence puolestaan uskoo, että pandemian vaiheiden tallentaminen auttaa ihmisiä tulevaisuudessa, kun uudet virukset lähtevät liikkeelle. Oman perheen tragediaan liittyvien muistiinpanojen lisäksi Catherine haastattelee ihmisiä eri puolilla maailmaa. Osa tarinoista kertoo sankaruudesta ja epäitsekkyydestä, mutta osa ihmisluonteen nurjimmista puolista: ennakkoluuloista, itsekkyydestä ja ahneudesta.

Kirja ei pääty rokotteen keksimiseen, vaan suunnitelmiin siitä, miten elvytetään ihmiskunta, joka koostuu pääosin naisista. Miten kaikki elintärkeät työt saadaan hoidettua puolta pienemmällä työntekijämäärällä? Kaikkein tärkeintä on tietenkin taata se, että maapallolla on ihmisiä jatkossakin, vaikka ratkaisut olisivat kuinka kipeitä. Kenen terveyden hoitaminen on tärkeää tulevaisuuden kannalta ja kenen ei? Millaiset ominaisuudet asetetaan etusijalle hedelmöityshoidoissa? Otetaanko vastasyntyneet äideiltään ja pidetään karanteenissa?

Meidän on varjeltava sitä suunnilleen kymmenesosaa miehistä, joka vielä on elossa. Ihmiskunnan tulevaisuus on heidän varassaan. Ja totta kai naiset on pidettävä hengissä, jotta maa pyörisi edes jotenkin eikä suistuisi täyteen sekasortoon.

Miten Viimeiset miehet -trilleriin mahtaisi reagoida, jollei olisi kokenut koronapandemiaa? Sweeney-Bairdin teoksessa on nyt monia tuttuja asioita, vaikka siinä riehuva virus onkin paljon tuhoisampi kuin covid-19 on ollut. Kirja on jännittävä ja viihdyttävä, mutta kuvaa koskettavasti myös ihmisten tunteita: suurta surua ja katkeruutta, suurta rakkautta ja rohkeutta, sitkeyttä ja tulevaisuudenuskoa.

SLIMANI, LEÏLA: Toisten maa. Ensimmäinen osa, Sotaa, sotaa, sotaa

Kustantaja: WSOY 2021

Alkuteos: Le pays des autres. 1, La guerre, la guerre, la guerre

Suomennos: Lotta Toivanen

Leïla Slimani syntyi 1981 Marokon Rabatissa, mutta muutti seitsemäntoistavuotiaana Pariisiin opiskelemaan. Hän voitti vuonna 2015 ensimmäisenä naisena Marokon suurimman kirjallisuuspalkinnon La Mamounian esikoisteoksellaan Adèle ja vuonna 2016 arvostetun ranskalaisen Goncourt-palkinnon toisella romaanillaan Kehtolaulu. Sotaa, sotaa, sotaa on ensimmäinen osa trilogiaksi suunnitellusta Toisten maa -sarjasta ja pohjautuu Leïla Slimanin isoäidin elämään.

Vuonna 1944 itärintamalle suuntaava rykmentti leiriytyy Elsassissa lähellä Mulhousea. Sotilaiden joukossa on marokkolainen Amine, johon nuori Mathilde iskee silmänsä. Mathilde on kyllästynyt elämäänsä ja uskoo, että komea, joskin lyhyenläntä, Amine voisi tarjota mahdollisuuden eksoottiseen irtiottoon.

… Mathilde istuutui Aminea vastapäätä ja katsoi häntä ahnaasti. Hänestä tuntui, että taivas oli lähettänyt tuon upseerin hänelle. Että mies oli vastaus hänen rukouksiinsa. Mathilde näet kirosi vähemmän sotaa kuin seikkailunpuutetta. Hän oli elänyt piilossa jo neljä vuotta ilman mitään päälle pantavaa, ilman uusia kirjoja. Hän oli yhdeksäntoistavuotias ja janosi kaikkea, ja sota oli vienyt häneltä kaiken.

Sodan loputtua avioituneet Mathilde ja Amine suuntaavat Marokkoon. Ranskalainen miniä otetaan perheessä hyvin vastaan, mutta muuten elämä uudessa kotimaassa ei vastaa Mathilden suuria odotuksia. Aminen perimä tila on syrjässä ja sen maaperä köyhää. Amine kyllä ahertaa sitkeästi ja etsii ennakkoluulottomasti uusia ratkaisuja, mutta maatila ei ole tuottoisa moneen vuoteen.

Mathilde joutuu toteamaan, että pariskunnan erilaiset kulttuuritaustat mutkistavat elämää hyvästä tahdosta ja kiintymyksestä huolimatta. Marokossa miehet päättävät ja naiset hoitavat kotia – juhliminen kauniisti puettuna tai keskustelu kirjallisuudesta jää nuorelta rouvalta pelkäksi haaveeksi. Mathilde kiukuttelee ja murjottaa niin, että tasainen Aminekin välillä ärsyyntyy ja käyttää voimakeinoja.

Hän olisi halunnut äitinsä kaltaisen vaimon, joka olisi ymmärtänyt häntä puolesta sanasta, sellaisella vaimolla olisi ollut hänen kansansa kärsivällisyys ja kieltäymys, sellainen vaimo olisi puhunut vähän ja ahertanut paljon. Sellainen vaimo olisi odottanut häntä illalla hiljaisena ja omistautuneena ja katsellut hänen syömistään ja saanut siitä onnen ja täyttymyksen. Mathilde teki hänestä petturin ja vääräuskoisen.

Elämä kuitenkin jatkuu. Syntyy tytär Aicha, joka pelkää vähän kaikkea, mutta osoittautuu koulussa tavallista lahjakkaammaksi. Syntyy terhakka ja iloluontoinen Selim-poika. Lapset sitovat Mathilden niin puolisoon kuin maahan, johon hän kaikesta huolimatta on kiintynyt. Hän alkaa yllättäen saada mainetta parantajana ja pyörittää pian vilkasta sairastupaa Aminen hyväksymänä ja unkarinjuutalaisen gynekologin herra Palosin auttamana.

Isän kuolema tuo Mathilden pitkästä aikaa Ranskaan asioita hoitamaan. Vapauden tunne on huumaava. Entäpä, jos hän ei palaisikaan Marokkoon, vaan loisi uuden elämän Ranskassa? Ajatus jää vain haaveeksi. Mathilde on aikoinaan osansa valinnut, nyt hänen on vastattava seuraamuksista.

Hän oli Elsassin-reissulla luopunut omasta lapsuudestaan, hiljentänyt sen, sitonut sen mytyksi ja sujauttanut lipastonlaatikkoon. Enää ei ollut kyse hänen lapsuudestaan, naiiveista unelmistaan, oikuistaan.

Marokossa voimistuu 1950-luvun alussa kansalliskiihko ja halu irtaantua Ranskasta. Aminen veli Omar on yksi kiihkeimmistä nationalisteista, murhaiskujen suunnittelija ja toimeenpanija. Kapinallisten verisiä hyökkäyksiä seuraavat viranomaisten yhtä veriset kurinpitotoimet ja Amine ja Mathilde ymmärtävät olevansa vaarassa kummankin osapuolen taholta.

 … tuolla hetkellä he molemmat kuuluivat leiriin, jota ei ollut olemassa, leiriin jossa sekoittuivat samassa mitassa ja merkillisellä tavalla ymmärrys väkivaltaa kohtaan ja myötätunto molempia, sekä murhaajia että murhattuja, kohtaan… He olivat sekä uhreja että pyöveleitä, toistensa kumppaneita ja vastustajia, sekasikiöitä jotka eivät kyenneet sanomaan kenen joukoissa seisoivat.

Slimanin kieli on tarkkaa ja kaunista. Hän kuvaa henkilöitään tasapuolisesti ymmärtäen ja pienemmässäkin roolissa olevat tuovat tarinaan jotain tarpeellista. Etusijalla ovat naiset ja heidän selviytymisensä miesten ja islaminuskon hallitsemassa yhteiskunnassa, jossa kauneus saattaa osoittautua naiselle painolastiksi.

Trilogian seuraavia osia joutuu vielä odottelemaan, mutta Mathilden ja hänen perheensä selviäminen Marokon itsenäisyystaistelusta, itsenäistymisestä vuonna 1956 ja sen jälkeisestä ajasta kyllä kiinnostaa. Mielessä on toisen ranskalaisen kirjailijan, Alice Zeniterin, teos Unohtamisen taito, jossa kuvataan Ranskaan kuuluneen Algerian itsenäistymistä ja sieltä paenneiden algerialaisten asemaa Ranskassa kolmen sukupolven ajalta.

HOLMBERG, NIILLAS: Halla Helle

Kustantaja: Gummerus 2021

Niillas Holmberg (s. 1990) eli pohjoissaameksi Jalvvi Anna-Liissá Niillas on saamelainen muusikko, kirjailija, näyttelijä, televisiojuontaja ja aktivisti. Holmberg on ollut kaksi kertaa ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi, viimeksi vuonna 2020 runokoelmalla Jalkapohja. Tämä runokokoelma voitti myös Kirsi Kunnas -runopalkinnon. Saamelaisten kansallispäivänä julkaistu Halla Helle on Holmbergin esikoisromaani.

Papin poika Samu vaikuttuu Tampereen taidemuseon näyttelyssä ”Lapin lupauksen” eli Halla Helle -taiteilijanimeä käyttävän Elle Hallalan teoksista niin paljon, että suuntaa jo pari päivää avajaisten jälkeen tämän kotiseudulle Utsjoelle. Majoitus löytyy Ellen äidin luota, työpaikka Pedar Jalvi -kirjastosta ja yhteys Elleen eurooppalaisten runoilijoiden, filosofien ja taiteilijoiden tuntemuksen kautta.

Samun pettymykseksi Elle on luopunut maalaamisesta ja ryhtynyt opiskelemaan saamelaisia perinnetaitoja, jotta pystyisi jatkossa elämään luontaistaloudessa vuodenaikojen mukaan. Hän asuu rivitaloasunnon sijasta tunturimökissä, käyttää puusuksia ja pukeutuu vanhoihin vaatteisiin. Mitä on tapahtunut? Onko Elle ruvennut saamelaisuuden asiaa ajavaksi aktivistiksi ja osallistunut ehkä laittomuuksiinkin?

Mikäs tässä on elellessä, jos meiän käsitys hyvinvoinnista tai vaikka onnellisuuesta seuraa valtayhteiskunnan tarjoamaa mallia. Mutta jo me haluamme elää saamelaisina, yhtäkkiä tasa-arvoa ei olekaan, vaan meiän elinympäristöä ja elintapoja rajoitetaan vähä vähältä… Kaikki nämä ylhäältä tulevat rajoitukset, jotka viittaa kintaalla meiän ikiaikaisiin tapoihimme suojella ja tasapainottaa ekosysteemiä, ne rikollistaa meiän elintapamme ja ihmisyytemme.

Elle kuitenkin luottaa Samuun ja alkaa lähetellä tälle runomuotoon tiivistettyjä kuvauksia näkemistään unista. Loppusilausta vaille psykologian kandi alkaa tulkita niiden viestiä Sigmund Freudin Unien tulkinta -teoksen pohjalta. Mitä symboloi sammakko, joka esiintyy unien lisäksi Ellen maalauksissakin? Mitä piippu? Mitä lepät ja haavat? 

Ellen mielenterveyden järkkyessä yhä selvemmin Samu siirtyy hakemaan neuvoa C. G. Jungilta, vanhoista saamelaisista tarinoista ja jopa taolaisuuden perusteoksesta Tao te Ching. Käykö Elle sisimmässään kamppailua perinteisen ja modernin maailman välillä? Tunteeko hän tauluja maalatessaan pettävänsä esi-isänsä ja luontaistalouteen siirtyessään oman sisimpänsä? 

Ne samat symbolit, jotka on luonnonkansojen myyttien ja maailmankatsomuksen kulmakiviä, elää yhä kaikissa ihmisissä, oli he kuinka etääntyneitä luonnosta ja esivanhemmistaan tahansa.

Halla Helle on yhteiskunnallinen romaani, joka avaa näkökulmia saamelaisten asemaan ja elämään. Samu toimii kätevästi havainnoijana kahden maailman välissä ja nostaa esiin etelän ihmisten ennakkoluuloja ja otaksumia, joita on oppinut muun muassa Lapin pappeja ihannoivalta isältään. Vähitellen hän ymmärtää, että vastakkain on kaksi erilaista maailmankatsomusta – länsimainen ihmiskeskeisyys ja saamelainen näkemys, jonka mukaan ihminen ja luonto ovat yhtä.

Monenlaiset asiat näyttävät vetävän saamelaisia kahtaalle. He haluavat estää kaivostoiminnan tai tuulivoimalat pyhiltä paikoilta tai porojen laidunalueilta, mutta tarvitsevat kuitenkin moottorikelkkoja, jotta porotalous olisi kannattavaa. Turismi tuo rahaa, mutta esimerkiksi kalastusrajoituksista on haittaa paikallisille. Vanhoja joikuja kunnioitetaan, mutta nykyajan ongelmista voi myös räpätä.

Perinteiset elinolot on Saamenmaalla ajettu niin ahtaalle, että ilman niiihin sun mainittemiin moderneihin, luontoa kuormittaviin vempaimiin turvautumista joku poronhoito ois loppunu jo ajat sitten, ja ilman poronhoidon tuomaa suojaa loputki laidunmaat ois valjastettu metsä- tai kaivosteollisuudelle. Siina on perimmät arvot ja käytännön pakko ajettu ristiriitaan.

Halle Helle -romaanin juoni on itsessään suoraviivainen ja helposti hahmotettava, mutta kun siihen lisätään pitkiä psykologisia ja filosofisia pohdintoja ja keskusteluja, käy teos jo hieman puuduttavaksi. Se kannattaa kuitenkin lukea saamelaisuutta avaavan näkökulmansa vuoksi. Ovatko saamelaiset liian herkkänahkaisia vai polkeeko valtaväestö todella kyynisesti heidän oikeuksiaan?

… vastaanottamalla saamelaiskäräjien lausunnon eli meidän virallisen kannan se saa ikään kuin leiman paperiin, että kuultu on… Kun saamelaisten näkemys on huomioitu, hankkeita voidaan toteuttaa tai jättää toteuttamatta puhtain kätösin, eikä sortoa tapahdu. Ymmärrättekö? Tästä näkökulmasta katsottuna saamelaiskäräjillä on valtiolle silkka alibin funktio: ottamalla harteilleen kuulemisvelvollisuuden se pääsee eroon mielivaltaisen sortajan viitasta sitomatta itseään mihinkään.

ROSENBERG, RIIKKA-MARIA: Ninon : rakkauden mestari

Kustantaja: Teos 2021

Anne de Lanclos eli Ninon de Lenclos syntyi vuonna 1623. Henri-isä oli alemman aatelissuvun köyhtynyt vesa, joka hurmasi hyvämaineisen aatelisneitosen Marie-Barben niin, että tämä varoituksista huolimatta lähti miehen matkaan. Hurmaava Henri osoittautui huikentelevaiseksi tuhluriksi, joka lopulta lähti maanpakoon ikävästi päättyneen kaksintaistelun jälkeen ja jätti  vaimonsa selviämään yksinään rahattomassa taloudessa.

Jotain tulevaisuuden kannalta arvokasta isä oli tyttärelleen opettanut: kirjallisen sivistyksen, keskustelutaidon, käytöstapojen hallinnan, taidon tanssia ja soittaa luuttua. Kun tähän yhdistettiin neljätoistavuotiaan tytön viattomuus, oli Marie-Barben helppo hankkia tyttärelleen arvovaltainen rakastaja – kardinaali Richelieu. Iäkäs kardinaali puolestaan opetti neitoselle taitoja, joiden ansiosta tästä aikanaan tuli 1600-luvun Ranskan kuuluisin kurtisaani.

Pariisissa kukoistivat lihan ilot kaikkine variaatioineen ja elostelevat aatelismiehet olivat himojensa vankeja. Tässä kokonaisuudessa juuri tyttölapsen henkiin jääminen ei ollutkaan ollut täydellinen katastrofi. Neidoksi varttumassa oleva lapsi oli sittenkin ollut sijoitus, jonka eteen oli kannattanut uhrata useampikin sol.

Vielä toistamiseenkin äiti onnistui hyötymään tyttärensä neitsyydestä – tällä kertaa kylläkin pikkupullosta tiputellun karitsanveren avulla. Äidin kuoleman jälkeen Ninon perusti hienostuneen salongin, jossa aatelismiehet ja poliittiset vaikuttajat illastivat, kujeilivat, seurustelivat ja musisoivat. Joku onnekas mies saattoi päästä emännän katosvuoteeseenkin, mutta Ninon oli aina se, joka teki valinnan.

Kun Ninon alkoi herättää liikaa pahennusta pariisilaisten keskuudessa, poistui neito vapaaehtoisesti vuodeksi luostariin parantelemaan mainettaan. Luostarin suojissa hän kävi myös synnyttämässä tultuaan vahingossa raskaaksi. Kolmannen kerran Ninon oli luostariin suljettuna siveän leskikuningatar Anna Itävaltalaisen toimesta, mutta silloinkin Ninon oli voittaja: kruunusta ja protestanttisesta uskosta luopunut Ruotsin kuningatar Kristiina etsiytyi keskustelemaan Ninonin kanssa.

Ninoninkin elämään osui unelmien rakkaus. Markiisi de Villarceaux (1619–1691) oli naistenmies, mutta Ninonia hän rakasti aidosti vuosikausia ja suhteen loputtuakin piti huolta sekä Ninonista että pariskunnan yhteisestä pojasta. Ennen kuolemaansa hän jopa tunnusti Louis-François’n pojakseen, mikä takasi nuorelle miehelle hyvän tulevaisuuden ja täytti Ninonin salaisimmat toiveet.

Rakastan häntä edelleen suuresti, hän on sydämessäni, kehossani, mielessäni. Jos ihmisillä on sielu, meidän sielumme ovat yhteen kietoutuneita.

Vanhemmiten Ninon saavutti jo monen naistenkin kunnioituksen ja ystävyyden. Arvostusta lisäsivät ominaisuudet, jotka useimmiten liitettiin miehiin: kyky säilyttää salaisuudet, olla aina luotettava ja hoitaa taloutta kaukokatseisesti. Hän eli mukavasti ja häpeilemättä itsenäisen naisen elämää joutumatta kokemaan suuria onnettomuuksia tai sairauksia. Vuonna 1705 kuollut Ninon saattoi kyllä olla ylpeä saavutuksistaan.

Hän oli aina seissyt valintojensa takana ja ollut se keneksi oli syntynyt. Hän oli ehkä joutunut nöyrtymään, luopumaan rakkaudesta, mutta hän ei ollut suostunut luopumaan siitä mihin oli eniten uskonut: naisen vapaudesta.

Jälkisanoista selviää, miten rajallisista ja usein epäluotettavista lähteistä Rosenberg on Ninonin elämäntarinan rakentanut. Ajankuva kmuodostuu runsaista yksityiskohdista: historiallisista tapahtumista, ihmisten tavoista ja ajatusmaailmasta, kuvauksista ruoista, vaatteista, sisustuksista…  Kirja ei kuitenkaan ole raskassoutuinen, vaan hyvää, kepeää viihdettä. Älykäs ja kiihkeä Ninon on tietenkin etualalla, mutta huomionarvoinen on myös hänen pitkäaikaisin ja läheisin tukijansa, hyväsydäminen ja neuvokas kamarineito Mademoiselle Marchand.